Oikeissa musiikkielokuvissa

Kävin musiikkielokuvassa, eikä se ollut Mamma mia! Nyt täytyy antaa julkinen kiitos Finnkinolle, jonka heinäkuun irkkuelokuva Once on aidon musiikin tekemisen ylistys ja samalla hyvä ihmissuhde-elokuva. Meitä oli paikalla äiti, 48, ja kaksi tytärtä, 21 ja 19, ja kaikki viihdyimme. Tyttärillä tosin on ihan oikeaakin sivistystä aiheesta "olen soittanut instrumenttia musiikkiopistossa pienen ikäni".

Myönnetään nyt samalla, että Lahdessa vajaan vuoden toiminut samaisen elokuvalevittämön megatehdas Kuvapalatsi on ollut positiivinen yllätys myös pienten massojen elokuvien näyttäjänä: olen nähnyt palatsissa sekä Julian Shnabelin Lou Reed -filmin Berlin että Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuvan Shine a Light. (Kaikki mainitut rainat on muuten filmattu 2006 - hieno musiikkielokuvavuosi siis!) Näytöksissä on ollut minun ja seuralaisteni lisäksi keskimäärin neljä ihmistä, mikä ei varmaan ole ihan kannattava määrä teatterille. Ehkä siitä on jotain hyötyä, että megakeskuksissa on myös niitä pikkusaleja, jotka voivat näyttää jotain kummallista massahittien rinnalla.

Vaan miksi, miksi Todd Haynesin Bob Dylan -leffa I'm not there ei koskaan tullut Lahteen? Epäreilua pistää minut katsomaan se DVD:ltä, kun kumminkin kuulun aktiivisiin elokuvateatterien kannattajiin.

Ja vielä toinenkin rutina. On hienoa, että elokuvateatterissa on kesäkuumalla ilmastointi. Niin kylmä siellä ei kuitenkaan saisi olla, että polvipituisessa hameessa ja sandaaleissa saliin eksyneen katsojan jalat ovat puolentoista tunnin kuluttua ihan jäässä. Onneksi olin laittanut pellavajakun t-paidan päälle, muuten olisi pitänyt lähteä kesken pois lääkitsemään kipeää kurkkua.

Kesäreissu

Suurin osa kesälomasta on sujunut kuvan osoittamalla tavalla. Vähän liian myöhään keksin kaivaa esiin kameran, kun The Beatles Storyn bändi eli Lahden kaupunginteatterin kuulemma Kultarannassakin musisoineet näyttelijät kiersivät jonkinlaisella mainoskiertueella kotinurkillani Lahden Vesijärvenkadulla.

Enkä Farmari-näyttelyyn virittävistä kaupunkilehmistäkään ole saanut kuvatuksi tätä yhtä perää enempää. Onneksi en ole kesätoimittaja, sillä kesätoimiin olisi ilman muuta kuulunut ilkivaltaisesti irrotettujen sarvien ja korvien raportointi.

Huomaan olevani selkeästi hidas lomalainen. Ensi viikko menee reissussa, takaisin viestintävälineiden ääressä olen viimeistään heinäkuun lopussa.

Rantagalleria haastaa katsomaan maisemaa

Sarjassani kesän kulttuurielämyksiä, jotka eivät välttämättä maksa mitään: Vesijärven rantagallerian nimellä kulkeva ympäristötaiteen näyttely. Eteläisen Vesijärven rannoille (Lahti ja Hollola) ja saarille pystytetty näyttely on pääsymaksuton, mutta venekyydin sen kaikkien töiden näkeminen vaatii. Osan toki voi bongata rannoiltakin, mm. Lahden Ankkurin aallonmurtajalta ja Ruoriniemen kärjestä.

Pääsin eilen illalla M/S Suomen Neidolla risteilylle, jossa avajaisvieraat katsastivat ensimmäiset työt. Vastaavanlaiselle maksulliselle risteilylle pääsee jatkossa torstaista sunnuntaihin. Kartan sisältävän näyttelyluettelon voi ostaa myös Pro Puun galleriasta.

Kuvan työ on mielestäni yksi komeimmista, Taideteollisen korkeakoulun neljän opiskelijan (Jumpei Shimada, Björn B. Lindström, Ilkka Karhu ja Aino Setälä) toteuttama Punainen lanka Enonsaaren rantakalliolla. Materiaalina ovat kaatuneet puunrungot ja punamultamaali. Risteilyaluksen kannelta kuvattuna vaikutelma hieman kärsii, lähemmäksi pääsee mm. soutamalla tai melomalla. Tämä työ oli kuitenkin mittakaavaltaan oikea suhteessa taustaan. Päijännettä "pehmeämmällä" Vesijärvelläkin maisema on sen verran vaativa, että jopa kymmenien metrien kokoisilla teoksilla on oltava merkittävästi sanottavaa, jotta sanoma välittyisi. Töiden tarkoitus onkin herättää katsoja pohtimaan maisemaa sekä sen omista lähtökohdista että taiteen avulla. Nytkin risteilyllä pohdittiin monenlaisia asioita saarten epävirallisista leiripaikoista aina virallisempaan rantarakentamiseen. Ja onneksi reitille mahtui myös muutama aika neitseellisen näköinen kaistale rantaa.

Rantagalleria-idean takana on lahtelaisen Pro Puu -yhdistyksen puuhamies Markku Tonttila, joka jälleen kerran on onnistunut keräämään merkittävän joukon muotoilun, taiteen ja arkkitehtuurin edustajia töiden tekijöiksi sekä erilaisia yrityksiä homman sponsoriksi joko materiaalin lahjoittajina tai rahoittajina. Apua on tullut myös mm. Hämeen kulttuurirahastolta ja Hämeen taidetoimikunnalta.

Alemman kuvan teos on Surfaavat kalat, jonka Vesa Varrela on toteuttanut karkaistusta lasista ja metallitangoista Ruoriniemen kärkeen.