20 vuotta freenä ja vielä hengissä

Tänään juhlin freelancerin urani 20-vuotispäivää kirjoittamalla luentoa sosiaalisesta mediasta. Hyvä tapa, sillä some on yksi niistä asioista, joihin olen freenä tutustunut varhain ja ainakin joiltan nurkiltaan myös varsin perusteellisesti.

Lähdin Helsingin Sanomien Lahden aluetoimituksesta vapaaksi toimittajaksi 1.4.1994, keskellä pahaa lamaa. Olin tuolloin ollut talossa reilut kymmenen vuotta toimittajana ja sitä ennen jo pari vuotta toimittajakoululaisena. Yksi viimeisimmistä tehtävistäni aluetoimittajana oli seurata panttivanki Ilpo Larhan vankilapakoa ja panttivankidraamaa Lahden Kiveriössä. Niiden päivien jälkeen oli todella helpottavaa todeta, että uutistoimittajan ura oli nyt siinä. No, tein kyllä vielä joitain sijaisuuksia toiselle isolle talolle, STT:lle, 1990-luvun loppuvuosina.

1994 moni kollega ja ulkopuolinenkin pudisteli päätään, kun kuuli minun lähtevän vapaaehtoisesti. Kuka sitä nyt kotoaan lähtisi, totesi päätoimittajakin. Itse asiassa ratkaisu oli todella hyvä, koska olin etujoukoissa rakentamassa vapaan toimittajan verkostoa silloin, kun alalla ei vielä ollut ruuhkaa. Ehdin tehdä töitä freenä reilut kymmenen vuotta ennen kuin alkoi uudelleen rytistä.

Viime vuodet ovat olleet sitä kuuluisaa mediamyllerrystä, jonka keskellä on vaikea nähdä, mikä on omia ja mikä alan vaikeuksia. Olen minäkin kokenut pari todella huonoa vuotta, mutta nyt on taas töitä melkein ruuhkaksi asti. En valita vaan teen pois.

Kiitän ammattitaidostani toisaalta vuosikymmenten rutiinia ja toisaalta intoani uudistua. Olen kouluttautunut freevuosien aikana kolme kertaa oikein kunnolla: 1990-luvun lopussa tein cumuun asti kirjoittajaohjelman eli vapaan kirjoittamisen opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa, 2004 sain valmiiksi verkkoviestinnän maisteritutkinnon ja 2011 osallistuin kuuden viikon pohjoismaiselle journalistikurssille Tanskassa. Pienempiin koulutuksiin olen osallistunut kymmeniä kertoja. Lisäksi olen opiskellut kieliä - ranskaa, saksaa, tanskaa ja italiaa - lähes koko ajan työn ohessa.

Siitäkin oppii, kun koostaa luentoja muiden kuunneltavaksi. Siispä palaan työn ääreen. Sitä ennen onnittelen vielä kaikkia kollegoja, jotka onnistuvat tekemään mielekästä journalistista työtä ja vieläpä pysymään leivässä.

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa

Tarttuihan se media... tai siis Hesarin datajournalisti Esa Mäkinen yksityisessä blogissaan Kantokorven ilmoitukseen luopua sanomalehtien avustamisesta. Ja kas kummaa, HS:n mies on talon mies loppuun saakka myös yksityisesti ja syyttää kriitikkoa löysästä heittelystä ja 1990-luvun haikailusta. Kommentit postauksen alla kuitenkin muistuttavat, että olisihan se kiva, jos tekijöille maksettaisiin sisällöstä ja että mediassa olisi edelleen sisältöä.

Tuomas Saloniemi puolestaan kommentoi ironisesti Mäkisen kirjoitusta. Hän taas sai taloushaukat kommentoimaan esiin nostamiaan lukuja lehtitalojen voitoista. Harmi, jos luvuissa on klappia, mutta kyllä muuallakin on kirjoitettu lehtitalojen edelleen kovista voitoista. Journalisti on tietysti epäilyttävä ammattiyhdistyksen lehti, mutta ehkä sillä kuitenkin on ammattiylpeyttä yrittää pysyä faktoissa.

Kriitiikko kyllästyi mediatalojen riistoon

Tunnettu kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi kirjoitti eilen blogimerkinnän, jossa hän perustelee maakuntalehtien - ennen kaikkea Alma Aluemedian - kanssa tekemiensä avustajasopimusten purkamista. Kirjoitus on niin hyvin jäsennelty, ettei minun kannata sitä ruveta tässä referoimaan. Lukekaa itse. Kaksi pääsyytä ovat kuitenkin lehtitalojen riistosopimukset ja niiden tyyli jakaa samaa sisältöä aina uusiin ja uusiin julkaisuihin, mikä väistämättä kaventaa moniäänisyyttä.

Kantokorpi on sen verran nimekäs taiteen tuntija, kriitikko ja kirjoittaja, että hänen ratkaisunsa on noteerattu myös Ylellä.

Kun olen jakanut tätä uutista ja aiempia ajatuksiani mediatalojen sopimuksista, moni lukija on pitänyt saman sisällön jakamista monessa paikasta suorastaan huijauksena. Mutta moniko ns. tavallinen lukija antaa palautetta mediataloihin? Jos ainoa palaute on lopettaa tilaus, se tuntuu vain vahvistavan mediatalojen halua pienentää toimituksellisia resursseja tuotannollisista ja taloudellisista syistä.

Hei haloo, te sivistyneet ihmiset, joilla vielä on halua välittää journalismista ja varaa tukea sitä ostamalla ja tilaamalla lehtiä ja muita mediatuotteita: mitä jos antaisitte palautetta, kun ette ole tyytyväisiä. Moni meistä riistetystä freelancereista on yrittänyt, mutta kukaan ei meitä kuuntele. Mehän olemme pienine palkkioinemme asianosaisia, monen mielestä myös pelkästään epäonnistuneita yrittäjiä.

Odotan mielenkiinnolla, tarttuuko muu media Kantokorven ratkaisuun. Verovaroilla rahoitettu Ylehän on kaupallisten mediatalojen mielestä eri puolella kuin ne, joten sen uutisointiin ei ole välttämättä pakko tarttua. Ja onhan se ikävää, jos kritiikki osuukin omaan toimintaan.

Miksi lopetin Helsingin Sanomien tilauksen?

Suhteeni Helsingin Sanomiin on kestänyt käytännössä koko ikäni, lapsuudenkodista lähtien. Olin töissä lehdessä toimittajakoululaisena ja toimittajana 1982-1994 ja avustin sitä säännöllisesti aina kesään 2011 asti. Myös mieheni on lukenut lehteä "aina", ja yhdessä olemme siirtäneet perinteen Helsingissä nykyään asuvalle tyttärelle. Pari päivää sitten kuitenkin lopulllisesti päätimme, ettemme enää uusi tämän kuun loppuun päättyvää kestotilaustamme. Miksi?

Tabloiduudistus
Ei pienempi koko tee lehdestä huonompaa, minkä esimerkiksi Hufvudstadsbladet on osoittanut. Mutta kuluneen parin kuukauden aikana olen löytänyt Hesarista ehkä pari juttua, joissa on sisältö on riittänyt, kun on rohkeasti levitetty kuvaa ja jatkettu tekstiä aukeamien yli. Suurin osa silppuisesti taiteituista, vanhentuneista ja tyngäksi jäävistä jutuista ei saa pysähtymään, lukeminen on yhtä selaamista. Erityisen katastrofaalinen on käyttöliittymä, jossa niskat on pujotettu sisäkkäin. Vähintään joka toinen aamu mies ehtii vahingossa repiä hajalle jonkin niskoista yrittäessään päästä lukemaan aukeamalle levitettyä juttua kokonaan.

Maksumuuri
Olen sitä mieltä, että myös verkkoon tuotetusta journalismista pitää voida rahastaa. Sitä en sen sijaan ymmärrä, ettei Hesari anna verkkolehtensä lukuoikeutta ilmaiseksi edes kestotilaajille, jotka ovat uskollinen kivijalka ja maksavat lehdestään paljon. (HBL antaa.) Puolustus varmaankin kuuluu, että verkko on oma julkaisunsa ja tarjoaa myös ekstraa. Tämä on siis se kustantaja, joka vaatii avustajiltaan ilmaiseksi kaikki oikeudet (sisäänlukien muuntelun) kaikkiin lehtiinsä ja kaikille julkaisualustoille. Ks. seuraava kohta.

Avustajasopimus
Olen yksi niistä entisistä Helsingin Sanomien freelancereista, joille lehteä julkaiseva Sanoma News lähetti pari vuotta sitten uuden avustajasopimuksensa. Kirjeistä ja myöhemmissä "neuvotteluissa" kävi ilmi, että mediatalon avustaminen olisi jatkossa mahdotonta, ellen hyväksyisi sopimusta. Yritin ilmoittaa, että minulla itse asiassa oli voimassa aiempi avustajasopimus, jota sen paremmin talo kuin minäkään en ollut irtisanonut. Ei auttanut, avustajasuhde loppui, vaikka avustamani osaston kanssa oli sovittu useista juttuaiheista. Ja miksi en sitten allekirjoittanut? Mm. siksi, että sopimus olisi vienyt minulta ilman lisäkorvauksia kaikki oikeudet käyttää omaa materiaaliani enää koskaan muualla ja samalla sysännyt minulle tekijänä vastuun sen sisällöstä, vaikka aineistoa käytettäisiin minun ja esim. haastateltavan tietämättä jatkossa ihan missä vain. Freelancerilla ei vain ole varaa riskeerata koko tulevaisuuttaan siinä pelossa, että joutuu joskus oikeuteen aineiston huolimattomasta käytöstä.

Sivistys
Talouteemme tulee tämän jälkeen vielä valtakunnalliseksi lehdeksi laskettava HBL ja maakuntalehti Etelä-Suomen Sanomat. Jälkimmäisen toimituksessa on ihan turha paukutella henkseleitä tällä yksittäisellä voitolla Hesarista. Maakuntalehden sisältö menee myös koko ajan alaspäin, toimittajia irtisanotaan ja materiaalia kierrätetään muiden maakuntalehtien kanssa. Vielä toistaiseksi kuitenkin haluamme maksaa maakunnallisesta uutisoinnista. HBL:llä on omat sokeat pisteensä etenkin kielipolitiikassa, mutta esimerkiksi sen kulttuuri- ja urheilusivut ovat virkistäviä tuulahduksia jostain valtavirran ulkopuolelta. Omia skuuppejakin lehdessä syntyy ja kuvaa käytetään komeasti. Ja ainahan on myös YLE, joka pitää huolta uutisista, ajankohtaisohjelmista, urheilusta ja osittain myös kulttuurista, puhumattakaan ulkomaanuutisista. Ihminen voi myös lukea kirjoja ja ostaa hyvien lehtien irtonumeroita.

Ikävä
Totta kai tiedän, että Helsingin Sanomissa ilmestyy jatkossakin tärkeitä uutisia, kolumneja, esseitä ja reportaaseja, joita tekevät etevät ja arvostamani kollegat ja joita haluaisin lukea. Olen maksumuurin pystyttämisen jälkeen kuitenkin jo harjoitellut sitä, etten suruttomasti avaa mitä tahansa sosiaalisessa mediassa mainostettua juttua. Katsotaan, miten kauan pärjäämme lukemalla lehden kirjastossa tai kahvilassa tai klikkaamalla auki viisi ilmaista juttua per viikko. Ainahan lehden voi tilata uudelleenkin tai siirtyä maksamaan verkkosisällöstä.

Miten käy maakuntalehtien kirjakritiikkien?

Kansan Uutisten Öisinajattelija eli kriitikkokollegani Pentti Stranius kirjoittaa hieman polveillen asiasta, joka tulee varmasti näkymään tämänkin blogin postauksissa. Savon Sanomien, Keskisuomalaisen, Karjalaisen ja Etelä-Suomen Sanomien kirjallisuuskritiikkeihin varattu budjetti pienenee tänä vuonna huomattavasti. Asioita koordinoiva henkilö Savon Sanomista arveli, että arvostelujen määrä putoaa 350:stä noin sadalla.

Kysehän ei ole vain meidän arvostelijoiden toimeentulosta vaan myös siitä, että kirjoja arvostellaan vähemmän. Muutama vuosi sitten näiden neljän lehden arvostelijat jo kerättiin pooliin, jonka kritiikit leviävät kaikkiin neljään lehteen. Jos vaikkapa jonkin kotimaisen uutuuden aiemmin luki ja arvioi kahdesta neljään eri kriitikkoa, viime vuodet kriitikkoääniä on ollut vain yksi. Nyt lehdissä nostetaan esiin vielä vähemmän kirjoja, mikä merkitsee täydellistä vaikenemista yhä useamman teoksen kohdalla.

Eihän tässä voi olla kuin surullinen niin kirjallisuuden, journalismin ja vähän oman ammattikunnankin puolesta. Lehdet säästävät nyt sisällöt hengiltä. Ja jos joku pohtii, pitäisikö kriitikkojen kirjoittaa halvemmalla, vastaan, ettei missään tapauksessa. Kysymys on asiantuntijatyöstä, josta maksetaan 110-140 euroa/ arvio. Useimpien kirjojen lukemiseen jo menee useampi tunti. Lisäksi pitää etsiä taustatietoja, lukea ehkä muutakin kirjailijan tuotantoa ja sitten tietenkin vielä kirjoittaa kiinnostavasti, asiantuntevasti ja oikeudenmukaisesti. Aika monella meistä on takanamme elinikäisen harrastuksen ohella paljon opintoja kirjallisuudesta ja/tai muilta kulttuurin aloilta.

Totta kai kirjoista kirjoitetaan muuallakin kuin maakuntalehdissä ja muualla "virallisessa" mediassa. Moni bloggareista on jo noussut kriitikkojen rinnalle. He ovat nopeita ja kirjoittavat kiinnostavasti, usein asiantuntevastikin.

Olisi mielenkiintoista tietää, kirjoittavatko harrastajabloggarit myös sellaisista kirjoista, joista he eivät oikein saa otetta. Minä olen huomannut, että pelkästään harrastuksen vuoksi lukemistani teoksista on mukava kirjoittaa silloin, kun ne herättävät joko ihastusta tai vihastusta. Tilattu kritiikki on kuitenkin tehtävä myös siitä keskinkertaisen kunnollisesta tai itselle täysin yhdentekevästä teoksesta, jota ei heti ymmärrä tai josta ei ole oikein mitään mieltä. Mieluiten vielä niin, että tekstistä löytää myös esiin nostamisen arvoisia asioita, jotka merkitsevät ehkä paljonkin osalle lukijoista.

Myönnän, että median, journalismin ja koko ammattikirjoittajien työnkuvan murros hämmentää. En ole pelkästään masentunut mutta en myöskään osaa arvioida, mitä tässä murroksessa menetetään lopullisesti ja mitä ehkä saadaan tilalle. Ei auta kuin yrittää keksiä aivan uusia näkökulmia ja luottaa siihen, että ammattilaisuutta ja laatua tarvitaan vielä jossain.

Kesä täynnä töitä - ja liikuntaa

Selkää kolottaa, hiirikäden olkapää on jumissa. Tiedossa kesä, johon ei todennäköisesti mahdu yhtään lomapäivää, ainakaan keskellä viikkoa. Olen onnellinen, jos edes muutama viikonloppu kuluu muualla kuin koneen ääressä. Mutta olen onnellinen myös siitä, että saan kirjoittaa ison määrän haastavia tekstejä, joiden deadline-päivät osuvat välille juhannuksen aatonaatto - 14.9.

Miksi tällainen tilanne, kun suurin osa suomalaisista suunnittelee lomapäiviään? Siksi, että freelancerin on tehtävä töitä silloin, kun niitä on. Alkuvuodesta minulla oli niukasti toimeksiantoja, joten oli ryhdyttävä tosissaan pohtimaan tulevaisuutta tässä ammatissa. Olin hetkittäin lamaantunut ja erittäin vihainen mediataloille, jotka tarjoavat freelancereille toinen toistaan epäreilumpia sopimuksia. Oma valinta tietysti, kun en allekirjoittanut Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin sopimuksia, mikä merkitsi aikamoista lovea omaan toimeentuloon. Mutta sitten sisuunnuin.

Tein muutamia mentaalisia ja fyysisiä harjoituksia, joista joistakin olen raportoinut Pro Mustarousku -blogissani tunnisteella muutos. Hain paria työpaikkaa ja jäin viimeisellä kierroksella ulkopuolelle. Jaoin kokemuksia läheisten kollegojen kanssa. Suostuin ehdolle Suomen Freelance-journalistien hallitukseen ja tulin valituksi. Pääsin pohjoismaiseen seminaariin kuuntelemaan sekä synkkiä ennustuksia että selviytymistarinoita freelancerin elämästä.

Aloitin myös jonkinlaisen uuden liikunta-ajattelun. Kokeilin juoksemista, muistin rynnätä kuntosalille joka välissä. Ryhdyin kotiseutupyöräilemään, jotta saisin kerättyä kilometrejä ennen syksyllä odottavaa pyörälomaa. Yritin muistaa jumpata kättä ja käydä kyykyssä aina, kun kirjoittajan oireet kävivät hankaliksi. Autokin hajosi sopivasti, joten nyt hoidan kaikki alle 10 kilometrin asioimiset pyörällä.

Ja kas, loppukeväästä alkoivat yksittäiset jutut mennä kaupaksi sinne ja tänne. Viime viikolla sain yhden ison tilauksen, eilen toisen. Oma sinnikkyys alkoi kantaa hedelmää, ja rehellisyyden nimissä myös lehtitalojen kesälomat alkoivat vaikuttaa. Jonkun täytyy tehdä hommia myös loma-aikaan.

Tänä aamuna havahduin siihen, että nyt on ihan pakko tehdä koneelle exel-taulukko, johon merkitsen kaikki haastattelut ja deadlinet. Alkaa näyttää vahvasti siltä, että kesä on nyt täyteen buukattu.

Hyvässä työtilanteessa aion pitää kiinni kahdesta tärkeästä asiasta: liikunnasta ja kohtuudesta. Lähden ulos luontoon ja liikkumaan aina, kun siihen on tilaisuus, muistan jumpata ja venytellä. Nukun päiväunet, jos en muuten jaksa.

Kohtuus on vaikeampi asia, sillä se vaatii välillä silmien sulkemista kotitöiltä ja perheenjäsenten vaatimuksilta. Yhtä hankalaa on sanoa ei asiakkaille siinä vaiheessa, kun exel-taulukko näyttää täydeltä. Se pitää vain tehdä, jos haluan pitää huolta työn laadusta ja omasta kunnostani.

Syksyllä, parhaaseen sienestysaikaan, häämöttää minun lomani. Sitä ennen pitää vielä varmistaa, että töitä on odottamassa myös sen jälkeen. Nyt töihin siitä!

Ei mikään turha seminaari

Kun on mukana alansa koulutustapahtumassa noin tusinatta kertaa, sisällöiltä ei odota kauheasti uutta Onneksi norjalaiset ottivat heti luulot pois. Freelancereiden pohjoismainen seminaari Hurdalsjøenissä lähti käyntiin kahdella vahvalla esityksellä.

NRKbetan eli Norjan yleisradioyhtiön uuden median osaston Eirik Solheim lennätti salissa pienoishelikopteria, jonka live-kuvaa saimme samalla seurata valkokankaalta. Kysymys ei ollut ihan pelkästä tempusta, sillä samantyyppistä liikkuvaa kuvaa saamme seurata vaikkapa pyöräkilpailuista - niissä kamera on kiinnitetty kypärään tai pyörän runkoon.

Solheim kertoi myös suursuosion saaneesta Hurtigruten live-realitystä, joka poiki valtaisat määrät yleisön luovaa toimintaa sosiaalisessa mediassa ja muualla verkossa. Yli viisi vuorokautta kestänyt live-lähetys oli riski, joka kannatti ottaa.

Päivän toinen luennoitsija, Al Jazeera Englishin toimittaja Yasmine Ryan, antoi eväitä ymmärtää työskentelyä arabikevään tapahtumapaikoilla, kuten Tunisiassa.

Pahimmin henki salpautui, kun hän näytti meille otteen dokumentista Shout in the dark. Siinä Bahrainissa ainoana työskentelevä journalisti kertoo, miten rauhalliset mielenosoitukset murskataan raa'asti.

Nordic Freelance Journalist -ryhmä Facebookissa seuraa seminaaria reaaliajassa.

Kuvassa norjalaisten puheenjohtaja Jørn Wad valaa taisteluhenkeä pohjoismaisiin kollegoihin.

Lukekaa Mediahuora!

Venla Hiidensalo ei olisi voinut kirjoittaa Mediahuora-esikoisteostaan ajankohtaisempaan aikaan. Mediamarkkinoilla käydään raakaa eloonjäämiskamppailua, jossa yhä suurempi osa lehtitaloista valitsee strategiakseen kohusisällöt ja avustajien kyykyttämisen torpparisopimuksilla.

Hiidensalo (s. 1975) tuntee alan, sillä hän on vuosia elättänyt itsensä lehtiin kirjoittavana freelancerina. Kirja onkin noteerattu isosti jo mm. ammattijärjestölehti Journalistissa ja Helsingin Sanomissa, joista jälkimmäinen suvaitsi jopa omaa freelancersopimustaan kritisoivat mielipiteet kirjailijan haastattelun yhteydessä.

Samasta aihepiiristä kirjoitti tosin jo toimittaja-kirjailija Pauliina Susi 2010 julkaistussa Nostalgia-teoksessa, joka kirjallisista ansioistaan huolimatta jäi yllättävän vähälle huomiolle.

Mediahuoran päähenkilö Maria Vartiainen on Hiidensalon kaltainen vapaa toimittaja, joka yrittää tulla toimeen mahdottomassa tilanteessa. Hän on juttutykki, joka haistaa kiinnostavat ilmiöt ja etenkin ihmiset niiden takaa.

Kun toimituspäällikkö pyytää – käytännössä käskee – free lähtee haastattelemaan narkkaria, yksinhuoltajaa, maajussiohjelman sinkkua eli ketä tahansa, josta voi löytää sensaatioksi jalostettavan särön.

Palkkioksi Maria saa juuri niin vähän rahaa ja niin paljon epävarmuutta, että hänen on pakko hyväksyä myös jokainen uusi keikkatarjous. On lähdettävä illalla ja viikonloppuna, vaikka kotona oireilee varhaisteini minuuttipuurolautastensa ja vanhempien kaipuunsa kanssa.

Marian vastapuoli on toimituspäällikkö Jorma Tikka, joka uskoo tekevänsä suurta journalismia ostamalla avustajilta jutut ja kuvat mahdollisimman halvalla ja sopimuksilla, jotka vievät tekijöiltä oikeudet omaan materiaaliinsa. Hän editoi tekstit raflaavasti ja nauttii pienestä vallastaan, jota hän käyttää lasitalon yläkerroksissa, kaukana todellisuudesta.

Tikka edustaa kirjan pahaa, mutta hyvin ei käy Mariankaan periaatteiden. Hän käyttää hyväksi ensin tuttaviaan ja ystäviään, lopulta myös poikansa katoamista. Kun tarpeeksi venyttää moraalia, muuttuu huoraksi.

Mediahuora liioittelee, tyypittelee ja vetää mutkat suoriksi. Se kertoo todellisuutta vahvasti muistuttavasta työelämästä ja julkisuudesta mustan huumorin ja irvokkaan koukuttavien mediatekstien keinoin.

Ihailen Hiidensalon tapaa leikitellä vaaralla, johon jokainen haastateltavakin antautuu. Muistuttaako keskimääräinen lehtijuttu kohdettaan vähemmän vai enemmän kuin Maria Vartiainen häntä itseään? 

Lukijan kannattaa silti aina muistaa, että romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, kun journalismin pitäisi edes pyrkiä kuvaamaan todellisuutta.

Teoksen kaunokirjalliset ansiot rajoittuvat hyviin havaintoihin ja sujuvasti etenevään tarinaan. Marian syöksykierteen ja heräämisen kuvaukseen olisi riittänyt sata sivua vähemmän, kun samankaltaisista juttukeikoista olisi maltettu karsia ylimääräiset pois. Kielikin on kovin tasapaksua.

Lukekaa silti! Media on läsnä kaikkialla, joten kirjan aihepiiri kiinnostaa varmasti muitakin kuin sen ammattilaisia. Pahimmassa tapauksessa kaikki tekijänoikeuksista elävät luovan työn tekijät huomaavat pian, että joku muu omistaa heidän henkisen perintönsä ja saa vääristellä sitä mielin määrin.

Ina Ruokolainen

Kirjat

Venla Hiidensalo

Mediahuora

Otava 2012, 411 s.

Arvio on julkaistu Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa 20.3.2011. 

Ruuhkaa lukulistalla

Kunnianhimoinen tavoitteeni kirjata ylös lukemani kirjat on osoittautunut mahdottomaksi. Kun työ- ja yksityiselämässä sattuu ja tapahtuu tarpeeksi paljon samaan aikaan, ei jaksa tiivistää edes niitä muutamia lauseita, joista ehkä olisi iloa jollekulle muullekin lukijalle. Mainitaan nyt kuitenkin muutama lukukokemus, joita olen jo päässyt jakamaan muiden kanssa.

Imbi Paju (oik.) Ina Ruokolaisen haastateltavana. Kuva: Jyrki Soine

Imbi Paju: Suomenlahden sisaret - kun katsoo toisen tuskaa. Vaikuttava ja raskas teos monessa mielessä. Jatkoa Pajun Viron miehitysaikaa ja muistamista käsitelleelle Torjutut muistot -teokselle sekä tämän aihepiiristä tekemille elokuville. Suomenlahden sisarissa keskiössä ovat suomalaiset lotat ja Viron sisarjärjestön, Naiskodinturvan, jäsenet sekä heidän keskinäiset suhteensa ennen toista maailmansotaa. Pahuuden ja sorron kuvaukset ovat välillä lähes kestämätöntä luettavaa, mutta suosittelen teosta ehdottomasti kaikille, joita kiinnostavat muistamisen teemat. Pääsin keskustelemaan teoksesta kirjailijan kanssa 18.2. Lahden kirjamessuilla erittäin innostuneesti kuuntelevan yleisön edessä.

Henning Mankell: Panokset. Ruotsalaisen dekkaristin esikoisteos 1970-luvulta on ihan muuta kuin rikoskirjallisuutta, erittäin yhteiskunnallinen kuvaus räjähdysonnettomuudessa vammautuneen miehen pitkästä elämästä ruotsalaisen sosiaalivaltion rakentajana. Kirkas, tärkeä, uskomattoman valmis esikoiskirja.  En väheksy Mankellin muuta tuotantoa, mutta rikosromaanit eivät ole minua varten.  Lukupiiri sai taas kerran minut lukemaan jotain muuta kuin mihin muuten olisin tarttunut, hienoa!

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Toivoisinpa, että mahdollisimman moni lehtiään hengiltä kuristava mediapomo lukisi tämän tutkimukseen ja havaintoihin perustuvan pamflettimaisen tietoteoksen ja myös uskoisi sen keskeisen sanoman. Levikkilukujen laskua ei saada pysäytettyä sillä, että hommaa tehdään entistä pinnallisemmin ja vähemmällä väellä, vaan jokaisen maakuntalehdenkin olisi syytä etsiä itselleen erikoisalue, johon panostaa - on se sitten tutkivaa journalismia tai erittäin hyvää yhteistyötä lukevan yleisön kanssa, netissä, paperilehdessä tai lukulaitteessa. Vaan uskovatko mediarutiineihinsa jumiutuneet pikauutiskoneistot moisia neuvoja? Epäilen.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän. Tämä klassikko oli jäänyt minulta aiemmin väliin, nyt luin sen seuraavaa lukupiiritapaamistamme varten. Käsittelyssä vasta ensi kuussa, pitänee palata siihen vielä uudestaan. Hurja tarina Afrikkaa riistävästä norsunluukauppias Kurtzista ei ole vanhentunut 110 vuodessa.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Amerikkalaisen neurotieteilijän kertomuskokoelma esittää 40 kuvitelmaa kuolemasta ja etenkin sen jälkeisestä ns. elämästä. Luin kirjaa parin juna- ja bussimatkan aikana, ja siihen se sopi loistavasti. Yllättävät, joskus lohdulliset ja toisinaan masentavat ajatukset tuntemattomasta tuonpuoleisesta saivat minut monta kertaa havahtumaan ja hekottelemaan sitä, miten olemmekaan jumiutuneet johonkin yhteen malliin pohtiessamme isoja asioita. Kovin isoja muistijälkiä havainnot ja oivallukset eivät kuitenkaan jättäneet.

Tabloidlehti ja aamukahvit

Eilen (ja hieman jo maanantai-iltana) mediakenttä jyrähteli, kun Helsingin Sanomat uhrasi lehdestään useita sivuja kertoessaan aikovansa siirtyä tabloidiin. Siis siihen iltalehtikokoon, jota pystyy lukemaan joukkoliikennevälineissä, kahviloissa ja vessassa. Se oli Hesarin koosteessa mielestäni hyvää, että tabloidlehti oli kiikutettu ihmisille kokeiltavaksi juuri noihin kahteen julkiseen paikkaan. Kehuja tietysti tuli kätevästä koosta.

Tänä aamuna Hufvudstadsbladet kertoi kokemuksistaan uudistuksesta, joka tapahtui jo 2004. (Täytyy myöntää, etten HBL:n pitkäaikaisena päivittäisenä lukijana osannut arvioida, kuinka pitkä aika uudistuksesta onkaan.) HBL:n otsikko Dominoeffekt väntas efter gigantens tabloidbeslut (Jättiläisen tabloidpäätöksen jälkeen odotetaan dominoefektiä) keskittyy siihen, mitä mediakentällä muiden lehtien odotetaan tekevän. Aika moni maakuntalehden päätoimittaja myöntääkin jutussa, että nyt on pakko harkita tabloidia aivan vakavissaan. Yksi syy on se, että nyt mainostajat pakotetaan tiettyihin mainoskokoihin.

Lukija pohtii tietysti eniten sitä, millainen lehti on sekä luettavuudeltaan ja sisällöltään. Hesarin eilisistä jutuista oli tietenkin turha etsiä negatiivisiä vaikutuksia lukijalle, mitä komppaa myös HS.fi:ssä esillä oleva päätoimittaja Riikka Venäläisen haastatteluvideo Lukija voittaa. Vaikka lehti on kooltaan pienempi, sinne yhä luvataan myös pitkiä ja perusteellisia juttuja. Ja silloin, kun jutut lyhenevät, niiden luvataan olevan entistä napakampia.

HBL on mielestäni ottanut tabloidkoon haltuun kiitettävästi. Kun sivulle mahtuu yksi kunnon uutinen ja lisäksi jotain pientä, uutissivutkin ovat levollista luettavaa. Usein tilaa annetaan koko aukeama tai pääosa siitä, jolloin kuvatkin pääsevät oikeuksiinsa. Ja etenkin kulttuurissa ja viikonvaihteen lehdissä on tarjolla aika ajoin harkittuja monen sivun kokonaisuuksia, joissa teksti, kuvat ja taitto luovat yhdessä kuvaa päiväperhoa kestävämmästä sisällöstä.

Luen päivittäin kahta broadsheetiä eli Etelä-Suomen Sanomia ja Hesaria ja yhtä tabloidia eli HBL:ää. Kaikki mahtuvat kyllä aamukahvipöytään, mutta kun lähden matkalle, otan mieluiten mukaan HBL:n. Ja täytyy myöntää, että myös vessalehtenä HBL toimii hyvin.

Kallis internet maailman laidalla

Grönlannin viikkomme aikana on käynyt selväksi, että asuminen maailman laidalla on kallista. Erityisen kalliita ovat verkkoyhteydet, joihin Tele Greenlandilla on monopoli. Kuulimme paikallisilta journalisteilta, että Tele Greenland on tiukasti sidoksissa paikalliseen parlamenttiin, joten monopolia tuskin kovin nopeasti puretaan.

Hotellissa Nuukissa kolme tuntia luokattoman huonoa verkkoyhteyttä maksoi 275 kruunua, joka on reippaasti yli 30 euroa. Paikalliset ihmiset eivät tietenkään maksa samaa omista yhteyksistään, mutta kuulemma silti moninkertaisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Kysymys on demokratiavajeesta, paikallinen journalisti Ivalo Egede arvioi puhuessaan meille journalisteille Grönlannin mediatilanteesta. Verkko jos mikä voisi lähentää ihmisiä ja tuoda heille niin tietoa kuin kulttuuriakin. Grönlannissa välimatkat ovat pitkät ja taitetaan joko vesitse tai lentäen. Teitä on käytännössä vain Nuukin seudulla, jossa toki asuu pääosa valtavan saarivaltion väestöstä.

Lehtien jakelu on kallista ja vaikeaa, paikallisen tv- ja radiotoiminnan elinehdot ovat surkeat. Ammattijournalistit tekevät parhaansa, mutta ovat koko ajan riippuvaisia siitä, mihin kaikkeen raha riittää. Yleensä ei ainakaan tekniikkaan. Rahaa ja aikaa vie myös demokratialle tärkeä kaksikielisyys, mikä merkitsee kaiken materiaalin kääntämistä grönlannista tanskaksi ja päinvastoin.

Äskettäin valmistui mediaselvitys, jonka median ammattilaisista koostunut työryhmä luovutti itsehallintoparlamentille. Toimenpide-ehdotuksista yksi tärkeimmistä oli saada nettiyhteys vähintään kaikille lapsiperheille ja kouluihin opiskelua varten. Ei kuulemma tule onnistumaan vuosiin. Kaikkiin osiin Grönlantia ei ole edes saatu vielä mitään verkkoa tavallisten ihmisten ulottuville.

Olen nyt jumissa toista vuorokautta Kangerlussuaqin lentokentällä, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta Nuukista koilliseen. Sisämaan jäätikön raja on parinkymmen kilometrin päässä. Täällä lentokentällä netti pelaa sveitsiläisen Telepointin kautta ihan kohtalaisella nopeudella verrattuna Nuukiin. Hintakin on kolmasosa eli sata kruunua kolmelta tunnilta.

Journalisti jäätikön reunalla.

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että Grönlannissa on tärkeämpää tarjota verkkoyhteydet matkustaville businessihmisille ja turisteille kuin tavallisille grönlantilaisille.

Tärkeää olisi myös saada lentoyhteydet toimimaan. Me emme ole jumissa sääolojen takia vaan siksi, että Air Greenlandin ainoa iso jetti on poissa pelistä teknisen vian takia. Lentokentälle on eilen ja tänään kerääntynyt yhä lisää ihmisiä, jotka odottavat jatkoyhteyttä Kööpenhaminaan. Saa nähdä, mahdummeko kaikki koneeseen huomenna.

Valaan pyrstö tekee journalistin onnelliseksi

Toissapäivänä söin elämäni ensimmäistä – ja toivottavasti viimeistä – kertaa valaan lihaa. Pari tuntia sen jälkeen sain ihailla ryhävalaiden tanssia Nuukin edustalla, johon olimme palaamassa Kapisillitin kalastajakylästä. Jälkimmäinen kokemus oli henkeäsalpaava. 

Kun näin viimeisen pyrstön heilahduksen, olin viettänyt yhteensä toista vuorokautta veneessä ja kalastajakylän pienessä kylätalossa kuunnellen Grönlannin kalastus- ja pyyntiorganisaatioiden kattojärjestön toimitusjohtajan Alfred ER Jakobsenin tarinoita ja faktaa kalastajien ja pyytäjien elämästä. (Kalaallit Nunaanni Aalisartut Piniartullu Kattuffiat / Sammenslutningen af Fiskere og Fangere i Grønland).

Jakobsen oli hyvää seuraa esitellessään hylkeen- ja jääkarhunnahasta tehtyjä ”maailman parhaita” rukkasiaan ja laulaessaan grönlanninkielisiä sävelmiä. Poliittisesti kokenut entinen ministeri esitteli myös hyvin vakuuttavasti lukuja siitä, miten paljon vähemmän tuloja grönlantilaiset kalastajat saavat saaliistaan kuin kanadalaiset tai EU-maiden kollegat.

Viisaasti Jakobsen säästi valaskeskustelun paluumatkalle veneeseen, jolloin eväslaatikoista paljastui lajitelmat erilaisia Grönlannin kaloja ja lihoja. Savustetut valaansiivut makasivat lihalaatikossa poron, myskihärän ja lammasmakkaran välissä. Kaikki muut paitsi lampaat ovat Grönlannissa vapaana luonnossa liikkuvia ja metsästettäviä eläimiä, myös porot. 

Jokainen liha maistui niitä syöneiden suussa ensiluokkaiselta, tuoreelta ja vahvalta. Minä maistoin vain pienen palan valasta enkä erityisemmin pitänyt sen voimakkaasta jälkiaromista. Voin kuitenkin ymmärtää sen olevan suurta herkkua siihen tottuneiden grönlantilaisten suussa. Vielä paremmin ymmärrän sitä, että isosta eläimestä on kerralla saatu arvokasta ravintoa ja materiaalia suurelle määrälle arktisissa oloissa eläviä ihmisiä.

Jos minun pitäisi tuon retken jälkeen kirjoittaa kriittinen artikkeli grönlantilaisten oikeudesta pyytää valaita, olisin pulassa. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että olen edelleen jyrkästi valaanpyyntiä vastaan.  

Erityisen huonosti hyväksyn sitä, että japanilaisten, islantilaisten ja norjalaisten ravintolaherkuttelu naamioidaan tutkimustarkoituksissa tehdyksi pyynniksi.  Voisin myös kuvitella, että valaiden katseluretket tuottaisivat vähintään yhtä paljon rahaa kuin valaanlihasta, -rasvasta ja muista ruhonosista saatavat tuotteet. 

Vaan enpä enää tiedä, kun katselen ympärilleni Nuukin matkamuistomyymälöissä. Moni meistä matkailijoista ostaa silmää räpäyttämättä valaanluisen veistoksen tai pienen korun. Ja miksi ei ostaisi, kun samalla saa vuosisataiseen käsityötaitoon perustuvaa taidetta. 

Alfred ER Jakobsen muistuttikin, että Grönlanti on ainoa maa, jolle on kansainvälisessä valaskomissiossa myönnetty pyyntioikeudet kulttuurisista syistä. Valaita on aina ollut Grönlannin vesillä, ja aina niistä on haettu lisätienestiä. 

Kapisillitin kalastajakylässä sain pienen aavistuksen siitä, miten rankoissa oloissa meren ja jään välissä eletään. Aurinkoisen lauantain jälkeen koitti tuulinen ja sateinen sunnuntai, jolloin vuoristoisen kylän polut muuttuivat liejuksi ja merelle lähteminen oli jo vähän vaikeaa pienehköillä moottorialuksilla. Ja nyt on kuitenkin vasta syyskuu.

Ryhmällämme oli kuitenkin kokenut miehistö, joka veneessä nautitun lounaan jälkeen tarjosi meille vielä sen paremman valaselämyksen. Kun tulimme vuonolta lähemmäksi Nuukia ja merta, miehet alkoivat osoitella horisonttiin. Ensin näkyi suihkuja ja vähitellen me turistitkin aloimme erottaa liikettä kovan aallokon seassa. Muutama musta selkä, sitten palkinto: yksi komea pyrstö, vähän ajan kuluttua kahden valaan hidas sukellus syvyyteen.

Grönlantilaiset kalastajaoppaamme näyttivät itsekin hyvin tyytyväisiltä, kun me kymmenen journalistia kiljuimme melkein yhteen ääneen onnesta. Oppaillemme on turha opettaa yhteiseloa valaiden kanssa, mutta toivottavasti heistä yhä useampi haluaa jatkossa tarjota eläviä valaselämyksiä.

Århusista alkanut pohjoismaisten journalistien täydennyskoulutuksemme on edennyt Grönlantiin.

Lottovoitto vai terrori-isku?

Miksi 9/11 -tapahtumista vielä puhutaan? Case is closed, kun Osama Bin Laden on kuollut ja Bush poissa vallasta. Mutta aika monella nykyiselläkin terroriksi laskettavalla tapahtumalla on juurensa syyskuun 2001 tapahtumissa, toteaa professori Mark Sedgwick Aarhusin yliopistosta. Hän on erikoistunut etenkin islamin ja lännen suhteiden tutkimiseen.

- Ihmiset ostavat lottorivejä ja pelkäävät terrorismia: kummankin osuminen kohdalle on yhtä epätodennaista, Sedgwick muistuttaa.

Terrorismin suurimmat vaikutukset ovatkin poliittisia (ja taloudellisia). 11.9.2001 kuoli huomattavasti vähemmän ihmisiä kuin sen jälkeen aloitetuissa  sotatoimissa.

Professori kärjistää, mutta tekee sen faktojen pohjalta - ja haluaa muistuttaa niistä myös journalisteja.

Yksi niistä on se, että radikaalikaan islamismi ei ole mikään synonyymi terrorismille.

Lähi-idän ensimmäinen terroriteko oli 1896, kun armenialaiset ottivat panttivankeja pankissa Istanbulissa. Pitkään kyse oli nationalistisista tavoitteista, joissa islamismilla ei ollut roolia. Anwar Sadatin murha Egyptissä 1981 oli tästä hyvä esimerkki.

Afganistanin sodan aikana islamistit alkoivat ensimmäistä kertaa operoida yli rajojen tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sedgwickin mukaan ongelma ei ole Al Qaida vaan idän ja lännen suhteet ja globaali taistelu. Mutta mitä tarkoitamme lännellä?

Tässä kohtaa Sedgwick muistuttaa, etteivät useimmat tutkijat arvosta Samuel Huntingtonin teesejä kulttuurien kamppailusta ja sivilisaatioiden törmäyksestä. Poliittisella tasolla ne ovat käytännöllisiä ja siksi laajasti hyväksyttyjä.


- Muslimimaailma ja Eurooppa ovat maantieteellisesti hyvin lähellä. Kontaktit ovat olleet olemassa koko ajan. Joskus konflikti on noudattanut uskontorajoja, usein ei. Jos katsotaan isoja taisteluita (jopa 1990-luvulla entisessä Jugoslaviassa), molemmilla puolilla on ollut "vääriä" ihmisiä. Krimin sodassa ottomaanit ja britit samalla puolella. Miksi koulujen uskontokirjoissa esitetään uskontokiistoina? Osittain halutaan yksinkertaistaa, mutta myös kansalliset tavoitteet ovat hyvin tärkeitä.

Sedgwick muistuttaa, että itse asiassa 1683 Wienin taistelusta lähtien eurooppalaiset ovat olleet voittajan puolella. Siinä mielessä on olemassa sivilisaatioiden törmäyksen elementtejä, ja kyllä suhde on jatkossakin vaikea.

- On kuitenkin myös totta, että valtioita johtavat ihmiset ja hallitukset jopa arabimaissa ovat alttiita yleisön mielipiteelle.

Silti Euroopassa on paljon suurempi ongelma kotitekoisten eli home grown -terroristien kanssa kuin USA:ssa. Madrid 11.3.2001, Lontoo 7.7.2005. Pelon elementti astui esiin. Seurauksena oli viha muslimimaahanmuuttoa kohtaan. Joka maassa Euroopassa harjoitetaan integraatiopolitiikkaa. Samat päättäjät, jotka tekevät ingegraatiopolitiikkaa, päättävät myös vastapolitiikasta (counter politics) ja kansallisesta turvallisuudesta.

Mitä tilastot sitten sanovat islamiterrorismista? Viiden viime vuoden aikana ei ole tapahtunut juuri mitään terroritekoja. Heti 2001 jälkeen oli Bali, Madrid, ja Lontoo. Niiden jälkeen ei juuri mitään länsimaissa. Johtuuko sitten siitä, että ne olisi niin tehokkaasti estetty? Sedgwick ei siihen usko, vaikka se onkin yksi terrorismista huolestuneiden poliitikkojen ja kansalaisten yksi perusargumenteista.

Ovatko Pohjoismaat enää erityinen alue?

- Pohjola on myös globalisoitunut. Siirtolaiset ovat tärkeitä, koska he luovat transnationaalisia yhteyksiä, satelliitti-tv on yksi tärkeä väylä. Imigraatio on myös seuraus. Pohjoismaiset ovat menettäneet asemansa järkevinä tyyppeinä.

Entä Tanska? - Ei ole niin erityinen, mutta poliittinen systeemi antoi helpommin ja nopeammin sijaa populistisille ja uusnationalistisille puolueille, mutta muut tulossa perässä nopeasti. Hyvinvointivaltio on hyvin haavoittuva systeemi. Voisimme katsoa Hollantiin ja seurata, mitä siellä tapahtuu.

Pohjoismainen hyvinvointisysteemi onkin yksi niistä asioista, joiden Sedgwick uskoo romahtavan avoimen ja globaalin yhteiskunnan seurauksena.

Professori sanoo, että hän on yhdessä asiassa samaa mieltä Tony Blairin kanssa, vaikka ei totisesti kuulu tämän Britannian sotaan vieneen entisen pääministerin ihailijoihin.

- Blairin mukaan politiikkaa ei enää voida jakaa vain vasemmisto-oikeisto-akselilla vaan avoin-suljettu-ajattelutavan mukaan.

Samaan hengenvetoon Sedgwick suomii Britannian lehdistöä siitä, miten ne reagoivat Yhdysvaltojen hyökkäykseen Irakiin.

-Mikä on tämä Länsi, Eurooppa, jossa UK:n lehdistö eli pari vuotta aivan eri planeetalla  kuin Ranskan ja Saksan lehdistö, kun USA hyökkäsi Irakiin? Median edustajat olivat liian lojaajela ja liian lähellä poliittista systeemiä.

Hyökkäys Bagdadiin nähtiin kaikissa arabimaissa länsimaisena valloituspolitiikkana ja provokaationa arabimaailmaa vastaan, vaikka Saddam ei ollut suosittu aiemmin kaikissa maissa. Kun Bagdad kaatui, koko Egypti hiljeni täysin, kertoo siellä silloin työskennellyt Sedgwick.

Miten sitten käy uusnationalistisille ajatuksille ja populistisille puolueille Pohjoismaisssa, kysyy norjalainen journalisti Svein Inge Meland. (Juuri ennen tätä luentoa olimme kuulleet alustuksen Norjan Utøyan tapahtumista ja niiden syistä.)

- Aikatekijä auttaa populisteja, koska hallinto ei koskaan pysty nopeasti korjaamaan asioita. Ensin lehdet eivät halua kirjoittaa uusnationalistien ajamista asioista ja mielipiteistä eivätkä muut poliittiset puolueet halua niistä keskustella. Kun puolueet ovat valtiopäivillä, on pakko. Sen jälkeen on alettava kirjoittaa uutisia ja pääkirjoituksia ja lopulta sellaiset asiat, joista ei olisi puhuttu aiemmin, tulevat yhtäkkiä aivan normaaleiksi. Sitä en kuitenkaan osaa sanoa, miten pitkälle uusnationalismi kussakin Pohjoismaassa voi kantaa, Sedgwick vastaa.


Tämä blogimerkintä perustuu 5.9. pitämääni live-blogiin ja on siksi enemmän valikoima nopeita tiivistyksiä kuin kokonaisvaltainen tiivistelmä Mark Segwickin luennnosta. Käsittelimme Århus-kurssilla kuluneella viikolla maahanmuuttoa, terrorismia ja islamia.

Terroristien pommit tikittävät lähiöissä - tai sitten eivät

2001 keväällä Jyllands-Postenin toimittaja Orla Borg sai hienon idean: miksei kirjoitettaisi juttusarjaa tanskalaisesta muslimiperheestä matkalla pyhiinvaellukselle Mekkaan. Sarja valmistuikin ja herätti ansaittua huomiota ennakkoluulojen hälventäjänä islamilaista kulttuuria kohtaan.

Kunnes koitti 11.9. ja muutti kaiken. Kaksoistornien romahdus oli ensimmäinen "kirottu syyskyy"- tapahtumien sarjassa, jotka tuntuivat seuraavan Borgin yrityksiä avata maahanmuuttoa ja islamia lukijoille myös muuten kuin ongelmalähtöisesti.

Seuraavan yrityksen hän teki keväällä 2005, jolloin hän kirjoitti sarjan työssäkäyvistä maahanmuuttajista. Juttusarja lähetettiin jopa kouluihin opetusmateriaaliksi. Kunnes - aivan oikein - Borgin työnantaja Jyllands-Posten julkaisi syyskuussa 2005 ne kuuluisat Muhammed-pilakuvat.

Borg kertoi pitäneensä kuvien julkaisua huonona ideana ja myös kertoneensa sen etukäteen toimituksessa. Silti hän ei olisi ikinä osannut ennustaa reaktiota, joka niistä kuvista syntyi muutaman kuukauden jälkeen islamilaisissa maissa. Uhka on voimassa edelleen, mikä näkyy edelleen Jyllands-Postenin toimitalon portilla ja turvatarkastuksessa. Tiukka henkilöllisyyden kontrolli, ei valokuvia sisääntulosta, ei lupaa käyttää Twitteriä vierailun aikana.

Vielä selvemmin havaitsin uhan noin viikko sitten täällä aarhusilaisessa teatteriesityksessä, jossa pilapiirtäjä Kurt Westergaard istui katsomossa kahden henkivartijan kanssa. Vielä viime vuonna somalisyntyinen muslimi yritti tappaa Westergaardin tämän kotona täällä Aarhusissa, ja sekä uhkauksia että murhayrityksiä on ollut aiemminkin. Aika pitkä kakku yhdestä pommiturbaanikuvasta.

Orla Borg on kuitenkin aivan liian palkittu ja kokenut journalisti syyttääkseen terrorismista tai sen uhasta vain islamia. Sen sijaan hän antoi meille journalisteille paljon eväitä ymmärtää sitä, miksi pohjoismaisessa Tanskassa etnisesti tanskalaisten ja maahanmuuttajien välit ovat kiristyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kolmissa vaaleissa kansa on antanut mandaatin yhä tiukemmalle maahanmuuttajapolitiikalle. Ja vajaan viikon kuluttua näemme, miten seuraavissa vaaleissa käy.

2003 Borg kirjoitti artikkelin otsikolla Ghettoer er tikkende bomber. Tanskassa nimitetään ghetoiksi aivan virallisesti lähiöitä, joissa vähintään 40 % asukkaista on taustaltaan ulkomaalaisia, 60 % heistä on työttömiä ja kahdella tuhannesta on tuomio jostain rikoksesta. Niissä tikittää montakin pommia, joista uskonnolliset vastakkainasettelut eivät välttämättä ole ollenkaan päällimmäisenä.

Kävimme tutustumassa pariin tällaiseen lähiöön, joista Tanskan suurimpana Gellerupparken on ilmiö myös maan ulkopuolella.  Maahanmuuttajien kauppoja sisältävän Bazar Vestin entinen vetäjä Jørgen Skov väitti, että suurimmat ongelmat aiheutuvat alueella vallitsevista "klaaneista", etenkin muutamasta palestiinalaisperheestä. Hänen mukaansa moskeija voi olla kätevä paikka hoitaa asioita ohi viranomaisten, mutta ei hänkään pelkästään uskontoa syytä. Basaarin edustallakin myytiin ihan kätevästi somalien käyttämää khat-huumetta. Huumekaupalla ei ole mitään tekemistä myyjien tai ostajien uskonnon kanssa, vaan khatin käyttö on heillä kulttuurinen ongelma - aivan kuten viina suomalaisissa ongelmalähiöissä.

Skov ennusti, että muutaman vuoden sisällä Aarhusissa ja muissa Tanskan isoissa maahanmuuttajakeskuksissa saadaan varautua Britannian kaltaisiin katumellakoihin. Myös Borg oli varovasti samaa mieltä. Mutta terrorismiksi sitä ei pidä nimittää. Gellerup-aktiivi Helle Hansen - harvinainen etnisesti tanskalainen lähiön asukas - muistutti, ettei lähiössä ole sattunut edes yhtään ampumatapausta.

Asukasaktiivi Helle Hansen ja Bazar Vest

"Basaarialue on omansa, siellä on ollut jonkin verran ongelmia arabi- ja turkkilais- kauppiaiden välillä. Lähiön suurin ongelma on tällä hetkellä sen huono maine. Aina kun jossain ghettossa tapahtuu rikos, uutisissa näytetään kuvaa samasta Gelleruptalosta, vaikka rikos olisi sattunut Kööpenhaminassa. Emme pyydä vaikenemaan ongelmista vaan pysymään faktoissa."

Suomalaiselle journalistille jo Gellerup-lähiön faktoissa riittää ihmettelemistä. 1970-luvun taloissa asuu n. 13000 asukasta, joista alle kymmenellä prosentilla on tanskalainen nimi ja suunnilleen samalla määrällä on työtä. Uudet rakennussuunnitelmat lupailevat alueelle asuntoja ja työ- ja koulutusmahdollisuuksia jopa neljällä miljardilla Tanskan kruunulla.

Lähiöitä todella kannattaa seurata mutta ei pelkästään terroristien, pommien tai katumellakoiden näkökulmasta.

28-kerroksisten Gellerup-talojen ylimmistä kerroksista on hienot näköalat Aarhusin yli. 1970-luvulla lähiö oli vielä hyvin suosittu työssäkäyvien ja opiskelevien etnisten tanskalaisten asuinpaikka, nykyään asukkaista yli 90 prosentilla on maahanmuuttajatausta.

Osallistun kuusiviikkoiselle journalistien täydennyskoulutuskurssille Århusissa (Aarhusissa), Grönlannin Nuukissa, Kööpenhaminassa ja Brysselissä. Toisen viikkomme teemoja olivat maahanmuutto, islam ja terrorismi.

Twitter-journalismi brändää, kerää ja tutkii

Uutisia sukupolvelle, joka ei omista kynää. Uutisvirtaa Japanin maanjäristyksestä ja Utøyan massamurhasta ennen kuin yhtään virallista tietoa oli saatavissa. Automaattista digitaalista sisältöä, josta lähes käsin koskematta saa muokattua informatiivista ja analyyttistä journalismia.

Journalistit menevät Facebookiin ja Twitteriin joko vapaaehtoisesti tai karvaasti myöhässä, kun joku muu on ehtinyt löytää uutisen ennen heitä. Mitä saamme Twitteristä? Norjan yleisradioyhtiö NRK keräsi muutaman avainsanan avulla yli 250 000 tuhatta twiittiä, jotka koskivat Oslon ja Utøyan saarella 22.7. tapahtuneita terroritekoja.

"Graafisesta esityksestä tuli kaleidoskooppi siitä, miten tapahtumat etenivät ja miten ihmiset niistä ilmoittivat", Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö sanoo.

Signedamj on brändi

Kolmikymppinen toimituspäällikkö Signe Damgaard Jepsen on tanskalaisen Århus Stiftstidenden kasvot nuoriin lukijoihin päin. Hän pitää lehden sivulla kommentoivaa blogia, mutta kätevin työkalu on Twitter. Signedamj-nimellä hän twiittaa päivittäin useita kertoja, sekä yksityishenkilönä että journalistina. Profiilien sekoittaminen ei kuulemma aiheuta ongelmia.

"Twiittaan tärkeistä uutisista ja siitä miten ne syntyvät. Moni kuitenkin seuraa minua, koska kommentoin myös yksityishenkilönä muiden lähettämiä sisältöä ja käyn keskustelua ajankohtaisista asioista. Tämä on modernia brändäämistä."

Twitterin virrasta Damgaard Jepsen löytää ideoita ja lähteitä, joskus uutisiakin. Uutistyössä lehti ei kuitenkaan nojaa vain siihen, mitä yksittäiset journalistit tai heille vinkkaavat lukijat verkosta löytävät. Apuna käytetään digitaalista sisältöä kerääviä ohjelmia.

"Uutisia voi tehdä automaattisesti, käsin koskematta. Keruu täytyy kuitenkin valmistella hyvin, jotta tiedetään, mitä halutaan. Siihen tarvitaan edelleen journalistia", hän toteaa.


Tee ainakin nämä

Jos ja kun journalisti päätyy käyttämään sosiaalista mediaa ammatillisesti, hänen kannattaa tehdä vähintään nämä (neuvot kerätty Damgaard Jepsenin ja Rasmussenin esityksistä):

• päättää ajoissa, missä roolissa verkossa esiintyy - julkinen vai yksityinen vai jotain siltä väliltä. Tehdä valinta selväksi myös lukijoille.
  
• mainostaa "journalistisia tekojaan" eli tärkeimpiä uutisia, kolumneja ja pakinoita Twitterissä ja Facebook-sivuillaan
• seurata mielenkiintoisia ihmisiä ja sivustoja
  
• opetella kunkin sosiaalisen median oma tapa hakea ja käsitellä sisältöjä
• lähettää eteenpäin muiden tuottamaa sisältöä ja rakentaa samalla verkostoja
• liittyä ryhmiin ja verkostoihin ja jakaa sille mielenkiintoista sisältöä vastalahjaksi saamastaan informaatiosta
  
• ladata ohjelmia, jotka auttavat käsittelemään haettua sisältöä
• pitää mielessä journalistin eettiset ohjeet, kun aikoo käyttää sosiaalisen median tarjoamaa sisältöä mediassa
• harjoitella, harjoitella ja harjoitella

Osallistun pohjoismaiseen journalistien täydennyskoulutukseen Tanskan Århusissa. Edellä esittämäni kohdat olen kerännyt 31.8. ja 2.9. järjestetyiltä luennoilta ja työpajoista.

Arabikadulta Facebookin kautta tanskalaiseen uutispöytään

Journalisti voi olla yhtä perustellusti optimisti kuin pessimisti nykyisessä mediatilanteessa. Kielteisiin johtopäätöksiin päätyvä näkee levikinlaskut ja mediayritysten heikkenevän talouden, jotka vähentävät työpaikkoja ja lisäävät kiirettä toimituksissa. Kiireessä tehdään virheitä, jolloin journalismin laatu heikkenee.

Optimisti taas näkee kaikki uudet tekniikat, media-alustat ja muuttuvat työtavat suurina inspiraation lähteinä, jotka voivat jopa helpottaa työntekoa. Myös interaktiivinen yleisösuhde on hänestä hieno asia, joka parantaa journalismia ja tuo siihen lisää demokratiaa.

Näin Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö, alusti luentonsa tänä aamuna Århusin 55. toimittajakurssin avauksessa. Silti hän uskalsi pohtia journalismin tulevaisuutta.

Rasmussen listasi kuusi piirrettä ja laajempaakin virtausta, jotka näkyvät juuri nyt tanskalaisessa journalismissa.
1. voimakas temponvaihtelu yhdistettynä mobiliteettiin
2. digitaalinen konvergenssi
3. käyttäjien tuottama sisältö
4. konstruktiivinen journalismi
5. jatkuva seuranta ja päivittäminen
6. fokus tärkeissä aiheissa, joilla on demokratian kannalta merkitystä

Kohdat 4 ja 6 herättivät heti epätietoista ja -uskoista muminaa. Rasmussen oli varautunut selittämään, sillä etenkin 4. kohta on hänen mukaansa vain tanskalainen ilmiö. Hän määritteli konstruktiivisen journalismin jonkinlaisena ongelmanratkaisujournalismina, jossa tiedotusväline aktiivisesti etsii ratkaisua lukijoita koskettavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Yleensä tällaista journalismia harjoitetaan paikallislehdessä tai vastaavassa mediassa, jonka on "helppo" tarttua vaikkapa uuden bussireitin luomiin ongelmiin. Lukijoilta/kuulijoilta pyydetään myös usein ratkaisuja, jotka välitetään julkisuuden kautta päättäjille ja/tai käytännön toteuttajille. Rasmussen huomautti, ettei kaikki konstruktiiviseksi nimetty journalismi ole sitä: esimerkiksi Århusin oma lehti Stiftstidende harrastaa hänen mukaansa positiivista journalismia, jonka tarkoitus on selittää kaikki ongelmat parhain päin.

6. kohta sai ruotsalaisen osallistujamme Dag Franssonin (Göteborgsposten) huudahtamaan, että hän epäilee median keskittyvän nykyään pikemminkin epäolennaisiin kuin tärkeisiin ja olennaisiin uutisiin. Rasmussen myönsi, että tällainen voi olla yleinen kuva, kun seurataan pintajulkisuutta. Hän kuitenkin väitti, että laatumedia, suuret aamulehdet ja (yleis)radio ja -tv, pistävät nykyään paljon panoksia juuri vallan vahtikoiran virkaan. Ja kieltämättä: onhan meilläkin Suomessa nähty viime aikoina tällaista journalismia esimerkiksi vaalirahoituksen ja uskonnollisten yhteisöjen insestin ympärillä. Se on tietysti ikävää, että analyyttistä ja tutkivaa journalismia harjoittavan laatumedian ja epäolennaisella "katso kuvat" -shokeerauksilla elävän päiväperhojulkisuuden kuilu vain kasvaa.

Silti journalistien kannattaa Rasmussenin mukaan olla (Eric S. Raymondia mukaillen) yhä enemmän torilla ja basaarissa aiemman katedraalin sijasta. Emme ole enää piispoja tai edes alempaa papistoa, joka voisi määräillä kansaa tyhjistä kirkoista. Työssä pitää olla koko ajan yhteydessä kentälle. Hän oli jopa valmis hurraamaan sille, ettei århusilaisessa lehdessä enää ole viiden hengen ulkomaantoimitusta kuten vuonna 1995. Arabikeväänä 2011 yksi ainut editoiva toimittaja deskissä keräsi tiedot ja tunnelmat sadoilta ja tuhansilta kentällä olevilta "reporttereilta" eli käytännössä arabimaissa asuvilta ihmisiltä mm. sosiaalisen median kautta. Kentälle meno ja yhteys lukijoihin siis hoidetaan yhä enemmän journalismin aiempien kilpailijoiden eli vaikkapa Facebookin kautta.

Odotan mielenkiinnolla lisäpohdintaa juuri tästä sosiaalisen median ja journalismin suhteesta - ilman epäluuloisia vastakkainasetteluja tai ylioptimistisia demokratiahypetyksiä.

Olen tänään aloittanut Århus-kurssin, joka on perinteinen täydennyskoulutuskurssi pohjoismaisille journalisteille. Seuraavat kuusi viikkoa käymme läpi kulttuuria, politiikkaa, taloutta, maahanmuuttoa, terrorismia ja monia muita ajattomia ja ajankohtaisia aiheita journalismin näkövinkkelistä.
Raportoin luennoista ja kohtaamisista aina, kun aikaa ja voimia riittää. Pahoittelen huonoa suomen kieltä ja epätarkkoja ilmauksia. Joudun kääntämään ajatukset pääosin tanskasta tai sekakielestä, jota kutsutaan skandinaviskaksi tai blandinaviskaksi.

Saako kirjailija puhua vaikeita?

Palaan vielä Lahden eli Messilän kirjailijakokouksen tunnelmaan, jota ainakin kaksi lehteä, Etelä-Suomen Sanomat ja Helsingin Sanomat, käsitteli tällä kertaa harvinaisen paljon ns. suuren yleisön näkökulmasta. Teltasta ja nurmikolta oli löydetty ihmisiä, jotka tunsivat olonsa vieraaksi, kun eivät tunteneet kokouspaikalta ketään muuta tai heti ymmärtäneet, mitä kirjailija ehkä haluaa alustuksessaan sanoa.

HS:n Noora Mattila jatkoi teemaa tänään kulttuurisivun näkökulmassa, jossa hän jakoi kirjailijoiden alustukset kolmeen kategoriaan. Ensiksi oli runollisia tekstejä, jotka käsittelevät subjektiivisesti kirjailijan työtä, arkipäivää. Toiseksi oli korkealentoista pohdiskelua, jotka Mattila piti lähinnä oman oppineisuuden todisteluna, jolla taas haetaan oman ryhmän hyväksyntää. Ja sitten oli muutama yhteiskunnallinen puheenvuoro, joita pitivät enimmäkseen kehitysmaista (!) tulevat kirjailijat. Positiiviseksi poikkeukseksi Mattila nosti Olli Jalosen, joka osasi yhdistää yhteiskunnallisuuden ja kirjailijan työn. Jalosta koskevasta havainnosta olen tismalleen samaa mieltä: alustus oli itsessään hienoa kirjallisuutta ja samalla viiltävän hyvä yhteiskunnallinen kannanotto kirjailijan tehtävästä maailmassa.

Senkin olen valmis allekirjoittamaan, ettei jokaisen alustuksen jokainen rivi varmaankaan palvellut kokouksen tärkeintä tehtävää, keskustelua. Ei välttämättä ole helppo tarttua ranskalaisessa kammiossa pitkään pureskeltuun ajatuskulkuun, jos sitä ryydittävät kulttuuri- ja kielierojen lisäksi kirjoittajien ja kuuntelijoiden hyvin erilaiset taustat. Vaikka yhä useampi kirjailijakin on nykyään korkeasti koulutettu, ei jokaisella sentään ole filosofian, kielitieteen, matematiikan tai historian arvosanaa taskussaan. Joku on syntynyt 1930-luvulla ja elänyt jo monta sotaa, toinen on ollut pikkulapsi vielä Berliinin muurin kaatuessa. Tämä sama koskee tietysti myös yleisöä.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi kirjailija ei saisi puhua vähän vaikeitakin, jos edes yksi muu osallistuja saa kiinni hänen ajatuksestaan ja pystyy siitä keskustelemaan. Välillä on ihan hyvä joutua hetkeksi haukkomaan henkeään ja pohtimaan, mikä olikaan tässä se olennaisin näkökulma. Joskus oivallus löytyy filosofiasta, toisen kerran henkilökohtaisista kokemuksista, aika usein historiasta.

Olen itse 1950-luvun lopussa syntynyt, paljon lukenut ja ainakin muodollisesti korkeakoulutettu. Kuuntelin alustuksia välillä suurella mielenkiinnolla, välillä ajatukset harhailivat ties missä. Loistavista tulkeista huolimatta paljon meni pääni yli Messilän harmaalle taivaalle, kuten Mattila asiaa kuvaili.

Me voimme joka päivä lukea aivan riittävästi helpoiksi paketoituja, sataan kertaan pureskeltuja, hajuttomia ja mauttomia tekstejä ympärillämme julkaistavista lehdistä, valitettavan usein myös kirjoista. Voisi tehdä hyvää joskus pysähtyä kuuntelemaan ja lukemaan tekstejä, joita ei heti ymmärrä. Keskustelua seuratessa on tietenkin vaikea enää palata kuulemaansa, mutta kirjailijakokouksen nettisivu auttaa tässäkin. Onneksi lähes jokainen puhuja antoi luvan julkaista alustuksensa, joista suosittelen nyt aluksi Olli Jalosen kristallinkirkasta tekstiä.

Muut tekstit löytyvät täältä. Tervemenoa lukemaan ensin alustuksia, sitten kunkin kirjailijan tuotantoa. Minä hain kirjastosta tänään Jalosen Poikakirjan.

Pimeydestä Messilän auringonpaisteeseen

Osallistuin Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilän kartanon mäellä 19.-21.6. Onnistuin kuuntelemaan sunnuntain aamupaneelin, maanantain molemmat paneelit ja runoillan Sibeliustalolla sekä tämän tiistain aamupaneelin. Sunnuntaina olin lisäksi töissä eli haastattelin intialais-brittiläistä kirjailijaa Kishwar Desaita hänen kirjastaan Pimeyden lapset sekä siitä, mitä hän ajattelee kokouksen teemasta Kirjailija ja sanoin kuvaamaton.

Kokous oli ehkä paras, johon olen vuosien mittaan osallistunut, sekä alustukset että keskustelu olivat syvällisiä ja samalla innostavia. Palaan Messilän teemoihin vielä tulevissa merkinnöissäni, kunhan olen hieman sulatellut näkemääni ja kuulemaani. Auringonpaisteen ja ukkossateiden seassa oli sellainen tihentymä sekä viisaita kysymyksiä että monenlaisia yrityksiä vastauksiin, että en voinut kuin taas kerran ihailla syvällisesti kirjoittamista ja lukemista rakastavia ihmisiä.

Alla artikkeli, joka julkaistiin maanantaina 20.6.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Oheisessa kuvassa haastattelen Kishwar Desaita Mukkulan hotellin pihassa - tätä kuvaa ei toki julkaistu lehdessä.

Tyttöjen murhat ovat Intiassa tabu
Kishwar Desai iskee kirjailijakokouksen teemaa suoraan suoneen

Intialais-brittiläinen Kishwar Desai kehuu vuolaasti suomalaista luontoa ja sunnuntaina esiin tullutta aurinkoa Messilässä. Hänen romaanissaan Pimeyden lapset (Like 2010) eletään kuitenkin pimennetyissä huoneissa, joissa tapahtuu hyvin paljon pahaa.

- Intiassa on muutamassa kymmenessä vuodessa tapahtunut kansanmurha, jota mielestäni voisi verrata holokaustiin. Viimeisten arvioiden mukaan jopa 50 miljoonaa tyttösikiötä tai -vauvaa on surmattu, ja yhteiskunnassa on yhtä suuri miesten ja naisten epätasapaino.

Messilän teemaan ”kirjailija ja sanoin kuvaamaton” Pimeyden lapset iskee suoraan suoneen. Kirjailija tarttuu sosiaaliseen tabuun, joka hänen mukaansa kyllä tunnetaan, mutta ei haluta tunnustaa.

- Minäkin kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni surmatuista pikkuvauvoista ja aborttiklinikoista jo parikymmentä vuotta sitten. Kun lapsen sukupuolen selvittäminen ultraäänellä tehtiin laittomaksi, toiminta meni maan alle, mutta sai jatkua siellä. Jopa keskiluokkaiset ja hyvin toimeentulevat perheet surmaavat edelleen ei-toivottuja tyttövauvoja, Desai kertoo.

Desai teki kolmenkymmenen vuoden uran toimittajana ja tv-tuottajana, mutta ei pystynyt mielestään journalismin keinoin tuomaan asioita esille tarpeeksi vaikuttavasti. Hän päätti kokeilla kaunokirjallisuutta, jolla voi koskettaa myös ihmisten tunteita.

- Kirjan aihe muhi päässäni, kunnes luokseni tuli kuitenkin nuori punjabilaisnainen, joka oli yritetty tappaa vauvana oopiumilla. Ryhdyin pohtimaan, miltä tuntui kasvaa siinä samassa talossa niiden samojen ihmisten kanssa ja tietää koko ajan, ettei ole haluttu. Halusin eläytyä myös äidin,isän ja veljien ajatuksiin ja todella koskettaa ihmisten tunteita sillä, mitä kirjoitin.

Alkuperäiseltä nimeltään Witness the Night olikin tapaus sekä Britanniassa että Intiassa, joissa se julkaistiin yhtä aikaa pari vuotta sitten. Viime vuonna teos sai arvostetun Costa Book Awardin.

Teos kertoo rikosromaanin raameissa tarinan 14-vuotiaasta tytöstä, Durgasta, jonka epäillään tappaneen 13 perheenjäsentään. Vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä ja itsenäinen nainen, Simran, alkaa selvittää tapahtumien kulkua ja mahdollisia syitä niihin.

Vankilassa lojuva Durga ei puhu eikä näytä haluavan muistaa mitään. Pala palalta Simran kuitenkin kerää kokoon kuvion, josta ei puutu laiminlyöntejä, seksuaalista väkivaltaa ja aivan selviä tyttölasten murhia. Syyllisiä ovat kaikki läheiset ihmiset äidistä isään ja kotiopettajasta poliisipäällikköön.

Desai kirjoittaa sanoinkuvaamattomista hirveyksistä, mutta ei kuvaile väkivaltaa yksityiskohtaisesti. Silti esimerkiksi kirjan alkukohtaus, jossa Durga kirjoittaa päiväkirjaan muistikuviaan talosta täynnä ruumiita ja kokemastaan raiskauksesta, vaikuttaa lukijaan vahvasti.

- Annan lukijalle sen verran faktoja ja vihjeitä, että hän osaa kuvitella tapahtumat lapsen näkökulmasta, kun tältä on viety identiteetti, vapaus ja kaikki perheen tuki jo hyvin nuorena. Kerron, mitä tapahtuu, kun hänestä tulee yhtenä päivänä hyvin vihainen. Olin itsekin hyvin vihainen kun kirjoitin kirjaa!

Intialaisessa mytologiassa Durga on naispuolinen jumala, jolla on voimakas kyky tuhota pahaa ympäriltään. Nimi tuli Desain mieleen ensin alitajuisesti, mutta kirjoitustyön aikana kirjailija alkoi ajatella sitä myös julistuksena murrosikäisen tytön voimista.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Desailla on ollut vientiä kirjallisuustapahtumissa, minkä lisäksi hän on ehtinyt kirjoittaa rikosromaanille jo jatko-osan. Baby love –niminen käsikirjoitus on nyt kustantajalla ja julkaistaneen tänä vuonna.

Messilässä Desai tarttui heti sunnuntaina tilaisuuteen käydä keskustelua muiden alustajien kanssa. Hän oli erityisen otettu Vilja-Tuulian Huotarisen alustuksesta, joka käsitteli 14-vuotiaan tytön kasvua kirjallisessa teoksessa.

Desain oman alustuksen vuoro on maanantaina aamusta. Tyttöjen murhien sijaan hän lähestyy kokouksen teemaa Bollywoodin eli intialaisten viihde-elokuvien kautta.

- Intialaisessa elokuvassa on hyvin tärkeää, mitä voi sanoa ja mitä ei voi näyttää. Vaikka niissä lauletaan ja tanssitaan paljon, eleiden ja laulujen avulla voidaan kertoa vaikeistakin asioista.

Ina Ruokolainen

Miten ymmärtää venäläisiä?

Hieman vahingossa huomaan lukeneeni tämän kevään ja kesän aikana kirjoja, joissa pääosassa ovat venäläiset. Tässä kolme lisää:

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset. Tuokiokuvia venäjältä (suom. Laura Beck). Laurén on toiminut Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana ja Hufvudstadsbladetin toimittajana Venäjällä ja käynyt samalla useissa sen naapurimaissa entisen Neuvostoliiton alueella. Olenkin aiemmin lukenut hänen teoksensa Vuorilla ei ole herroja: Kaukasiasta ja sen kansoista, jossa hän seikkailee meidän näkökulmastamme ehkä vielä "hullumpien" kansojen kuin venäläisten parissa.

Laurén suhtautuu rakastamaansa Venäjään sillä asenteella, jolla siellä todennäköisesti pärjää parhaiten: toisaalta röyhkeästi ja määrätietoisesti, toisaalta fatalistisen ymmärtävästi. Asiat eivät toimi kuten Suomessa, mutta toimivat huomattavasti paremmin, jos ymmärtää kieltä ja kulttuuria edes jotenkin.

2009 julkaistun kirjan kulttuuriset osiot ovat kestävämpää tavaraa kuin poliittiset (joiden perusta toki on vuosituhantinen kulttuuri), joten alla muutama Laurénin kiteytys:

Klassikoista: "Venäjän kulttuuri on äärettömän rikas ja hedelmällinen. Sen merkitys maailmankirjallisuudelle on korvaamaton. Olen vakuuttunut siitä, että yksi syy tähän on juuri kollektivismi, koska sen ansiosta aina tarpeeksi monet ovat lukeneet saman kirjan, jotta voi syntyä elävää keskustelua. Venäjällä klassikot ovat aitoja klassikoita eivätkä jotakin, mikä löytyy vain hakuteoksista - kansa on todellakin lukenut ne. Tämä antaa teoksille enemmän laajuutta ja syvyyttä kuin länsimaisilla monilla klassikoilla on."

Venäläisestä kulttuurista: "Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Ei erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään. Lyhyesti sanottuna maa, jonka ymmärtäminen vaatii valtavasti aikaa, koska ensin täytyy tunkeutua historian lukuisten kerrosten läpi."

Historiasta: "Venäjä on vanha maa. En ajattele tässä kansallisvaltiota, koska se on vasta pari sataa vuotta vanha rakennelma. Tarkoitan venäläistä kulttuuria ja maailmanvaltaa, sitä maailmanvallan rakentamista, joka alkoi Kievin (Kiovan?) Venäjästä 800-luvulla ja joka periaatteessa on jatkunut siitä lähtien."

Nykyvenäläisestä kirjallisuudesta esimerkkinä luin ensin Natalja Kljutšarjovan Kolmannessa luokassa (suom. Arto Konttinen), joka veijariromaanin tapaan pisti päähenkilönsä Nikitan junamatkalle Venäjän laajalle maalle ja etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin turistit eivät eksy. Ihmiset ovat roistoja, narkkareita, lopetettujen tehtaiden ja kokonaan unohduksiin jäävien paikkakuntien pudokkaita, joilla tietenkin on ihan samat haaveet kuin muillakin. Sisältä päin katsottu Venäjä ei ainakaan tässä romaanissa ole yhtään vähemmän "hullu" kuin mitä Laurén kuvaa. Tähän kirjaan tartuin tuttavan suosituksesta; hyvä että suositteli.

Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa -teokseen (suom. Tuukka Sandström) tartuin, koska kirjailija on tulossa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen parin viikon päästä. Teos on jonkinlainen elämäkerta, jossa vaikean nimen omaava juutalaisperheen poika muistelee Brežnevin aikaista lapsuuttaan Neuvostoliitossa ja sitä, miten hän vaikeuksien kautta lopulta päätyy kirjallisuudentutkijaksi Pietarin yliopistoon - eikä siinäkään hommassa pärjää erityisen hyvin.

Ote on hyvin itseironinen, mikä on kirjan parasta antia hulvattoman rujojen lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella. Kirjailijan on ollut selvästi helpompi saada ote neuvostoajan ankeudesta kuin nykyisen Venäjän kaoottisilta vaikuttavista lainalaisuuksista. Loppuosan sekoilut muiden varoilla elostelevan Archien kanssa ovat välillä jopa tylsiä. Tuukka Sandströmin suomennoksessa ihmettelen ratkaisua, jossa hän jatkuvasti - mutta ei kuitenkaan aina - käyttää muotoa "alkaa tekemään".

Joka tapauksessa odotan paljon A:n (todella vaikea nimi, jopa venäläisille, mihin kirjassakin viitataan moneen kertaan!) alustukselta Messilässä, kirjan perusteella hän vaikuttaa kuivan huumorin mestarilta.

Ihmisten pahuudesta

Otsikko on ehkä turhan dramaattinen, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni pohtiessani viime aikoina lukemiani kirjoja.

Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.

Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.

Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.

Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.

Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.

Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.