Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

Spontaani konserttivierailu

Olen aika huono käymään konserteissa, etenkin jos asiaa pitää suunnitella ennalta. Viime aikoina myös teatterilippujen varaminen ja elokuvissa käynti on tuntunut hankalalta.

Eilen satuin kuuntelemaan radiota juuri oikeaan aikaan aamulla, kun Sinfonia Lahden intendentti Tuomas Kinberg kertoi tulevan illan konsertista Sibeliustalossa. Tarjolla olisi Dmitri Šostakovitšin 7. sinfonia eli Leningrad-sinfonia, jonka säveltäjä kirjoitti osittain piiritetyssä Leningradissa. Lavalle nousisi sata soittajaa ja johtajana Okko Kamu. Intendentti uskoi, ettei moinen mahdollisuus kovin pian tulisi eteen; hänkään ei ollut koskaan ennen kuullut seitsemättä sinfoniaa konsertissa.

Päättelin, että lippuja täytyy olla vielä jäljellä ja innostuin niin, että yritin saada muutamaa ystävääkin mukaan. Onneksi tajusin, että eihän konserttivierailu ole muista kiinni vaan ihan omasta halusta. Ajoin päivällä lippuluukulle, josta minulle löytyi hyvä paikka permannolta, kuudennelta riviltä. Kaikkein eniten ällistyin, kun kuulin lipun hinnan: 18,50 euroa! 

Eiväthän normaalit sinfoniakonserttiliput hirveitä maksa, mutta alle kaksikymppiä! Siinä on tietenkin yhteiskunnan subventaatiota mukana. Eilen olin onnellinen tuosta tuesta, sillä tilillä tai kukkarossa ei olisi ollut rahaa yli kolmenkympin sijoitukseen. Toivon ja uskon, että kuulijoissa oli muitakin kaltaisiani.

Ennen väliaikaa saimme kuulla ensin Franz Lisztin ja Marcel Duprén urkuteos Ad nos, ad salutarem undam, jonka solistina soitti viisikymppinen ranskalainen urkutaiteilija Olivier Latry. Sibeliustalossahan on huipputason urut, joita saimme kuulla taitavan soittajan tulkitsemana ja ison orkesterin kanssa. Jo tuo esitys oli hieno ja keräsi pitkät aplodit asiantuntevammalta yleisöltä.

Ja sitten itse Leningrad-sinfonia: sen neljäsataa marssitahtia alussa luovat todellakin hypnoottisen jännitteen. Ei voi erehtyä musiikin mahdollisuudesta kuvata sotaa, kärsimystä ja sortoa. Marssijakson jälkeen heittäydyin mukaan aivan täysillä kuuntelemaan niin täysillä pauhaavaa kuin hiljaisissa osissa hivelevääkin musiikkia. Lumouduin myös katselemaan muusikkoja, joiden keskittyneet ilmeet ja eleet säilyivät, vaikka yli tunnin kestävä sinfonia vei heistä monet varmasti äärirajoille jaksamisen kanssa. Moni pyyhki hikeä. Olin näkevinäni, että myös osa soittajista liikuttui.

En ole vähääkään musiikin tuntija, mutta sen verran olen käynyt sinfoniakonserteissa, että tunnistin ainutlaatuisen kokemuksen. Yleisö - minä mukana - hakkasi käsiään ja kutsui kapellimestarin takaisin ainakin kolme kertaa.

Nyt yritän muistaa sen, että vähän useamminkin voisi lippuluukulle mennä. Kaikki konsertit eivät ole ainutlaatuisia, mutta klassinen musiikki tekee hyvää, etenkin kun oman kaupungin orkesteri osaa sitä soittaa.

Muille mattimyöhäisille tiedoksi: konsertti uusitaan tänä iltana. Käykää kysymässä lippuja. Takaan, että kannattaa!

Vielä viimeiset kohokohdat vuonna 2008

Alkaa olla jo kiire, jos haluaa tehdä tiliä kuluneesta vuodesta 2008. Jätän väliin yhteenvedon lukemistani kirjoista, joista osan olen arvioinut ihan ammatillisesti ja julkaissut arviot myös tässä blogissa.

Kannatan kulttuurissa ja elämässä yleensäkin lähikokemuksia, mutta kyllä muutama elämys kannatti käydä hakemassa kauempaakin:

Como-järven lähellä vuorilla sijaitsevat Madonna del Ghisallon kirkko ja pyöräilymuseo, jotka kertovat italialaisten intohimoisesta suhteesta pyöräilyyn. Kirjoitin kokemuksistani artikkelin Etelä-Suomen Sanomiin.

Milanon Palazzo Realessa (siinä Duomon aukiolla) heinäkuussa näkemäni uskomattoman upea Francis Baconin töiden näyttely. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa Lontoon Taten järjestämästä näyttelystä, joka on lähdössä 2009 ajaksi kiertueelle taiteilijan satavuotissyntymäpäivien kunniaksi. Jutun perusteella näyttelyssä on esillä paljon samoja töitä kuin Milanossakin. Jos tulee jossain päin vastaan, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Leonard Cohenin intensiivinen ja sykähdyttävä konsertti Helsingissä 10.10. Konsertin jälkeen kaivoin omistamamme ensimmäisen Cohen-levytyksen (Leonard Cohen 1968) esille ja hankin viiden cd:n The Collection -kokoelman, jonka sisältämiä keskeisiä teoksia olen kuunnellut koko syksyn.

Ateneumin vielä tammikuussa jatkuva Mika Waltari ja taiteilijaystävät -näyttely. Kirjailijan tärkeimmät taiteilijat teoksineen edustavat sekä tunnustettua että hieman syrjään jäänyttä modernismia. Komeasti rakennettu näyttely, joka avaa mielenkiintoisesti sekä kirjailijan henkilökohtaisia mieltymyksiä että hänen "akateemisempaa" taiteen tuntemustaan. Näyttelykirjan artikkelit ja Waltarin omat esseet odottavat vielä, että ehtisin lukea ne.

Ja kyllä, olen nauttinut myös monista sellaisista kirjoista, joita en ole arvioinut. Olin erittäin vaikuttunut Sofi Oksasen Finlandia-palkinnon voittaneesta Puhdistuksesta. Muista ehdokkaista olen lukenut Katri Lipsonin Kosmonautin, joka oli toki mielenkiintoinen ja taidolla rakennettu, mutta ei jättänyt minuun suurta jälkeä. Parhaillaan luen nautinnolla Panu Rajalan Unio Mysticaa, jonka ulos jättämisestä Tieto-Finlandia-kisan ulkopuolelle en ole yhtään mitään mieltä - enhän ole lukenut ehdolla olleita. Uskon kuitenkin, että Rajalan teos oli välttämätön lisä Waltarin 100-vuotisjuhlintaan, antaahan se monelle lukijalle mahdollisuuden tutustua kirjailijan tuotannon eri puoliin ja niiden taustoihin sekä kirjailijan henkilökohtaisessä elämässä että yleisessä poliittisessa ja kulttuurihistoriassa.

Kirjoitus on neljäs ja viimeinen osa kulttuurivuoteni 2008 yhteenvedosta.

Elokuvaelämykset vähissä

Eilen jouluaattona vihdoin katsoimme dvd:ltä Todd Haynesin I'm not there, siis sen elokuvan, jossa Bob Dylanin hahmossa nähdään kuusi eri näyttelijää. Annoin videovuokran joululahjaksi miehelleni (lahja käytiin äsken palauttamassa vuokraamoon), jota harmittaa yhtä paljon kuin minuakin Lahden aika rajoittunut teatterielokuvien tarjonta. Tämäkin teos käväisi ehkä viikon jossain teatterissa, joten missasimme sen. Itse filmi nyt ei saanut meitä suureen ekstaasiin, siihen se oli liian tasapaksu - tyttärien mielestä suorastaaan tylsä ja epäselvä. Kieltämättä katsomiseen mielellään tarvitaan jonkinlainen dylanologian approbatur, tai sitten vähintään pitää olla innostunut muusikon tuotannosta. Ei silti sytyttänyt hirveästi.

Kulunut vuosi on muutenkin ollut harvinaisen ankea elokuvan katsojana. Osittain syy on omani, sillä missasin kokonaan syksyn Elokuva-arkiston (tai siis Kansallisen audiovisuaalisen arkiston...) sarjan, joka oli rakennettu yhteistyössä taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyn kanssa. Muut 1960- ja 1970-luvun leffat olin nähnytkin, mutta Ralf Bakshin Fritz - Kova kolli jäi edelleen puuttumaan yleissivistyksestäni.

Olen jossain vaiheessa vähän opiskellutkin elokuvan historiaa ja haluan ehdottomasti käydä hakemassa elämykseni teatterista. (Tästä syystä en listaa niitä ihan hienojakin elokuvia, joista Yle Teema ja FST5 onneksi tarjoavat.) Valitettavasti vain elokuvateattereista on kaiken tarjontansa puolesta tullut aika mahdottomia paikkoja, koska pääosa niistä suuntaa kaiken huomionsa oheissyömisiin ja -juomisiin ja tajun kankaalle vievään äänentoistoon. Konseptiin kuuluu, että suurin osa elokuvista alkaa olla aika mahdottomia tällaiselle kalkkikselle. (Se nyt ei tietenkään ole vain teatterien vika, mutta osansa ne ovat tehneet yleisön "kasvattamisessa".)

Kolme elämystä sentään vuoteen mahtui: Julian Shnabelin Lou Reed -filmi Berlin, Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuva Shine a Light ja Kiti Luostarisen Palnan tyttäret. Yhdistäviä tekijöitä on mielestäni kaksi: rehellisyys ja keskittyminen siihen, mitä kerrotaan. En siis rajoitu vain veteraanimuusikkojen konserttitaltiointeihin, vaan ohjaajallakin pitää olla sanottavaa tai vähintään oma näkökulma. Palnan tyttärissähän sanomaa on melkein yli tarpeen mutta sittenkin elokuvan keinoin viehättävästi kerrottuna.

Katson myös mainstreamia ja saatan viihtyäkin. Kun Mamma Mia oli pari viikkoa sitten menossa pois ohjelmistosta, ryntäsin viimeisenä iltana tyttärien kanssa teatteriin. Pakko oli myöntää, että keski-ikäinen Abba-revittely sopi erittäin hyvin loppuvuoden töistä ja jouluvalmisteluista väsähtäneen naisen todellisuuspakoon, eikä parikymppisillä naisillakaan tuntunut olevan ikävää. Hieman rehellisemmän oloinen musiikkielokuva oli irlantilainen Once, joka tuntui heinäkuussa hyvältä - nyt muisto on jo latistunut. Mutta kun tytär sai soundtrackin joululahjaksi, kuuntelin eilen sen musiikkia ihan mielikseni.

Ruohonjuurella on kulturellia

En ole ihan hirveän innostunut lehtien omista (kulttuuri)palkinnoista, joiden pääasiallista tarkoitusta voi jokainen pohtia tykönään. Mutta nyt pitää kyllä varovasti kiittää Etelä-Suomen Sanomia linjauksesta uuden Aukusti-palkinnon finaalissa: joukkoon valitut viisi ovat helposti saavutettavaa ruohonjuurikulttuuria. Rockia, kesäteatteria, ulkoilmataidetta, kirjamessuja ja erilainen kirjakauppa.

Minä olen ehtinyt kokea viidestä ehdokkaasta kolme, eivätkä ne kaksi muutakaan olisi mahdottomia olleet. Erityisen paikallaan ovat mielestäni Vesijärven Rantagallerian ja Kirjakauppa Tarinan ehdokkuudet.

Eilisiltainen kirjailija Pauliina Suden vierailu Tarinassa oli yksi kaupan kymmenistä iltatilaisuudesta tänä vuonna. Kiinnostunutta väkeä riitti juuri sopivasti pikku puotiin, ja keskustelu kävi vilkkaana puolitoista tuntia. Kirjailija ja lukijat pääsivät vielä hyvin paljon lähemmäksi toisiaan kuin yksilläkään kirjamessuilla.

Oikeissa musiikkielokuvissa

Kävin musiikkielokuvassa, eikä se ollut Mamma mia! Nyt täytyy antaa julkinen kiitos Finnkinolle, jonka heinäkuun irkkuelokuva Once on aidon musiikin tekemisen ylistys ja samalla hyvä ihmissuhde-elokuva. Meitä oli paikalla äiti, 48, ja kaksi tytärtä, 21 ja 19, ja kaikki viihdyimme. Tyttärillä tosin on ihan oikeaakin sivistystä aiheesta "olen soittanut instrumenttia musiikkiopistossa pienen ikäni".

Myönnetään nyt samalla, että Lahdessa vajaan vuoden toiminut samaisen elokuvalevittämön megatehdas Kuvapalatsi on ollut positiivinen yllätys myös pienten massojen elokuvien näyttäjänä: olen nähnyt palatsissa sekä Julian Shnabelin Lou Reed -filmin Berlin että Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuvan Shine a Light. (Kaikki mainitut rainat on muuten filmattu 2006 - hieno musiikkielokuvavuosi siis!) Näytöksissä on ollut minun ja seuralaisteni lisäksi keskimäärin neljä ihmistä, mikä ei varmaan ole ihan kannattava määrä teatterille. Ehkä siitä on jotain hyötyä, että megakeskuksissa on myös niitä pikkusaleja, jotka voivat näyttää jotain kummallista massahittien rinnalla.

Vaan miksi, miksi Todd Haynesin Bob Dylan -leffa I'm not there ei koskaan tullut Lahteen? Epäreilua pistää minut katsomaan se DVD:ltä, kun kumminkin kuulun aktiivisiin elokuvateatterien kannattajiin.

Ja vielä toinenkin rutina. On hienoa, että elokuvateatterissa on kesäkuumalla ilmastointi. Niin kylmä siellä ei kuitenkaan saisi olla, että polvipituisessa hameessa ja sandaaleissa saliin eksyneen katsojan jalat ovat puolentoista tunnin kuluttua ihan jäässä. Onneksi olin laittanut pellavajakun t-paidan päälle, muuten olisi pitänyt lähteä kesken pois lääkitsemään kipeää kurkkua.

Kesäreissu

Suurin osa kesälomasta on sujunut kuvan osoittamalla tavalla. Vähän liian myöhään keksin kaivaa esiin kameran, kun The Beatles Storyn bändi eli Lahden kaupunginteatterin kuulemma Kultarannassakin musisoineet näyttelijät kiersivät jonkinlaisella mainoskiertueella kotinurkillani Lahden Vesijärvenkadulla.

Enkä Farmari-näyttelyyn virittävistä kaupunkilehmistäkään ole saanut kuvatuksi tätä yhtä perää enempää. Onneksi en ole kesätoimittaja, sillä kesätoimiin olisi ilman muuta kuulunut ilkivaltaisesti irrotettujen sarvien ja korvien raportointi.

Huomaan olevani selkeästi hidas lomalainen. Ensi viikko menee reissussa, takaisin viestintävälineiden ääressä olen viimeistään heinäkuun lopussa.

Ja aurinko palasi takaisin

Uskon, että Mukkulan kirjailijavieraat antoivat anteeksi suomalaiselle kesäsäälle viimeistään kansainvälisen runoillan tauolla, kun ilta-aurinko alkoi kuivattaa ja kullata Vesijärven rantaa Sibeliustalon edustalla. Yöllä paistava aurinko ei tuntunut olevan liian paha klisee kovin oppineelle runoilijajoukolle, joka oli joutunut palelemaan päiväkeskustelunsa ajan ahtaassa teltassa rankkasateen takia.

Suomalaiselle kuulijalle kansainvälinen runoilta on sopivasti aisteja hämmentävä tilaisuus. Harva meistä osaa puoliakaan illan aikana kuulluista kielistä (tänään mm. sloveniaa, viroa, italiaa, ranskaa, saksaa, puolaa, bulgariaa...), mutta illan suola ovat nimen omaan alkukieliset esitykset. Seuraaminen on tehty jopa helpoksi, sillä osa runoista on suomennettu, osa käännetty myös englanniksi. Kielistä innostuneet voivat testata kykyään pysyä käännöksen avulla lukijan tahdissa, loput voivat sulkea silmät ja antaa kielen muuttua musiikiksi. Aika usein kirjoittaja välittää oman runonsa rytmin niin hyvin, että se kertoo jotain myös sisällöstä.

Minua puhutteli tänä iltana kolme runoilijaa, eri syistä. Saksalaisen Martin Jankowskin runot tehosivat alkukielellä ja Jankowskin aksentilla, etenkin Tyhjäntoimittajan loppu eli Das Ende eines Taugenichts. Raija Nylanderin käännös on hauska ja oivaltava, mutta silti harmittaa, ettei lehtiseen ole painettu myös alkukielellä ajatusta: "tutkin hämmästyneenä/ samppoopullon etikettiä/ sen merkki oli manna/ mutta valmistajana/ tunnettu saksalainen kemian tehdas"
Virolaisen Hasso Krullin runo Hunaja puolestaan kertoi aivan hillittömän tarinan hunajaa myyvästä ja maailman tapahtumia arvioivasta Väinöstä. Krullin vironkielinen esitys ei minulle auennut, vaan sitä kuunnellessa olin täysin Hannu Oittisen suomennoksen varassa.
Haitilaissyntyinen, Ranskassa asuva runoilija Elvire Maurouard oli sekä olemukseltaan että esitykseltään täysin yhtä runonsa Koskapa minä olen musta / Puisque je suis noire kanssa. Kielitaitoni ei millään olisi riittänyt seuraamaan ranskankielistä runoa ilman Lotta Toivasen suomennosta, mutta myös Mauroardin rytmitys oli mestarillinen.

Eikä pidä unohtaa suomalaispanosta, Claes Anderssonin jazzhenkistä soittoa tilaisuuden aluksi ja väliajalla. Ja se aurinkokin tuli takaisin, juuri sopivasti ennen keskiyön jalkapallo-ottelua Suomi vastaan muu maailma. Sinne en enää jaksanut lähteä, sateessa siinneiden hyttysten syötäväksi. Kirkas loppuillan aurinko oli ihan vaikuttava myös kotimatkalla Lahden keskustaan.

Kulttuuristressi ja avattu kesäteatterikausi

Taas on se aika vuodesta, kun kulttuuri siirtyy laitoksista luontoon, kirkonkyliin, kesämökkikuntien navetoihin ja kartanoiden puistoon. Kesälomaa vasta suunnittelevalla on melkein paniikki, kun pitäisi ehtiä tsekata edes matkan varrelle osuvat kulttuuritärpit.

Eilen piti valita Heinolan kesäteatterin ensi-illan ja Lahden 16. kansainvälisen julistebiennalen avajaisten välillä. En ole pätkääkään musikaali-ihminen, mutta silti valitsin ensimmäisen. Suosittuun esitykseen kun on huomattavasti vaikeampi saada lippuja kuin koko kesän auki olevaan näyttelyyn (jonne siis ehdottomasti aion mennä!). Heinolan kesäteatteri on luonut konseptin, joka tehoaa sekä paikalle houkuteltaviin näyttelijöihin että katsojiin. Tehdään amerikkalaista musikaalia hyvässä hengessä, ammattilaiset ja pitkälle edenneet harrastajat ja opiskelijat rinnakkain. Iskut ovat kohdallaan, jalka nousee ja laulua kestää hyvin kuunnella. Ja onneksi kesäteatteri on myös katettu - muuten eilinen hyytävä sadeilta olisi saattanut karkottaa sitkeimmätkin teatteriviihteen ystävät.

Tällä kertaa tarjolla on peräti Suomen kantaesitys ranskalais-amerikkalaisesta homotarinasta La cage aux Folles (Hullujen häkki), joka on saanut suomeksi nimen Lainahöyhenissä. Juoni perustuu sukupuoliroolien sekottamiseen, mikä tietysti tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia pukea miehet naisiksi ja päinvastoin - siinä se. Jos jutusta haluaa etsiä sanoman, niin kukapa ei rakastaisi enemmän ihanan avarakatseista homopariskuntaa kuin tiukkapipoista perinteisten arvojen vaalijaa. Markku Nenonen on hurmaava Albin/Zaza, eikä Oiva Lohtander voi kai tehdä ennakkoluulojen vaivaamasta paskiaisestakaan muuta kuin herkullisen hahmon. Mutta kaikkein mukavinta oli katsella nuoria tanssivia kuorolaisia, jotka irrottelivat sekä naisina että miehinä ammattitaitoisen elämäniloisesti Marko Keräsen koreografioissa ja Tiina Brännaren ohjauksessa.

Kyllä tällaista hyvin tehtyä viihdettä kerran vuodessa katsoo, etenkin kun tietää homman tarjoavan töitä suomalaisille osaajille. Homma pyörii kaiken lisäksi omillaan ja tuo tänä kesänä pikkukaupunkiin todennäköisesti yli 26 000 katsojaa - aika kunnioitettavaa. Toivottavasti mahdollisimman moni käy myös aivan vieressä sijaitsevissa Heinolan museoissa ja heinäkuun loppuun asti kestävässä Taidekeskus Ihanan Amerikka-näyttelyssä.

Omat suosikkivinkkini kesän näyttelytarjonnasta ovat vielä pienempiä ja sivussa. Asta Pulkkisen ateljeessa Hollolan kirkolla olen jo käynyt, suosittelen Astan töiden lisäksi Sanna Lappalaisen upeita applikaatioita, joissa hän kuvaa vanhoja kaupunkipihoja. Toinen varma tärppi on Villa Roosan tekstiilitaidenäyttely Orimattilassa, minulta vielä näkemättä. Vanhassa huopatossutehtaassa on juuri sellainen tunnelma kuin kesänäyttelyssä pitää: harmoninen ja levollinen, mutta myös ajatuksia herättävä.

Ja jotta kulttuuristressi olisi täydellinen jo ennen lomaa, Mukkulassa alkaa Lahden kansainvälinen kirjailijakokous sunnuntaina. Pidän sormet ja varpaat ristissä, että ilma lämpenee ja pysyy kokouspäivät kuivana, jotta kirjailijoilla ja meillä kuuntelijoilla on kohtuulliset olot nurmikolla ja tammien alla. Ei tähän enää uutta katastrofia tarvita kesähotellin lopettamisen lisäksi. Uhkaavat jo viedä pois kokouksen, joka sentään on kestänyt aika monta globaalia maailmankuvien järistystä vuodesta 1963 lähtien.

Euroviisuista sisältöjä tekemään

Sitähän minäkin, etteivät Euroviisut suoranaisesti ole sisältöjen juhlaa. Entinen koulukaveri, Yle TV2:n viihdepomo Ilkka Talasranta nimittäin kommentoi ainakin ESS:lle, että hän jättää hallintohomman ryhtyäkseen taas tekemään sisältöjä.
Ei vaan, uskon Ilkan tehneen paikallaan hyvää työtä. Täällä Hollolan Lahden seudulla hänet on pitkään tunnettu hyvänä tyyppinä, joka ei ole niinkään kiinnostunut titteleistä kuin tekemisen ilosta etenkin musiikkipuolella.

Kirja-arvio: Silja laulaa yli kuoleman

On kesän alku ja Silja on täyttänyt viisitoista. Elämä voisi sujua paremminkin; isä on juuri kuollut ja äiti on tuoreine kuntoiluharrastuksineen hyvin hukassa. Tyttö näkee raskaita unia ja kulkee päivänsä sumussa.

Ympäristön muut ihmiset eivät elä samaa surua, minkä vuoksi heidän kanssaan on vaikea olla tekemisissä. Vasta tyttöbändi Sisko herättää Siljan huomaamaan itsessään ominaisuuksia, joiden avulla uusi elämäntilanne alkaa näyttää mahdolliselta.

Runoilijana tunnetun Huotarisen Siljan laulu voitti Anni Polvan Tiina-kirjojen kunniaksi järjestetyn Tiina 2006 –kilpailun. Kirjailija on kertonut halunneensa kirjoittaa jostain muusta kuin tyttöjen painiskelusta ulkonäön ja syömishäiriöiden kanssa.

Puoliorpo päähenkilö jatkaakin suoraan tyttökirjojen perinnettä. Siljan tarina rakentuu arkisesta tekemisestä ja elämän ehtojen etsimisestä. Tyttö ei elä pintailmiöiden varassa, vaan hänelle tärkeintä on musiikki. Intohimo tulee esiin juonen kautta monella tavalla: harjoitteluna, hengailuna treenikämpällä, epävarmuutena esiintymisten alla, riemuna keikan jälkeen.

Kirjan jokainen kappale alkaa lisäksi kuvitellulla musiikkivideolla, jonka musiikki, esittäjä ja visuaalinen maailma on kuvattu tarkasti. Minua sukellukset uuteen ja vähän vanhempaan nuorisomusiikkiin häiritsivät päälle liimattuina ja kliseisinä, mutta en olekaan kohderyhmää. Musiikkivideoiden kanssa kasvanut voi hyvinkin päästä lähemmäksi Siljan sisäistä maailmaa.

Päähenkilöstä piirtyy muutenkin ihminen, josta on helppo välittää. Sivuhenkilöt ovat paljon yksiulotteisempia, etenkin aikuiset. Tai ehkäpä niljakas elokuvaohjaaja ja boheemi naapuri näyttävät nuorten silmissä juuri tältä – pelottavaa! Kuva isästä menestyneenä kirjailijana tuntuu kuitenkin jo epäuskottavalta.

Huotarinen kuljettaa juonta elävästi, vaikka musiikkivideoiden toistelu hieman kangistaakin rakennetta. Myös kieli kuulostaa siltä, että se sopii Siljan kaltaisten nuorten suuhun.

Runoilijana Huotarinen osaa kirjoittaa kirkkaita kuvia ympäristöstä ja tilanteista. Uskon, että moni lukija jo odottaa jatkoa Siljan tarinalle.

Ina Ruokolainen

Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu. Tarina tyttöbändistä. 236 s. Karisto 2007

Arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 6.5.2007

Pörrää, pörrää - ja tanssii

Pörrää, pörrää
Originally uploaded by InaRuo.

Täällä sitä nyt sitten ollaan, koko maailman huomion keskipisteessä, ainakin suomalaisten turvallisuusviranomaisten mielestä. Eikä taatusti ole koskaan ollut näin turvallista, ainakaan jos lasketaan sinisten poliisiasujen määrä. Kopterikin pörräsi eilen keskustan talojemme päällä niin kauan, että se ehti kuvata naapuritalon remonttityömään jokaisen rakennustelineen.

Aamulenkillä sai mukavaa vaihtelua, kun Urheilukeskukseen ei ollut mitään asiaa. Sibeliustalon suuntaan tie oli aamupäivästä vielä auki. Olikin tosi mukava ihastella työteliäitä viranomaisia ja kokoustyöläisiä pystyttämässä aitoja, ajelemassa poliisiveneillä ja autoilla ympäriinsä ja miettimässä, miten päin ne liput nyt sitten pitääkään salkoon nostaa. Ja illansuussa oli melkein jännittävää ajella päin kieltomerkkejä matkalla italian tunnille - vaikka niissä vielä tänään lukikin "tontille ajo sallittu". Huomisaamusta lähtien senkään koulutuspaikan pihalle ei sitten enää pysäköidä, rakennus kun sijaitsee lähes suoralla linjalla Sibeliustalon kokouspaikan ja Messukeskukseen pystytetyn lehdistökeskuksen välissä.

Kaupunginisillä on tänä viikonloppuna muikeat ilmeet, kun kokouskuvissa aina siellä täällä vilahtaa joku nurkka Lahtea. Paikallistuntemusta voi syventää myös uudelta, hyvin tanssipitoiselta musiikkivideolta, joka julkaistiin myös Lahden nettisivulla. On se niin hienoa, vaikkei huomenna pääse kotoaan luultavasti mihinkään, ainakaan autolla. Maallekin pitäisi ajaa kielletyn reitin kautta.

Pieni mediatapahtuma

Grilli lähti
Originally uploaded by InaRuo.

Joskus sattuu ja tapahtuu ihan ikkunan alla. Tänä kesänä liiankin kanssa, sillä Lahden torilla on järjestetty valitettavan monta ns. kaupunkifestivaalia, joiden perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan juottaa ihmiset humalaan, tuottaa mahdollisimman paljon desibelejä naapurien iloksi ja turvata vielä meluisia ja roskaavia jonoja läheiselle grillikioskille. Täytyy tosin myöntää, että kioskin aamuneljän jonot ovat harvemmin rasittaneet yhtä paljon kuin torilla järjestetyt karaokekisat. Mutta silti kioski sai tänä aamuna lähteä, tiedä sitten mistä syystä. Jos olisin grilliruuan ystävä, kauhistuisin kyllä kioskin alta löytynyttä roskavuorta. Rotilla on varmaan ollut mukavat oltavat.

En ole vielä varma, herättikö tämä mediatapahtuma Verkkomaisterin yli puolen vuoden horroksesta. Ajattelin kuitenkin kommentoida pieniä ja vähän suurempia uutisia aina välillä, kun ne sopivasti sattuvat kohdalle.

Loppuviikosta muuten alkaa taas yksi keskustafestivaali, Lahden Jazztori. Se on sieltä siedettävimmästä päästä, sillä osa yleisöstä menee paikalle jopa kuuntelemaan musiikkia. Lisäksi kunnollinen teltta takaa sen, että musiikin tarpeessa pitää ostaa lippu eikä ohjelmisto selviä pelkästään avaamalla ikkuna.

Joo, tiedän olevani niuhottava keskusta-asuja, joka ei sallisi muiden nauttivan sykkivästä kaupunkikeskustasta. Minulla on vain vähän erilainen käsitys siitä, mitä hauskanpito voisi olla (jopa pikkutunneilla), jotta se tuntuisi mukavalta myös seuraavana aamuna. Kolme neljä viikkoa jatkuvaa möykkää, virtsaa, mäyräkoirankuoria, lasinsiruja ja hoippuvia lähimmäisiä omalla etupihalla pilaisi varmaan monen muunkin kesäloman.

Puhuvat ja tanssivat pingviinit

Yritimme, mieheni ja minä, lähteä karkuun yksiä pingviinipukuisia (joita tytär katsoo televisiosta) elokuviin katsomaan Pingviinien matkaa. Ei olisi pitänyt. Ja kerrankin olisi pitänyt lukea vaikkapa Nyt-liitteen Kati Sinisalon arvostelu ennalta. Vaan kun en ehtinyt.

Kyllä, kuvat ovat upeita, ja osa filmimateriaalista varmaan ainutlaatuista. Mutta mikä mielenhäiriö on saanut elokuvantekijät kuvittelemaan, että ihmisäänillä ja -perspektiivistä kerrottu banaali tarina saisi meidät herkistymään "luonnon suurelle mysteerille"? Etenkin kun joka ikinen repliikki on sarjassamme "elämää suuremmat kliseet", joita kukaan käsikirjoittamisen alkeiskurssin käynyt harrastelija ei kehtaisi lähettää tarjolle ohjaajille tai tuotantoyhtiöihin. Parittelua mm. nimitetään elokuvassa tanssimiseksi. Aika osuva vertaus tosin näin linnanjuhlien illan perspektiivistä.

Näimme suomenkielisen version, mutta pelkään, ettei alkuperäinen teksti tai toteutus ole juurikaan kummempi. Ja se mainostettu musiikki, siitä olen tismalleen samaa mieltä kuin Sinisalo: "Tätä kaikkea säestää ranskalaisen Emilie Simonin söpö musiikki. Pirtanauhakilistely lapsinaisen äänellä englanniksi laulettuna toimii jotenkuten erikseen kuunneltuna, mutta elokuvassa se banalisoi outojen eläinten elämän romanttiseksi new age -vikinäksi."

Yhdestä asiasta olen eri mieltä kuin Sinisalo (tai ainakin arvion otsikko). Ei elokuva ole mikään luontodokumentti. Kuvamateriaali saattaisi riittää dokumentiksi juuri ja juuri, mutta söpöilyn nimissä siitä on karsittu mm. todelliset kuolemakohtaukset minimiin. Meressä vaanii äitipingviinin saalistaja, myrsky karsii isiä, ja albatrossi tulee ja vie pingviininpoikasen. Ratkaisevissa kohdissa kamera kuitenkin aina kääntyy nopeasti muualle. Herttainen tarina olisi mennyt pilalle.

Mahtoiko joku klišee unohtua?

Huh huh, harvoin olen teatterissa hävennyt niin paljon kuin eilisiltaisessa Lahden kaupunginteatterin Hopeakuu-musiikkiteatterikilpailun voittaneessa ja paljon ennalta rummutetussa Leyla ja Daniel - musikaalin ensi-illassa. Siis nimen omaan näyttelijöiden puolesta, sillä eiväthän he oikein voineet kuin pyristellä jotenkin kappaleen loppuun.

Suurin vika on ilman muuta Pasi Toivasen käsikirjoituksessa, jossa islaminuskoisten maahanmuuttajien, uusnatsien, miehenkipeiden feministitutkijoiden (todellakin!), naisenkipeiden panomiesten (?!), narsististen toimittajien, julkisuudenkipeiden poliitikkojen ja ruotsalaisen kansankodin kaikkein klišeisimpien ominaisuuksien ympärille on yritetty rakentaa jonkinlaista nykypäivän Romeo ja Julia -tarinaa.

Siis juttuhan kertoo siitä, miten muslimiperhe ei hyväksy tyttärensä seurustelua ruotsalaispojan kanssa, vaan suunnittelee kunniamurhaa. Ja siitä, miten pojan kaverista paljastuu uusnatsi. Ja siitä, miten pojan äidin feministiystävät parantavat maailmaa lihaksikkaan tarjoilijapojun inspiroimana. Ja tv-ohjelmasta, jossa ei tietenkään päästä puhumaan oikeista asioista, kun pitää välillä leikata kohtaus jopa nykyhetkeen ja teatterin lavalle... Äsh - unohda!

Mutta kyllä myös kiitetyn ohjaajan Kurt Nuotion ajatuksia ihmettelee, kun esitys välillä poukkoilee mauttoman farssin, välillä kesäteatteri-ilmaisua muistuttavan "vakavan" ilmaisun välimaastossa. Muutamassa kahdenkeskisessä kohtauksessa nuoret ja taitavat Elsa Saisio ja Timo Välisaari sentään saavat näyttää, että he osaavat laulaa, todennäköisesti myös näytellä.

Musiikin arvostelemiseen ei kompetenssini oikein riitä, mutta tuleehan se selville oikein repliikeistäkin, että Petri Kaivanto on euroviisufani. Ja sen verran ujeltaa, että taatusti tyhmempikin ymmärtää, mistä päin maailmaa maahanmuuttajat ovat kotoisin.

Tekijöillä on ihan oma kotisivukin, jossa säveltäjä mainostaa pitävänsä blogia. Kysymys on siis muutamasta päiväkirjamerkinnästä, josta ainakaan minä en löytänyt kommenttimahdollisuutta.

Hävettää siksikin, että olin itse pönkittämässä musikaalia ennalta haastattelemalla Elsa Saisiota elokuussa Ilta-Sanomiin. Vaikka kyllähän näyttelijällä oli ihan pohdittuja ajatuksia maahanmuuttajien asemasta ja kulttuurien yhteentörmäyksestä. Tällä kertaa ei siis harmita, että piti lähestyä ilmiötä henkilöjutun kautta.

Jännityksellä odotan "oikeiden" kriitikoiden näkemyksiä esityksestä. Jos Uuden Lahden Kari Naskinen jälleen kerran musikaalin ensi-illan jälkeisessä raivotilassa ehdottaa joko Lahden kaupunginteatterin tai edes musikaalien lopettamista, olen valmis allekirjoittamaan jälkimmäisen. (Hyviäkin esityksiä löytyy, katso blogimerkintäni)

Luopukaa nyt hitossa ainakin siitä Hopeakuusta, jonka edellistä voittajaa, Astoriaa, jo luulin pohjanoteeraukseksi! Vähänpä tiesin.

Huomautus: Siis tännekin pääsin kutsuvieraana.

Vällyjen alla väliajalla

Vällyjen alla väliajalla
Originally uploaded by InaRuo.

Suomalaiset tosiaan ovat kesäteatterikansaa, vaikka nyt olikin kyseessä vuoden oopperatapaukseksi mainostetun produktion viimeinen esitys laivansiirtoineen, kansainvälisen tason solisteineen ja huippukuntoon hiottuine fasiliteetteineen. Moni muukin oli tajunnut ottaa mukaan purjehdusvaatteet, istuinalustat ja filtit - hajusta päätellen myös taskumatit.

No, ihan maailmanluokan elämykseksi Turun Lentävä Hollantilainen ei kasvanut, kuten moni tiedotusväline on jo ehtinyt kertoa. Soitettu ja laulettu musiikki toki soi kauniisti, mutta sekä dramaturgialta että lavastukselta olisi odottanut haamutarinan tueksi aika paljon enemmän ytyä. Luontokaan ei tarjonnut sadetta, ukkosta tai muuta ekstremeä. Melkein täysikuu vain nousi komeasti Suomen Joutsenen takaa ja ehti kiertää pitkälle Sigynin yläpuolelle.

Oopperainnostuksemme ei tämän esityksen perusteella saanut tuulta purjeisiin, mutta ilman muuta kolmen ja puolen tunnin urakka kovilla puupenkeillä ja paljaan taivaan alla oli paljon inspiroivampi kokemus kuin väsynyt pilkkiminen hyvällä istuimella jossain oopperapalatsissa. Kunnon kesäteatterikamaa siis.

Lekalla päähän torvien soidessa - hauskaa oli!

En ole viime vuosina ollut erityisen innostunut Lahden Jazztorin kaikkiin musiikkisuuntiin levinneestä linjasta, etenkin kun yritysvieraiden syöttöläksi ja -juottolaksi muuttunut teltta sijaitsee melkein ikkunani alla. Mutta eilisiltainen Tuomari Nurmion ja Alamaailman vasaroidena keikka oli kyllä enemmän kuin perusteltu ohjelmassa, jonka etuliitteenä on sana jazz.

Viisimiehisenä (toinen sellonsoittaja oli kuulemma katkaissut kätensä) soittanut bändi toi välillä mieleen big bandit, etenkin silloin kun sekä soittajina että lavaesiintyjinä ilmiömäiset Jarno Sarkula ja Erno Haukkala astuivat etulavalle revittämään puhaltimiensa kanssa. Kosher-kebab-jazziksi ym. nimitetty saundi osasi toki myös vasaroida sen verran vahvasti, että bändin nimelle löytyi perusteensa.

Niin ja tietysi itse Hande, hänen narisevasta äänestään löytyi ihailtavan paljon sävyjä ja itseironiaa, jopa komeita mörähdyksiä. Jos uusien kappaleiden melodiat häviävätkin tarttuvuudessaan 80-luvun suosikeille, lavakeikalla etninen punk-ote meni selkärankaa pitkin akillesjänteeseen asti. Myös sanoitukset ovat vähän menettäneet parasta teräänsä, mutta kukapa niitä olisi siinä metelissä niin hirveästi kuullutkaan.

Ja mikä parasta, keikka loppui jo ennen puoltayötä, mikä on ihan meidän niuhottavien keskusta-asujien ansiota! Näköjään siihenkin mennessä osa lavan edessä hyppijöistä alkoi olla ympäristölle ja itselleen vaarallisessa humalatilassa.

Tämä ei sitten muuten ollut sponssattu mainos. Olin paikalla itsemaksavana kansalaisena ja bloggaajana, en lehdistövieraana. Suolaisen hintaiset liput eivät tällä kertaa menneet hukkaan, mutta hieman kyllä protestoin linjaa, jossa pöydän ääreen istumaan pääsee vain pakkosyömisellä (vaikka ruoka olikin hyvää). Lippuun siis lisätään katsomopaikasta riippuen joko buffet- tai à la carte -hinta. Seisomaan ja omakustanteista kaljaa kittaamaan pääsee ihan kohtuuhinnalla, 15 euroa, mikä kannattaa pitää mielessä, jos haluaa mennä telttaan uudestaan. Keikkaa seuratakseen on nimittäin pakko seistä joka tapauksessa, sillä aidattu tanssilattia on sijoitettu sopivasti juuri kalleimpien istumapaikkojen ja lavan väliin.