Lähikirjastot ovat tasa-arvon perusta

Lähetin äsken hakemuksen jäsenyydestä Lähikirjastojen puolesta -yhdistykseen. Yhdistyshän perustettiin kesän alussa täällä kotikaupungissani Lahdessa, joka on ehdottanut lähikirjastojen muuttamista palvelupisteiksi eli käytännössä toimivien pisteiden lopettamista. Lopetusuhka on päällä monella muullakin paikkakunnalla Suomessa, mikä lopulta on saanut ison joukon kirjallisuuden ystäviä ja ammattilaisia puolustamaan suomalaisen sivistyksen yhtä perustaa, kirjastolaitosta.

Ryhdyin miettimään, miten itse olen käyttänyt ja käytän kirjastoa. Aivan lapsena asuin Lahden keskustassa kuten nykyäänkin, joten kirjasto oli lähellä. Mieleen lapsuudesta on jäänyt Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa sijainnut vanha puutalo, jossa minulla oli pääsy vain lastenkirjaston puolelle. Se oli sekä juhlavan tuntuinen että hyvin kotoisa paikka, josta muistan lähinnä hajun, portaat ja tiettyjä välähdyksiä kuvakirjojen kansista. Kotonammekin oli kirjoja, mutta kirjastossa niitä oli tietysti paljon enemmän. Vanhemmatkin varmasti kannustivat menemään kirjastoon, mutta muistan silti nimen omaan itsenäiset matkat jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Oleellista oli se, että asuin muutaman korttelin päässä tuosta silloisesta pääkirjastosta, ja se oli myös osa koulumatkaani.

Kun olimme muuttaneet Hollolaan 1970, kirjasto oli joko Lahdessa tai koulupaikkakunnalla eli Salpakankaalla. Molemmissa kävin, kun bussilla pääsin. Mieleen ovat jääneet etenkin Lahden silloisessa pääkirjastossa järjestetyt erilaiset tapahtumat, joihin menin myös äitini kanssa. Lahdesta hain myös oppikouluaikana lähdekirjat, kun piti ryhtyä kirjoittamaan esitelmiä. Tärkeimmäksi muodostui silti joskus 1970-luvulla aloittanut kirjastoauto, joka tuli muutaman sadan metrin päähän kotoamme kerran viikossa. Sieltä opin lainaamaan hyvin nopeasti aikuisten laatukirjallisuutta eli esimerkiksi Keltaisen kirjaston kirjoja. Kirjastoauton pysähdys ei ole kovin pitkä, mutta silti autossakin vietettiin aikaa ja tavattiin kavereita.

Aikuisena olen käyttänyt monenlaisia kirjastoja opiskelijana, ammattitietoa etsivänä kirjoittajana, kirjallisuuden harrastajana ja äitinä. Olen itsestään selvästi vienyt omat lapseni kirjastoon jo rattaissa istuvina kuuntelemaan satutunteja ja etsimään uudenlaista luettavaa. Lasten ensimmäiset vuodet kävimme erillisessä lastenkirjastossa, joka oli meille todellinen lähikirjasto, viereisessä talossa. Meilläkin oli kotona paljon kirjoja, mutta halusin näyttää tyttärille, mistä luettavaa ja lukukokemuksia löytää vielä enemmän.

Keskustassa asuvana netinkäyttäjänä olen niitä kansalaisia, joka pärjäisi varsin hyvin ilman lähikirjastoja. Tilaan usein teoksen netin kautta tai vähintään tsekkaan sen saatavuuden. Pääsen autolla ja pyörällä hakemaan sen vähän pidemmänkin matkan päästä. Mutta kyllä minäkin käytän kirjastoa myös tilana ja inspiraationa: istun lukusalissa lukemassa ammatillisesti tärkeitä tai muuten vain kiinnostavia lehtiä, harhailen hyllyjen välissä tekemässä löytöjä, käyn tietopalvelussa kysymässä neuvoa. Viimeksi viime viikolla huomasin palautettujen hyllyssä teoksen, jonka olin ajatellut lukevani jo vuosia sitten. Nyt sain Arne Nevanlinnan Marien mukaani ja ahmaisin sen saman tien.

Lähikirjastoissa käyvät ihmiset yhtä lailla monenlaisista syistä. Ne eivät ehkä täytä kaikkein vaativimman opiskelijan tarpeita, mutta lähes kaikki muut kyllä. Vaikka kirja- tai lehtivalikoima ei ole laaja, ammattitaitoinen henkilökunta osaa etsiä tarvitsijalle materiaalia ja tilata sitä muualta. Lähikirjastoissa on nykyään välttämättömät tietokoneet, on aina jokin nurkka lukemiselle ja tutkimiselle, usein myös lasten ja nuorison tai lukupiirien kokoontumisille. Sinne poikkeavat äidit, isät ja perhepäivähoitajat pikkulasten kanssa, pienet koululaiset pyörillä tai kävellen, kepin tai rollaattorin kanssa kävelevät ja ihan terveetkin, mutta autottomat ihmiset. Jopa teineistä osa viettää aikaa mieluummin kirjastossa kuin kauppakeskuksen aulassa.

Suomalaisessa kirjastolaitoksessa onkim parasta se, että sitä käyttävät melkein kaikki. Harva pitää itseään liian rikkaana käyttämään kunnallista kirjastoa, ja etenkin varattomille kirjasto on harvoja ilmaisia kulttuurielämyksiä. Jos ainoa kirjasto viedään kauas, se karsii automaattisesti pois heikoimmassa asemassa olevat käyttäjät: pienet lapset, huonosti liikkuvat vanhukset ja ne, joilla ei ole varaa maksaa kulkemisesta. Kannattaa miettiä, mitä muuta yhteiskunta samalla leikkaa, jos se siirtää läheltä kaukaksi nämä sivistyspalvelut.

Kallis internet maailman laidalla

Grönlannin viikkomme aikana on käynyt selväksi, että asuminen maailman laidalla on kallista. Erityisen kalliita ovat verkkoyhteydet, joihin Tele Greenlandilla on monopoli. Kuulimme paikallisilta journalisteilta, että Tele Greenland on tiukasti sidoksissa paikalliseen parlamenttiin, joten monopolia tuskin kovin nopeasti puretaan.

Hotellissa Nuukissa kolme tuntia luokattoman huonoa verkkoyhteyttä maksoi 275 kruunua, joka on reippaasti yli 30 euroa. Paikalliset ihmiset eivät tietenkään maksa samaa omista yhteyksistään, mutta kuulemma silti moninkertaisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Kysymys on demokratiavajeesta, paikallinen journalisti Ivalo Egede arvioi puhuessaan meille journalisteille Grönlannin mediatilanteesta. Verkko jos mikä voisi lähentää ihmisiä ja tuoda heille niin tietoa kuin kulttuuriakin. Grönlannissa välimatkat ovat pitkät ja taitetaan joko vesitse tai lentäen. Teitä on käytännössä vain Nuukin seudulla, jossa toki asuu pääosa valtavan saarivaltion väestöstä.

Lehtien jakelu on kallista ja vaikeaa, paikallisen tv- ja radiotoiminnan elinehdot ovat surkeat. Ammattijournalistit tekevät parhaansa, mutta ovat koko ajan riippuvaisia siitä, mihin kaikkeen raha riittää. Yleensä ei ainakaan tekniikkaan. Rahaa ja aikaa vie myös demokratialle tärkeä kaksikielisyys, mikä merkitsee kaiken materiaalin kääntämistä grönlannista tanskaksi ja päinvastoin.

Äskettäin valmistui mediaselvitys, jonka median ammattilaisista koostunut työryhmä luovutti itsehallintoparlamentille. Toimenpide-ehdotuksista yksi tärkeimmistä oli saada nettiyhteys vähintään kaikille lapsiperheille ja kouluihin opiskelua varten. Ei kuulemma tule onnistumaan vuosiin. Kaikkiin osiin Grönlantia ei ole edes saatu vielä mitään verkkoa tavallisten ihmisten ulottuville.

Olen nyt jumissa toista vuorokautta Kangerlussuaqin lentokentällä, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta Nuukista koilliseen. Sisämaan jäätikön raja on parinkymmen kilometrin päässä. Täällä lentokentällä netti pelaa sveitsiläisen Telepointin kautta ihan kohtalaisella nopeudella verrattuna Nuukiin. Hintakin on kolmasosa eli sata kruunua kolmelta tunnilta.

Journalisti jäätikön reunalla.

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että Grönlannissa on tärkeämpää tarjota verkkoyhteydet matkustaville businessihmisille ja turisteille kuin tavallisille grönlantilaisille.

Tärkeää olisi myös saada lentoyhteydet toimimaan. Me emme ole jumissa sääolojen takia vaan siksi, että Air Greenlandin ainoa iso jetti on poissa pelistä teknisen vian takia. Lentokentälle on eilen ja tänään kerääntynyt yhä lisää ihmisiä, jotka odottavat jatkoyhteyttä Kööpenhaminaan. Saa nähdä, mahdummeko kaikki koneeseen huomenna.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

Vuorovaikutusta asiakaspalvelun kanssa

Olen viime viikkoina oppinut antamaan palautetta erilaisille palvelujen tarjoajille. Joulukuun huippusuoritus osui parin viikon taakse, kun lahtelaisen sähköyrityksen edustaja ilmoitti puhelimessa oharista, joka jättäisi uuden kotimme + toimistoni ilman toimivia valaisimia joulun yli. Vierestä kuunnelleen kollegan mukaan osasin sanoa todella selvästi "haista paska ja hyvää joulua sinnekin" käyttämättä ko. ilmaisua tai muitakaan joulun alla kiellettyjä sanoja.

Eilen pääsin puheisiin Soneran asiakaspalvelun kanssa (huom. vain noin 10 minuutin "olette jonossa" -äänitteen kuuntelun jälkeen). Toimistoni muuton jälkeen olin nimittäin huomannut, että laajakaistaan liittyvistä omat sivut -palveluistani oli hävinnyt Mot-kielikone, mistä en ole nähnyt ilmoitusta sen paremmin missään solmimissani sopimuksissa kuin kotiin tulleissa tiedotteissakaan. (Fonecta Finderin palvelun loppumisesta ilmoitettiin erikseen, kiitos ystävällisyydestä.) Asiakaspalvelijan mukaan oli aivan selvää, että operaattori voi toki karsia palvelujani kyseisen syyn eli liittymän osoitteen vaihtumisen takia! Hän tietenkin myös osasi valistaa minua siitä, että JOKU MUU oli vastuussa asiasta kuin hän. Myös hänelle kerroin asiallisen selkeästi, mitä mieltä olen ko. firman palvelusta, jonka olen valinnut erittäin suurelta osalta juuri ko. lisäpalvelujen vuoksi - laajakaistan saisi halvemmallakin. Enkä käyttänyt rumia sanoja, vaikka näin loppuvuodesta tuskin enää tarvitsee pelätä umpiväsyneiden joulupukin apulaisten vakoilutoimia.

Vähän huonommin pärjäsin kahden lääkärin ja yhden puhelimessa päivystäneen sairaanhoitajan kanssa, joilta anoin piipittäen apua jouluaattona iskeneen sairauden vuoksi - turhaan. Puolustuksekseni sanottakoon, että 28 tunnin sairauskohtauksen jäljiltä olin kuivumispisteessä, joten armahdan itseäni lääketiedettä opiskelleiden sukulaisten taustatuesta. Tarvittiin yksi omasta takaa -lääketieteen ammattilainen saattamaan ja toinen soittamaan perään erittäin selvästi artikuloituja mielipiteitään, jotta olen jälleen interaktiokunnossa.

Tässä palveluyhteiskunnassa kannattaa kehittää vuorovaikutustaitoja. Lupaan ensi vuonna olla vielä jämäkämpi ja selväsanaisempi. Lupaan käyttää puhelimen lisäksi kaikkia mahdollisia verkon ja mobiilin tarjoamia palvelu- ja palautemahdollisuuksia, vaikkei niistä koskaan sen jälkeen kuulekaan mitään. (Kiitos vain esim. Yhtyneille Kuvalehdille, joka edelleen lähettää minulle lehdet väärään osoitteeseen netissä erittäin ajoissa tehdystä osoitteenmuutoksesta huolimatta. Ja erityiskiitos vakuutusyhtiö Tapiolalle, jonka noin sadan metrin päässä sijaitsevassa konttorissa en voinut tehdä vahinkoilmoitusta tyttären peltikolarin jäljiltä, vaan piti palata kotiin soittamaan erilliseen palvelunumeroon!)

Ihan rehellisesti tosin toivon, ettei näitä kaikkia erityistaitoja tarvittaisi. Valitettavasti vain parin viime viikon hauskat sattumukset edustivat aika lailla keskiarvoa siitä, miten hyvää palvelua olen viimeisen vuoden muutosten keskellä kohdannut. Kaikesta huolimatta - hyvää uutta vuotta!

P.S. Ei kannata kommentoida - asiakaspalvelussa on ruuhkaa.