Torgny Lingrenin romaani Akvaviitti alkaa kuvauksella samannimisen mausteviinan ostosta. Ostaja, Ivar, kiinnittää huomiota naiseen, jolla on herätysliikkeen nuttura. Sen jälkeen viina vilahtaa teoksessa vain muutaman kerran, sitäkin tärkeämmissä rooleissa.
Viina ja nuttura ovat jäljelle jääneitä yksityiskohtia siitä maailmasta, johon entinen herätysliikkeen pastori Olof Helmersson matkustaa korkeassa 82 vuoden iässä, lähes viidenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Hänellä on uusi missio, palava halu kertoa ihmisille, ettei Jumalaa oikeasti olekaan.
Paha kyllä, rukoushuone on palanut, saarnatuoli uusiokäytössä mehiläispesänä ja useimmat käännytetytkin jo kuolleita. Seurakunnan edesmenneen johtajan talossa asuvat nyt Ivar ja Asta, joiden luota Olof alkaa tehdä retkiä entisen seurakuntansa pariin kokoontaitettavalla polkupyörällä.
Hän vaaruu ja hoippuu kulkupelillään, kuten Liisa Ryömän erinomainen suomennos kuvailee. Välillä hän äityy käyttämään vanhoja saarnaajan taitojaan tavatessaan vanhoja pelastettuja ja niitä, jotka tuntevat vain hänen maineensa.
”Juuri sinä toit hampaiden harjauksen näille seuduille”, tietää paikallistoimittaja, joka on paljon kiinnostuneempi Kaarle Viidennentoista oletetusta vierailusta seudulle yli sata vuotta aiemmin. Kaarle puolestaan toi seudulle soiden ojituksen, samppanjaa ja akvaviittia ja jätti tarinoiden mukaan lauman lapsia jälkeensä.
Lindgren kuljettaa saarnaajaansa Västerbottenin jäyhän ja omalaatuisen kansan parissa. Sokea Gideon ja ite-taiteilija Torvald tunnistavat Olofin, vaikka komeasta varresta ja pitkistä hiuksista ei ole enää jälkiä. Toiset ovat kuulleet haitarista ja uskomattomista puhujanlahjoista.
Olof kuitenkin huomaa, että harva on altis enää uudelle käännytykselle. Kansa on tottunut ottamaan vastaan Kaarlen ja hänen kaltaisiaan saarnaajia ja elämään samalla omaa elämäänsä.
Edes vääjäämätöntä tappoa saarnaaja ei onnistu estämään, sillä me-hengen ja ulkopuolisuuden voimat törmäävät liian voimakkaasti.
Lopullisen nöyrtymisen paikka Olofilla koettaa kahden naisen, kuolemaa tekevän Gerdan ja entisen seurakuntansa voimanaisen Maritan kanssa. Todellisen uskon ja toisaalta luopuruuden sävyt on harvoin kerrottu näin mehukkaasti unohtamatta asian maallisia puolia.
Torgny Lindgreniä pidetään yhtenä ruotsalaisen kirjallisuuden omaperäisimmistä kirjailijoista. Hänet on palkittu mm. Ruotsin arvostetuimmalla August-kirjallisuuspalkinnolla ja valittu Ruotsin Akatemiaan.
Västerbottenissa syntyneenä Lindgren taatusti tuntee kansansa, jonka tosista ja liioitelluista ominaispiirteistä hän luo aivan oman maailmansa. Aiemmin häneltä on suomennettu samoihin maisemiin sijoittuvat Kimalaisen mettä, Pylssy ja Dorén Raamattu.
Siinä maailmassa puhutaan suuria sanoja ja tehdään pieniä tekoja ymmärtävän huumorin säestyksellä. Ja jos elämä onnistuu joskus yllättämään merkittävillä asioilla kuten kuolemalla, sekin asettuu oikealla asenteella sopiviin mittasuhteisiin.
Kuten jo mainitsin, Liisa Ryömän suomennosta on nautinnollista lukea. Lukijan ei tarvitse tuntea herätysliikkeiden puheenparsia aistiakseen, miten etevästi kieli voi pitää omansa sisällä ja muut ulkona.
Ina Ruokolainen
Torgny Lindgren: Akvaviitti. 229 s. Tammi, 2009.
Kirja-arvio on julkaistu 17.5.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti