Uusi työasema

Vähän aikaa sitten uutisoitiin laajasti siitä, kuinka istuminen tappaa mm. tällaisia kirjoitustyöläisiä. Pari kollegaa kertoi Facebookissa siirtyneensä moottoroidun työpöydän käyttöön voidakseen välillä seisoa työpöydän ääressä.

Terveyden eteen voi tehdä monia asioita, mutta uusien työhuonekalujen ostaminen ei kuitenkaan innosta elämäntilanteessa, jossa muutenkin on koko ajan mietittävä, mihin kaiken hankkimansa tavaran kierrättää.

Jo muutama vuosi sitten ajattelin, että voisin yrittää tehdä välillä töitä Billnäsin pyörivän kirjahyllyn päälle nostetulla kannettavalla koneella. Taisin hetken yrittääkin, ei oikein sytyttänyt.

Nyt testaan asiaa uusiksi. Kannettavan näppis ei ole maailman paras, mutta paranee vähän siitä, että onneksi fiksussa perinteisessä konttorikalusteessa on alaspäin kääntyvä lisälevy.

Puoliso suostui ottamaan minusta valokuvan työpisteen ääressä. Onkohan asento ergonomisesti sinne päinkään? Ainakin jalkaa olen jo vaihtanut muutaman kerran. Lähipäivinä kroppa kertonee lisää.

Viimeisessä kuvassa erittäin ergonomisesti lepäävä työkaverini, mäyräkoira Doris.

Vieraana omassa elämässä

Zinaida Lindén kuvaa tuotannossaan ihmisiä, jotka on revitty juuriltaan. Oman elämän tutkimusaineistoa ainakin riittää, sillä kirjailija on syntynyt jo hävinneen Neuvostoliiton Leningradissa ja elää suomenruotsalaista elämää aviomiestä ja kirjoituskieltä myöten.

Hän on asunut myös Japanissa, mikä näkyi vahvasti mm. Runeberg-palkitussa Ennen maanjäristystä -romaanissa (2005).

Venäläisyys ja suomenruotsalaisuus ovat molemmat kansallisia ja kielellisiä identiteettejä, joita yhä useamman ”suomalaisen” tai ”kantaväestöön” kuuluvan on vaikea sulattaa. Ei siis ihme, ettei vierauden kuvaus jätä emigranttikirjailijaa rauhaan. Siinä on myös yksi hyvä syy lukea tämä teos.

Monta maata sitten -romaanin päähenkilö, Galina, on elänyt liikkuvaa elämää diplomaattimiehensä, Igorin, työn vuoksi, mutta on nyt juuttunut tämän kanssa konsulaattiin Turkuun. ”Asun kaikkialla enkä missään. En muista nykyistä postiosoitettani. En koskaan muista, missä kohtaa katkaisija on. Olen muuttanut vähintään kolmekymmentä kertaa.”

Lindénmäisesti Galina alkaa keriä tarinaansa auki minämuodossa. Aluksi lukijalle riittää tieto siitä, että Galina on diplomaatin puoliso ja siksi ulkopuolinen. Se on ehkä myös kertojan lähtökohta, josta hän alkaa esittää lisää miksi-kysymyksiä.

Galina palaa lapsuuteensa työlleen omistautuneiden patologi-isän ja kustannustoimittajaäidin ainoana lapsena. Tytär kyllä ihailee isäänsä mutta ei saa vastakaikua juuri koskaan, erityisesti kun valitsee opiskelualaksi taidehistorian lääketieteen sijasta. 

Armottoman tarkasti Lindén kuvaa vanhempia, joilla ei neuvostokilpailuyhteiskunnassa ole aikaa muille kuin toisilleen, työlleen ja koneistolle, jota pitää halveksiessakin palvella. Isoäitikään ei ole mikään satujen lämmin babushka.

Seuraava tärkeä ihminen on avioerolapsi Roman, jolla on juutalais-aristokraattiset juuret. Balettitanssija-Romanista tulee Galinan ensimmäinen rakkaus. Hän myös palaa aikuisen vaimon ja äidin elämään siinä vaiheessa, kun tämä alkaa pohtia syvemmin irrallisuutensa syitä.  

Galinan puoliso, Igor, jää teoksessa pitkään taustalle. Hän kyllä ”pelastaa” nuoren naisen tämän vanhempien kuoleman jälkeen, minkä kirjailija kuvaa erityislaatuisella tavalla kauniisti. 

Kirjailija pitää muissakin teoksissaan puolisoa ja lapsia usein perusturvana, joiden erityislaatua ei erikseen pohdita. Teoksen loppupuolella selviää, miksi arjen rakkaus voi olla hyvä valinta.

Kun Galina on käynyt läpi elämänsä tärkeät ihmiset ja tapahtumat, on aika palata takaisin vanhempien kohtaloon. Nykypäivän Pietarista hän löytää vastauksia kysymyksiin, joita ei ole koskaan ymmärtänyt edes esittää.

Kirjailijan kirkkaita havaintoja ja arkisia elämyksiä on ilo lukea, kiitos myös suomentaja Jaana Nikulan. Silti Lindénin tyyli juoksuttaa minämuotoista kerrontaa sivu sivulta ja luku luvulta saa lukijan välillä huokaamaan raskaasti. 

Jos tekstin imuun pääsee, ratkaisu avaa päähenkilön tapaa selvitellä elämänsä sotkussa olevia keriä omassa tahdissaan. Aivan teoksen lopussa on luvassa vielä palkitseva käänne.

Ina Ruokolainen

Zinaida Lindén

Monta maata sitten

Suom. Jaana Nikula. Gummerus 2013, 280 s.  

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalainen-lehdessä 30.10.

Petojen aika

Traagisesta syyskuun yhdennestätoista on tullut monille New Yorkin ja Washingtonin 2001 terrori-iskujen symboli. Mutta jo 28 vuotta aiemmin, 11.9.1973, päivästä muodostui pedon luku Chilen vallankaappauksen ja kenraali Augusto Pinochetin vallan uhreille.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika on järisyttävä kuvaus ajasta, jolloin Suomeenkin kantautuivat  laajasti ulkomaanuutiset sotilasjuntan tavasta hoitaa "epävakautta" yhteiskunnassa. Syrjäytetyn presidentti Salvador Allienden kohtalo - väitetty itsemurha - pysäytti. Tulevina vuosina Suomeen tulivat ensimmäiset kiintiöpakolaiset juuri Chilestä.

Olin 1973 syksyllä juuri täyttänyt 14 ja seurasin tiedostavan elämäni ensimmäistä suurta ulkomaanuutista tiiviisti. Minuun iski vielä pahemmin hieman myöhemmin tullut tieto suosikkirunoilijani Pablo Nerudan kuolemasta.

1970-luvulla Yleisradiossa oli vasemmistoystävällinen ilmapiiri, jonka ansiosta - joidenkin mielestä syystä - vasemmistohallituksen kaatamista ja juntan toimia seurattiin varsin tiiviisti. Sitä en muista, miten ihmisoikeusrikoksista, vainoista ja suoranaisesta kansanmurhasta, tuolloin puhuttiin. Myöhemminhän niitä on käsitelty mediassa laajasti.

Mutta takaisin Auli Leskisen romaaniin, jonka kirjoittaja on entinen Ylen ulkomaantoimittaja ja Latinalaisen Amerikan tuntija. Petojen aika on erittäin hyvin kirjoitettu, rankka ja surullinen kirja, jota varten kirjailija on ilmeisesti tehnyt paljon taustatyötä. Se ei kuitenkaan ole vain äärimmäisen tarkka reportaasi vaan hieno kuvaus yhden perheen, Rojasien, jäsenten ajatuksista ja kokemuksista. Etenkin perheen tyttären, Christinan, vaiheet niin kidutuskammiossa kuin elämässä ennen ja jälkeen nostavat lukijan ihon kananlihalle.

Petojen aika kertoo petoksesta ja äärimmäisesta pahuudesta mutta myös siitä, miten me tavalliset ihmiset käännämme helposti katseemme muualle, kun jotain pahaa alkaa tapahtua. Toivoa on siellä, missä joku puuttuu, auttaa ja välittää, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Selvyyden vuoksi: Leskisen kirjassa ei ole mitään kliseistä, ainoastaan minun vieläkin selkiytymättömissä ajatuksissani.

Lukekaa kirja, joka on myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Minä palautan sen tänään Lahden kaupungikirjastoon, jotta seuraava lukija saa sen nopeasti.