Petojen aika

Traagisesta syyskuun yhdennestätoista on tullut monille New Yorkin ja Washingtonin 2001 terrori-iskujen symboli. Mutta jo 28 vuotta aiemmin, 11.9.1973, päivästä muodostui pedon luku Chilen vallankaappauksen ja kenraali Augusto Pinochetin vallan uhreille.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika on järisyttävä kuvaus ajasta, jolloin Suomeenkin kantautuivat  laajasti ulkomaanuutiset sotilasjuntan tavasta hoitaa "epävakautta" yhteiskunnassa. Syrjäytetyn presidentti Salvador Allienden kohtalo - väitetty itsemurha - pysäytti. Tulevina vuosina Suomeen tulivat ensimmäiset kiintiöpakolaiset juuri Chilestä.

Olin 1973 syksyllä juuri täyttänyt 14 ja seurasin tiedostavan elämäni ensimmäistä suurta ulkomaanuutista tiiviisti. Minuun iski vielä pahemmin hieman myöhemmin tullut tieto suosikkirunoilijani Pablo Nerudan kuolemasta.

1970-luvulla Yleisradiossa oli vasemmistoystävällinen ilmapiiri, jonka ansiosta - joidenkin mielestä syystä - vasemmistohallituksen kaatamista ja juntan toimia seurattiin varsin tiiviisti. Sitä en muista, miten ihmisoikeusrikoksista, vainoista ja suoranaisesta kansanmurhasta, tuolloin puhuttiin. Myöhemminhän niitä on käsitelty mediassa laajasti.

Mutta takaisin Auli Leskisen romaaniin, jonka kirjoittaja on entinen Ylen ulkomaantoimittaja ja Latinalaisen Amerikan tuntija. Petojen aika on erittäin hyvin kirjoitettu, rankka ja surullinen kirja, jota varten kirjailija on ilmeisesti tehnyt paljon taustatyötä. Se ei kuitenkaan ole vain äärimmäisen tarkka reportaasi vaan hieno kuvaus yhden perheen, Rojasien, jäsenten ajatuksista ja kokemuksista. Etenkin perheen tyttären, Christinan, vaiheet niin kidutuskammiossa kuin elämässä ennen ja jälkeen nostavat lukijan ihon kananlihalle.

Petojen aika kertoo petoksesta ja äärimmäisesta pahuudesta mutta myös siitä, miten me tavalliset ihmiset käännämme helposti katseemme muualle, kun jotain pahaa alkaa tapahtua. Toivoa on siellä, missä joku puuttuu, auttaa ja välittää, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Selvyyden vuoksi: Leskisen kirjassa ei ole mitään kliseistä, ainoastaan minun vieläkin selkiytymättömissä ajatuksissani.

Lukekaa kirja, joka on myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Minä palautan sen tänään Lahden kaupungikirjastoon, jotta seuraava lukija saa sen nopeasti.

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa

Tarttuihan se media... tai siis Hesarin datajournalisti Esa Mäkinen yksityisessä blogissaan Kantokorven ilmoitukseen luopua sanomalehtien avustamisesta. Ja kas kummaa, HS:n mies on talon mies loppuun saakka myös yksityisesti ja syyttää kriitikkoa löysästä heittelystä ja 1990-luvun haikailusta. Kommentit postauksen alla kuitenkin muistuttavat, että olisihan se kiva, jos tekijöille maksettaisiin sisällöstä ja että mediassa olisi edelleen sisältöä.

Tuomas Saloniemi puolestaan kommentoi ironisesti Mäkisen kirjoitusta. Hän taas sai taloushaukat kommentoimaan esiin nostamiaan lukuja lehtitalojen voitoista. Harmi, jos luvuissa on klappia, mutta kyllä muuallakin on kirjoitettu lehtitalojen edelleen kovista voitoista. Journalisti on tietysti epäilyttävä ammattiyhdistyksen lehti, mutta ehkä sillä kuitenkin on ammattiylpeyttä yrittää pysyä faktoissa.

Tekijänoikeudet ja fulavtal

Eilen saatiin odotettu välipäätös Markkinaoikeudesta, joka siis kielsi Sanoma Newsiä tarjoamasta kaikki taloudelliset tekijänoikeudet vievää sopimustaan freelancereille. Hommaa tehostetaan 200 000 euron uhkasakolla, joka on kymmenesosa Journalistiliiton vaatimasta. Pieni pettymys ainakin itselleni oli se, ettei markkinaoikeus jo tässä vaiheessa pitänyt epäreiluina myös sopimuksen vastuu- ja maksuaikapykäliä. Erävoitto tämä silti on, kenenkään ei ole pakko allekirjoittaa annettuun takarajaan eli ensi maanantaihin 15.6. mennessä.

Olen kirjoittanut asiasta aiemmin Sanomatalon mielenosoituksen jälkeen sekä vappuna ja viitannut Sanoman vaatimuksiin myös aiemmin joissakin tekijänoikeus-tägillä varustetuissa merkinnöissä.

Freelancejournalistien ruotsalaisen järjestön Frilans Riksin jäsenen Malin Aveniuksen raportti pohjoismaisesta seminaarista Ruotsin Journalisten-lehdessä nosti sekin esiin ennen kaikkea seminaarissa käsitellyt tekijänoikeuskamppailut. Pidän erityisesti ruotsalaisten määritelmästä Sanoman tarjoamalle sopimukselle: fulavtal. Ruma, vastenmielinen, karkea, törkeä ja inhottava sopimushan se, kuten sanakirja antaa mahdollisuudet suomentaa.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

"Emme allekirjoita!"

Kyllähän se aika selväksi kävi eilen illansuusssa Sanomatalon edessä järjestetyssä luovien alojen freelancereiden mielenosoituksessa: "emme allekirjoita!". Meitä marssijoita ja puheiden pitäjiä oli siellä ainakin kolme sataa. Ehdottomasti enemmän nyt kuitenkin kuin Uusi Suomi antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat sentään myöntää, että mielenosoittajia sen ikkunoiden takana oli se kolme sataa. Molemmat muuten raportoivat asiasta kulttuurisivuillaan. Toimittajat, valokuvaajat, tiedekirjailijat, kuvittajat jne. eivät siis ole väkeä, joiden ay-taistelu kuuluisi politiikan tai edes kotimaan uutissivuille. En kulttuuriin erikoistuneena toimittajana väheksy kulttuuria, mutta tässä tapauksessa kyseessä on selvä kannanotto medialta.

Ihmeen vähän meidän torppareiksi alistettujen, usein korkeakoulutettujen ja muutenkin erikoistaitoja omaavien, asia jaksoi kiinnostaa. En nähnyt Ylen 20.30 uutisia enkä alkuillan sähköisen viestinnän lähetyksiä, koska matkustin Sanomatalolle Lahdesta ja jäin Helsinkiin hetkeksi vielä istumaan kollegojen kanssa purkamaan tilannetta. Maikkarilla ei kymmenen uutisissa ollut mitään. En tiedän, että Nelosen uutisista oltiin yhteydessä Suomen Journalistiliiton asiamieheen.

Meistä mukana olleista aika monella oli kamera mukana. Hieno kuvakooste löytyy mm. Robert Linströmiltä ja toinen Matti Sulannolta.

Huomenna on siis takaraja sille, että saisi luovuttaa teostensa kaikki tekijänoikeudet maailmanloppuun asti Sanoma konsernille ja sen kaikille mahdollisille perillisille maailmankaikkeudessa. Ilman allekirjoitusta siis päättyy mahdollisuus tehdä töitä Sanomille. Emme allekirjoita!

Työn päivänä, kohta ilman tekijänoikeuksia?

Työn päivänä on hyvä pohtia sitä, miksi ja mitä työtä tekee. Olen ollut freelancer-toimittaja 15 vuotta ja kuukauden ja joutunut vasta viime kuukausina vakavasti pohtimaan, onko tässä mitään järkeä. Siitäkin huolimatta, että aloitin nämä hommat edellisen ison laman aikana eli 1994 ja tiedän, mitä on työskennellä taloudellisesti ankeissa oloissa. Mutta jos minulta joku silloin osti työtä, se yleensä tapahtui reilun pelin ehdoin.

Viisitoista vuotta sitten mediataloissa vielä hyväksyttiin, että tekijänoikeus on todella TEKIJÄN eli kirjoittajan, kuvaajan, graafikon tai vastaavan luovan työn OMISTAMA oikeus. Mainittu henkilö myy lehtijutuissaan, -kuvissaan, -piirroksissaan jne. juuri ko. oikeutta, mikä siirtyy pääsääntöisesti hänelle takaisin julkaisun jälkeen - siis jos ei ole toisin sovittu. Toisin sopiminen tarkoitti silloin yleensä sitä, että joku maksoi minulle enemmän useammasta julkaisusta ja vieläpä kertoi tarkkaan, mihin aviisiin tekstini oli menossa. Ja silloinkin saatoin ihan huoletta luovuttaa oman juttuni vaikkapa jonkin kansalaisjärjestön käyttöön ilman pelkoa siitä, että iso mediatalo tulisi ja nostaisi oikeusjutun. Minä tiesin, missä hengentuotteeni matkasivat.

Sanoma Newsin avustajilleen tarjoama avustajasopimus on nyt nostanut esiin ilmiön, joka on itse asiassa ollut useimpien mediatalojen tavoitteena jo vuosia. Mm. Helsingin Sanomia kustantavan Sanoman tarjoama avustajasopimus haluaa teoksen kaikki tekijänoikeudet (freelle ei jää oikeutta edes julkaista juttuja esim. omassa blogissaan), sysää hirveän määrän vastuita freelancerille ja vieläpä siirtää maksamisen 21 päivän päähän sisällön julkaisemisesta. Kuvioon kuuluu, että jos nimi ei paperiin ilmesty, työt loppuvat. Rahastahan tässä on kysymys, sillä tällä tavalla mediatalo saa käyttöönsä valtavat määrät sisältöjä, joita se voi sitten kierrättää ilmaiseksi kaikissa nykyään tunnetuissa ja tulevissa konsernin osissa.

Toiveikasta on, että tekijäjärjestöjen suuttumus avustajasopimusta ja suoranaista kiristystä kohtaan on viime päivinä noussut esille jopa Helsingin Sanomien omilla palstoilla ja esim. tänään Ylessä. Lisäksi lukemattomat muuut tiedotusvälineet ja bloggaajat ovat nostaneet asian esille, puhumattakaan tietenkään asiaa seuraavista järjestöistämme.

Keskustelupalstoilla ymmärrys näyttää olevan hyvin paljon meidän yksittäisten tekijöiden kannalta, mikä sekin on jollain lailla uutta tekijänoikeuskysymysten kohdalla. Enemmän olen aiemmin nähnyt lukijoiden kiivailevan sen puolesta, että esim. musiikin ja kirjallisuuden tekijänoikeudet pitäisi vapauttaa, jotta sisältöä olisi mahdollisimman paljon tarjolla ilmaiseksi.

En osaa arvioida, mikä merkitys massojen mielipiteillä on siinä, miten meidän freelancereiden käy isojen mediafirmojen rattaissa. Toivon kuitenkin, että tämä keskustelu saisi ihmiset tajuamaan, miksi jotkut vielä haluavat pitää kiinni juuri tekijän oikeudesta luomiinsa sisältöihin. Jos isot firmat pääsevät muuttamaan kaikki sisällöt pelkiksi rahantekokoneiden osiksi, laadunvarmistus voi hyvinkin unohtua matkalla. Kuinka käy haastateltavien oikeuksien, jos juttu kuvineen yhtäkkiä ilmestyykin ihan eri sävyisessä kehyksessä, kuin mihin hän kuvitteli haastattelun antavansa? Kuka pitää huolta faktojen paikkansapitävyydestä, kun juttua versioidaan eri pituiseksi ja eri näkökulmiin sopivaksi isossa koneistossa? Ja miksi kaiken rahan pitäisi valua vain ja ainoastaan isojen firmojen kassoihin?

Sillä toki, kysymys on rahasta myös tekijän kannalta. Alkuun palatakseni: tässä työssä selviäminen normaalilla työpanoksella on jo nyt hyvin vaikeaa, sillä palkkioita yritetään nipistää jatkuvasti pienemmiksi. Jos tekstini monistuvat jatkossa yhä tehokkaammin kymmeniin eri tarkoituksiin, vähenevät tilaukset joko minulta tai joltain muulta kollegalta.

Vielä on aikaa kirjoittaa adressi ja vielä on myös aikaa antaa Suomen Journalistiliitolle valtakirja neuvottelujen aloittamiseksi Sanoma Newsin kanssa. Toistaiseksi yrityksen edustajat ovat kategorisesti kieltäytyneet neuvotteluista, koska freelancerit ovat yrittäjiä, joiden kanssa kuulemma neuvotellaan vain yksitellen. Katsotaan, kuinka monta nimeä tarvitaan, jotta neuvottelupöytään päästään.

Liikkeellä on nyt iso joukko tekijänoikeuksien puolesta toimivia yhteisöjä: Suomen Journalistiliitto – Finlands Journalistförbund ry, Suomen freelancer-journalistit ry, Suomen tietokirjailijat ry, Suomen Kirjailijaliitto ry, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto, Finnfoto ry, Suomen Ammattiluonnonvalokuvaajat ry, Suomen Lehtikuvaajat ry - Finlands Pressfotografer rf, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, Finlands Naturfotografer rf, Suomen Mainosvalokuvaajat ry, Finlands Reklamfotografer rf, Suomen Ammattivalokuvaajat ry, Valokuvauksen opiskelijat r.y., Sarjakuvantekijät ry, Grafia ry, Kuvittajat ry, Suomen arvostelijain liitto ry.

Mediapäivät: mitä jäi mieleen?

Osallistuin monen vuoden tauon jälkeen Mediapäiville, joiden alaotsikkona edelleen näkyy myös tapahtuman entinen nimi, Journalismin päivät. Perjantaina ja lauantaina järjestettyä tapahtumaahan on yritetty avata myös muiden alan ammattilaisten ja toisena päivänä jopa suuren yleisön suuntaan. En ihan hirveää ruuhkaa nähnyt yleisöjonossa, mutta ainakin yhden uuden ilmiön havaitsin: ammattilaiset toivat mukaan perheenjäseniään, myös lapsia. Yhdessä kohdassa tosin ihmettelin moista valintaa. Lauantain iltapäivän ohjelmassa oli espanjalaisen valokuvaajan Pep Bonetin esitys, jossa hän näytti varsin traagisia kuvia mm. Sierra Leonen sisällissodan runtelemista lapsista ja Kuuban kaduille hylätyistä transvestiiteistä. Edessäni aikuisen kanssa istunut alle kymmenvuotias poika alkoi jo toisen kuvasarjan kohdalla liikehtiä levottomasti ja loppuajan hän vietti tuolissaan väärinpäin kääntyneenä. En kannata turhaa sensuuria, mutta nämä kuvasarjat erittäin intensiivisen musiikin kanssa olisi kyllä pitänyt merkitä jonkinlaisella ikärajalla.

Mutta itse asiaan: mitä itselleni jäi mieleen? Pep Bonetin kuvat ilman muuta, tosin osittain juuri ko. sosiaalisen tilanteen vuoksi. Kuvasarjojen pikakelauksessa pääsin myös lähelle sitä tunnetta, mistä mediaa on varoitettu vuosikymmeniä. Kun kuvia tulee liikaa ja liian samasta näkökulmasta, katsoja turtuu. Minun silmissäni äärimmäiset kärsimyksen kuvat (toki ihan muusta näkökulmasta otetut kuin esim. veriset instant-kuvat sotanäyttämöiltä) alkoivat jopa ärsyttää, koska toisaalta valokuvaaja myös kertoi nähneensä kohteissa paljon tavallista elämää ja kauneuttakin. Kauneutta löysin kuvien estetiikasta mutta en juurikaan toivoa (joka on jopa kolmen kuvasarjan nimi - Faith in Chaos) niiden välittämästä todellisuudesta. Käykää itse katsomassa!

Koska en ollut Mediapäivillä töissä sen paremmin järjestäjänä kuin raportoijana, saatoin valita esitykset vain oman kiinnostukseni mukaan. Ensin ajattelin kiertää verkkomedian keskusteluja, mutta aina tilaisuuden tullen huomasinkin valitsevani toisin.

Perjantaiaamun aloitus, Sanoma Magazines Finlandin toimitusjohtajan Raili Mäkisen esitys aikakauslehtien tulevaisuuden näkymistä oli ainakin minulle erittäin silmiä avaava tietopaketti. Esityksessä vilisivät sanat uudesta tehokkuudesta menestystekijöihin, mutta ne oli hyvin perusteltu. Ehkä lohdullisin oli toteama, jonka mukaan lama-ajat vain sparraavat aikakauslehtiä. Niistä haetaan virkistystä ja elämänohjeita moneen asiaan suoraan Maslowin tarvehierarkian oppien mukaisesti lähtien fysiologisista tarpeista ja päätyen itsensä toteuttamiseen. Ruoka, liikunta, terveys, koti, luonto, läheisyys, perhe ja ystävät, harrastukset - kyllähän nämä asiat aikakauslehdissä osataan. Ja jos ei osata, nyt on viime hetki kirkastaa sanomaa! Kysyttäessä Mäkinen vakuutti, että työllisyysnäkymät ovat alalla hyvät, mutta että toimittajia rekrytoidaan varmasti jatkossakin eri aloilta juuri asiantuntemuksen varmistamiseksi.

Mäkinen sivusi myös aikakauslehtien verkkopalveluita, jotka hän laskee lehtien oheistuotteiksi samaan tapaan kuin lukijatilaisuudet. Ne vahvistavat brändiä ja helpottavat vuoropuhelua mutta eivät ole korvaamassa lehteä samaan tapaan kuin sanomalehdille on tapahtumassa. Samasta syystä verkkosivut eivät ole aikakauslehdille myöskään bisnestä. Joitain poikkeuksiakin on: Sanoma Magazinesin Hollannin yhtiön ylläpitämä hakusivu Startpagina on kuulemma maan suosituin.

Nautin myös perjantaina kolmen visuaalisen ammattilaisen taittoshowsta, joka antoi kyllä ihan riittävästi ajattelemisen aihetta myös kirjoittajalle siitä, miten kuvavalinnoilla ja muilla visuaalisilla keinoilla viedään sanomaa eteenpäin. Aina silloin tällöin olen ollut erittäin pettynyt siihen, miltä oma juttuni on näyttänyt, vaikka olen ollut haastattelu- ja kuvaustilanteen jäljiltä varma hyvästä materiaalista. Aika harvoin on käynyt niin, että kuvat ja taitto olisivat olleet "liian hyviä". Useimmiten on myös tekstin etu, että kuvaa voidaan nostaa oikealla tavalla esille.

Ehkä suurin pettymykseni Mediapäivillä oli perjantainen paneeli Kulttuurin kuolemasta Aamulehden Matti Apusen kolumnin pohjalta. Raivostuttavan jankkaavassa tilanteessa ei ollut mitään muuta uutta kuin se, että roisto ei ollutkaan Hesari vaan Aamulehti.

Ammatillisten tapaamisten yksi tärkeistä tavoitteista on tavata paljon sellaisia kollegoja, joita ei ehkä arjessaan tapaa ollenkaan. Olin tähänkin antiin varsin tyytyväinen, vaikka jätinkin lauantain iltahurvittelun väliin ja matkustin junalla kotiin yöksi. Olen myös samaa mieltä kuin se kollega, joka ihmetteli minulle lukuisia kuulemiaan valituksia. Ei koko ohjelma huippua ollut, mutta mukaan tarttui riittävästi ajatuksia ja uutta tietoa. Harva meistä jaksaa tehdä kattavia muistiinpanoja, vielä harvempi uskaltaa tai viitsii kysyä ja keskustella. Jos kahteen päivään osuu pari hyvää esitystä ja x määrä kohtaamisia, saldo on positiivinen.

Sitä voi tietysti pohtia, saiko ammattilainen vastinetta 217 euron maksulle, etenkin kun se ei sisältänyt ruokia tai edes naulakkomaksua. Minä en olisi todennäköisesti mennyt Mediapäiville, jos en olisi saanut Jokesin stipendiä. Ehkä olisin repinyt tuon seminaarimaksun jostain, mutta sen päälle kahden työpäivän menetys on hieman liikaa freelancerille tämänhetkisessä taloudellisessa tilanteessa.

Freeasiaa ja kadonnut kurpitsa

Tapasimme eilen illalla jo toistamiseen tänä kesänä Lahden seudun freelancejournalistien voimin. Kyseessä on ammattilaisten porukka, johon erilaisten laskukaavojen mukaan kuuluu noin 30 Suomen Journalistiliittoon ja sen freelanceyhdistyksiin SFJ ja FAO kuuluvaa ammattilaista: kirjoittavia toimittajia, radio- ja tv-journalisteja, valokuvaajia ja media-alan moniosaajia, joista osa on julkaissut mm. kirjoja. Erityisen ilahtunut olin eilen siitä, että saimme Lahden Vesisamoilijoiden saunalle Kahvisaareen paikalle peräti 14 kollegaa - siis lähes puolet jäsenistämme.

Melomisen ja saunomisen ohessa puhuimme pari tuntia varsin tiukkaakin ay-asiaa. Freelancerit ovat Journalistiliitossa nouseva ryhmä, mikä on tietenkin seurausta yhteiskunnan yleisestä ulkoistamis- ja pätkittämistrendistä. (Vaikka moni meistä tekeekin tätä ihan vapaaehtoisesti itsenäisenä yrittäjänä!) Jälleen kerran vahvistui käsitys siitä, ettei maakuntalehtien tai paikallisen median varaan voi rakentaa minkäänlaista elantoa. Palkkiot mm. tässä blogista julkaistuista kirja-arvosteluista ovat kuulemma hieman parempia kuin monissa saman kokoisissa lehdissä, mutta eivät korvaa sitä aikaa, joka lukemiseen ja kirjoittamiseen menee. Isoista aukeaman elämäntyylijutuista tai reppareista kuvineen tarjotaan pienimmissä lehdissä vain kymppejä.

Meidän porukastamme iso osa tekeekin töitä valtakunnalliseen mediaan. Haluaisimme kuitenkin näkyä myös paikallisesti ja maakunnallisesti, mistä kertoo mm. oma avustajasuhteeni. Missähän vaiheessa paikallinen media huomaa, että se pelaa aika monta hyvää ammattilaista ulkopuolelle? Tästä aiomme ottaa jatkossa selvää.

Eilinen iltamme muuten sujui nyyttikestiperiaatteella. Muutama viljelytaitoinen kollega toi ystävällisesti puutarhansa antimia jakoon myös jatkojalostusta varten. Sain jaossa kaksi kurpitsaa, joista vain toinen mahtui pyörän etukoriin, toisen köytin kotimatkalle tarakalle. Lähellä kotia huomasin, että kaunis vihreä zucchini oli tipahtanut jossain töyssyssä matkasta. Paluuta etsimään ei enää ollut, sillä sade vihmoi ja pimeys oli laskeutunut. Jos joku löytää puolimetrisen kesäkurpitsan esimerkiksi Lahden Polttimon raiteilta, sen on varmaan vielä tänään ihan käyttökelpoinen. Anteeksi kollega!

Tervetuloa, Johanna

Jos totta puhutaan, minua vähän ennalta hirvitti, onnistuuko vuoden alussa uudistuva Journalisti saamaan päätoimittajaksi tarpeeksi mielenkiintoisen ja pätevän alan ammattilaisen. Johanna Korhosen valinta oli siksi iloinen yllätys. Muista hakijanimistähän en tiedä mitään, mutta en usko silti valinnan menneen pahasti metsään.

En ole työskennellyt Korhosen kanssa ihan lähietäisyydellä samassa toimituksessa, mutta tarpeeksi usein törmännyt häneen sekä journalistisissa, ay-poliittisissa että koulutukseen liittyvissä yhteyksissä. Asiallisia ja ystävällisiä kohtaamisia, joissa on yleensä keskitytty olennaiseen sisältöön. Ja verkkoahan Korhonen ymmärtää, mikä on ehdoton lisäbonus ammattilehden kehittämisessä.

On se vähän outoa, sanoi teini...

"Äiti, tiesitkö, ettei YLE:stä tule tänään ollenkaan ohjelmaa? On se vähän outoa", kysyi teini, kun tulin työmatkalta. Tiesinhän minä, kun satuin olemaan ulosmarssin aikoihin Journalistiliitossa suunnittelemassa liiton seuraavan neljän vuoden toimintaa.

Tyttären kysymys vähän yllätti sikäli, että hänhän kuuluu kaupallisten radioiden ja tv-kanavien (ja loogisena jatkona iltapäivä- ja ilmaislehtien) käyttäjäsukupolveen. Hänen arkensa ei siis pitäisi kauheasti järkkyä, vaikka julkisen palvelun ohjelmatuotanto olisikin hetken seis.

Vaan jotain on ilmeisesti tarttunut uutisaddiktoituneilta vanhemmilta, jotka kaiken lisäksi myös edelleen tilaavat sanomalehtiä. Vähintään yhdet YLE:n tv-uutiset kuuluvat meidän iltarutiineihimme, urheilua kaksi perheenjäsentämme seuraa nimen omaan YLE:stä (sillä formula tai jääkiekko eivät todellakaan kiinnosta!), ja radiokin on aika usein Radio Suomen taajuudella juuri uutistarjonnan vuoksi. Myös nettisivut monine palveluineen ovat jatkuvassa käytössä. Eivätkä kaikki löydöt todellakaan ole vanhempien ansiota - Bettina S:ää tytär seurasi paljon ennen kuin edes tiesin ohjelman olemassaolosta.

Veikkaan, ettei julkisen palvelun YLE:n kuristaminen vähitellen hengiltä ole sittenkään aivan helppo tehtävä, jos yleisön mielipide yhtään painaa. Kaikki sen ohjelmiin mieltyneet eivät olekaan pelkästään eläkkeellä olevia Metsäradion ystäviä. Mutta kyllä irtisanomisilmoitus pelottaa, vaikka en ajattelisikaan asiaa ammattiyhdistysaktiivina. Ottaa päähän, jos arjen radio- ja tv-maisemaa tehdään jatkossa aina vain vähemmillä resursseilla. Kyllä se laadussa kuuluu ja näkyy. Tästä nykyisestä laadusta olen vielä maksamaan lupamaksuja.

Päivitys: mitä sanoi toinen teini? "Onneksi ei olla vain yhden kanavan tai yhtiön varassa, kun on kolmoset ja neloset ja subit. " Ja mitä teki töistä palannut mies? Hämmästyi ja ryhtyi katsomaan pyöräilyä Eurosportilta.

Söderman ja journalistit

Jacob Söderman oli varsin avomielinen kommentoidessaan pohjoismaisille vapaille journalisteille eroilmoitustaan Julkisen sanan neuvoston puheejohtajan paikalta. Tärkeimmät syythän on jo ehditty mediasta lukea, mutta palataan asiaan vielä hetkeksi. Söderman esiintyi sunnuntaina freelancereille Helsingin Vuosaaressa.

Päätekijäksi Söderman mainitsi edelleen uudet Journalistin ohjeet, jotka astuivat voimaan vuoden alussa. Ne eivät välttämättä ole Södermanin mukaan huonot, mutta eivät tietyssä yleisluontoisuudessan enää tarkitse juristia niitä tulkitsemaan. Uusimisprosessin tarkoitushan oli luoda tiukkojen toimintaohjeiden tilalle eettinen koodisto, johon tuomioistuimet eivät enää pääsisi vetoamaan käsitellessään medialle kiukustuneiden kansalaisten vahingonkorvausvaateita. Silti Söderman olisi mielellään pitänyt ohjeiden johdannossa mm. ajatukset ihmiselämän, luonnon ja ympäristön kunnioituksesta sekä ponnistelusta kohti moniarvoista ja oleellisiin asioihin keskittyvää journalismia. Sana totuudenmukainen sentään pysyi mukana.

Vanhojen ohjeiden aikana puheenjohtajana aloittaneelle Södermanille oli kuulemma tullut täytenä yllätyksenä, että journalistin ohjeita ylipäänsä oltiin uusimassa. Lisäksi hän ironiseen tapaansa totesi, että ymmärsi kyllä vihjeen, kun Journalistiliitto ilmoitti, ettei puheenjohtajan välttämättä enää tarvitse olla lakimies.

Kysyin Södermanilta, onko hän pettynyt Journalistiliittoon. Vastaus oli ei, sillä JSN:n journalistijäsenet ovat olleet hänelle "positiivinen yllätys", kokouksiin tullessaan hyvin valmistautuneita ja asiantuntevia. Hän kiitteli myös systeemiä, jonka mukaan jäsenten pitää edustaa eri välineitä ja maakuntia, ja jäsenenä voi toimia vain kaksi kautta.

Vastaus ei mielestäni täysin vapauttanut liittoa kritiikiltä. Onhan se noloa, jos tieto uudistushankkeista ei ole kulkenut JSN:n puheenjohtajalle asti! Etenkin kun liiton sisällä ohjeita kyllä käsiteltiin niin valiokunnissa kuin valtuustossakin. Tosin valtuustossa loppuvaiheessa sillä evästyksellä, ettei nyt pidä enää mennä muuttamaan mitään, koska kustantajapuoli on jo muotoilut hyväksynyt. Etenkin muutamat nuoret valtuutetut ja opiskelijaedustajat olivat kovin huolissaan ohjeiden ylimalkaisesta hengestä.

Puhuessaan sananvapauden rajoista Söderman ei monien muiden päättäjien tapaan pitänyt uutta mediaa ja internetiä erityisenä epäeettisyyden pesänä. Sen sijaan hän totesi, että koko mediakentän seuraaminen eettiseltä kannalta alkaa olla työläs ja jopa mahdoton tehtävä, varsinkin kun päätökset haluttaisiin yhä nopeammin. Siksi hän ehdottaakin, että JSN:n puheenjohtajaksi etsittäisiin "eläkkeellä oleva kunnioitettu henkilö", jolla olisi kokemusta mahdollisimman monenlaisista tehtävistä median sisällä. Nimiä ei ollut tarjolla, mutta Söderman arveli esimerkiksi kirjankustantamisen puolelta löytyvän tällaisia arvostettuja ihmisiä.

Journalismin pohdintaa ilman nettiä

Edessä on kolmen päivän tehosekoitus journalismia, pohjoismaisia suhteita ja etenkin kielten sekamelskaa. Freelancejournalistien pohjoismainen seminaari järjestetään huomisesta lähtien Suomessa ja Helsingissä Unitas-kongressikeskuksessa. Vuoro kiertää neljän vuoden syklissä Norjan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan välillä.

Järjestävälle yhdistykselle seminaarin järjestäminen on aina lähes epäinhimillinen ponnistus. Saimme mm. huomata, ettei seminaaria kannattaisi järjestää samana viikonloppuna kuin demarit pitävät puoluekokousta, sillä yllättävän moni kiinnostava puhuja on joko demari tai ammatillisistä syistä menossa paikalle. Sopivasti juuri seminaarimme alla Julkisen sanan neuvoston johtajanpaikalta erosta ilmoittanut Jacob Söderman (HS-uutinen €) sentään ehtii paikalle puhumaan aiheesta Rättsmyndigheterna och det fria ordet.

Ja harmi, että tsunami-raportti (HS-uutinen €) tulee julki vasta ensi viikolla, sillä ennen julkistamista journalistien toimia selvittänyt professori Ullamaija Kivikuru ei voinut tulla paikalle.

Päävastuun seminaarista on tällä kertaa kantanut Journalistiliiton Freelancer-osasto(joulukuun alusta yhdistys), mukana on ollut myös sähköpuolen edustajia RTTL:n freelancereista eli FAO:sta. Erityiskiitos Annalle, Free-osaston sihteerille!

Kolmen päivän kieli- ja kulttuurikylpy on aina mielenkiintoinen mutta myös rasittava kokemus. Muissa pohjoismaissa homma otetaan hyvin käytännönläheisesti; jokainen järjestää ohjelman pääosin omalla kielellään, mikä on kyllä ottanut lievästi päähän mm. parissa Tanskassa järjestetyssä seminaarissa. Meidän suomalaisten on aina ajateltava kieliasiaa vähintään kolmesta näkökulmasta. Jos käytämme vain ruotsia, paikalta karsiutuu iso osa äidinkieleltään suomalaisista, ja esiintyjät valitaan lähinnän suomenruotsalaisista. Jos painotamme englantia, rikomme pohjoismaisen tradition ja hermostutamme muut pohjoismaiset edustajat. Ja jos tekisimme niin kuin muutkin eli järjestäisimme seminaarin omalla kielellämme - siis suurimmaksi osaksi suomeksi ja pieni osa suomenruotsiksi, ehkä jotain jopa saameksi - tänne ei tulisi ketään.

Seminaarin ohjelmassa ei muuten ole käytännössä mitään verkkojournalismiin liittyvää. Se ei ole mikään julistus suuntaan tai toiseen, mutta käytännössähän moni freelancer ei vielä tienaa verkkojournalismista elantoaan. On aiheita toki käsiteltykin, käsittääkseni viime vuonna norjalaiset puhuivat blogeista. En silloin ollut valitettavasti paikalla.

Vapaat ja tekijänoikeus

Tekijänoikeudet kummittelevat myös Aamulehden kautta Alma Median ja sen avustajien suhteissa.

"Eräs paikalla ollut freelancer sanoi kuitenkin suurimman vääryyden olevan siinä, että työt loppuvat toisen lehden freelancereilta ja jatkossa myös työsuhteisten työ vähenee. Jos Aamulehti välittää kerran julkaistun jutun Kainuun Sanomiin, menettää kainuulainen free työmahdollisuuden", referoi Suomen Journalistiliiton lakimies Petri Savolainen Aamulehden avustajatilaisuuden keskustelua freelancereiden Freet.fi-sivulla

Tekijänoikeuksilla työpaikkoja - onko tämä kaupankäyntiä?

Eilisen koulutuspäivän vuoksi vasta tänään sattui silmään Mediaviikon artikkeli Tekijänoikeuksien siirto varmistaa viestintäyritysten työpaikat, jossa Sanoma WSOY:n toimitusjohtaja Hannu Syrjänen sanoo asiasta suunnilleen juuri tuon verran. Olisipa taas kerran mennyt maitokahvi kurkkuun, jos tämäntyylinen puhe ei olisi niin tuttua.

Aina vain ihmettelen media-alan työnantajan logiikkaa tässä asiassa. Miten ihmeessä se lisää työpaikkoja tai varmistaa vanhoja, jos samaa materiaalia voidaan käyttää yhä uudestaan eri välineissä? No, ehkäpä joku käsittelyporras aina tarvitaan, kun digitaalisesta muodosta huolimatta samat sisällöt eivät sellaisenaan suostu taipumaan ihan kaikkeen kirjasta kännykkään. Toki huomasin puheessa taikasanan kilpailukyky. Onko sen tarkoitus kertoa, että meidän toimittajien nyt pitää vihdoinkin ottaa vakava puhe tosissaan. Ja jos ei oteta, niin mitä sitten? Siinä olisi jutuntekijälläkin ollut jatkokysymyksen paikka, mutta eihän puhetta tästä näkökulmasta ollutkaan referoitu.

SanomaWSOY vaatii jo avustajiltaan niin laajat oikeudet, ettei freelancer kaupan jälkeen enää itsekään saa käyttää juttuaan, kuviaan tai muuta teostaan kuin epäkaupallisissa tarkoituksissa, esimerkiksi elämäntyöstään kertovassa näyttelyssä. Mitenkähän tämä käytäntö edistää puolestaan tietoyhteiskuntaa, mikä oli Syrjäsen toinen pointti tuossa referoidussa puheessa? Onko se parempi, että mediayritys valvoo artikkelin tai kuvan kulkua ja samalla siihen liittyviä rahavirtoja kuin että vapaa kirjoittaja siirtäisi tekstin vaikkapa blogiinsa julkaisun jälkeen? Tai - hui! - syndikoisi itse materiaaliaan.

Ja jälleen: missä se lisää viestintäalan työpaikkoja, että SanomaWSOY omistaa kaikki freelancereiden journalistiset tai taiteelliset teokset, joita se sitten voi kierrättää. Siellä mediatehtaan käsittelyportaassako? En tajua.