Suhteeni Helsingin Sanomiin on kestänyt käytännössä koko ikäni, lapsuudenkodista lähtien. Olin töissä lehdessä toimittajakoululaisena ja toimittajana 1982-1994 ja avustin sitä säännöllisesti aina kesään 2011 asti. Myös mieheni on lukenut lehteä "aina", ja yhdessä olemme siirtäneet perinteen Helsingissä nykyään asuvalle tyttärelle. Pari päivää sitten kuitenkin lopulllisesti päätimme, ettemme enää uusi tämän kuun loppuun päättyvää kestotilaustamme. Miksi?
Tabloiduudistus
Ei pienempi koko tee lehdestä huonompaa, minkä esimerkiksi Hufvudstadsbladet on osoittanut. Mutta kuluneen parin kuukauden aikana olen löytänyt Hesarista ehkä pari juttua, joissa on sisältö on riittänyt, kun on rohkeasti levitetty kuvaa ja jatkettu tekstiä aukeamien yli. Suurin osa silppuisesti taiteituista, vanhentuneista ja tyngäksi jäävistä jutuista ei saa pysähtymään, lukeminen on yhtä selaamista. Erityisen katastrofaalinen on käyttöliittymä, jossa niskat on pujotettu sisäkkäin. Vähintään joka toinen aamu mies ehtii vahingossa repiä hajalle jonkin niskoista yrittäessään päästä lukemaan aukeamalle levitettyä juttua kokonaan.
Maksumuuri
Olen sitä mieltä, että myös verkkoon tuotetusta journalismista pitää voida rahastaa. Sitä en sen sijaan ymmärrä, ettei Hesari anna verkkolehtensä lukuoikeutta ilmaiseksi edes kestotilaajille, jotka ovat uskollinen kivijalka ja maksavat lehdestään paljon. (HBL antaa.) Puolustus varmaankin kuuluu, että verkko on oma julkaisunsa ja tarjoaa myös ekstraa. Tämä on siis se kustantaja, joka vaatii avustajiltaan ilmaiseksi kaikki oikeudet (sisäänlukien muuntelun) kaikkiin lehtiinsä ja kaikille julkaisualustoille. Ks. seuraava kohta.
Avustajasopimus
Olen yksi niistä entisistä Helsingin Sanomien freelancereista, joille lehteä julkaiseva Sanoma News lähetti pari vuotta sitten uuden avustajasopimuksensa. Kirjeistä ja myöhemmissä "neuvotteluissa" kävi ilmi, että mediatalon avustaminen olisi jatkossa mahdotonta, ellen hyväksyisi sopimusta. Yritin ilmoittaa, että minulla itse asiassa oli voimassa aiempi avustajasopimus, jota sen paremmin talo kuin minäkään en ollut irtisanonut. Ei auttanut, avustajasuhde loppui, vaikka avustamani osaston kanssa oli sovittu useista juttuaiheista. Ja miksi en sitten allekirjoittanut? Mm. siksi, että sopimus olisi vienyt minulta ilman lisäkorvauksia kaikki oikeudet käyttää omaa materiaaliani enää koskaan muualla ja samalla sysännyt minulle tekijänä vastuun sen sisällöstä, vaikka aineistoa käytettäisiin minun ja esim. haastateltavan tietämättä jatkossa ihan missä vain. Freelancerilla ei vain ole varaa riskeerata koko tulevaisuuttaan siinä pelossa, että joutuu joskus oikeuteen aineiston huolimattomasta käytöstä.
Sivistys
Talouteemme tulee tämän jälkeen vielä valtakunnalliseksi lehdeksi laskettava HBL ja maakuntalehti Etelä-Suomen Sanomat. Jälkimmäisen toimituksessa on ihan turha paukutella henkseleitä tällä yksittäisellä voitolla Hesarista. Maakuntalehden sisältö menee myös koko ajan alaspäin, toimittajia irtisanotaan ja materiaalia kierrätetään muiden maakuntalehtien kanssa. Vielä toistaiseksi kuitenkin haluamme maksaa maakunnallisesta uutisoinnista. HBL:llä on omat sokeat pisteensä etenkin kielipolitiikassa, mutta esimerkiksi sen kulttuuri- ja urheilusivut ovat virkistäviä tuulahduksia jostain valtavirran ulkopuolelta. Omia skuuppejakin lehdessä syntyy ja kuvaa käytetään komeasti. Ja ainahan on myös YLE, joka pitää huolta uutisista, ajankohtaisohjelmista, urheilusta ja osittain myös kulttuurista, puhumattakaan ulkomaanuutisista. Ihminen voi myös lukea kirjoja ja ostaa hyvien lehtien irtonumeroita.
Ikävä
Totta kai tiedän, että Helsingin Sanomissa ilmestyy jatkossakin tärkeitä uutisia, kolumneja, esseitä ja reportaaseja, joita tekevät etevät ja arvostamani kollegat ja joita haluaisin lukea. Olen maksumuurin pystyttämisen jälkeen kuitenkin jo harjoitellut sitä, etten suruttomasti avaa mitä tahansa sosiaalisessa mediassa mainostettua juttua. Katsotaan, miten kauan pärjäämme lukemalla lehden kirjastossa tai kahvilassa tai klikkaamalla auki viisi ilmaista juttua per viikko. Ainahan lehden voi tilata uudelleenkin tai siirtyä maksamaan verkkosisällöstä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uutiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uutiset. Näytä kaikki tekstit
torstaina, maaliskuuta 21, 2013
lauantaina, syyskuuta 10, 2011
Terroristien pommit tikittävät lähiöissä - tai sitten eivät
2001 keväällä Jyllands-Postenin toimittaja Orla Borg sai hienon idean: miksei kirjoitettaisi juttusarjaa tanskalaisesta muslimiperheestä matkalla pyhiinvaellukselle Mekkaan. Sarja valmistuikin ja herätti ansaittua huomiota ennakkoluulojen hälventäjänä islamilaista kulttuuria kohtaan.
Kunnes koitti 11.9. ja muutti kaiken. Kaksoistornien romahdus oli ensimmäinen "kirottu syyskyy"- tapahtumien sarjassa, jotka tuntuivat seuraavan Borgin yrityksiä avata maahanmuuttoa ja islamia lukijoille myös muuten kuin ongelmalähtöisesti.
Seuraavan yrityksen hän teki keväällä 2005, jolloin hän kirjoitti sarjan työssäkäyvistä maahanmuuttajista. Juttusarja lähetettiin jopa kouluihin opetusmateriaaliksi. Kunnes - aivan oikein - Borgin työnantaja Jyllands-Posten julkaisi syyskuussa 2005 ne kuuluisat Muhammed-pilakuvat.
Borg kertoi pitäneensä kuvien julkaisua huonona ideana ja myös kertoneensa sen etukäteen toimituksessa. Silti hän ei olisi ikinä osannut ennustaa reaktiota, joka niistä kuvista syntyi muutaman kuukauden jälkeen islamilaisissa maissa. Uhka on voimassa edelleen, mikä näkyy edelleen Jyllands-Postenin toimitalon portilla ja turvatarkastuksessa. Tiukka henkilöllisyyden kontrolli, ei valokuvia sisääntulosta, ei lupaa käyttää Twitteriä vierailun aikana.
Vielä selvemmin havaitsin uhan noin viikko sitten täällä aarhusilaisessa teatteriesityksessä, jossa pilapiirtäjä Kurt Westergaard istui katsomossa kahden henkivartijan kanssa. Vielä viime vuonna somalisyntyinen muslimi yritti tappaa Westergaardin tämän kotona täällä Aarhusissa, ja sekä uhkauksia että murhayrityksiä on ollut aiemminkin. Aika pitkä kakku yhdestä pommiturbaanikuvasta.
Orla Borg on kuitenkin aivan liian palkittu ja kokenut journalisti syyttääkseen terrorismista tai sen uhasta vain islamia. Sen sijaan hän antoi meille journalisteille paljon eväitä ymmärtää sitä, miksi pohjoismaisessa Tanskassa etnisesti tanskalaisten ja maahanmuuttajien välit ovat kiristyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kolmissa vaaleissa kansa on antanut mandaatin yhä tiukemmalle maahanmuuttajapolitiikalle. Ja vajaan viikon kuluttua näemme, miten seuraavissa vaaleissa käy.
2003 Borg kirjoitti artikkelin otsikolla Ghettoer er tikkende bomber. Tanskassa nimitetään ghetoiksi aivan virallisesti lähiöitä, joissa vähintään 40 % asukkaista on taustaltaan ulkomaalaisia, 60 % heistä on työttömiä ja kahdella tuhannesta on tuomio jostain rikoksesta. Niissä tikittää montakin pommia, joista uskonnolliset vastakkainasettelut eivät välttämättä ole ollenkaan päällimmäisenä.
Kävimme tutustumassa pariin tällaiseen lähiöön, joista Tanskan suurimpana Gellerupparken on ilmiö myös maan ulkopuolella. Maahanmuuttajien kauppoja sisältävän Bazar Vestin entinen vetäjä Jørgen Skov väitti, että suurimmat ongelmat aiheutuvat alueella vallitsevista "klaaneista", etenkin muutamasta palestiinalaisperheestä. Hänen mukaansa moskeija voi olla kätevä paikka hoitaa asioita ohi viranomaisten, mutta ei hänkään pelkästään uskontoa syytä. Basaarin edustallakin myytiin ihan kätevästi somalien käyttämää khat-huumetta. Huumekaupalla ei ole mitään tekemistä myyjien tai ostajien uskonnon kanssa, vaan khatin käyttö on heillä kulttuurinen ongelma - aivan kuten viina suomalaisissa ongelmalähiöissä.
Skov ennusti, että muutaman vuoden sisällä Aarhusissa ja muissa Tanskan isoissa maahanmuuttajakeskuksissa saadaan varautua Britannian kaltaisiin katumellakoihin. Myös Borg oli varovasti samaa mieltä. Mutta terrorismiksi sitä ei pidä nimittää. Gellerup-aktiivi Helle Hansen - harvinainen etnisesti tanskalainen lähiön asukas - muistutti, ettei lähiössä ole sattunut edes yhtään ampumatapausta.
"Basaarialue on omansa, siellä on ollut jonkin verran ongelmia arabi- ja turkkilais- kauppiaiden välillä. Lähiön suurin ongelma on tällä hetkellä sen huono maine. Aina kun jossain ghettossa tapahtuu rikos, uutisissa näytetään kuvaa samasta Gelleruptalosta, vaikka rikos olisi sattunut Kööpenhaminassa. Emme pyydä vaikenemaan ongelmista vaan pysymään faktoissa."
Suomalaiselle journalistille jo Gellerup-lähiön faktoissa riittää ihmettelemistä. 1970-luvun taloissa asuu n. 13000 asukasta, joista alle kymmenellä prosentilla on tanskalainen nimi ja suunnilleen samalla määrällä on työtä. Uudet rakennussuunnitelmat lupailevat alueelle asuntoja ja työ- ja koulutusmahdollisuuksia jopa neljällä miljardilla Tanskan kruunulla.
Lähiöitä todella kannattaa seurata mutta ei pelkästään terroristien, pommien tai katumellakoiden näkökulmasta.
Osallistun kuusiviikkoiselle journalistien täydennyskoulutuskurssille Århusissa (Aarhusissa), Grönlannin Nuukissa, Kööpenhaminassa ja Brysselissä. Toisen viikkomme teemoja olivat maahanmuutto, islam ja terrorismi.
Kunnes koitti 11.9. ja muutti kaiken. Kaksoistornien romahdus oli ensimmäinen "kirottu syyskyy"- tapahtumien sarjassa, jotka tuntuivat seuraavan Borgin yrityksiä avata maahanmuuttoa ja islamia lukijoille myös muuten kuin ongelmalähtöisesti.
Seuraavan yrityksen hän teki keväällä 2005, jolloin hän kirjoitti sarjan työssäkäyvistä maahanmuuttajista. Juttusarja lähetettiin jopa kouluihin opetusmateriaaliksi. Kunnes - aivan oikein - Borgin työnantaja Jyllands-Posten julkaisi syyskuussa 2005 ne kuuluisat Muhammed-pilakuvat.
Vielä selvemmin havaitsin uhan noin viikko sitten täällä aarhusilaisessa teatteriesityksessä, jossa pilapiirtäjä Kurt Westergaard istui katsomossa kahden henkivartijan kanssa. Vielä viime vuonna somalisyntyinen muslimi yritti tappaa Westergaardin tämän kotona täällä Aarhusissa, ja sekä uhkauksia että murhayrityksiä on ollut aiemminkin. Aika pitkä kakku yhdestä pommiturbaanikuvasta.
Orla Borg on kuitenkin aivan liian palkittu ja kokenut journalisti syyttääkseen terrorismista tai sen uhasta vain islamia. Sen sijaan hän antoi meille journalisteille paljon eväitä ymmärtää sitä, miksi pohjoismaisessa Tanskassa etnisesti tanskalaisten ja maahanmuuttajien välit ovat kiristyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kolmissa vaaleissa kansa on antanut mandaatin yhä tiukemmalle maahanmuuttajapolitiikalle. Ja vajaan viikon kuluttua näemme, miten seuraavissa vaaleissa käy.
2003 Borg kirjoitti artikkelin otsikolla Ghettoer er tikkende bomber. Tanskassa nimitetään ghetoiksi aivan virallisesti lähiöitä, joissa vähintään 40 % asukkaista on taustaltaan ulkomaalaisia, 60 % heistä on työttömiä ja kahdella tuhannesta on tuomio jostain rikoksesta. Niissä tikittää montakin pommia, joista uskonnolliset vastakkainasettelut eivät välttämättä ole ollenkaan päällimmäisenä.
Skov ennusti, että muutaman vuoden sisällä Aarhusissa ja muissa Tanskan isoissa maahanmuuttajakeskuksissa saadaan varautua Britannian kaltaisiin katumellakoihin. Myös Borg oli varovasti samaa mieltä. Mutta terrorismiksi sitä ei pidä nimittää. Gellerup-aktiivi Helle Hansen - harvinainen etnisesti tanskalainen lähiön asukas - muistutti, ettei lähiössä ole sattunut edes yhtään ampumatapausta.
 |
| Asukasaktiivi Helle Hansen ja Bazar Vest |
"Basaarialue on omansa, siellä on ollut jonkin verran ongelmia arabi- ja turkkilais- kauppiaiden välillä. Lähiön suurin ongelma on tällä hetkellä sen huono maine. Aina kun jossain ghettossa tapahtuu rikos, uutisissa näytetään kuvaa samasta Gelleruptalosta, vaikka rikos olisi sattunut Kööpenhaminassa. Emme pyydä vaikenemaan ongelmista vaan pysymään faktoissa."
Suomalaiselle journalistille jo Gellerup-lähiön faktoissa riittää ihmettelemistä. 1970-luvun taloissa asuu n. 13000 asukasta, joista alle kymmenellä prosentilla on tanskalainen nimi ja suunnilleen samalla määrällä on työtä. Uudet rakennussuunnitelmat lupailevat alueelle asuntoja ja työ- ja koulutusmahdollisuuksia jopa neljällä miljardilla Tanskan kruunulla.
Lähiöitä todella kannattaa seurata mutta ei pelkästään terroristien, pommien tai katumellakoiden näkökulmasta.
 | |
| 28-kerroksisten Gellerup-talojen ylimmistä kerroksista on hienot näköalat Aarhusin yli. 1970-luvulla lähiö oli vielä hyvin suosittu työssäkäyvien ja opiskelevien etnisten tanskalaisten asuinpaikka, nykyään asukkaista yli 90 prosentilla on maahanmuuttajatausta. |
lauantaina, huhtikuuta 23, 2011
Ihmisten pahuudesta
Otsikko on ehkä turhan dramaattinen, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni pohtiessani viime aikoina lukemiani kirjoja.
Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.
Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.
Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.
Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.
Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.
Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.
Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.
Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.
Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.
Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.
Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.
Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.
Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.
Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.
torstaina, toukokuuta 14, 2009
"Emme allekirjoita!"
Kyllähän se aika selväksi kävi eilen illansuusssa Sanomatalon edessä järjestetyssä luovien alojen freelancereiden mielenosoituksessa: "emme allekirjoita!". Meitä marssijoita ja puheiden pitäjiä oli siellä ainakin kolme sataa. Ehdottomasti enemmän nyt kuitenkin kuin Uusi Suomi antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat sentään myöntää, että mielenosoittajia sen ikkunoiden takana oli se kolme sataa. Molemmat muuten raportoivat asiasta kulttuurisivuillaan. Toimittajat, valokuvaajat, tiedekirjailijat, kuvittajat jne. eivät siis ole väkeä, joiden ay-taistelu kuuluisi politiikan tai edes kotimaan uutissivuille. En kulttuuriin erikoistuneena toimittajana väheksy kulttuuria, mutta tässä tapauksessa kyseessä on selvä kannanotto medialta.Ihmeen vähän meidän torppareiksi alistettujen, usein korkeakoulutettujen ja muutenkin erikoistaitoja omaavien, asia jaksoi kiinnostaa. En nähnyt Ylen 20.30 uutisia enkä alkuillan sähköisen viestinnän lähetyksiä, koska matkustin Sanomatalolle Lahdesta ja jäin Helsinkiin hetkeksi vielä istumaan kollegojen kanssa purkamaan tilannetta. Maikkarilla ei kymmenen uutisissa ollut mitään. En tiedän, että Nelosen uutisista oltiin yhteydessä Suomen Journalistiliiton asiamieheen.
Meistä mukana olleista aika monella oli kamera mukana. Hieno kuvakooste löytyy mm. Robert Linströmiltä ja toinen Matti Sulannolta.
Huomenna on siis takaraja sille, että saisi luovuttaa teostensa kaikki tekijänoikeudet maailmanloppuun asti Sanoma konsernille ja sen kaikille mahdollisille perillisille maailmankaikkeudessa. Ilman allekirjoitusta siis päättyy mahdollisuus tehdä töitä Sanomille. Emme allekirjoita!
perjantaina, toukokuuta 01, 2009
Työn päivänä, kohta ilman tekijänoikeuksia?
Työn päivänä on hyvä pohtia sitä, miksi ja mitä työtä tekee. Olen ollut freelancer-toimittaja 15 vuotta ja kuukauden ja joutunut vasta viime kuukausina vakavasti pohtimaan, onko tässä mitään järkeä. Siitäkin huolimatta, että aloitin nämä hommat edellisen ison laman aikana eli 1994 ja tiedän, mitä on työskennellä taloudellisesti ankeissa oloissa. Mutta jos minulta joku silloin osti työtä, se yleensä tapahtui reilun pelin ehdoin.
Viisitoista vuotta sitten mediataloissa vielä hyväksyttiin, että tekijänoikeus on todella TEKIJÄN eli kirjoittajan, kuvaajan, graafikon tai vastaavan luovan työn OMISTAMA oikeus. Mainittu henkilö myy lehtijutuissaan, -kuvissaan, -piirroksissaan jne. juuri ko. oikeutta, mikä siirtyy pääsääntöisesti hänelle takaisin julkaisun jälkeen - siis jos ei ole toisin sovittu. Toisin sopiminen tarkoitti silloin yleensä sitä, että joku maksoi minulle enemmän useammasta julkaisusta ja vieläpä kertoi tarkkaan, mihin aviisiin tekstini oli menossa. Ja silloinkin saatoin ihan huoletta luovuttaa oman juttuni vaikkapa jonkin kansalaisjärjestön käyttöön ilman pelkoa siitä, että iso mediatalo tulisi ja nostaisi oikeusjutun. Minä tiesin, missä hengentuotteeni matkasivat.
Sanoma Newsin avustajilleen tarjoama avustajasopimus on nyt nostanut esiin ilmiön, joka on itse asiassa ollut useimpien mediatalojen tavoitteena jo vuosia. Mm. Helsingin Sanomia kustantavan Sanoman tarjoama avustajasopimus haluaa teoksen kaikki tekijänoikeudet (freelle ei jää oikeutta edes julkaista juttuja esim. omassa blogissaan), sysää hirveän määrän vastuita freelancerille ja vieläpä siirtää maksamisen 21 päivän päähän sisällön julkaisemisesta. Kuvioon kuuluu, että jos nimi ei paperiin ilmesty, työt loppuvat. Rahastahan tässä on kysymys, sillä tällä tavalla mediatalo saa käyttöönsä valtavat määrät sisältöjä, joita se voi sitten kierrättää ilmaiseksi kaikissa nykyään tunnetuissa ja tulevissa konsernin osissa.
Toiveikasta on, että tekijäjärjestöjen suuttumus avustajasopimusta ja suoranaista kiristystä kohtaan on viime päivinä noussut esille jopa Helsingin Sanomien omilla palstoilla ja esim. tänään Ylessä. Lisäksi lukemattomat muuut tiedotusvälineet ja bloggaajat ovat nostaneet asian esille, puhumattakaan tietenkään asiaa seuraavista järjestöistämme.
Keskustelupalstoilla ymmärrys näyttää olevan hyvin paljon meidän yksittäisten tekijöiden kannalta, mikä sekin on jollain lailla uutta tekijänoikeuskysymysten kohdalla. Enemmän olen aiemmin nähnyt lukijoiden kiivailevan sen puolesta, että esim. musiikin ja kirjallisuuden tekijänoikeudet pitäisi vapauttaa, jotta sisältöä olisi mahdollisimman paljon tarjolla ilmaiseksi.
En osaa arvioida, mikä merkitys massojen mielipiteillä on siinä, miten meidän freelancereiden käy isojen mediafirmojen rattaissa. Toivon kuitenkin, että tämä keskustelu saisi ihmiset tajuamaan, miksi jotkut vielä haluavat pitää kiinni juuri tekijän oikeudesta luomiinsa sisältöihin. Jos isot firmat pääsevät muuttamaan kaikki sisällöt pelkiksi rahantekokoneiden osiksi, laadunvarmistus voi hyvinkin unohtua matkalla. Kuinka käy haastateltavien oikeuksien, jos juttu kuvineen yhtäkkiä ilmestyykin ihan eri sävyisessä kehyksessä, kuin mihin hän kuvitteli haastattelun antavansa? Kuka pitää huolta faktojen paikkansapitävyydestä, kun juttua versioidaan eri pituiseksi ja eri näkökulmiin sopivaksi isossa koneistossa? Ja miksi kaiken rahan pitäisi valua vain ja ainoastaan isojen firmojen kassoihin?
Sillä toki, kysymys on rahasta myös tekijän kannalta. Alkuun palatakseni: tässä työssä selviäminen normaalilla työpanoksella on jo nyt hyvin vaikeaa, sillä palkkioita yritetään nipistää jatkuvasti pienemmiksi. Jos tekstini monistuvat jatkossa yhä tehokkaammin kymmeniin eri tarkoituksiin, vähenevät tilaukset joko minulta tai joltain muulta kollegalta.
Vielä on aikaa kirjoittaa adressi ja vielä on myös aikaa antaa Suomen Journalistiliitolle valtakirja neuvottelujen aloittamiseksi Sanoma Newsin kanssa. Toistaiseksi yrityksen edustajat ovat kategorisesti kieltäytyneet neuvotteluista, koska freelancerit ovat yrittäjiä, joiden kanssa kuulemma neuvotellaan vain yksitellen. Katsotaan, kuinka monta nimeä tarvitaan, jotta neuvottelupöytään päästään.
Liikkeellä on nyt iso joukko tekijänoikeuksien puolesta toimivia yhteisöjä: Suomen Journalistiliitto – Finlands Journalistförbund ry, Suomen freelancer-journalistit ry, Suomen tietokirjailijat ry, Suomen Kirjailijaliitto ry, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto, Finnfoto ry, Suomen Ammattiluonnonvalokuvaajat ry, Suomen Lehtikuvaajat ry - Finlands Pressfotografer rf, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, Finlands Naturfotografer rf, Suomen Mainosvalokuvaajat ry, Finlands Reklamfotografer rf, Suomen Ammattivalokuvaajat ry, Valokuvauksen opiskelijat r.y., Sarjakuvantekijät ry, Grafia ry, Kuvittajat ry, Suomen arvostelijain liitto ry.
Viisitoista vuotta sitten mediataloissa vielä hyväksyttiin, että tekijänoikeus on todella TEKIJÄN eli kirjoittajan, kuvaajan, graafikon tai vastaavan luovan työn OMISTAMA oikeus. Mainittu henkilö myy lehtijutuissaan, -kuvissaan, -piirroksissaan jne. juuri ko. oikeutta, mikä siirtyy pääsääntöisesti hänelle takaisin julkaisun jälkeen - siis jos ei ole toisin sovittu. Toisin sopiminen tarkoitti silloin yleensä sitä, että joku maksoi minulle enemmän useammasta julkaisusta ja vieläpä kertoi tarkkaan, mihin aviisiin tekstini oli menossa. Ja silloinkin saatoin ihan huoletta luovuttaa oman juttuni vaikkapa jonkin kansalaisjärjestön käyttöön ilman pelkoa siitä, että iso mediatalo tulisi ja nostaisi oikeusjutun. Minä tiesin, missä hengentuotteeni matkasivat.
Sanoma Newsin avustajilleen tarjoama avustajasopimus on nyt nostanut esiin ilmiön, joka on itse asiassa ollut useimpien mediatalojen tavoitteena jo vuosia. Mm. Helsingin Sanomia kustantavan Sanoman tarjoama avustajasopimus haluaa teoksen kaikki tekijänoikeudet (freelle ei jää oikeutta edes julkaista juttuja esim. omassa blogissaan), sysää hirveän määrän vastuita freelancerille ja vieläpä siirtää maksamisen 21 päivän päähän sisällön julkaisemisesta. Kuvioon kuuluu, että jos nimi ei paperiin ilmesty, työt loppuvat. Rahastahan tässä on kysymys, sillä tällä tavalla mediatalo saa käyttöönsä valtavat määrät sisältöjä, joita se voi sitten kierrättää ilmaiseksi kaikissa nykyään tunnetuissa ja tulevissa konsernin osissa.
Toiveikasta on, että tekijäjärjestöjen suuttumus avustajasopimusta ja suoranaista kiristystä kohtaan on viime päivinä noussut esille jopa Helsingin Sanomien omilla palstoilla ja esim. tänään Ylessä. Lisäksi lukemattomat muuut tiedotusvälineet ja bloggaajat ovat nostaneet asian esille, puhumattakaan tietenkään asiaa seuraavista järjestöistämme.
Keskustelupalstoilla ymmärrys näyttää olevan hyvin paljon meidän yksittäisten tekijöiden kannalta, mikä sekin on jollain lailla uutta tekijänoikeuskysymysten kohdalla. Enemmän olen aiemmin nähnyt lukijoiden kiivailevan sen puolesta, että esim. musiikin ja kirjallisuuden tekijänoikeudet pitäisi vapauttaa, jotta sisältöä olisi mahdollisimman paljon tarjolla ilmaiseksi.
En osaa arvioida, mikä merkitys massojen mielipiteillä on siinä, miten meidän freelancereiden käy isojen mediafirmojen rattaissa. Toivon kuitenkin, että tämä keskustelu saisi ihmiset tajuamaan, miksi jotkut vielä haluavat pitää kiinni juuri tekijän oikeudesta luomiinsa sisältöihin. Jos isot firmat pääsevät muuttamaan kaikki sisällöt pelkiksi rahantekokoneiden osiksi, laadunvarmistus voi hyvinkin unohtua matkalla. Kuinka käy haastateltavien oikeuksien, jos juttu kuvineen yhtäkkiä ilmestyykin ihan eri sävyisessä kehyksessä, kuin mihin hän kuvitteli haastattelun antavansa? Kuka pitää huolta faktojen paikkansapitävyydestä, kun juttua versioidaan eri pituiseksi ja eri näkökulmiin sopivaksi isossa koneistossa? Ja miksi kaiken rahan pitäisi valua vain ja ainoastaan isojen firmojen kassoihin?
Sillä toki, kysymys on rahasta myös tekijän kannalta. Alkuun palatakseni: tässä työssä selviäminen normaalilla työpanoksella on jo nyt hyvin vaikeaa, sillä palkkioita yritetään nipistää jatkuvasti pienemmiksi. Jos tekstini monistuvat jatkossa yhä tehokkaammin kymmeniin eri tarkoituksiin, vähenevät tilaukset joko minulta tai joltain muulta kollegalta.
Vielä on aikaa kirjoittaa adressi ja vielä on myös aikaa antaa Suomen Journalistiliitolle valtakirja neuvottelujen aloittamiseksi Sanoma Newsin kanssa. Toistaiseksi yrityksen edustajat ovat kategorisesti kieltäytyneet neuvotteluista, koska freelancerit ovat yrittäjiä, joiden kanssa kuulemma neuvotellaan vain yksitellen. Katsotaan, kuinka monta nimeä tarvitaan, jotta neuvottelupöytään päästään.
Liikkeellä on nyt iso joukko tekijänoikeuksien puolesta toimivia yhteisöjä: Suomen Journalistiliitto – Finlands Journalistförbund ry, Suomen freelancer-journalistit ry, Suomen tietokirjailijat ry, Suomen Kirjailijaliitto ry, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto, Finnfoto ry, Suomen Ammattiluonnonvalokuvaajat ry, Suomen Lehtikuvaajat ry - Finlands Pressfotografer rf, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, Finlands Naturfotografer rf, Suomen Mainosvalokuvaajat ry, Finlands Reklamfotografer rf, Suomen Ammattivalokuvaajat ry, Valokuvauksen opiskelijat r.y., Sarjakuvantekijät ry, Grafia ry, Kuvittajat ry, Suomen arvostelijain liitto ry.
sunnuntai, helmikuuta 10, 2008
YLE-limboilua
Yle-uutiset keskeytti reilu vartti ennen klo 16:tta Radio Suomen ansiokkaan Kersantti Pippuri -musiikkiohjelman ylimääräisellä uutislähetyksellä. Jo siinä sydän hypähti, onko Loviisan ydinvoimalassa räjähtänyt tai lentokone murskautunut Helsinki-Vantaalla. Ei toki, mutta Eero Heinäluoma oli ilmoittanut, ettei enää asetu demarien puheenjohtajaehdokkaaksi. Ja tulihan tämä pohjoista pallonpuoliskoa järisyttänyt uutinen tietysti myös klo 16 uutisissa - ja taatusti joka helkkarin välissä vielä tämän jälkeenkin kaikissa uutislähetyksissä.
Mikäs siinä, SDP:n puheenjohtaja on ihan merkittävä tekijä suomalaisessa yhteiskunnassa. Mutta että ylimääräinen uutislähetys! Kuka tällaisen journalistisen päätöksen oikein teki? Oliko taustalla joku moka klo 15 uutisissa, joita en kuullut? Ylimääräisessä lähetyksessä puhuttiin täsmennyksestä, joten ilmeisesti aiemmissa lähetyksissä on spekuloitu puheenjohtajapelistä "epätarkasti". Jos näin oli, olisivat siellä uutistoimituksessa vain nielleet häpeänsä ja odottaneet vuoroaan (ja onhan YLEllä tietenkin myös nettisivut, jossa voi täsmentää vaikka kuinka!). Ei sunnuntaita viettäviä radionkuuntelijoita tarvitse ihan joka asian takia pelotella. On vanha journalistinen totuus, että ihmiset tarkistavat aamun lehdistä ja illan uutisista, onko maailma vielä suunnilleen paikallaan. Ei sitä yksi Heinäluoman ilmoitus muuksi muuta. Ei ainakaan pitäisi.
Mikäs siinä, SDP:n puheenjohtaja on ihan merkittävä tekijä suomalaisessa yhteiskunnassa. Mutta että ylimääräinen uutislähetys! Kuka tällaisen journalistisen päätöksen oikein teki? Oliko taustalla joku moka klo 15 uutisissa, joita en kuullut? Ylimääräisessä lähetyksessä puhuttiin täsmennyksestä, joten ilmeisesti aiemmissa lähetyksissä on spekuloitu puheenjohtajapelistä "epätarkasti". Jos näin oli, olisivat siellä uutistoimituksessa vain nielleet häpeänsä ja odottaneet vuoroaan (ja onhan YLEllä tietenkin myös nettisivut, jossa voi täsmentää vaikka kuinka!). Ei sunnuntaita viettäviä radionkuuntelijoita tarvitse ihan joka asian takia pelotella. On vanha journalistinen totuus, että ihmiset tarkistavat aamun lehdistä ja illan uutisista, onko maailma vielä suunnilleen paikallaan. Ei sitä yksi Heinäluoman ilmoitus muuksi muuta. Ei ainakaan pitäisi.
perjantaina, toukokuuta 11, 2007
Joko kotona on hallitus?
Vietin huhtikuussa kolmisen viikkoa maassa, jossa Paavo Väyrysen ministerisalkku ei kiinnostanut paikallista mediaa. Kävin maksullisessa nettipisteessä läpi kotimaan uutiset kerran päivässä, vaihtelevaan aikaan, sähköpostien tarkistuksen ohessa.
Seurasin verkon kautta pääasiassa Helsingin Sanomia, Yleä ja Etelä-Suomen Sanomia. Ne kuuluvat kotonakin niihin verkkopalveluihin, joista lähes päivittäin käyn hakemassa lisätietoja tai vaihtoehtoja lehtien, radion ja tv:n uutisiin.
Ensi kertaa todella ymmärsin, miten satunnaiselta kotimainen uutistarjonta voi pelkkien verkkosivujen perusteella näyttää. Hallitusneuvottelut keikkuivat pääuutisina taajaan, mutta painotus oli jotain ihan muuta kuin kotimaisen mediapuuron keskellä eläessä. Kun yhytin ensimmäisen ministerinimityksen, en tiennyt mahdollisista muista valinnoista mitään.
HS.fi ja Ylen uutissivu tarjoavat uutistensa perässä linkkejä muihin aihepiirin juttuihin, mutta kattavaa linkitys ei ole. ESS.fi-palvelussa uutisia ei taustoiteta, vaan jokainen niistä nousee hetkeksi pintaan ja vajoaa seuraavan tieltä alemmaksi listalla.
Kaikilla sivuilla on tietenkin hakumahdollisuus – kunhan tietää, mitä hakee. Hesarissa haku tuottaa tulokseksi sekä avoimia että maksullisia juttuja. ESS:n sivuilla osa artikkeleista vaatii mm. kestotilaajille myönnettävän lukutunnuksen. Ylen arkistossa uutiset ovat avoimia, mutta vanhemmista on riisuttu linkit, kuvat ja klipit.
Totta kai internet on tuonut kotimaan mediasisällöt lähemmäksi ulkomailla asuvia, etenkin jos käytössä on aikaa, säännöllinen nettiyhteys ja tunnukset maksullisille sivuille. Nettikahvilan varassa elävä opiskelija saa tyytyä hetken pääuutisiin. Lomailijalle voi olla helpotuskin jäädä hetkeksi pimentoon.
Kotiin palattuani kävin käsiksi lehtipinoon. Hallitusvalintoihin ei enää ollut juurikaan tarvetta palata. Sen sijaan paikallisemmissa kotimaanuutisissa, kulttuurissa ja taloudessa tuli vastaan monta isoakin yllätystä.
Ina Ruokolainen
Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu Journalistissa 11.5.2007perjantaina, tammikuuta 12, 2007
Kirjeitä roskikseen
Toistakymmentä uutis- ja tiedotekirjettä kilahtaa arkipäivisin suoraan sähköpostiohjelmani poistetut-kansioon. Useimmat poistan sieltä myös lopullisesti avaamattomina, mikä ei tietenkään ole viestien alkuperäinen tarkoitus.
Palveluita tilatessani en aavistanut, että pystyn suhtautumaan toimitettuun tietoon näin välinpitämättömästi. Olen luonut suhteeni New York Timesiin, Digitodayhin ja Kiiltomatoon tilanteissa, joissa olen löytänyt juuri siitä mediasta työtäni tai harrastuksiani koskettavaa sisältöä.
Vielä muutama vuosi sitten ennustettiin, että uutiskirjeiden avulla kuluttaja voi verkosta tilata vain itseään kiinnostavia uutisia. Oltiin myös huolissaan siitä, ettei osa yleisöstä sen jälkeen näe enää missään yleisesti merkittäviä uutisia
Olen yrittänyt harrastaa personointia joissain tilaamissani kirjeissä. Kun Stt.info oli vielä Pressi.com, tilasin hetken vain koulutusta ja kulttuuria koskevia tiedotteita. Saalis oli laiha, joten kiinnostus lopahti.
Uudistuksen takia tauolla olevan Helsingin Sanomien kirjeen omat uutiset eivät ainakaan minun kohdallani toimineet. Hakusanat teatteri ja media toivat liian usein tarjolle ralliuutisia. Mutta Hesari piti huolta myös yleissivistyksestäni ja tarjosi uutispakettinsa aluksi päivän pääuutiset.
Uutiskirjeen perusolemus on nopeus, joten kovin hankalaa sen lukeminen ei saa olla. Mediaviikon lopetin heti, kun suurin osa uutisista meni maksullisiksi. Lakkautuslistallani ovat myös ne viestit, joista mielenkiintoinen linkki vie kirjautumista vaativaan osioon. Enkä ehdi kahlata läpi myöskään englannin- tai saksankielisiä koosteita, joilla joskus treenasin kielitaitoani.
Harmi vain, että olen ajat sitten unohtanut käyttäjätunnuksen ja salasanan, joiden avulla pääsisin muuttamaan asetuksiani ja lopettamaan tilauksen.
Ina Ruokolainen
Kolumni on julkaistu 12.1. ilmestyneessä Journalistissa
Palveluita tilatessani en aavistanut, että pystyn suhtautumaan toimitettuun tietoon näin välinpitämättömästi. Olen luonut suhteeni New York Timesiin, Digitodayhin ja Kiiltomatoon tilanteissa, joissa olen löytänyt juuri siitä mediasta työtäni tai harrastuksiani koskettavaa sisältöä.
Vielä muutama vuosi sitten ennustettiin, että uutiskirjeiden avulla kuluttaja voi verkosta tilata vain itseään kiinnostavia uutisia. Oltiin myös huolissaan siitä, ettei osa yleisöstä sen jälkeen näe enää missään yleisesti merkittäviä uutisia
Olen yrittänyt harrastaa personointia joissain tilaamissani kirjeissä. Kun Stt.info oli vielä Pressi.com, tilasin hetken vain koulutusta ja kulttuuria koskevia tiedotteita. Saalis oli laiha, joten kiinnostus lopahti.
Uudistuksen takia tauolla olevan Helsingin Sanomien kirjeen omat uutiset eivät ainakaan minun kohdallani toimineet. Hakusanat teatteri ja media toivat liian usein tarjolle ralliuutisia. Mutta Hesari piti huolta myös yleissivistyksestäni ja tarjosi uutispakettinsa aluksi päivän pääuutiset.
Uutiskirjeen perusolemus on nopeus, joten kovin hankalaa sen lukeminen ei saa olla. Mediaviikon lopetin heti, kun suurin osa uutisista meni maksullisiksi. Lakkautuslistallani ovat myös ne viestit, joista mielenkiintoinen linkki vie kirjautumista vaativaan osioon. Enkä ehdi kahlata läpi myöskään englannin- tai saksankielisiä koosteita, joilla joskus treenasin kielitaitoani.
Harmi vain, että olen ajat sitten unohtanut käyttäjätunnuksen ja salasanan, joiden avulla pääsisin muuttamaan asetuksiani ja lopettamaan tilauksen.
Ina Ruokolainen
Kolumni on julkaistu 12.1. ilmestyneessä Journalistissa
lauantaina, joulukuuta 02, 2006
Kaukosäädettyä journalismia
International Herald Tribune kirjoitti 20. marraskuuta ilmiöstä, jonka ei aivan ensimmäiseksi uskottu koskevan journalismia: työn ulkoistamisesta halvan työvoiman maihin. Esimerkit löytyivät pääasiassa englanninkielisestä mediasta, joka voi hyödyntää Intian ja Singaporen kaltaisia halpamaita ympärivuorokautisessa uutisseurannassa.
Esimerkkien lisäksi artikkeli pohjaa World Association of Newspapers -järjestön jo kesällä julkaistuun raporttiin. Sen mukaan sanomalehtibisnes seuraa tarkasti muita tietoaloja etsiessään tapoja säästää kustannuksia.
Ulkoistaminen kiihtyy, kun sanomalehdet etsivät suuria ja pieniä tapoja vähentää kuluja mainostulojen ja levikkien kutistuessa.
Media on aiemmin löytänyt halpatyövoimansa läheltä, freelancereista ja alan ulkopuolisista avustajista. Uutta on se, mitä IHT nimittää kaukosäädinjournalismiksi. Reuters seuraa jo Yhdysvaltain talousuutisia Bangaloresta ja saksankielinen media löytää edullisia tekijöitä Tšekistä. Kokonaisia grafiikkaosastoja on viety Kaukoitään.
Kaukosäädinjournalismi elää maailmanlaajuisen verkon varassa, mutta ei vain tekniikan tai kehittyvien tiedonhakumahdollisuuksien vuoksi. Verkko itsessään on opettanut käyttäjänsä joustaviksi.
New Yorkin ammattijournalistit ovat jo nostaneet metelin, koska eivät usko 14 500 kilometrin päässä syntyvän yhtä hyviä uutisia kuin paikan päällä. Työnantaja kysyy, onko paikallistuntemus viisinkertaisen palkan arvoista, jos suurin osa jutuista nojaa verkkolähteisiin.
Kalliille länsijournalisteille on muitakin vaihtoehtoja kuin Kaukoidän kollegat. Wienissä toimiva Vorarlberger Nachrichten kehuu nojaavansa paikallisuutisissa Burgerforumiin eli 2 500 hengen kansalaisverkostoon, joka avustaa lehteä ilmaiseksi. Suomalaisissa lehdissä käytetään vielä toimittajia jalostamaan yleisövinkit jutuiksi, mutta ilmaisia kuvia julkaistaan jo täyttä päätä.
Outsourcing hits a new class of workers: Journalists
Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu Journalistin numerossa 21/2006
Esimerkkien lisäksi artikkeli pohjaa World Association of Newspapers -järjestön jo kesällä julkaistuun raporttiin. Sen mukaan sanomalehtibisnes seuraa tarkasti muita tietoaloja etsiessään tapoja säästää kustannuksia.
Ulkoistaminen kiihtyy, kun sanomalehdet etsivät suuria ja pieniä tapoja vähentää kuluja mainostulojen ja levikkien kutistuessa.
Media on aiemmin löytänyt halpatyövoimansa läheltä, freelancereista ja alan ulkopuolisista avustajista. Uutta on se, mitä IHT nimittää kaukosäädinjournalismiksi. Reuters seuraa jo Yhdysvaltain talousuutisia Bangaloresta ja saksankielinen media löytää edullisia tekijöitä Tšekistä. Kokonaisia grafiikkaosastoja on viety Kaukoitään.
Kaukosäädinjournalismi elää maailmanlaajuisen verkon varassa, mutta ei vain tekniikan tai kehittyvien tiedonhakumahdollisuuksien vuoksi. Verkko itsessään on opettanut käyttäjänsä joustaviksi.
New Yorkin ammattijournalistit ovat jo nostaneet metelin, koska eivät usko 14 500 kilometrin päässä syntyvän yhtä hyviä uutisia kuin paikan päällä. Työnantaja kysyy, onko paikallistuntemus viisinkertaisen palkan arvoista, jos suurin osa jutuista nojaa verkkolähteisiin.
Kalliille länsijournalisteille on muitakin vaihtoehtoja kuin Kaukoidän kollegat. Wienissä toimiva Vorarlberger Nachrichten kehuu nojaavansa paikallisuutisissa Burgerforumiin eli 2 500 hengen kansalaisverkostoon, joka avustaa lehteä ilmaiseksi. Suomalaisissa lehdissä käytetään vielä toimittajia jalostamaan yleisövinkit jutuiksi, mutta ilmaisia kuvia julkaistaan jo täyttä päätä.
Outsourcing hits a new class of workers: Journalists
Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu Journalistin numerossa 21/2006
perjantaina, lokakuuta 06, 2006
Toimittajakoulutus juhlabloggaa
Tampereen toimittajakoulutus viettää tänään 80-vuotisjuhlia. Tapahtumaa seuraa blogi, jossa näin iltapäivän aluksi on jo neljä merkintää. Raportoijat ovat journalistiikan sivuaineopiskelijoita.
Päivän avausmerkintä löytää bloggauksesta sekä opetuksellisia että tiedonvälityksellisiä arvoja: "Tiedotusopin lehtori Ari Heinosen mukaan tarkoitus on kokeilla, miten blogin julkaiseminen sopii uutisointiin. Meneillään olevasta tilaisuudesta tehdään prosessiuutisointia yhden päivän ajan. Samalla saadaan kokemusta siitä, mitä blogin kirjoittaminen edellyttää."
"Heinonen kertoo, että aiemmin tapahtuman reaaliaikaista blogiuutisointia on kokeiltu Tampereen yliopistossa vain kerran vastaavanlaisen ryhmän kanssa. Blogi näyttäisi sopivan uutisointiin erityisen hyvin silloin, kun tapahtumasta on raportoimassa useita reporttereita."
Päivän avausmerkintä löytää bloggauksesta sekä opetuksellisia että tiedonvälityksellisiä arvoja: "Tiedotusopin lehtori Ari Heinosen mukaan tarkoitus on kokeilla, miten blogin julkaiseminen sopii uutisointiin. Meneillään olevasta tilaisuudesta tehdään prosessiuutisointia yhden päivän ajan. Samalla saadaan kokemusta siitä, mitä blogin kirjoittaminen edellyttää."
"Heinonen kertoo, että aiemmin tapahtuman reaaliaikaista blogiuutisointia on kokeiltu Tampereen yliopistossa vain kerran vastaavanlaisen ryhmän kanssa. Blogi näyttäisi sopivan uutisointiin erityisen hyvin silloin, kun tapahtumasta on raportoimassa useita reporttereita."
perjantaina, lokakuuta 14, 2005
Kirjallisuuden Nobel - vanha uutinen jo illalla?
Olin koko eilisiltapäivän ja alkuillan tahattomassa uutispimennossa työkeikkojen ja opiskelun vuoksi. Kun illalla puoli yhdeksän maissa ehdin hengähtää, tuli mieleen, että kirjallisuuden Nobelhan on jaettu tänään. Koska olin maalla netin ja tv:n ulottumattomissa, odottelin Radio Suomen iltayhdeksän uutisia.
Kun uutisissa oli päästy New Orleansin kaupungin vedestä tyhjennyksiin ja jo unohtamiini kotimaan uutisiin, tajusin ettei uutista enää tule. Aloin jo epäillä eläväni väärässä päivässä. No, onneksi iltakymmenen uutiset ja niiden perään tullut Päivä tunnissa korjasivat asian, eikä tarvinnut odottaa aamun sanomalehtiä kuullakseen Harold Pinterin nimen ja vähän taustaakin.
Ymmärrän, että yksittäisillä uutislähetyksillä voi olla omat uutiskriteerinsä, mutta ei kai kirjallisuuden Nobel, toinen suurta yleisöä kiinnostavista Nobelin palkinnoista, sentään seitsemässä tunnissa vanhene uutisena? On kai niitä muitakin ihmisiä, joita kirjallisuuden vuoden ykkösuutinen maailmassa voisi kiinnostaa edes maininnan verran kaikissa päivän uutislähetyksissä?
Olipahan opiksi, ettei perusuutiskanaviin enää voikaan luottaa. Pitääkö tässä ruveta tosiaan tilaamaan uutisia kännykkään?
Kun uutisissa oli päästy New Orleansin kaupungin vedestä tyhjennyksiin ja jo unohtamiini kotimaan uutisiin, tajusin ettei uutista enää tule. Aloin jo epäillä eläväni väärässä päivässä. No, onneksi iltakymmenen uutiset ja niiden perään tullut Päivä tunnissa korjasivat asian, eikä tarvinnut odottaa aamun sanomalehtiä kuullakseen Harold Pinterin nimen ja vähän taustaakin.
Ymmärrän, että yksittäisillä uutislähetyksillä voi olla omat uutiskriteerinsä, mutta ei kai kirjallisuuden Nobel, toinen suurta yleisöä kiinnostavista Nobelin palkinnoista, sentään seitsemässä tunnissa vanhene uutisena? On kai niitä muitakin ihmisiä, joita kirjallisuuden vuoden ykkösuutinen maailmassa voisi kiinnostaa edes maininnan verran kaikissa päivän uutislähetyksissä?
Olipahan opiksi, ettei perusuutiskanaviin enää voikaan luottaa. Pitääkö tässä ruveta tosiaan tilaamaan uutisia kännykkään?
maanantaina, lokakuuta 10, 2005
Hyvää Aleksis Kiven päivää!
Digitoday ohjasi itselleni aiemmin tuntemattoman Mederran etusivulle uutisellaen, jonka mukaan sähköistä markkinointiviestintää harjoittava yritys on keksinyt oivan Aleksis Kiven päivän mainoskikan. Seitsemän veljestä on nyt siis netistä luettavissa firman tarjoaman digipaper-tekniikan avulla.
Ensisilmäyksellä ei vaikuttanut kovin lupaavalta, siltä tekstihän aukesi suttuisana. Mutta kun älysin etsiä kohdistimen, sain tekstin suuremmaksi ja samalla tarkemmaksi. Palvelee siis myös niitä näkövammaisia, jotka pystyvät lukemaan suurta tekstiä.
Mikäs siinä, fiksumpihan tällainen mainoskampanja on kuin moni muu. Etenkin jos se ohjaa jonkun uuden lukijan Seitsemän veljeksen pariin. On se vaan aina yllätys, kuinka moni kuolematon sanonta onkaan peräisin juuri tuosta tekstistä. Mutta ei kai kukaan kokonaista kirjaa jaksa ruudulta lukea, jos ei ole pakko?
Ensisilmäyksellä ei vaikuttanut kovin lupaavalta, siltä tekstihän aukesi suttuisana. Mutta kun älysin etsiä kohdistimen, sain tekstin suuremmaksi ja samalla tarkemmaksi. Palvelee siis myös niitä näkövammaisia, jotka pystyvät lukemaan suurta tekstiä.
Mikäs siinä, fiksumpihan tällainen mainoskampanja on kuin moni muu. Etenkin jos se ohjaa jonkun uuden lukijan Seitsemän veljeksen pariin. On se vaan aina yllätys, kuinka moni kuolematon sanonta onkaan peräisin juuri tuosta tekstistä. Mutta ei kai kukaan kokonaista kirjaa jaksa ruudulta lukea, jos ei ole pakko?
perjantaina, toukokuuta 20, 2005
Kylässä Googlella
Toimittaja Kim Peterson kertoo tänään lennokkaassa artikkelissaan The Seattle Timesin Business & Technology -verkkolehdessä kyläreissustaan Googlen päämajaan. Firman kaikkien aikojen ensimmäiseen toimittajatapaamiseen oli kutsuttu sata toimittajaa, jotka saivat liikkua vain rajatulla alueella jättiyrityksen kahvilassa. Isäntäyrityksen varsinaiset työläiset oli päästetty katsomaan viimeistä Tähtien sota -elokuvaa, joten vierailun anti koostui johdon valmistelluista esityksistä ja hyvästä tarjoilusta. Olihan siellä myös uutisenpoikanen: Googlen sivulle tulee persoonallisesti uutispalvelu. Ei ihan uusi palvelu sekään, mutta toki merkittävä yhdistettynä firman asemaan mediamarkkinoilla.
maanantaina, toukokuuta 09, 2005
Uutiskirje muistuttaa
Sain tänään uutiskirjeen tai pikemminkin arvosteluista muistuttavan viestin Kiiltomadon toimitukselta ja samalla hyvän syyn livahtaa kirjallisuusarvostelujen pariin omien tylsien kirjoitushommien keskeltä. Kiinnostavalta vaikuttaa etenkin Nelson Algrenin Kultainen käsi -kirjan arvio, jonka on kirjoittanut Reijo Virtanen. Tsekkaan aina myös pääkirjoitukset, jotka ottaavat välillä tiukastikin kantaa kirjallisuuteen, sen arviointiin valtamediassa, taidehallintoon tai joihinkin muihin marginaalikirjallisuutta sortaviin koneistoihin.
Mistään henkilökohtaisesta postistahan ei ole kysymys, vaan verkon kohdistetusta ja räätälöidystä viestinnästä, johon olen itse suostunut.
Aloitin uutiskirjeiden tilaamisen joskus pari vuotta sitten kesäkuumilla, kun työt tympivät, eikä kukaan järkevä ihminen lähettänyt minulle mitään oikeita sähköpostiviestejä (ja niiksi en lue kiertäviä vitsiviestejä, joita inhoan). Nykyisin tsekkaan läpi noin kymmenen viestiä päivässä, joten homma on toki välillä rasitteeksikin. Olen kuitenkin huomannut, että esimerkiksi verkkoviestinnästä pysyy kohtalaisen hyvin perillä, kun vilkuilee läpi tietyt alan uutislitaniat päivittäin jossain välissä. Ja voihan viestit ohjata osoitteen perusteella erilliseen kansioon, josta ne voi tsekata kun ehtii. Minulla useimmat päivittäiset uutiskirjeet menevät suoraan poistettuihin, jonka sisällön siirrän roskakoriin aina illalla.
Mistään henkilökohtaisesta postistahan ei ole kysymys, vaan verkon kohdistetusta ja räätälöidystä viestinnästä, johon olen itse suostunut.
Aloitin uutiskirjeiden tilaamisen joskus pari vuotta sitten kesäkuumilla, kun työt tympivät, eikä kukaan järkevä ihminen lähettänyt minulle mitään oikeita sähköpostiviestejä (ja niiksi en lue kiertäviä vitsiviestejä, joita inhoan). Nykyisin tsekkaan läpi noin kymmenen viestiä päivässä, joten homma on toki välillä rasitteeksikin. Olen kuitenkin huomannut, että esimerkiksi verkkoviestinnästä pysyy kohtalaisen hyvin perillä, kun vilkuilee läpi tietyt alan uutislitaniat päivittäin jossain välissä. Ja voihan viestit ohjata osoitteen perusteella erilliseen kansioon, josta ne voi tsekata kun ehtii. Minulla useimmat päivittäiset uutiskirjeet menevät suoraan poistettuihin, jonka sisällön siirrän roskakoriin aina illalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)