Pyöräilyopas - kotiseutupyöräilyä Lahden seudulla

Kirjoittamani Pyöräilyopas - kotiseutupyöräilyä Lahden seudulla julkaistaan virallisesti ensi lauantaina, 17.5. Lahden kevätpyöräilyn yhteydessä Launeen perhepuiston rastilla. Olen paikalla 10-11.30 kertomassa kirjan synnystä.

Pyöräilyopas sisältää 17 reittikuvausta 14-100 kilometrin lenkeistä ja vinkkiosion, jossa kerron pyöräilyn peruasioista.

Opasta saa ensi viikosta lähtien kaupungin infopisteestä kauppakeskus Triosta. Teos on maksuton. Kirjan ovat rahoittaneet Lahden kaupunki ja seudullinen matkailun ja asumisen markkinointiyhtiö Lahti Region.

Kustantajien lisäksi kiitän valokuvaaja Reilika Landénia ja graafista suunnittelijaa Jalo Toiviota hyvästä yhteistyöstä. Pari päivää sitten käsiini saama opas on ulkoasultaan todella kaunis ja selkeä. Toivon tietysti, että kirjallinen sisältö eli reittikuvaukset ja muut vinkit ovat lukijoiden mielestä hyödyllisiä.

Olen kirjoittanut lisää ajamistani pyörälenkeistä toisessa blogissani Pro Mustarousku. Jutut löytyvät tunnisteilla pyöräily ja kotiseutu.

Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

Yhteisen kokemuksen jäljillä - Fellmanin pelto

Kuva: Lahden kaupunginmuseo

Ympäristötaiteilija Kaisa Salmi, 44, on performansseissaan jakanut kukkia ohikulkijoille ja silittänyt ihmisiä päiväunille keskellä katua. Seuraavaksi hän haluaa kerätä Lahteen 22 000 ihmistä kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia.

Viime vuoden aikana helsinkiläinen Salmi on niellyt itkua monta kertaa lukiessaan historiaa, joka on hänen yhteisöllisen Fellmanin pelto -performanssinsa pohjana.

95 vuotta sitten, huhtikuussa 1918, elettiin sisällissodan loppuhetkiä. Voitolle päässeet valkoiset saartoivat ja keräsivät vangiksi yli 20 000 punaista sodan suurimmalle vankileirille Lahteen. Osa teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta vielä enemmän vankeja menehtyi sairauksiin ja nälkään epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Historiasta löytyvät tarinat ovat hirveän raskaita. Leirillä ei ollut vain punasotilaita vaan kokonaisia perheitä, nuoria ja lapsia. Vaikka jotkut pääsivät saartorenkaasta karkuun ja kokoomaleiri oli pystyssä vain vähän aikaa, paikalla ehti tapahtua todellinen massamurha.

Taiteilijan tulee käydä läpi sekä tosiasiat että tunteet, sillä hän uskoo tekevänsä jotain, joka on merkityksellistä myös muille. Tavoitteena on kerätä leiriläisten verran porukkaa 28.4. Fellmanin puistoon aivan Lahden keskustaan, jossa leiri sijaitsi.

Jos paikalle todella saadaan 22 000 ihmistä, teos on myös kansainvälisesti huomattavan suuri.

Symbolisella luvulla on merkityksensä, mutta taiteilija ei aio pettyä pienempäänkään ihmismäärään. Teoksen perimmäinen tarkoitus on etsiä yhteisöllistä tunnetta, joka auttaa osallistujia käsittelemään suhdetta vaikeisiin asioihin historiassa.

– Jonkinlaista sovitusta ja puhdistusta tässä etsitään. Toivon, että paikalle tulevat ihmiset voivat saavuttaa sen turvassa, yhdessä muiden kanssa.

Kaisa Salmi on nyt toistakymmentä vuotta tehnyt päätyökseen taidetta, joka elää vain hetken tilassa ja sen jälkeen taltioituu kuviin, filmille ja osallistujien muistoihin. Fellmanin pellosta valmistuvan videotaltioinnin ensi-ilta on syksyllä Lahden taidemuseossa.

Fyysinen ilmaisu kosketuksineen on pysynyt tärkeänä taiteilijalle, jolle kroppa oli tärkeä väline teatterivuosina. Omien taideteosten rinnalla hän on tehnyt edelleen valaistuksia ja lavastuksia tanssiteoksiin.

Liike on läsnä myös Fellmanin pellossa, johon koreografi Hanna Brotherus rakentaa koreografian. Ihmisiä ei ohjata tanssimaan, mutta osallistujien toivotaan kokevan yhteisöllisyyttä kääntäessään päätään samaan suuntaan tai nostaessaan käsiä ylös yhtä aikaa.

– Kaikki pystyvät tekemään pienieleiset ja helpot liikkeet, jotka ovat isona massana hienon näköisiä videossa. Liikkeen kautta myös sisältö syvenee.

Teoksen apuohjaajina toimii 120 ihmistä, jotka valitaan vapaaehtoisista. Sama määrä valkoisia yritti hallita valtavaa väkijoukkoa 1918 leirillä.

Kaisa Salmi on törmännyt suomalaiseen vaikenemisen muuriin kiinnostuttuaan vuoden 1918 tapahtumista. Omilta sukulaisilta muistoja on tippunut vain vähän. 

– Tiedän, että isoisäni on pakotettu punaisten puolella ampumaan saksalaisten junaa Hyvinkäällä. Äitini puolen suvussa on ollut valkoisia, mutta hän ei ole kertonut mitään. Kun ihmiset polvesta toiseen kantavat mukanaan näitä hirveitä juttuja, jotenkin se varmasti jää sisälle.

Vaikka Fellmanin pelto kertoo punaisen kansanosan tragediasta, taiteilija ei katso tapahtumia vain yhdeltä kannalta. Teoksessa käytetään johdonmukaisesti sanaa sisällissota, joka on neutraalimpi kuin monien yhä käyttämät nimitykset punakapina, veljessota, vapaussota tai kansalaissota. 

– Koen olevani pinkki, jotain punaisten ja valkoisten väliltä. Toivon – ja tiedänkin – että mukaan tulee myös valkoisten jälkeläisiä. Olen joiltain ihmisiltä saanut myös heidän keräämiään sukuhistorioita.

Yhteisöllisen teoksen suunnittelu- ja valmisteluvaiheeseen kuuluu paljon ryhmätyötä ja siten tärkeitä kohtaamisia. Yksi niistä osui aivan alkuvaiheeseen, kun taiteilija kysyi Lahden kaupunginpuutarhurilta, miten puisto kestää teoksen.

– Hän sanoi hyvin kauniisti, että koska tästä sisällissodasta on jäänyt meidän sieluumme jälkiä, tietenkin myös tapahtumasta jää nurmikkoon jälkiä, mutta se kuuluu asiaan.

Perinteinen taideyleisö mielletään usein keski-ikäisiksi naisiksi, mutta Kaisa on performansseissaan kohdannut monen ikäisiä. Fellmanin pellon hän toivoo saavan liikkeelle myös nuoret, joita 1918 sota kosketti erityisen raskaasti. 

Kaisa tuo mukaan omat 11- ja 5-vuotiaat lapsensa, joille hän aikoo ennalta kertoa joitain perusasioita.

– Kerron, että sillä paikalla oli vankileiri, jonne koottiin paljon ihmisiä reiluksi viikoksi sisällissodan lopussa. Sanon myös, että teokseen kuuluu yhteinen tanssi, jolla muistelemme sitä historiaa. Lapsille on hyvä kertoa totuus, mutta mielestäni tämän verran riittää.

Juliste: Laura Kokkonen

Teksti on osa artikkelista, joka on julkaistu 5.4. ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013.  

Haluatko osallistua Kaisa Salmen performanssiin? Lisätietoja ja ilmoittautumiset Lahden kaupunginmuseon sivulla ja Facebookissa. Ilmoittautumislomakkeen suora linkki.

Tapahtuman suojelija on presidentti Tarja Halonen ja sen kummina toimii mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

 

Punapaitojen muistelut ovat elävää hiihtokulttuuria

Kun Veikko Kankkonen oli voittanut normaalimäen olympiakultaa 1964, moni suomalainen pikkupoika nosti pipoa vähän ylös takaraivolta oman urheilusuorituksensa jälkeen. Lahden Hiihtoseuran punapaitojen merkitys idoleina ja urheilusankareina oli suuri, vaikka media ei vielä seurannutkaan heidän jokaista askeltaan.

”Viki” Kankkonen on yksi muistelijoista Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda -teoksessa, johon on kirjattu ylös merkittävä määrä hiihtourheilun historiaa. Yhteensä kirjaa varten on haastateltu lähes sata 1910-1950-luvuilla syntynyttä mäkihyppääjää ja lajin vaikuttajaa.

Suurtyön haastattelijoina tekivät kaksi aitoa punapaitaa, Pekka Kivistö ja Antero ”Napu” Verto, jotka keräsivät muhkeat 280 tuntia muistoja. Keijo Laiho puolestaan keräsi valokuva-aineistoa kotialbumeista Lahden Hiihtomuseon dokumenttien lisäksi.

Keruutyö on kannattanut, sillä kirja on täynnä kiinnostavaa ja harvinaista materiaalia, josta graafinen suunnittelija Osmo Penna on rakentanut upean kokonaisuuden.

Punapaidat ei ole urheiluhistoria tilastoineen eikä edes pelkkä urheilukirja. Pääosassa on toki mäkihyppy – tai erikoismäenlasku – mutta sen kautta tarkastellaan paljon laajemmin lahtelaista ja suomalaista elämänmenoa. Kyse on suomalaisesta populaarikulttuurista ja sotienjälkeisen Suomen miesten yhteisöllisyydestä.

Kirjoittajista Antti Karisto on sosiaaligerontologian professori, professori Pekka Laaksonen taas kansanperinteen tutkija. Kirjan esipuheessa he ilmoittavat olevansa entisiä lahtelaisia pikkupoikia ja urheilun ystäviä.

He siteeraavat lahtelaissyntyistä runoilijaa Risto Ahtia: ”Miksi lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikki lahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.”

Näkökulma toimii, sillä tässä teoksessa kerrotaan lahtelaisten mäkimiesten kultakaudesta 1900-luvun alusta 1960-luvulle, jolloin ”kaikki” vielä hyppäsivät. Ikämiehet muistelevat pikkupojan innolla ensimmäisiä pelottavia hyppyjä niin pikkutösissä, Karpalon puumäissä kuin kunnioitusta herättävässä Isossakin.

Tösä muuten on aito päijäthämäläinen termi, jolla viitataan sekä lumesta muokattuihin että rakennettuihin hyppyreihin. Lahdessa tösärinteitä riitti, sillä kaupunki sijaitsee Salpausselän harjujen kattilassa.

”Pikkupoikien itse improvisoimista tösistäkin on vedetty hirveellä konalla eli rohkealla nojalla. Niissä tosin on myös helposti rypässy tai kyntäny”, kirja kuvaa elävästi mäkihypyn ja kielen suhdetta.

Samanlainen ote säilyy läpi tekstin myös kertoessaan huippuhyppääjistä kuten Niilo Halosesta, Eino Kirjosesta ja Kärkisen veljeksistä Juhanista ja Kalevista. Sankaritarinoiden vieressä kulkevat kuvaukset puutteellisista varusteista, solisluunsa ja suksensa katkaisseista epäonnisista ja sodissa kuolleista mäkitoivoista.

Ja jos joku ei tiedä, mistä punapaidat saivat nimensä: himoittu ja kadehdittu tummanpunainen villapaita tupsupipoineen oli pitkään Lahden Hiihtoseuran virallinen kilpailuasu ennen hyppyhaalareiden ja -kypärien aikaa.

Ina Ruokolainen

Antti Karisto ja Pekka Laaksonen: Punapaidat. Lahtelainen mäkilegenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo – Hiihtomuseo 2011. 250 s.

Kansikuva: Antero Verto, Antero Immonen ja Timo Mäkinen Iitin Sitikkalassa. Kuva: Pekka Kivistö.

Kirjajuttu on julkaistu Hiihto-lehdessä 5/2011.

Veirron kirjoissa ei saarnata

Älkää luulkokaan, että Kalle Veirto kirjoittaisi kirjoja pojille vahvistaakseen heidän lukutaitoaan tai kertoakseen vaikkapa liikunnan merkityksestä terveydelle. Veirto kirjoittaa itselleen ja samalla lukijoille, koska se on ”helvetin kivaa”.

Ina Ruokolainen

Veirto saapuu tapaamiseen iltapäivällä, kun päivän tehokas kirjoitusaika on ohi. Menossa on tiivis kirjoitusperiodi ja seitsemän kuukauden virkavapaa urheilutoimittajan työstä Etelä-Suomen Sanomissa, osittain apurahalla.

Kymmenosaiseksi kaavaillun Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan seitsemäs osa Kätketty lipas ilmestyi vuoden alussa, kahdeksas tulee syksyllä. Työn alla ovat myös jo yhdeksäs ja kymmenes seikkailu, jotka julkaistaan ensi vuonna.

Noin kymmenvuotiaat pojat ovat löytäneet sarjan hyvin, ja osasta kirjoja on otettu myös uusia painoksia. Ei ihme, sillä kirjoissa on sopivassa suhteessa ikäkauteen kuuluvaa kohellusta, hauskaa sanailua ja ihan pikkuisen elämänfilosofiaakin.

Kirjailijalle henkilöhahmot ovat läheisiä, sillä pikkupoika hänessä on edelleen hyvissä voimissa. Tai oikeastaan päinvastoin: kirjoittamisessa on aina kyse päähenkilön näkökulmasta, jonka kuvauksessa pitää olla rehellinen.

Veirron aikuinen alter ego, kahden kirjan sankari Kalle Virtanen, on nyt lepäämässä, sillä varhaisteinien sarja pitää saada ensin valmiiksi.

̶- Sen takia juuri on syytä polkea aika kovaan tahtiin ja tupata syrjään muita hankkeita. Kymmenennen osan jälkeen sarja muuttuu, sillä Kivimutka rupeaa ratkomaan rikoksia vähän erilaisesta vinkkelistä, ja kirjoihin tulee myös toisenlainen vääntö.

Pelikonsolin hehku

Erilaista näkökulmaa on tarjolla jo tänä keväänä. Veirron novelli julkaistaan Tammen antologiassa. Huimaa julkaisutahtia täydentää myös vastikään julkaistu Pelibunkkerin pojat. Se on suunnattu Henkkojen kohderyhmää pari vuotta vanhemmille, kohta yläkouluun meneville 12-vuotiaille.

Pelikonsolien ihmeellisessä maailmassa Veirto kyseenalaistaa kuvan, joka pitää lasten ja nuorten pelaamista pahan alkujuurena. Kirjan aikuisista osa näkee ongelman peleissä ja netissä mutta ei omassa suvaitsemattomuudessaan. Lapsille taas sattuu ylilyöntejä, kun he haluavat kiertää älyttömiä sääntöjä.

̶ Nuortenkirjahahmoissani on viattomuuden mahdollisuus, mutta ei heidän tarvitse olla puhdasotsaisia kaikilla tasoilla. Ideologista saarnaa en halua pitää, mutta kirjassa pitää olla mahdollisuus tehdä asioita reilusti ja rehellisesti.

Reilun pelin sääntöjä hakee poikajoukko, jonka aiempaan piilopaikkaan muuttaa mielenkiintoinen tyttö pelisuunnittelijaisänsä kanssa. Peliperheen sääntöihin kuuluvat mm. kotityöt ja ulkoilu, joilla tienaa aikaa himoitun pelikonsolin ääressä.

Ovela sääntö, jonka varjolla kirjailija saa vietyä sankarinsa niinkin epätodennäköisen harrastuksen kuin pesäpallon pariin. Tosin sekin perustellaan hyvin, ei vain tytön aiemmalla asuinpaikalla Pohjanmaalla.

̶ Kannattaa muistaa, että lapsia tässäkin johdattaa se maagisen konsolin hehku. Minä en halua markkinoida liikuntaa ja urheilua vain jonkin markkinatalouden nimissä, jos se ei lapsista itsestään ole kivaa.

Lahti sopii seikkailuun

Kun Kalle Veirto aloitti kirjailijana noin kymmenen vuotta sitten, hän sijoitti kirjojensa tapahtumat ohjelmallisesti Lahteen. Sen jälkeen kotikaupunki on säilynyt kätevänä kulissina, jossa riittää sopivia seikkailupaikkoja vaikka kokonaisen elämäntyön ajaksi.

̶ Mytäjäisten lampea tai Radiomastoja en voi siirtää, sen sijaan päähenkilön asuinpaikan voin valita ja urheilukenttääkin käänsin vähän. Sen jälkeen vapautin itseni kenttätyöstä ja annoin mielikuvitukselle vallan, Veirto kertoo Pelibunkkerin poikien tapahtumapaikoista.

Kahden aikuisten romaanin, Suuret sählymuistelmani (2002) ja Vilttiketjumies (2009), perään on suunnitteilla vielä ainakin trilogian kolmas osa. Lahtelaisen pienkirjailijan Kalle Virtasen elämä on kuitenkin sellaista vääntöä, että lahtelainen kirjailija Kalle Veirto haluaa kerätä riittävästi aineistoa.

̶ Jos en muuten, niin ilkeyttäni sen kirjoitan, mutta ensin pitää kerätä muutama vuosi sappea. Ja mielellään myös vähintään vuoden apuraha.

Fakta

Kalle Veirto on syntynyt 1961 Lahdessa, johon pääosa hänen kirjoistaan sijoittuu.

Hän on kirjoittanut tähän mennessä 16 Kariston julkaisemaa kirjaa. 2011 on julkaistu Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas ja Pelibunkkerin pojat. Syksyllä ilmestyy kahdeksas Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan osa sekä pokkaripainos vuonna 2002 julkaistusta teoksesta Suuret sählymuistelmani.

Kalle Veirron haastattelu on julkaistu 13.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). Nimen taivutus on lehden versiossa Veirton, mikä tuntuu olevan nykytrendi. Kirjailijan kanssa kuitenkin sovin, että voin taivuttaa nimen ns. "oikein".

Tarinan iloisenhaikeat peijaiset

Lisäys (15.11.) alla olevaan tekstiin: Kirjakauppa Tarinan lopettajaiset olivat juuri niin iloiset ja täynnä kulttuuriohjelmaa kuin saattoi toivoa.

Pystykuvassa Lahden kaupunki- kulttuuriseuran palkitsemat henkilöt, jotka siis saivat tunnustuksen kirjallisuuden edistämisestä kaupungissa: (vas.) Anja Kuhalampi, Lasse Kantola, Alli Kantola ja Tuulikki Norrlin sekä poissaolevana Tuija Kakko.

(Alkuperäinen teksti 14.11.:) Kohta on aika lähteä sanomaan hyvästit kahden viime vuoden kantapaikalleni, Kirjakauppa Tarinalle. Ei auttanut, vaikka taustalla oli hienoa kulttuuritahtoa ja aika läheltä katsottuna myös hurjan paljon työtä. Pelkillä kirjojen myynnillä - ketjujen ulkopuolella - ei ilmeisesti todellakaan voi harrastaa kannattavaa liiketoimintaa. Tänään ovet sulkeutuvat kello 15 loppuunmyynnin jälkeen.

Mutta tuhannet kiitokset Tuulikki Norrlinille, jonka kaupassa ja järjestämissä tilaisuuksissa on ollut monta kertaa niin mukavaa, ettei kotiin olisi halunnut lähteä ollenkaan. Ja siitä, että on tullut tartuttua moneen sellaiseen kirjaan, johon ei ilman suositteluja ja selailuja olisi tutustunut.

Ja vielä onnittelu siitä, että kauppias on yksi Lahden kaupunkikulttuuriseuran tämän vuoden palkittavista, jotka saavat tunnustuksen edistettyään tasokasta keskustelua kirjallisuudesta sekä yhteisöllistä luovaa henkeä Lahdessa.

Kesän paras tapahtuma

Menossa on Suomen kesä- tapahtumien super- viikoloppu, viimeinen niistä. Koulujen alkaminen hiljentää taas tämän maan, vaikka toivon kesää olevan jäljellä - pääsenhän vasta tänään lomalle. En siis ole vielä ehtinyt osallistumaan oikein mihinkään tapahtumiin. Onneksi yksi tuli aivan nurkille: veteraanien yleisurheilun MM-kisat.

Kisat näkyivät täällä Lahdessa pari viikkoa kiitettävästi niin katukuvassa kuin suorituspaikoillakin. Seurasin stadionilla kilpailuja kahtena päivänä miehen seurassa, ja homma oli oikein viihdyttävän leppoisaa. (Mies kävi muutaman kerran paikalla yksinkin, kun minä jäin jatkamaan töitäni.) Kerrottakoon, että mies on yleisurheilun asiantunteva superseuraaja ja on paitsi itse urheillut, myös istunut usein katsomossa, mistä syystä sain välillä hyviä vinkkejä seuraamiseeni. Minä taas olen tainnut olla oikein maksavana katsojana vain kerran Kalevan kisoissa ja korkeintaan jonkun muun kerran jossain Eliittikisojen kaltaisessa tapahtumassa. Omat kokemukset yleisurheilukentältä 35-42 vuoden takaa koulusta ovat pelkästään ikäviä. Mutta nyt siis viihdyin erinomaisesti. Miksi?

No, ensinnäkin hyvä henki välittyi katsomoon asti. Kyllä veteraaniurheilijoissakin (nuorimmat vain 35 vuotta täyttäneitä) toki on tiukkoja kilpaurheilijoita, joille huippusuoritukset ja voitto ovat tärkeitä. Mutta jostain syystä se irvistävä suorittaminen unohtui aina heti maalissa tai muuten kisan ratkettua. Taputtelut ja halailut vaikuttivat ihan aidoilta kannustuksilta kilpaveikkojen ja -siskojen kesken. Ja mitä vanhempiin ikäluokkiin mentiin, sitä hauskempi tietysti oli seurata puhdasta liikunnan iloa ja välillä pelottavaltakin tuntuvia itsensä ylittäjiä. Ei ihme, että yli 100-vuotiaasta Alfred Prockshista tuli kisojen julkkis.

Lahtelaisena pidin myös siitä, miten urheilijat ja kisat yleensä toivat eloa katukuvaan. Kansallisuuksia ja kieliä oli kymmeniä, ikähaitari laaja. Porukka näytti iloiselta ja hyväkuntoiselta, ihan toiselta kuin liian monien suurtapahtumien enimmäkseen sotkeva ja örveltävä festarimassa. Moni urheilija puolisoineen ja perheineen viihtyi turistina koko pariviikkoisen kisatapahtuman ajan, kulki kaupungilla katsomassa nähtävyyksiä, istui ravintoloissa ja kävi ostoksilla, järviristeilyillä ja kulttuuritapahtumissa. Paikallisen median haastatteluissa useampikin ulkomaalaisurheilija kertoi ottaneensa kaiken irti urheilulomastaan, osa kävi tietenkin myös kauempana Suomessa. Tällaisia hyvin käyttäytyviä ja myös rahaa tuovia turisteja varmaan ottaisi vastaan moni muukin paikkakunta. Ja olihan se hienoa, että myös sää suosi, eilisellä maratonilla taisi olla jopa vähän turhan kuuma.

Valokuvatorstai: Saapuminen

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on saapuminen.

Pari vuotta sitten viimeksi kävin Viipurissa, jonne olen yleensä saapunut rautatieaseman kautta.

Jos haluaa nähdä saapumisessa oikein paljon symboliikkaa, niin viipurilaisten jälkeläisenä minulla voisi olla kyse kotiinpaluusta. Asemarakennus tosin oli eri isovanhempieni aikaan, sillä Eliel Saarisen 1913 valmistunut hieno asema tuhoutui sodassa elokuussa 1941. Kuvassa näkyvä klassistinen asema rakennettiin 1953.

Monen tason viestintää markkinoilla

Kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona on aina hauska huomata, miten perinteinen viestintä toimii Lahden markkinoilla. Keksitarjouksien huutelijat ja väärin kirjoitetut tai muuten räikeät mainostekstit ohjaavat osaltaan, mutta vähintään yhtä tärkeä on myyntipisteiden sijoittelu. Markkinarinkeli- ja vihanneskauppiaat ovat olleet vuosikymmeniä samoilla sijoilla, enemmän vaihtelua näkyy erilaisten ihmeaineiden ja -tarvikkeiden tarjoajien näyttelyarkkitehtuurissa.

Torin vierellä 23 vuotta asuneena olen aika immuuni kaikenlaiselle mainostukselle, sillä suunnistan haluamieni herkkujen ja tavaroiden perään enimmäkseen tuttujen vakiomyyjien luokse - jos en lankea kiusauksiin. Aina joku silti joutuu siirtymään katutyön tai muun ulkoisen syyn takia; tänään mies ei löytänyt saaristolaisleivän myyjää ilman apuani. Torikauppa onkin markkinapäivinä levinnyt pari korttelia itään Aleksin molemmin puolin ja Lanunaukiolle.

Heinäkuussa tunnelma on turistien ja lomalaisten takia ihan omansa, sillä ihmisillä tuntuu olevan entisaikojen tapaan aikaa pysähtyä kahville tai vain juttelemaan vastaan tulevien tuttujen kanssa - aika usein kulkuväylälle. Onneksi oma loma on niin huulilla, ettei edes mateluvauhtia edennyt ihmismassa saanut minua hermostumaan, kun piti ehtiä vähän muillekin asioille kuin herneitä ja svartbrödiä ostamaan.

Pettämätön kitschin taju

Kun kirjoittaa ammatikseen - vaikka "vain" lehtijuttuja tai muita journalistisia tekstejä - on välillä hyvin yksin sanojensa kanssa. Minun on helppo eläytyä siihen ajatukseen, että kirjailijat tarvitsevat Mukkulan kaltaisia tapaamisia ja niissä esitettyjä ajatuksia mennäkseen eteenpäin. Kysymys ei ole pelkästään (mahdollisesti) samoin ajattelevien tapaamisesta, vaan kehittymisestä kirjoittajana.

Aamupäivän alustukset sisälsivät kaikki jotain sellaista, johon tekisi mieli tarttua. Martin Jankowskin (kuvassa vas.) tekstin riemastuttavin osuus oli ehkä hänen kuvauksensa siitä, miten hän jo lapsena osasi erottaa kitschin oikeasta taiteesta: "Kun nuorempi sisareni ja minä olimme lapsia, oli isälläni, joka oli taiteen ja historian opettaja, yksinkertainen mutta hyvä systeemi opettaa oppilailleen "todellisen taiteen" ja "kitschin" ero. Hän antoi meille sekavan lajitelman taidepostikortteja, joihin oli painettu kuuluisien maalausten kuvia sekä tusinataidetta. Meidän piti jaotella ne kahteen pinoon, joko taiteeseen tai tusinataiteeseen. Onnistuimme tässä aina hyvin sanomatta sanaakaan: postikortit joista me lapset pidimme olivat aina kitschiä, ja ne joista emme pitäneet, olivat oikeaa taidetta." ---"Kitsch on yksinkertaista, helppoa ymmärtää, siinä näkee yksinkertaisen symmetrisen järjestelmän, jota rakastamme ihanteellisessa tilassa - kuinka kaunista.!"

Jankowski jätti viisaasti kuulijan varaan sen, miten ja missä kukin törmää kitschiin ja siihen suhtautuu. Pidemmälle meni Sirpa Kähkönen (kuvassa oik.), joka avoimesti syytti kriitikkoja naiskirjailijoiden leimaamisesta ihmissuhdepuuron tekijöiksi. "Dekkarien turruttamat kriitikot eivät ymmärrä muuta yhteiskunnallisuutta kuin sen, mikä sarjamurhien lomaan saadaan ahdettua." Suosittelen Kähkösen alustuksen lukemista, sen verran vahvasti Kähkönen perustelee kaipuunsa yhteiskunnalliseen kirjoittamiseen ja keskusteluun. Menin itseeni ja hain heti kirjastosta hänen 2004 ilmestyneen ja vähän huomiota saaneen teoksensa Jään ja tulen kevät. Jos teksti on yhtä vaikuttavaa kuin Kähkösen puheenvuoro Mukkulassa, me kriitikot ja muut aktiivilukijat olemme tukistuksemme ansainneet sen kuoliaaksi vaikenemisesta. Palataan asiaan.

Ja aurinko palasi takaisin

Uskon, että Mukkulan kirjailijavieraat antoivat anteeksi suomalaiselle kesäsäälle viimeistään kansainvälisen runoillan tauolla, kun ilta-aurinko alkoi kuivattaa ja kullata Vesijärven rantaa Sibeliustalon edustalla. Yöllä paistava aurinko ei tuntunut olevan liian paha klisee kovin oppineelle runoilijajoukolle, joka oli joutunut palelemaan päiväkeskustelunsa ajan ahtaassa teltassa rankkasateen takia.

Suomalaiselle kuulijalle kansainvälinen runoilta on sopivasti aisteja hämmentävä tilaisuus. Harva meistä osaa puoliakaan illan aikana kuulluista kielistä (tänään mm. sloveniaa, viroa, italiaa, ranskaa, saksaa, puolaa, bulgariaa...), mutta illan suola ovat nimen omaan alkukieliset esitykset. Seuraaminen on tehty jopa helpoksi, sillä osa runoista on suomennettu, osa käännetty myös englanniksi. Kielistä innostuneet voivat testata kykyään pysyä käännöksen avulla lukijan tahdissa, loput voivat sulkea silmät ja antaa kielen muuttua musiikiksi. Aika usein kirjoittaja välittää oman runonsa rytmin niin hyvin, että se kertoo jotain myös sisällöstä.

Minua puhutteli tänä iltana kolme runoilijaa, eri syistä. Saksalaisen Martin Jankowskin runot tehosivat alkukielellä ja Jankowskin aksentilla, etenkin Tyhjäntoimittajan loppu eli Das Ende eines Taugenichts. Raija Nylanderin käännös on hauska ja oivaltava, mutta silti harmittaa, ettei lehtiseen ole painettu myös alkukielellä ajatusta: "tutkin hämmästyneenä/ samppoopullon etikettiä/ sen merkki oli manna/ mutta valmistajana/ tunnettu saksalainen kemian tehdas"
Virolaisen Hasso Krullin runo Hunaja puolestaan kertoi aivan hillittömän tarinan hunajaa myyvästä ja maailman tapahtumia arvioivasta Väinöstä. Krullin vironkielinen esitys ei minulle auennut, vaan sitä kuunnellessa olin täysin Hannu Oittisen suomennoksen varassa.
Haitilaissyntyinen, Ranskassa asuva runoilija Elvire Maurouard oli sekä olemukseltaan että esitykseltään täysin yhtä runonsa Koskapa minä olen musta / Puisque je suis noire kanssa. Kielitaitoni ei millään olisi riittänyt seuraamaan ranskankielistä runoa ilman Lotta Toivasen suomennosta, mutta myös Mauroardin rytmitys oli mestarillinen.

Eikä pidä unohtaa suomalaispanosta, Claes Anderssonin jazzhenkistä soittoa tilaisuuden aluksi ja väliajalla. Ja se aurinkokin tuli takaisin, juuri sopivasti ennen keskiyön jalkapallo-ottelua Suomi vastaan muu maailma. Sinne en enää jaksanut lähteä, sateessa siinneiden hyttysten syötäväksi. Kirkas loppuillan aurinko oli ihan vaikuttava myös kotimatkalla Lahden keskustaan.

Kauniisti kärsitty

Onko Juha Miedon sadasosasekunnin häviö Thomas Wassbergille kenties modernin historiamme yksi kauheimmista ja kauneimmista hetkistä? Kirjailija Tuomas Kyrön alustuksen jälkeen tuntui hetken siltä, kunnes kansainväliset kirjailijat kauhealla tavalla tiputtivat innosta hyrisevän suomalaisyleisön alas muistoista. Vain Ruotsissa asunut chileläiskirjailija Sergio Badilla ylipäänsä tiesi, miten tärkeästä tapahtumasta saattoi olla kysymys 1980 talviolympialaisten 15 kilometrin hiihdossa. Mutta kyllä Kyrö silti jotain hyvin yleispätevää onnistui kertomaan Kauneus ja kauheus -teemasta. Se, miten Mieto aikanaan häviönsä kesti, oli esimerkki kestetyn kärsimyksen kauneudesta.

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous on siis saatu käyntiin Mukkulan puistossa, jonne ehdin toisen keskustelun alussa iltapäivällä. Aamupäivällä oli kuulemma puhuttu hyvin paljon kauheudesta, lounaan jälkeen alustukset kiersivät kauneuden ympärillä. Serbialainen David Albahari tosin käsitteli vielä varsin paljon näiden kahden ääripään tasapainoa, jonka kohtalokas keikahdus voi olla jopa yhden väärin valitun sanan varassa. Balkanin tapahtumien valossa ei ollut yllätys, että Albahari tarttui alustuksessaan sotaan kauheuden ilmetymänä. "Sodat ovat aina läsnä puheessamme, puhumme ajastakin aina ennen tai jälkeen viime sotien, emme ennen tai jälkeen rauhan."

Kirjailijoiden alustusten pitäisi ilmestyä Mukkulan sivulle (jotain siellä jo on, mutta kaikki linkit eivät toimi), joten niitä on turha kummemmin referoida. Referaatteja lukemalla ei tietenkään saa kiinni keskustelusta, tunnelmasta tai ihmisten tavasta puhua. Shetlantilaisella aksentilla englantia puhuva Christine de Luca oli musiikkia korville. Lopuksi hän vielä lausui yhden shetlanniksi kirjoittamansa runon, josta sitten ei enää kovin paljon ymmärtänytkään. Toivottavasti de Luca esiintyy myös huomisessa runoillassa!

Valitettavasti huomasin, että minulla on kirjailijakokoukseen väärä kielitaito. Periaatteessahan alustukset ja keskustelut simultaanitulkataan englanniksi, ranskaksi, venäjäksi ja suomeksi ja välitetään kuulokkeiden kautta keskustelijoille ja yleisölle. Tekniikan kanssa on kuitenkin joka kerta ongelmia, ja taas kerran minulle osui rikkinäinen laite. Enimmäkseen käytössä oleva englanti vielä menee, mutta ranskaa ymmärrän vain vähän enkä venäjää yhtään. Ehdin jo ilahtua, kun yksi keskustelija olisi halunnut käyttää italiaa ja toinen ruotsia, mutta kummatkin pantiin ymmärrettävästi vaihtamaan kieltä, koska niille ei löydy tulkkausta. Luultavasti saksakin on poissa laskuista. Ei auta kitistä vaan yrittää huomenna etsiä ehjä tulkkauslaite. Hienoa kuitenkin, että puheenjohtajat vetävät kokouksen suomeksi, jolloin pääosa yleisöstä ymmärtää edes yhteenvedot. En tosin ollut kovin ihastunut Virpi Hämeen-Anttilan henkilökohtaisiin tulkintoihin alustusten jälkeen. Onhan kirjailija paljon lukenut, mutta tarvitseeko ne kaikki teokset ja muut viittaukset mainita ihan joka välissä?

Lahtelaisena on aina jännittävää bongata, ketkä kaupunkilaiset ovat jaksaneet tai ehtineet paikalle. Tutuista kirjailijoista näin Markku Kosken, Lealiisa Kantolan, Heikki Sauren ja Anuirmeli Sallamon. Kirjallisuudesta ja kulttuurista kiinnostuneita, ns. "usual suspects" oli tietenkin myös, mutta on aina hauska havaita myös ihmisiä, joilla ei ole tiennyt olevan kiinnostusta johonkin tietyyn lajiin. Pyörälenkki tai kävely Mukkulaan ei ole ollenkaan hullumpi ajatus esimerkiksi huomisiltana myöhään alkavan jalkapallo-ottelun aikoihin; siellähän pelaa Mikael Forssell. Kunhan ei nyt alkaisi sataa kovin harmaan oloiselta taivaalta.

Pilvet Vuorikadun yllä

Kävimme pitkäperjantain kävelyllämme katsomassa, miltä lakkautustuomion saanut Vuorikadun koulu näytti pihan puolelta vapaapäivänä. Yhtä majesteettiselta kuin viimeiset 105 vuotta, mutta mustat pilvet kieltämättä vahvistivat surulliset tunnelmamme.

Sivistymätön koulupäätös

Lahden sivistyslautakunta on nyt sitten päättänyt lopettaa kaupungin vanhimman koulun, 105-vuotiaan Vuorikadun koulun. Päätös on sivistymättömyydessään ennenkuulumaton ja todennäköisesti säästöjen tavoittelussa ihan turha. Lasten ja opettajien siirtäminen naapuriin Harjun kouluun merkitsee joka tapauksessa remonttia.

Aivan ydinkeskustassa sijaitseva talo on opettajineen on kouluttanut uskomattoman määrän kulttuuri-ihmisiä, päättäjiä ja ihan tavallisia kunnon kaupunkilaisia. Se on toiminut äänestyspaikkana ja väliaikaisena sotilassairaalana. Komea kivikoulu rakennettiin pieneen kauppalaan, jossa perustamista ajaneen J. K. Paasikiven ohella oli muitakin sen aikaisia visionäärejä. He näkivät lasten sivistykseen panostaessaan paljon kauemmaksi kuin yksikään näistä nykyisistä päättäjistä.

Uusrenessanssirakennus oli aikansa ympäristössä suuri ja juhlallinen kivilinna, nykyään alle kahdensadan oppilaan kouluna juuri sopivan kokoinen peruskoulun 3.-6.-luokkalaisille lapsille, joita koulu on viime vuosina kasvattanut. Koulussa ovat toimineet mm. maahanmuuttajaluokka sekä saksan ja venäjän kielen luokat, joiden oppilaiden on ollut helppo kulkea keskustan kouluun mistä päin kaupunkia tahansa. Juuri venäjän kielen opetus 3. luokalta lähtien on pysynyt kaupungissa hengissä Vuorikadun omistautuneiden opettajien ja heidän naapurimaahan luomiensa kontaktien ansiosta. Pahaa pelkään, että koulujen yhdistämisten ansiosta kohta ei Lahdessa enää saada venäjän luokkia aikaiseksi. Hyvät opettajat ehkä kaupungissa pysyvät, mutta hieno yhteisö hajoaa.

Kovin journalistisesti en osaa tähän juttuun suhtautua, sillä omat jo aikuiset lapseni ovat käyneet turvallista ja inspiroivaa koulua. He saivat hyvän pohjan saksan kielelle ja hyvin yhteisölliselle ja aktiiviselle ajattelutavalle, johon myös perheet saivat ottaa osaa. Vielä abi- ja ylioppilasluokilta vanhat monet vuorikatulaiset ovat käyneet tervehtimässä entisiä opettajiaan ja nuorempia koululaisia. Ja sittenkin Vuorikatu on ollut kaukana mistään elitismistä; se on ollut hyvä, tavallinen koulu.

Eniten inhottaa tässä monta vuotta jatkuneessa lakkautusfarssissa se, miten hienoa taloa on oltu jakamassa muille hallintokunnille ja ulkopuolisille vuokraajille tai ostajille jo etukäteen. Se on rakennettu kouluksi ja toimisi parhaiten juuri siinä käytössä. Mutta kukapa välittää siitä, millaisessa ympäristössä lapset viettävät vuosikausia elämästään. Ja samaan aikaan, kun kaupungissa löytyy hometta ja muita terveyshaittoja ties mistä koulurakennuksista, ollaan luopumassa talosta, joka on pehmeästi peruskorjattuna ihan kelpo kunnossa.

Häpeäisitte!

Luhta, Asko ja arjen estetiikka

Tuli piipahdettua Lahden historiallisessa museossa sunnuntaikävelyn päätteeksi. Olin jo aiemmin nähnyt Luhdan 100-vuotisjuhlanäyttelyn L - linjat leikkaa, joka onkin aivan mainio retki myös joukkotiedotuksen ja mainonnan historiaan. Jo varhain Luhtasen eri polvet ovat ymmärtäneet julkkisten merkityksen vaatteiden markkinoinnissa. 1980-luku oli varsinaista kulta-aikaa, vaikka aivan kamaliltahan Keke Rosberg, Matti Nykänen ja Don Johnson vetimissään nyt näyttävät. Ja 1978 hiihdon MM-kisat olivat ne, joiden perusteella Lahti kuulemma muuttui monessa talviurheilumaassa muotoon Luhta; sen verran hyvin sponsori vaatteissa näkyi. Mutta näyttelyssä niitä kauniita linjoja ja leikkauksia, joiden tyyliä katsellessa voi vain huokailla.

Varsinainen syy tämän päivän visiittiin oli toisen merkittävän lahtelaisen teollisuusyrityksen, Askon, tuotantoa käsittelevä Kauniita, kestäviä, huokeita -näyttely. Lahden historiallinen museo sai äskettäin lahjoituksena Asko-huonekalutehtaan museokokoelman. Ensimmäisessä kolmesta näyttelystä esittelee yrityksen alkuvuosikymmeniä kuvitteellisten messuosastojen kautta.

Minulle Asko on henkilökohtaisesti tärkeä, sillä juuri sen vuoksi luultavasti asun Lahdessa. Isäni Pertti Salmi toi nuoren perheensä kaupunkiin 1960 mennessään Askolle huonekalujen suunnittelijaksi - tosin Askon suunnittelijaluettelosta nimeä ei löydy. Luettelon perässä onkin ilmoitus, että se on puutteellinen. Sen tiedän, että isäni työsuhde jäi lyhytaikaiseksi, sillä 1960-luvulla oli houkuttelevaa jäädä vapaaksi suunnittelijaksi, olihan kaupungissa kymmeniä muitakin huonekalutehtaita vielä pari vuosikymmentä sen jälkeenkin (Askon tytäryhtiön Upon muovihuonekaluista kertovassa artikkelissa on yksi viittaus isääni ja hänen hyllyään markkinoiva kuva, jossa muuten istun vasemmalla nuorena tyttönä valokuvamallina, oikealla nuorempi sisareni). Isotätini Annikki Tapiovaaran nimi löytyy luettelostakin ja kummisetäni Ilmari Tapiovaaran tuotanto on myös näyttelyssä laajasti esillä - ja aivan syystä. Itsekin ilahduin, kun onnistuin hankkimaan Imman keittiöntuoleja äskettäin kirpputorilta. Hyvä niissä on istua ja kiva silmiään lepuuttaa.

Luhta ja Asko eivät tietenkään ole vain lahtelaisia ilmiöitä, vaan kumpikin yrityksistä on muokannut suomalaista arjen estetiikkaa pitkään ja laajasti. Molemmilla on ollut myös kansainvälisesti suuruuden aikansa. Käykää muutkin kurkistamassa, mitkä räteistä ja mööpeleistä tuntuvat tutuilta, mitkä kestäviltä tai hupaisilta nykypäivän ihmisen silmissä.

Valokuvatorstai: Sattuma ikkunan alla

Sattuma ikkunan alla
Originally uploaded by InaRuo.

Bloggasin tästä tapahtumasta jo kesällä, kun sattumalta olin katsonut ulos ikkunasta. Parempi valokuva ja selostus nähtävissä täällä.
Ja tällä kommentilla siis osallistun valokuvatorstain tämän viikon haasteeseen.

Ihmisten pitäisi lopettaa valitus ja...

Olisikohan Lahden tapahtumajärjestäjien eliitti lukenut ajatuksiani kaupungitapahtumista. ESS:n uutisen mukaan ihmisten pitäisi lopettaa valitus ja lähteä mukaan tapahtumiin. Eilisessä radiohaastattelussa keskustelun järjestäjien edustaja Virpi Hurri vielä visioi, että torille pitäisi saada lisää elämää. Eiväthän esimerkiksi Salpausselän kisat ole mitään, jos ne näkyvät ja kuuluvat "vain" mäkimontussa, jonne on peräti kilometrin matka keskustasta. Torille pitää päästä hiihtämään.

Pieni mediatapahtuma

Grilli lähti
Originally uploaded by InaRuo.

Joskus sattuu ja tapahtuu ihan ikkunan alla. Tänä kesänä liiankin kanssa, sillä Lahden torilla on järjestetty valitettavan monta ns. kaupunkifestivaalia, joiden perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan juottaa ihmiset humalaan, tuottaa mahdollisimman paljon desibelejä naapurien iloksi ja turvata vielä meluisia ja roskaavia jonoja läheiselle grillikioskille. Täytyy tosin myöntää, että kioskin aamuneljän jonot ovat harvemmin rasittaneet yhtä paljon kuin torilla järjestetyt karaokekisat. Mutta silti kioski sai tänä aamuna lähteä, tiedä sitten mistä syystä. Jos olisin grilliruuan ystävä, kauhistuisin kyllä kioskin alta löytynyttä roskavuorta. Rotilla on varmaan ollut mukavat oltavat.

En ole vielä varma, herättikö tämä mediatapahtuma Verkkomaisterin yli puolen vuoden horroksesta. Ajattelin kuitenkin kommentoida pieniä ja vähän suurempia uutisia aina välillä, kun ne sopivasti sattuvat kohdalle.

Loppuviikosta muuten alkaa taas yksi keskustafestivaali, Lahden Jazztori. Se on sieltä siedettävimmästä päästä, sillä osa yleisöstä menee paikalle jopa kuuntelemaan musiikkia. Lisäksi kunnollinen teltta takaa sen, että musiikin tarpeessa pitää ostaa lippu eikä ohjelmisto selviä pelkästään avaamalla ikkuna.

Joo, tiedän olevani niuhottava keskusta-asuja, joka ei sallisi muiden nauttivan sykkivästä kaupunkikeskustasta. Minulla on vain vähän erilainen käsitys siitä, mitä hauskanpito voisi olla (jopa pikkutunneilla), jotta se tuntuisi mukavalta myös seuraavana aamuna. Kolme neljä viikkoa jatkuvaa möykkää, virtsaa, mäyräkoirankuoria, lasinsiruja ja hoippuvia lähimmäisiä omalla etupihalla pilaisi varmaan monen muunkin kesäloman.

Kulttuuri-Lahti bloggaa

Lahti on yksi vuoden 2011 kulttuuripääkaupungiksi havittelevista suomalaiskaupungeista. Nettisivut se sai auki myöhään, vasta eilen, mutta ainakin yhdessä asiassa projektitoimisto on muita edellä. Lahti 2011 bloggaa.

Avausmerkintä Lahti on mielentila pohtii lahtelaista ironiaa ja etäisyyden ottamista, joita on erehdytty luulemaan jopa tylsyydeksi. Tänään on vuorossa Lahden maine, joka ei tänään Lahdessa alustaneen professori Pekka Aulankaan tutkimuksen valossa ole siitä parhaasta päästä maassamme.

Kiitokset bloginpitäjälle - Lahti 2011 -toimiston tiedottajalle Heini Moisiolle - ettei hän yritä merkinnöissään sokeroida kotikaupunkiani tunnistamattomaksi. Aulaakin hän tukistaa ihan asiasta, jos kaupungin osittain rahoittama professori ei tosiaan ole viitsinyt mennä alustuksessaan juuri pintaa syvemmälle etsiessään syitä Lahden maineelle.

Etenkin sivuston kulttuuria-otsikon alta löytyy kuva, joka hyvin kuvaa normaalia kulttuurityöläisen arkea missä tahansa suomalaisessa kaupungissa. Useammin se muistuttaa sauvakävelyä räntäsateessa kuin purjehdusta sinisillä laineilla maineikkaan sinfoniaorkesterin soidessa taustalla.

Loviisa sai median liikkeelle

Liisantalo Loviisassa
Originally uploaded by InaRuo.

Kuten jo Pro Mustarouskussa eilen kerroin, lauantaipäivämme kului Loviisan Wanhassa wara parempi -tapahtumassa eli Loviisan valtakunnallisilla perinne -ja korjausrakentamisen päivillä, jotka jatkuivat vielä tänään.

En osaa eilispäivän perusteella arvioida kävijämääriä tai taloudellista tulosta, mutta talkoovoimin rakennettu tapahtuma sai totisesti median liikkeelle. Lähes jokaisessa messukohteessa eli useimmissa yksityiskodeissa oli esillä jokin sisustamiseen tai rakentamiseen erikoistunut aikakauslehti tai sanomalehden teemasivu, joka käsitteli ko. kotia. Silmiin osuivat ainakin Avotakka, Meidän talo, Koti ja Keittiö, Helsingin Sanomat, Eeva...

Pittoreskit puutalot mielenkiintoisine asukkaineen ja sisustuksineen ovat toki haluttua sisältöä mihin tahansa sisustusjulkaisuun, sen verran minäkin omasta kokemuksesta satunnaisena sisustusjuttujen kirjoittajana tiedän. Mutta ihailla pitää järjestäjiä, jotka ovat olleet ajoissa liikkeellä ja saaneet Loviisa-mainoksensa myytyä niin moneen lehteen, jonka aikataulut tähtäävät kuukausia eteenpäin. Vai olisivatko kollegat vain osanneet haistaa hyvät jutunaiheet aivan itse?

Aika hyvin siis viikonlopun kestäneeltä talkootapahtumalta, jonka budjetti on varmaankin tuhannesosan murto-osa verrattuna vuosi toisensa jälkeen toistuviin Asuntomessuihin. Niiden kohdalla alkaa jo ihmetyttää, miksi ihmeessä joka ikisen naistenlehdenkin pitää olla liikkeellä oman messutalonsa ja sisustajansa kanssa. Alkaa suoraan sanottuna tympiä sen verran, etten viitsi ostaa ko. teemanumeroita ollenkaan.