Vihantunteet äidin ja tyttären välillä ovat vieläkin monelle tabu. Jos ei kestä mustaa huumoria aihepiirin ympärillä, ei pidä tarttua Claire Castillonin novellikokoelmaan Äidin pikku pyöveli. Jos taas haluaa vapauttaa itsensä syyllisyydestä hirveiden (toteutumattomien) ajatustensa edessä, suosittelen.
Kokoelma sisältää yhdeksäntoista novellia, joista suurimmassa osassa tapahtuu kamalia asioita. Se on niin ilmiselvää jo jokaisen tarinan alussa, etteivät juonipaljastukset oikeastaan haittaa. Äiti heittää lapsensa autosta kehätielle, vammainen tytär hirttää äidin porraskaiteeseen, anoppi nai vävyään tämän työhuoneessa.
Taustalla on puhumattomuutta, valheita, turhaumia, kateutta ja sairaalloista riippuvuutta. Ja rakkautta yhdessä maailman vaikeimmista suhteista, äidin ja tyttären välillä.
Mutta ei, Castillon ei keskity kaapimaan sontaa tunkiosta ja levittämään sitä pitkin seiniä. Hän mainitsee haisevat salaisuudet melkein ohimennen, elegantisti, ja antaa päähenkilöidensä samalla kiitää korkokengät kopisten kohti tuhoa.
Castillonin naiset, isoäideistä lapsenlapsiin, ovat mestareita välttelemään todellisia kohtaamisia. Onhan se naurettavaa, että äiti yrittää olla pissiksempi kuin teini-ikäinen tyttärensä, mutta miksi armahtaa häntä todellisuuteen heräämisellä. Eikä tytär saa puhetulvaansa loppumaan edes siinä vaiheessa, kun hän näkee lääkärin sulkevan äitinsä silmiä.
Castillon kirjoittaa päältä sileistä ja sisältä reikäisistä naisista julman toteavasti, ikään kuin voimatta vaikuttaa heidän onttouteensa. Lähestymistavassaan hän on lähempänä journalistia kuin psykiatria. Novellimuoto sopii näihin uutisiin, joissa ei aina ole selkeätä alkua ja loppua.
Teksti on karmeudessaan viihdyttävää, mutta alkaa vähitellen puuduttaa. Vaikka naisiin tarttuu ja kiintyykin, harvaa heistä sittenkään muistaa muutaman päivän päästä. Kokoelman novelleista vain muutama on tarpeeksi voimakas jäädäkseen elämään yksin.
Hyvä kuitenkin, että Castillonin kirja on suomennettu, ja Lotta Toivanen on tehnyt sen ilmeisen hyvin. Äidin pikku pyöveli ei välttämättä ole tarkoitettu puheenvuoroksi äiti-tytär-keskusteluihin, mutta ainakin se käsittelee aihepiiriä tuoreesti ja tabuja pelkäämättä. Ja mikä yksinoikeus vain pojilla on tappaa isänsä?
Ina Ruokolainen
Arvostelu on julkaistu 4.4.2007 ilmestyneessä Etelä-Suomen Sanomissa. Koska ESS on siirtänyt paperilehtensä aineiston verkossa salasanan taakse, pyrin tästedes siirtämään arviot myös tänne blogiin julkaisun jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti