sunnuntaina, toukokuuta 08, 2011

Lastenkirjat ja kritiikki

Suomessa julkaistaan vuosittain satoja lastenkirjoja, mutta kritiikkejä kirjoitetaan vain joistain harvoista. Eikä kritiikin taso ole hääppöinen: tilaa on liian vähän, ja harva kriitikko on erikseen kouluttautunut ymmärtämään esimerkiksi kuvan merkitystä tarinalle. Tämä viesti tuli hyvin selväksi viime viikolla, kun vedin kaksipäiväisen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kurssille osallistui 49 lastenkirjoista kiinnostunutta ihmistä, pääosa heistä kirjastoammattilaisia, mutta mukaan mahtui myös mm. pari opettajaa, kustantaja, kääntäjä ja kuvataiteilija.

Parempaa kritiikkiä toivoivat niin tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen kuin kirjailijat Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Timo Parvela. Heikkilä-Halttunen on itse kriitikko ja kirjoittaa mm. Helsingin Sanomiin ja Lastenkirjainstituutin Onnimanniin, mutta ei hänkään pysty puolentoista tuhannen merkin arvioissa sanomaan kuin murto-osan havainnoistaan. Osittain tästä syystä hän on perustanut Lastenkirjahylly-blogin, jossa hän käy läpi paneutuvasti sekä uutuuskirjoja että klassikkoja.

Tatu ja Patu -kirjoistaan tunnetut Havukainen ja Toivonen olivat kyllästyneitä siihen, ettei juuri kukaan kriitikko ole löytänyt heidän kirjoistaan sitä perusasiaa, että teksti ja kuvat kantavat kumpikin tarinaa omilla keinoillaan, ja useimmat asiat kerrotaan vain joko kuvissa tai teksteissä. Graafisen suunnittelijan koulutuksen saaneet tekijät ovat halunneet noudattaa samaa periaatetta myös kuvittaessaan muiden teoksia, vaikkapa Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä. Muun muassa monet kuvituksen vitseistä ovat kuulemma nimen omaan Havukainen-Toivonen-tuotantoa, eivät siis Nopoloiden tekstistä lähteviä. Tämä menetelmä toimii silloin, kun kirjailijat ja kuvittajat ymmärtävät ja kunnioittavat toistensa huumoria ja ammattitaitoa.

Timo Parvela taas ihmetteli, miksei yksikään kriitikko kohtele lasten- tai nuortenkirjailijaa sillä tavalla oikeana kirjailijana, että esimerkiksi nostaisi tämän tuotannosta jonkin merkkiteoksen yleiseen keskusteluun "aikuisten" romaanien rinnalle. Parvela itse pitää Sammon vartijat -trilogiaansa (Tuliterä, Tiera ja Louhi) uransa pääteoksena, mutta sitä ei hyvistä arvosteluista huolimatta ole kuitenkaan nostettu "oikeiden" kirjojen tapaan esille. Vaikka Parvelan Ella-kirjat kuluvat yhä uusien lapsisukupolvien käsissä ja Maukka ja Väykkä -teoksissa nähdään jo klassikon aineksia, niistäkin puhutaan lähinnä hauskoina lastenkirjoina, ei osana kirjallisuutta.

Minulla oli etuoikeus lukea ennen kurssia vino pino sekä Havukainen-Toivonen-työparin että Parvelan teoksia - osa niistä ennalta tuttuja, osa ihan uusia tuttavuuksia. Tatuista ja Patuista ihastuin etenkin Tatu ja Patu Helsingissä -kuvakirjaan, joka toimii jopa elämyksellisenä matkaoppaana. Tatun ja Patun Suomi on tietenkin jo käsite, onhan se palkittu myös Finlandia Juniorilla.

Parvelalta ehdin lukea aika monta Ella-kirjaa, joissa on paljon koulumaailmaan ja ylipäänsä sosiaalisiin suhteisiin liittyvää viisautta - ja tietenkin sitä huumoria, joka pisti minut aika monta kertaa häiritsemään hihityksellä jo nukahtanutta puolisoa illalla sängyssä. Lisäksi pääsin nyt lukemaan kerralla Parvelan ja Virpi Talvitien lastenromaani-trilogian Keinulauta, Karuselli ja Onnenpyörä, joista ensimmäinen on palkittu Finlandia Juniorilla. Vaikka kokonaisuus on kunnianhimoinen, minua juuri nämä kolme kirjaa eivät saa lämpenemään.

Maukoista ja Väyköistä kirjoitinkin jo pienen merkinnän maaliskuussa; niistä pidän taas aivan valtavasti. Valitettavasti ennakkopakettiini ei kuulunut yhtään Sammon vartijat -trilogian osaa, joten se puute on yritettävä korjata pikaisesti.

Ei kommentteja: