Kallis internet maailman laidalla

Grönlannin viikkomme aikana on käynyt selväksi, että asuminen maailman laidalla on kallista. Erityisen kalliita ovat verkkoyhteydet, joihin Tele Greenlandilla on monopoli. Kuulimme paikallisilta journalisteilta, että Tele Greenland on tiukasti sidoksissa paikalliseen parlamenttiin, joten monopolia tuskin kovin nopeasti puretaan.

Hotellissa Nuukissa kolme tuntia luokattoman huonoa verkkoyhteyttä maksoi 275 kruunua, joka on reippaasti yli 30 euroa. Paikalliset ihmiset eivät tietenkään maksa samaa omista yhteyksistään, mutta kuulemma silti moninkertaisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Kysymys on demokratiavajeesta, paikallinen journalisti Ivalo Egede arvioi puhuessaan meille journalisteille Grönlannin mediatilanteesta. Verkko jos mikä voisi lähentää ihmisiä ja tuoda heille niin tietoa kuin kulttuuriakin. Grönlannissa välimatkat ovat pitkät ja taitetaan joko vesitse tai lentäen. Teitä on käytännössä vain Nuukin seudulla, jossa toki asuu pääosa valtavan saarivaltion väestöstä.

Lehtien jakelu on kallista ja vaikeaa, paikallisen tv- ja radiotoiminnan elinehdot ovat surkeat. Ammattijournalistit tekevät parhaansa, mutta ovat koko ajan riippuvaisia siitä, mihin kaikkeen raha riittää. Yleensä ei ainakaan tekniikkaan. Rahaa ja aikaa vie myös demokratialle tärkeä kaksikielisyys, mikä merkitsee kaiken materiaalin kääntämistä grönlannista tanskaksi ja päinvastoin.

Äskettäin valmistui mediaselvitys, jonka median ammattilaisista koostunut työryhmä luovutti itsehallintoparlamentille. Toimenpide-ehdotuksista yksi tärkeimmistä oli saada nettiyhteys vähintään kaikille lapsiperheille ja kouluihin opiskelua varten. Ei kuulemma tule onnistumaan vuosiin. Kaikkiin osiin Grönlantia ei ole edes saatu vielä mitään verkkoa tavallisten ihmisten ulottuville.

Olen nyt jumissa toista vuorokautta Kangerlussuaqin lentokentällä, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta Nuukista koilliseen. Sisämaan jäätikön raja on parinkymmen kilometrin päässä. Täällä lentokentällä netti pelaa sveitsiläisen Telepointin kautta ihan kohtalaisella nopeudella verrattuna Nuukiin. Hintakin on kolmasosa eli sata kruunua kolmelta tunnilta.

Journalisti jäätikön reunalla.

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että Grönlannissa on tärkeämpää tarjota verkkoyhteydet matkustaville businessihmisille ja turisteille kuin tavallisille grönlantilaisille.

Tärkeää olisi myös saada lentoyhteydet toimimaan. Me emme ole jumissa sääolojen takia vaan siksi, että Air Greenlandin ainoa iso jetti on poissa pelistä teknisen vian takia. Lentokentälle on eilen ja tänään kerääntynyt yhä lisää ihmisiä, jotka odottavat jatkoyhteyttä Kööpenhaminaan. Saa nähdä, mahdummeko kaikki koneeseen huomenna.

Rohkeita ihmisiä

Kun eilen olin saanut loppuun Jukka Mallisen Joseph Brodsky -muotokuvan Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä, kävi niin kuin hyvän elämäkerran kanssa käy: syttyi tarve ryhtyä lukemaan Brodskyä itseään. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että olen lukenut Nobel-kirjailijalta vain Venetsiasta kertovan upean Veden peili -teoksen. Runoja en ole lukenut ollenkaan (nyt Mallisen kirjaan otettuja näytteitä lukuun ottamatta), vaikka Nobel tuli kai nimen omaan runoilijalle. Mallinen kertoo hyvin asiantuntevan ja oivaltavan oloisesti siitä, miten eri asioita Neuvostoliitosta karkoitetun kirjailijan tuotannosta arvostettiin lännessä ja siinä venäläisessä piirissä, joka Brodskyä luki. Lännessä Brodsky oli enemmän esseisti, mihin vaikutti tietysti kielen vaihtokin venäjästä englanniksi. Täytyypä tutustua ainakin Katastrofeja ilmassa -esseekokoelmaan, jossa Brodsky kirjoittaa mm. itselleen läheisistä runoilijoista ja kirjailijoista kuten Anna Ahmatovasta ja Osip ja Nadezda Mandelstamista.

Minulle Mallisen teoksessa antoisinta oli itse elämäkertaosuus, joka myös jo kuvaili asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti sitä, mitä, miten ja miksi Brodsky kulloinkin kirjoitti. Karkotus ensin Neuvostoliiton sisällä ja sitten länteen hioi kirjailijatimantin mutta myös kulutti miehen loppuun ennen aikojaan. Loppupuolella Mallinen (joka tunsi Brodskyn ja on laajasti sivistynyt slavofiili ja kirjallisuuden tuntija) menee teosanalyyseissään ja joissain selostuksissa esim. Brodskyn ja toisen venäläisen Nobel-kirjailijan, Aleksandr Solzhenitsynin, vahvasta keskinäisestä antipatiasta niin syvälle, etten jaksanut enää pysyä mukana. Hieno kirja kuitenkin.

Ennen Brodskyä tutustuin kirjan kautta rohkeaan naiseen, suomalaiseen Marketta Horniin, joka 2004 aloitti yhden naisen mielenosoitusmatkansa reppumatkailijana Aasiaan ja Australiaan. Matkan aikaan jo reippaasti yli viisikymppinen Horn kuvaa vuoden reissuaan teoksessaan Neljän Dollarin päivä (ilmestynyt pokkariversiona tämän vuoden alussa), jonka nimi jo kertoo paljon. Matka etenee halvoilla busseilla ja junilla alkuperäisväestön keskellä, yöpymään Horn pyrkii luostareissa ja muissa yhteisöissä, joissa hän voi tutustua paikallisiin ihmisiin ja maksaa oleskelunsa pääosin työllä. Hän tutustuu eri uskontoihin, naisen asemaan, köyhyyteen ja ympäristöongelmiin monelta eri kannalta.

Mielenosoitusmatkan yksi sisältö on vastustaa kertakäyttökulttuuria, minkä vuoksi Horn ei mm. suostu missään ostamaan pullotettua vettä tai käyttämään kertakäyttöastioita. Hän tekee oivaltavia huomioita ihmisten tavasta elää - etenkin tuhota maapalloa - ja on välillä raivostuttavan taipumaton ja pedantti.

Kirja kannattaa lukea ihan jo sen tietosisällön ja koettujen asioiden takia, mutta kokonaisuus on liian laaja ja tasapaksu, kun lähes jokainen päivä ja uusi liikenneväline tai majapaikka käydään läpi samanlaisella otteella. Vaikka Horn on kokenut monta erilaista maata ja kulttuuria ja jopa ääritilannetta, ne eivät aina erotu liian runsaan massan keskeltä. Toisaalta junnaaminen on myös tehokeino, josta voi saada edes kalpean aavistuksen matkan vaivalloisuudesta. Teksti perustuu Hornin matkan aikana kirjoittamaan blogiin ja sähköposteihin, mikä osaltaan selittää tekstin rakennetta.

Hylky yhdistää kohtaloita

Helen Mosterin Hylky on niitä romaaneja, joka pistää lukijan odottamaan lisää. Ei niin, että toivoisin jatko-osaa, sillä tämä tarina on nyt tässä. Suomentajana ja toimittajana aiemmin tunnettu esikoiskirjailija on kuitenkin jo niin taitava, että odotan häneltä monta uutta sukellusta historiaan, taiteeseen – ja ehkä myös veden alle.

Tarina lähtee liikkeelle sukelluksesta. Lukijalle vielä tuntemattoman miehen eteen ilmestyy yllättäen hahmo ja sitten masto.

Kohta ollaankin vuoden 1792 Pietarissa, Katariina Suuren Talvipalatsissa, jossa vanheneva keisarinna valmistelee suurta tilausta. Rakkauselämäänsä ja valtaansa pönkittääkseen hän haluaa Meissenin posliinitehtaalta maailman kauneimman astiaston ja nuorelta wittenbergiläiseltä taiteilijalupaukselta upeita maalauksia. Tilaukseen kuuluu myös parhaita viinejä, kankaita, harvinaisia väriaineita ja muita ylellisyystarvikkeita.

Lastin kuljettajaksi valitaan alankomaalainen merikapteeni Willem Arnesen, joka on juuri jäänyt leskeksi lapsilaumansa kanssa. Heistä vanhin, Arne, ei isänsä pettymykseksi ole kiinnostunut merenkulusta nuoremman veljensä Pietin tavoin. Arne haluaa taiteilijaksi.

Nykysukeltajaksi paljastuu Anton Saksa, joka puolestaan on pettymys sekä entiselle vaimolleen että taideagenttina menestyneelle äidilleen. Meren alta löytyneestä hylystä tulee Antonille pakkomielle, jonka varjolla hän pääsee tutustumaan 1700-luvun lopun historiaan.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa välillä hyvin taitavasti, välillä hieman kömpelösti selittäen. Johtavaksi teemaksi nousevat perheen sisäiset ristiriidat.

Kiinnostavimmat hahmot ovat isä ja poika Arnesen, joista nuoren taiteilijalupauksen kohtalo koskettaa erityisesti. Arnella on aikansa tiukoissa raameissa sekä lahjakkuutta että näkemystä – ja kirjailijalla taitoa eläytyä niihin. Paljon ohuempi hahmo on Anton, teennäisempikin nykypäivän murheineen.

Moster kuvailee asiantuntevan oloisesti 1700-luvun hovitapoja, merenkulkua, posliinitehdasta ja kuvataidetta. Yhteen ne nivoo hylky, joka kovasti muistuttaa Suomen aluevesiltä löytynyttä Vrow Mariaa. Kaikki rönsyt eivät palvele tarinaa, mutta silti teksti pysyy kiinnostavana. Toivottavasti kirjailija valitsee jatkossakin yhtä mielenkiintoisia aiheita ja puhaltaa niihin vielä enemmän elämää.

Ina Ruokolainen

Helen Moster: Hylky. Avain 2011, 253 s.

Kirja-arvio on julkaistu 13.4.2011 Etelä-Suomen Sanomissa otsikolla Hylky yhdistää tapahtumia nykyajassa ja menneisyydessä.

Taidanpa ryhtyä seuraamaan...

entisen pienkirjakauppiaan, lahtelaisen Tuulikki Norrlinin blogia Neljännen kerroksen kirjoituksia. Ensimmäisen kirjoituksen perusteella blogissa ei jymähdetä kirjallisuuteen. Musiikkimies Heikki Valpolan elämyksellinen haastattelu on tehty Lorrainen pyöräretken innoittamana.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

Valokuvatorstai: Saapuminen

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on saapuminen.

Pari vuotta sitten viimeksi kävin Viipurissa, jonne olen yleensä saapunut rautatieaseman kautta.

Jos haluaa nähdä saapumisessa oikein paljon symboliikkaa, niin viipurilaisten jälkeläisenä minulla voisi olla kyse kotiinpaluusta. Asemarakennus tosin oli eri isovanhempieni aikaan, sillä Eliel Saarisen 1913 valmistunut hieno asema tuhoutui sodassa elokuussa 1941. Kuvassa näkyvä klassistinen asema rakennettiin 1953.

Vielä viimeiset kohokohdat vuonna 2008

Alkaa olla jo kiire, jos haluaa tehdä tiliä kuluneesta vuodesta 2008. Jätän väliin yhteenvedon lukemistani kirjoista, joista osan olen arvioinut ihan ammatillisesti ja julkaissut arviot myös tässä blogissa.

Kannatan kulttuurissa ja elämässä yleensäkin lähikokemuksia, mutta kyllä muutama elämys kannatti käydä hakemassa kauempaakin:

Como-järven lähellä vuorilla sijaitsevat Madonna del Ghisallon kirkko ja pyöräilymuseo, jotka kertovat italialaisten intohimoisesta suhteesta pyöräilyyn. Kirjoitin kokemuksistani artikkelin Etelä-Suomen Sanomiin.

Milanon Palazzo Realessa (siinä Duomon aukiolla) heinäkuussa näkemäni uskomattoman upea Francis Baconin töiden näyttely. Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa Lontoon Taten järjestämästä näyttelystä, joka on lähdössä 2009 ajaksi kiertueelle taiteilijan satavuotissyntymäpäivien kunniaksi. Jutun perusteella näyttelyssä on esillä paljon samoja töitä kuin Milanossakin. Jos tulee jossain päin vastaan, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Leonard Cohenin intensiivinen ja sykähdyttävä konsertti Helsingissä 10.10. Konsertin jälkeen kaivoin omistamamme ensimmäisen Cohen-levytyksen (Leonard Cohen 1968) esille ja hankin viiden cd:n The Collection -kokoelman, jonka sisältämiä keskeisiä teoksia olen kuunnellut koko syksyn.

Ateneumin vielä tammikuussa jatkuva Mika Waltari ja taiteilijaystävät -näyttely. Kirjailijan tärkeimmät taiteilijat teoksineen edustavat sekä tunnustettua että hieman syrjään jäänyttä modernismia. Komeasti rakennettu näyttely, joka avaa mielenkiintoisesti sekä kirjailijan henkilökohtaisia mieltymyksiä että hänen "akateemisempaa" taiteen tuntemustaan. Näyttelykirjan artikkelit ja Waltarin omat esseet odottavat vielä, että ehtisin lukea ne.

Ja kyllä, olen nauttinut myös monista sellaisista kirjoista, joita en ole arvioinut. Olin erittäin vaikuttunut Sofi Oksasen Finlandia-palkinnon voittaneesta Puhdistuksesta. Muista ehdokkaista olen lukenut Katri Lipsonin Kosmonautin, joka oli toki mielenkiintoinen ja taidolla rakennettu, mutta ei jättänyt minuun suurta jälkeä. Parhaillaan luen nautinnolla Panu Rajalan Unio Mysticaa, jonka ulos jättämisestä Tieto-Finlandia-kisan ulkopuolelle en ole yhtään mitään mieltä - enhän ole lukenut ehdolla olleita. Uskon kuitenkin, että Rajalan teos oli välttämätön lisä Waltarin 100-vuotisjuhlintaan, antaahan se monelle lukijalle mahdollisuuden tutustua kirjailijan tuotannon eri puoliin ja niiden taustoihin sekä kirjailijan henkilökohtaisessä elämässä että yleisessä poliittisessa ja kulttuurihistoriassa.

Kirjoitus on neljäs ja viimeinen osa kulttuurivuoteni 2008 yhteenvedosta.

Kirja-arvio: Matkalla ekokatastrofin alkulähteille

Johanna Sinisalon Linnunaivot pakottaa ajattelemaan fanatismia

Tämä aika suorastaan huutaa tekstejä, joissa pohditaan ihmisen ja luonnon välistä kamppailua herruudesta. Johanna Sinisalo osallistuu keskusteluun teoksella Linnunaivot, jossa ihmisen jokainen väärä valinta on siemen ekokatastrofille.
Luontoon heitetty tamponi voi olla yhtä kohtalokas kuin kritisoidut lennot maapallon toiselle puolelle. Linnunaivoissa syyllistytään molempiin.
Sinisalo heittää peliin kaksi nykyajan nomadia. Heidi rimpuilee isäukon junailemassa työpaikassa PR-assistenttina, pikkupomojen mielihalujen juoksutettavana. Hän tapaa Lapissa Jyrkin, baarimikon, jolla on periaatteita.
Pätkätyöt ja -suhteet ovat heille arkipäivää, Jyrkille valinnan kautta, Heidille olosuhteiden pakosta. Sen verran todellisuudet kohtaavat, että kanssakäymistä voi nimittää suhteeksi. Kun Jyrki ilmoittaa lähtevänsä puoleksi vuodeksi vaeltamaan, Heidille tulee hätä ilmoittautua mukaan.
Kohteena on Down Under, Uuden Seelannin ja Australian syrjäisimmät erämaat. Vain Jyrkillä on aavistus, miten kovaa siellä voi olla. Hän on aiemmin rämpinyt, kiivennyt, kantanut varusteita ja selvinnyt viikkojen suihkuttomuudesta.
Äärimmäisissä oloissa selviäminen on Jyrkille pakkomielteeseen verrattava elämäntapa, jota hän puolustelee ekologisilla valinnoilla. Hän punnitsee grammalleen makuupussit ja makkarasiivut eikä jätä muruakaan jätettä jälkeensä.
Heidin matkaeväs on asenne. Hän haluaa irti pissaliisaksi nimittelevästä isästä ja vähättelevistä työtovereista. Ihmeellisesti hän myös luottaa mieheen, tämän fanaattisen tarkkoihin tietoihin ympäröivästä luonnosta. Kunnes alkaa tapahtua pieniä onnettomuuksia ja kunnes nainen ei enää kestä nälkää tai taskussa painavia roskia.
On alusta asti selvää, ettei matkalla käy hyvin. Sinisalo kuvailee äärimmäisen taitavasti tienhaarat, joissa pitää tehdä valintoja. Heidin ja Jyrkin sisäiset monologit vievät syvälle päähenkilöiden ajatuksiin ja kivusta huutaviin lihaksiin. Ei ole sattumaa, että Heidin matkalukemisena on Joseph Conradin Pimeyden sydän.
Linnunaivot-nimi viittaa kea-papukaijoihin, joiden läsnäolo ahdistaa ja muuttuu jopa konkreettiseksi vaaraksi. Ihmisten ansiota sekin, tietysti.
Sinisalon kirja on intensiivinen lukukokemus, joka pakottaa myös miettimään fanaattisuuden ja arkijärjen suhdetta. Onko järkevää tehdä aina oikein, jos se ajaa muut tuhoisiin tekoihin?

Ina Ruokolainen

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. 331 s. Teos 2008.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 28.9.2008

Valokuvatorstai: Vonnegut

Valokuvatorstain 69. haaste kuuluu näin:

Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat.
Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen

Valokuvatorstai: Keskeneräinen

Muutto on käynnissä ja sitä myötä koko arkea leimaa ajatus keskeneräisyydestä. Kirjoittamisen ja muiden töiden välissä ei pidetä kahvi- vaan remontti- ja pakkaustaukoja. Nyt menossa kirjahyllyjen tyhjennys, laatikossa matkailukirjoja sekä oppaita ja luetteloita eri maiden museoista.

Valokuvatorstain tämän viikon aihe on keskeneräinen.

Valokuvatorstai: Portaat

Ylhäällä odottaa Piazzale Michelangiolo komeine näkymineen Firenzen yli. Kuva otettu viime huhtikuussa.

Valokuvatorstain haaste on portaat.

Valokuvatorstai: Kursiivinen melankolia

Minulle käynnit isovanhempieni kotiseuduilla itärajan takana eivät aiheuta suurta surua tai menetyksen tunteita, korkeintaan "kursiivista melankoliaa".

Ylhäällä Koiviston kirkon ovi syksyllä 2006, alhaalla Viipurin taidemuseon ja -koulun kaarikäytävä keväällä 2007. Kirkko on nykyään jonkinlaisena kokoontumistilana, jossa on päädyssä pieni museo. Taidemuseossa toimii ainakin jotain lasten taidetoimintaan viittaavaa.

Koiviston kirkon suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck, Viipurin taidemuseon ja taidekoulun rakennukset sisältävän kompleksin Viipurin kaupunginarkkitehti Uno Ullberg.

Valokuvatorstain tämän viikon haaste toteaa: "On 0lemassa kursiivinen melankolia".

Valokuvatorstai: klassikko

Satuin olemaan Firenzessä 15.4.2007 sikäläisen maratonin aikaan. On oikeastaan vaikea päättää, mikä kuvassa täyttää eniten klassikon määritelmät: Palazzo Vecchio, sen edessä seisova Michelangelon Davidin kopio, maratonjuoksu vai Firenzen kevättä seuraavat turistilaumat, minä mukaan luettuna. Koko Firenzen keskusta ainakin kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Valokuvatorstai etsii siis klassikkoja.

P.S. Kohdallani alkaa jo olla perinne sattua opintomatkalle kaupunkiin, jossa järjestetään maraton juuri silloin. Syksyllä 2000 olin Kölnissä, 2003 Venetsiassa ja 2007 Firenzessä opiskelemessa kieltä ja/tai taidetta samaan aikaan juoksijoiden kanssa.

Kirja-arvio: Vuoren ylittäminen on kasvun paikka

Aikuistumassa olevat Tashi-poika ja Doma-tyttö elävät Sokerilaitumen kylässä keskellä vuoristoa, jota asukkaat kohtelevat jumalina. Elanto tulee laiduntamisesta, viljelyksistä ja suolankeruusta.
Kylään saapuu solan kautta vaalea mies, Tzootz, jonka siniset silmät, vaatteet ja varusteet saavat kyläläiset pitämään häntä yliluonnollisena olentona. Kun Tzootz ilmoittaa jatkavansa matkaa Korkeimman Jumalanäidin yli, kyläläiset pitävät häntä hulluna ja kuoleman omana.
Tzootz kuitenkin palaa vuorelta ja tuo Tashille kiven, minkä jälkeen kylässä alkavat koettelemukset hiekkamyrskyistä tulviin. Tashin on hyvitettävä onnettomuudet palauttamalla kivi vuoren huipulle.

Jukka Laajarinteen Jäiset jumalat näyttää ensivaikutelmalta fantasialta, jossa yliluonnollinen on koko ajan läsnä. Kirjailija kuljettaa kuitenkin rinnalla myös toista tarinaa, jossa metallinen silmä tarkkailee meitä kaikkia Koneiston puolesta.
Tarinat yhdistää Tzootz, josta vähitellen kuoriutuu Himalajan huipuille himoava vuorikiipeilijä. Hän edustaa länsimaista nykyihmistä, joka hektisen elämän paossaan tulee samalla loukanneeksi ikiaikaisia tapoja ja vuoren jumalia.
Jäisten jumalien herkkua ovat vuoriston olojen kuvaukset, sekä länsimaisen "valloittajan" että alkuperäisväestön kokemusten kautta.
Laajarinne osoittaa voimansa nuortenkirjailijana Tashin ja Doman elämän ja kasvun kuvaajana. Kahden tarinan ja maailmankuvan rinnastaminen ei onnistu yhtä luontevasti.
Tzootz ei ole läheskään niin kiinnostava kuin nuoret, joille vuoret merkitsevät todella taistelua elämästä ja kuolemasta. Ne, joille rinnakkaiskertomus aukeaa, saavat hyvälle seikkailulle yhden ulottuvuuden lisää.


Ina Ruokolainen
Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat. 205 s. WSOY, 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 19.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Klassikko vetää mutta vasta ympäristösanoma puhuttelee

Taidekeskus Retretin ovella se iskee: pakokauhu massojen keskellä. Olen osunut lippujonoon keskelle bussilastillista ja pelästyn, etten pääse kohtaamaan taideteoksia hetkeäkään kahden kesken. Olenhan yksi niistä, jotka jälleen kerran ovat liikkeellä kesän klassikon, Eero Järnefeltin, perässä. Mikä meissä suomalaisissa on, kun niin mielellämme katsomme jo kadotetun Suomen ihmisiä ja maisemia kultakauden mestareiden käsittelyssä? Emmekö ikinä ole päässeet irti maaseutuyhteiskunnan arvoista, joita kuorruttavat muutamat taiteilijat, sivistyneistön edustajat ja harvat valtaapitävät?

Mutta Retretti on ovela. Lippuluukulta se ohjaa meidät ensiksi luolastoon, jossa on tarjolla ihan erilainen sanoma. Hälisevät massat kaikkoavat ympäriltä, kun pimeän keskeltä hahmottuu tämän kesän ympäristöarkelogiaa. Antero Kare vaikuttaa minun voimakkaimmin Karhullaan ja esihistorialliseen taiteeseen viittaavalla maisemallaan. Ihmisen luomia keinovärejä valuva karhu ja vedestä heijastuvat joutsenet kertovat siitä, mitä emme kaikessa alkuperäisen kaipuussamme sittenkään välitä suojella. Luolassa solisee ja humisee, Stuart Wreden jääveistokset jatkavat keskustelua. Suurten ja teknisesti vaativien teosten sponsorit ovat näkyvästi esillä. Se voi kertoa yritysten yhteiskuntavastuusta, mutta samalla se muistuttaa maailmasta, jossa taide ei mitenkään pärjää ilman suuria tukijoita ja isoja ihmismassoja.

Järnefelt-näyttely on esillä maan päällä, ja siellä ihmisten läsnäolo taas tuntuu. Edessä kulkee ryhmä oppaineen, jota en nyt välitä kuunnella, vaikka hän selvästi osaa asiansa. Haluan katsoa rauhassa niin ennestään tutut klassikot kuin yksityiskotien aarteetkin. Kumpienkin takia olen kuluttanut polttoainetta ja ympäristöä lähtemällä pitkälle näyttelymatkalle. Maalauksiin en pety, sillä ne kertovat monipuolisesta ja jokaisen yksityiskohdan hallitsevasta taitelijasta. Maisemat ovat niitä suomalaiskansallisia ikoneja, joita on käytetty monissa Suomen vaiheissa symboleina. Mutta minä katson nyt läheltä nais- ja lapsikuvia. Järnefeltillä ei miehenä näytä olleen pienintäkään vaikeutta saada aikaan sitä intiimiä tunnelmaa, joka usein liitetään vain tunnettuihin naismaalareihin.

Ripustuksesta en pidä, se on sitä mielikuvituksetonta ja tylsää museotyyliä, johon Suomessa niin kovin usein tyydytään. Järnefeltien maalaavien perheenjäsenten ja venäläisten realistien mukanaolo sen sijaan toimii. Se kertoo omalta osaltaan siitä hedelmällisestä ristiriidasta, missä suomalaisiksi itsensä tunteneet taiteilijat loivat töitään osana Venäjää. Kiitoksen ansaitsee myös näyttelykirja, jossa Järnefeltien sukutarina monine rönsyineen on mukana.

Usean tunnin vierailu syömistaukoineen osoittaa taas kerran, että Retretti on liian iso. Kalevala-korun juhlanäyttely ja Timo Sarpanevan teosten esittely tuntuvat ennalta katsomisen arvoisilta, mutta paikan päällä koen pettymyksen. Kalevala-korun näyttely on enemmän tuote-esittely kuin historiallisen yrityksen vaiheiden läpileikkaus. Sarpanevan hienoista lasiteoksista, muutamasta rautapadasta ja kankaista syntyy niin aneeminen kokonaisuus, että se tuntuu vain täyttävän yhden tilan. Loput näyttelyt laahustan läpi, ja kaupasta jaksan ostaa kolme postikorttia. Jos asuisin lähempänä, käyttäisin hyväksi mahdollisuutta käydä kertalipun hinnalla katsomassa minulle tärkeimmät näyttelyt uudestaan.

Valokuvatorstai: jäätelökesä

Minun jäätelökesäni alkoi jo huhtikuun puolivälissä Italiassa, Cinque Terren kansallispuistossa sijaitsevassa Monterosson kaupungissa. Hyvin muodikkaassa katukahvilassa pirtelöt juotiin tällaisista juoma-astioista.

Valokuvatorstai kuvittaa siis tällä kertaa jäätelökesää.

Valokuvatorstai: tyhjä

Kulttuuri- ja turistikaupunki Firenzestä on lähes mahdoton löytää yhtään tyhjää paikkaa mihinkään aikaan vuorokaudesta.

Certosa di Galluzzossa eli Firenzen lähellä sijaitsevassa kartusiaaniluostarissa on kuitenkin toinen aika ja tunnelma. Upeiden taideaarteiden ja pitkän luostariperinteen vaalijoina jatkaa vain kymmenkunta vanhaa munkkia, jotka päästävät ajoittain myös turisteja katsomaan tilojaan ja ostamaan liköörejään, korttejaan ja öljyjään.


Loggian perältä aukeava ovi johtaa yhteen tyhjään munkinkammioon, jollaisessa on asustellut vieraana myös Le Corbusier, yksi funktionalistisen arkkitehtuurin keskeisistä suunnittelijoista. Hän kuulemma ihastui käytännöllisiin eli funktionalistisiin luostarin huonekaluihin ja otti niistä ideoita.

Päivitys

Huomenaamulla raahaan matkalaukut n. klo 4.45 ulos talostamme ja aloitan matkan tänne. Parin päivän päästä käynnistän käyttöjärjestelmän päivityksen täällä. Reilussa kahdessa viikossa toivottavasti unohdan mahdollisimman monta suomalaisittain hyödyllistä asiaa, jotta työasioita pursuaviin henkilökohtaisiin tiedostoihini tulee tilaa italialaiselle kielelle, kulttuurille ja mentaliteetille. Nähdään vapun tienoissa! Ci vediamo!

Kaukosäädettyä journalismia

International Herald Tribune kirjoitti 20. marraskuuta ilmiöstä, jonka ei aivan ensimmäiseksi uskottu koskevan journalismia: työn ulkoistamisesta halvan työvoiman maihin. Esimerkit löytyivät pääasiassa englanninkielisestä mediasta, joka voi hyödyntää Intian ja Singaporen kaltaisia halpamaita ympärivuorokautisessa uutisseurannassa.

Esimerkkien lisäksi artikkeli pohjaa World Association of Newspapers -järjestön jo kesällä julkaistuun raporttiin. Sen mukaan sanomalehtibisnes seuraa tarkasti muita tietoaloja etsiessään tapoja säästää kustannuksia.

Ulkoistaminen kiihtyy, kun sanomalehdet etsivät suuria ja pieniä tapoja vähentää kuluja mainostulojen ja levikkien kutistuessa.

Media on aiemmin löytänyt halpatyövoimansa läheltä, freelancereista ja alan ulkopuolisista avustajista. Uutta on se, mitä IHT nimittää kaukosäädinjournalismiksi. Reuters seuraa jo Yhdysvaltain talousuutisia Bangaloresta ja saksankielinen media löytää edullisia tekijöitä Tšekistä. Kokonaisia grafiikkaosastoja on viety Kaukoitään.

Kaukosäädinjournalismi elää maailmanlaajuisen verkon varassa, mutta ei vain tekniikan tai kehittyvien tiedonhakumahdollisuuksien vuoksi. Verkko itsessään on opettanut käyttäjänsä joustaviksi.

New Yorkin ammattijournalistit ovat jo nostaneet metelin, koska eivät usko 14 500 kilometrin päässä syntyvän yhtä hyviä uutisia kuin paikan päällä. Työnantaja kysyy, onko paikallistuntemus viisinkertaisen palkan arvoista, jos suurin osa jutuista nojaa verkkolähteisiin.

Kalliille länsijournalisteille on muitakin vaihtoehtoja kuin Kaukoidän kollegat. Wienissä toimiva Vorarlberger Nachrichten kehuu nojaavansa paikallisuutisissa Burgerforumiin eli 2 500 hengen kansalaisverkostoon, joka avustaa lehteä ilmaiseksi. Suomalaisissa lehdissä käytetään vielä toimittajia jalostamaan yleisövinkit jutuiksi, mutta ilmaisia kuvia julkaistaan jo täyttä päätä.

Outsourcing hits a new class of workers: Journalists

Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu Journalistin numerossa 21/2006

Ylittämätön käyttöliittymä

Edessä on viikko melkein extremeä. En ota mukaan kannettavaa tai muutenkaan varmistele nettiyhteyttä, kun ihailen ruskaa täällä ja tuuletan kroppaa ja mieltä täällä. Sen sijaan pakkaan mukaan kirjoja, joita WSOY:n graafinen suunnittelija, studiopäällikkö Marjaana Virta kerran kehui minulle haastattelussa käyttöliittymältään ylivoimaisiksi. Niitähän voi kuljettaa mukana minne vain ja lukea suunnilleen missä asennossa tahansa, ilman mitään piuhoja tai edes langattomia yhteyksiä.

Tämä on hyvä aasinsilta Kiiltomadon tuoreeseen pääkirjoitukseen, jossa kuvaa ja sanaa yhdistävistä kirjoistaan ja taideteoksistaan tuttu Tiina Pystynen suomii kustantajia kirjojen ulkosasun unohtamisesta. Tai pikemminkin siitä, että kaikki yrittävät värikkäillä ja tyylittömillä ulkoasuillaan kilpailla suunnilleen iltapäivälehtien keinoilla.

Jos pääsen hypistelemään uutuuskirjoja kirjakauppaan, kannella ja typografialla on kyllä merkitystä ostopäätöstä tehdessä. Kauniit kirjat ovat myös esineitä, joita mielellään säilyttää siinäkin tilanteessa, kun hylly kaipaa jo harvennusta. Matkalla tietysti pokkarit ovat usein paikallaan, mutta voihan niidenkin ulkoasun suunnitella hyvin.