tiistaina, elokuuta 28, 2007

Freeasiaa ja kadonnut kurpitsa

Tapasimme eilen illalla jo toistamiseen tänä kesänä Lahden seudun freelancejournalistien voimin. Kyseessä on ammattilaisten porukka, johon erilaisten laskukaavojen mukaan kuuluu noin 30 Suomen Journalistiliittoon ja sen freelanceyhdistyksiin SFJ ja FAO kuuluvaa ammattilaista: kirjoittavia toimittajia, radio- ja tv-journalisteja, valokuvaajia ja media-alan moniosaajia, joista osa on julkaissut mm. kirjoja. Erityisen ilahtunut olin eilen siitä, että saimme Lahden Vesisamoilijoiden saunalle Kahvisaareen paikalle peräti 14 kollegaa - siis lähes puolet jäsenistämme.

Melomisen ja saunomisen ohessa puhuimme pari tuntia varsin tiukkaakin ay-asiaa. Freelancerit ovat Journalistiliitossa nouseva ryhmä, mikä on tietenkin seurausta yhteiskunnan yleisestä ulkoistamis- ja pätkittämistrendistä. (Vaikka moni meistä tekeekin tätä ihan vapaaehtoisesti itsenäisenä yrittäjänä!) Jälleen kerran vahvistui käsitys siitä, ettei maakuntalehtien tai paikallisen median varaan voi rakentaa minkäänlaista elantoa. Palkkiot mm. tässä blogista julkaistuista kirja-arvosteluista ovat kuulemma hieman parempia kuin monissa saman kokoisissa lehdissä, mutta eivät korvaa sitä aikaa, joka lukemiseen ja kirjoittamiseen menee. Isoista aukeaman elämäntyylijutuista tai reppareista kuvineen tarjotaan pienimmissä lehdissä vain kymppejä.

Meidän porukastamme iso osa tekeekin töitä valtakunnalliseen mediaan. Haluaisimme kuitenkin näkyä myös paikallisesti ja maakunnallisesti, mistä kertoo mm. oma avustajasuhteeni. Missähän vaiheessa paikallinen media huomaa, että se pelaa aika monta hyvää ammattilaista ulkopuolelle? Tästä aiomme ottaa jatkossa selvää.

Eilinen iltamme muuten sujui nyyttikestiperiaatteella. Muutama viljelytaitoinen kollega toi ystävällisesti puutarhansa antimia jakoon myös jatkojalostusta varten. Sain jaossa kaksi kurpitsaa, joista vain toinen mahtui pyörän etukoriin, toisen köytin kotimatkalle tarakalle. Lähellä kotia huomasin, että kaunis vihreä zucchini oli tipahtanut jossain töyssyssä matkasta. Paluuta etsimään ei enää ollut, sillä sade vihmoi ja pimeys oli laskeutunut. Jos joku löytää puolimetrisen kesäkurpitsan esimerkiksi Lahden Polttimon raiteilta, sen on varmaan vielä tänään ihan käyttökelpoinen. Anteeksi kollega!

Kirja-arvio: Poikkeustila on normaalitila

Margaret Atwoodin novellikokoelman Poikkeustila voi lukea ainakin kahdella tavalla. Tusinasta novelleja hahmottuu vähitellen yksi tarina. Aikakaudet, näkökulmat ja osittain myös henkilöt vaihtuvat, mutta lukija voi täyttää aukeat kohdat risteävien polkujen välissä.

Useimpien tarinoiden keskushenkilö on Nell, jonka mielenliikkeitä ja valintoja seurataan yksitoistavuotiaasta varttuneeseen keski-ikään. Hän on isosisko, joka koko kesän neuloo valkoisia villavaatteita syntyvälle vauvalle. Myöhemmin hän yrittää pitää synnynnäisestä kemiallisesta epätasapainosta kärsivää siskoaan normaalien kirjoissa.

Nell on toinen nainen, vaimo ja äiti, joka antaa periksi monissa elämänsä käänteissä. Näyttää, ettei hän itse edes tunnista käännekohtia, sillä joku muu tuntuu useimmiten päättävän jo ennalta hänen seuraavan askeleensa. Oman itsen tielle tulee aina jotain, vähintään lisääntyvä kotieläinlauma.

Atwoodin käsittelyssä Nell ei ole mielenkiinnoton henkilö. Hän vielä elämäänsä eteenpäin tavoilla, jotka me lukijat tunnistamme itsessämme tai lähipiirissämme. Juuri me olemme liian pitkään kilttejä ja toisaalta räjähdämme aivan väärissä paikoissa kuten Nellin pikkusisko. Aika monesta meistä lopulta löytyy lopulta se piste, jossa ei enää jousteta.

Jos ei halua ripustautua yhtenäiseen tarinaan, novellit toimivat myös erikseen. Atwoodin ilmaisu on tarkkaa ja kirkasta. Hän on mestari tavoittamaan hetken tunnelmia, jotka suurten kertomusten metsästäjät epähuomiossa ohittavat.

Yksi omista suosikeistani on avausnovelli Huonot uutiset, jossa kertoja kuvailee vakiintuneen parin arkipäivän kommunikaatiota:

”’Täällä ollaan’, minä huudan alakertaan. Me käytämme paljon tätä ilmavälitteistä sisäpuhelinta. Kommunikaatio ei ole pettänyt, ei vielä. Ei vielä kuuluu nielaista, niin kuin possessiivisuffiksi nykyisin. Se on sanaton ei vielä. Sitä ei lausuta ääneen.”

Suomentaja Kristiina Drews on luonut tekstiä, jossa kielen ja kulttuurin erot eivät hypi silmille. Tuskinpa Kanadan englannissa puhutaan possessiivisuffiksista, mutta juuri se ankkuroi kertojan tarkasti kiinni omaan ikäänsä ja siihen ihmisryhmään, joka vielä välittää kielioppisäännöistä.

Poikkeustila ei ole Atwoodin suuria teoksia mutta ehdottomasti hyvä kirja. Kannattaa laajentaa käsitystä kesälukemisesta jo ottaa teos mukaan mökille, lentokoneeseen tai rannalle. Yksi Atwoodin novelli päivässä pitää tyhmyyden loitolla.

Ina Ruokolainen

Margaret Atwood: Poikkeustila. Suomentanut Kristiina Drews. 266 s. Otava 2007.

Arvio on julkaistu 28.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Tiedoksi: Jos joku ihmettelee "mökkilukemisia"; arvio on kirjoitettu jo heinäkuun alussa.

sunnuntaina, elokuuta 26, 2007

Kirja-arvio: Kolmikymppisten elämä on tulpan takana

Kirjailija Jarkko Tontti on jo etukäteen saanut paljon huomiota lausunnoillaan, joiden mukaan 1940- ja 1950-luvulla syntyneet tulppaavat myöhemmin syntyneiden etenemisen elämässään. Luokkakokous-romaanissa asia sanotaan kerran suoraan, muuten kahden kolmikymppisen miehen elämänvalintojen kautta.

Humanisti Matias tekee väitöskirjaa ja taistelee apurahoista akateemisen kateuden sisäpiirissä. Hänen paras ystävänsä, Toni, on jättänyt opintonsa kesken, menestyy tietotekniikka-alalla mutta kipuilee vasta löytyneen syöpäkasvaimen kanssa. Perhe, oma asunto ja muulla tavoin vakiintunut elämä eivät kuulu kummankaan kuvioihin.

Luokkakokous on sukupolvi- mutta myös aikalaiskuvaus. Teksti on sijoitettu vuoteen 2003, jonka jälkeen pätkätyöläisten, pakkoyrittäjien ja apurahatutkijoiden asema tuskin on kuvauksesta parantunut.

Yhtä paljon romaani on kuvaus ystävyydestä, haaveiden pettämisestä sekä rakkaussuhteiden ja lapsuuden merkityksestä. Kaikki asiat eivät muutu sukupolvesta toiseen, vaikka yhteiskunnan tarjoamat päällimmäiset elämän ehdot olisivat muuttuneet. Väliinputoajia, parittomia ja sairaita on kaikenikäisissä.

Kertomus lähtee tilanteesta, jossa molempien entinen luokkatoveri ja rakastettu Emmi värvää miehet järjestämään kanssaan luokkakokousta. Emmi on menestyvä lääkäri ja nouseva poliitikko, jolle jokainen ihmisjoukko on täynnä potentiaalisia äänestäjiä. Matias ja Toni näkevät kumpikin urakassa mahdollisuuden päästä lähelle haluamaansa naista.

Varsinainen kertomus etenee luokkakokouksen osoitteiden etsinnän kautta. Kolmikko tapaa eri kokoonpanoissa, minkä lisäksi jokainen käyttää omia väyliään yhteisen päämäärän ja omien tavoitteidensa ajamiseen.

Tontti antaa äänen vuoroin Matiakselle ja Tonille. Ulkoisesti Tonille tapahtuu enemmän alkamassa olevien syöpähoitojen takia. Tiukan it-murremuurin takana hyvin epävarma kolmikymppinen haaveilee omasta firmasta ja hakee voimaa rukoilusta. Kotitausta kummittelee syöpään kuolleen äidin hahmossa.

Viaton juhlapuuha pistää myös Matiaksen ajatukset liikkeelle. Porvarillisen perheen ottolapsi haluaa päästä selville geeneistään ja joutuu samalla miettimään, mitä virkaa perinteisellä sivistyksellä enää on.

Emmi on ihmeolento, josta muodostuu alkuun lähes huvittava kuva miehisen hormonihuurun takaa nähtynä. ”Lumenvalkoinen iho, pisamat kasvoilla kuin veripisarat kaukalon jäällä tappelun jälkeen. Aaltoina peppuun ulottuvat hiukset, jotka kimalsivat kuin helmimaali Ferrarin konepellillä”, Toni unelmoi. Kirjailija ei kuitenkaan tyydy vain kliseetehtailuun, sillä lopussa nainen osoittaa olevansa jotain aivan muuta kuin miehet ovat kuvitelleet.

Kun luokkakokous lopulta koittaa, parhaiden ystävien elämänarvot ja -valinnat ovat edenneet enemmän kuin viitenätoista vuotena sitä ennen. Loppu ei ole yhtä vahva kuin muutamat sivupolut matkalla sinne. Joka tapauksessa Tontti on osoittanut, että hän osaa kirjoittaa oman sukupolvensa tarinaa.

Ina Ruokolainen

Jarkko Tontti: Luokkakokous. 252 s. Otava 2007

Kirja-arvio on julkaistu 26.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

sunnuntaina, elokuuta 19, 2007

Kirja-arvio: Vuoren ylittäminen on kasvun paikka

Aikuistumassa olevat Tashi-poika ja Doma-tyttö elävät Sokerilaitumen kylässä keskellä vuoristoa, jota asukkaat kohtelevat jumalina. Elanto tulee laiduntamisesta, viljelyksistä ja suolankeruusta.
Kylään saapuu solan kautta vaalea mies, Tzootz, jonka siniset silmät, vaatteet ja varusteet saavat kyläläiset pitämään häntä yliluonnollisena olentona. Kun Tzootz ilmoittaa jatkavansa matkaa Korkeimman Jumalanäidin yli, kyläläiset pitävät häntä hulluna ja kuoleman omana.
Tzootz kuitenkin palaa vuorelta ja tuo Tashille kiven, minkä jälkeen kylässä alkavat koettelemukset hiekkamyrskyistä tulviin. Tashin on hyvitettävä onnettomuudet palauttamalla kivi vuoren huipulle.

Jukka Laajarinteen Jäiset jumalat näyttää ensivaikutelmalta fantasialta, jossa yliluonnollinen on koko ajan läsnä. Kirjailija kuljettaa kuitenkin rinnalla myös toista tarinaa, jossa metallinen silmä tarkkailee meitä kaikkia Koneiston puolesta.
Tarinat yhdistää Tzootz, josta vähitellen kuoriutuu Himalajan huipuille himoava vuorikiipeilijä. Hän edustaa länsimaista nykyihmistä, joka hektisen elämän paossaan tulee samalla loukanneeksi ikiaikaisia tapoja ja vuoren jumalia.
Jäisten jumalien herkkua ovat vuoriston olojen kuvaukset, sekä länsimaisen "valloittajan" että alkuperäisväestön kokemusten kautta.
Laajarinne osoittaa voimansa nuortenkirjailijana Tashin ja Doman elämän ja kasvun kuvaajana. Kahden tarinan ja maailmankuvan rinnastaminen ei onnistu yhtä luontevasti.
Tzootz ei ole läheskään niin kiinnostava kuin nuoret, joille vuoret merkitsevät todella taistelua elämästä ja kuolemasta. Ne, joille rinnakkaiskertomus aukeaa, saavat hyvälle seikkailulle yhden ulottuvuuden lisää.


Ina Ruokolainen
Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat. 205 s. WSOY, 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 19.8.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

perjantaina, elokuuta 17, 2007

Tämä kirjoitus ei kerro seksistä eikä usb-tikuista

Bloggaajat tekevät silloin tällöin listoja siitä, millä hakusanoilla kävijät löytävät heidän kirjoituksensa. Hämmennystä herättää, kun neule- tai luontoblogi saa sivulleen seksin ja pornon etsijöitä. Jokin kirjoittajan jo unohtama sana kerää ilmiselvästi vääriä lukijoita.

Hakusanojen, kävijämäärien, ja sisääntulosivujen tarkastaminen kävijälaskurista on ehkä yksityishenkilölle viihdettä. Kyse voi olla myös ihan oikeasta bisnestyökalusta.

Hakusanojen optimointi on yksi keino, kun palveluun halutaan mahdollisimman paljon oikeanlaisia kävijöitä. Silti edelleen löytyy yrityksiä, jotka eivät osaa käsitellä metatietojaan niin, että hakukoneeseen yksinkertaisia sanoja syöttävä kuluttaja löytää juuri heidän palvelunsa. Silmiinpistävän harvoin listan kärjessä keikkuvat mediasivut, jotka ilmeisesti satsaavat enemmän omiin sisäisiin hakuihinsa.

Kävijöiden määrä on erityisen tärkeää silloin, kun sivusto sisältää visiittejä laskevia mainostajia. Businessweek ja sen perässä mm. Helsingin Sanomat kirjoitti heinäkuussa ilmiöstä, jonka mukaan myös yksityiset blogit ovat onnistuneet tienaamaan verkkomainoksilla. Yksi klikkaus tuo vain senttejä, mutta rahaa alkaa virrata, kun kävijämäärät ovat tuhansia päivässä.

Yksinkertaisesti ajateltuna merkintöihin kannattaisi sijoittaa mahdollisimman paljon kiinnostavia täkysanoja. Artikkelien esimerkit kuitenkin muistuttavat, että blogeissa tarvitaan vetovoimainen idea, joka kestää myös verkossa tapahtuvan yhteisöllisen arvioinnin. Menestysblogilta siis odotetaan luotettavuutta oman kohderyhmän silmissä, vaikka sisältö koostuisikin hassuista kissankuvista.

Omaan kulttuuria ja journalismia seuraavaan blogiini löydetään usein hakutermillä ’usb-laite vikatilassa’. Laitteiden hajoamista kiukutteleva merkintä on parin vuoden takaa eikä sisällä mitään teknistä apua. Olen varma, ettei kukaan kyseisen haun tehneistä palaa Verkkomaisterin sivulle.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 17.8.2007 Journalisti-lehdessä.

tiistaina, elokuuta 14, 2007

Kirja-arvio: Juhlien jälkeen valheetkin kuolevat

Miten kuvata yhteisöä niin, että myös sen yksilöt saavat vahvan äänen? Kuinka kertoa lähihistorian vaiheista, jotka kipeydessään tai suoranaisen salailun takia jäävät väistämättä epätarkoiksi? Mikä on oikea suhde yhteiskunnan pohjavirtojen ja aina kiusaksi tunkevien trendien välillä?

Kysymykset piinasivat alkuun lukiessani Eeva-Kaarina Arosen toista romaania Hän joka näkee. Hagar Edith Wikströmin ja Kaanaanmaan kaupunginosa tuntuivat kilpailevan siitä, kenen tarinaa tässä nyt kerrotaan.

Taitavan kirjoittajan ratkaisu on kuitenkin perusteltu, sillä hän hallitsee laajan ja monisyisen aineistonsa ja solmii siitä loppua kohti nautittavaa fiktiota. Hagarin ja Kaanaanmaan tarinat rönsyineen pitää kertoa rinnan ja limittäin.

Onnettomuudessa vammautunut radiotoimittaja Hagar Wikström on keski-iässä palannut etsimään turvaa elämäänsä suvun kotitalosta helsinkiläisellä omakotialueella. Hän on vammautunut jo ennen tarinan alkua hieman hämäräksi jäävässä tapauksessa, jossa metropommi on silponut hengiltä naisen rakastetun ja puolet hänen omasta ruumiistaan.

Terroriteko tai onnettomuus on kirjan epäuskottavin kohta. Se kuitenkin pohjustaa tärkeällä tavalla tulevia tapahtumia ja etenkin päähenkilön tunteita ja reaktioita asuinalueen eläviä ja kuolleita kohtaan. Vähitellen Hagarin menneisyydestä nousee esille näkyviä arpia suurempi trauma, johon viittaa myös kirjan nimi Hän joka näkee.

Revitty omakotialue

Työläisten 1920-luvulla rakentamaa Kaanaanmaata asuttaa ja korjaa 2000-luvulla ylempi keskiluokka, joka trendikkäästi sisustaa, maistelee viinejä ja kieltää taistolaistaustansa. Työväen perinteet ovat jäljellä muutamassa talossa, joiden ihmiset tarjoavat myös Hagarille apua ja eleetöntä välittämistä.

Toista puolta edustavat vaiteliaisuus ja kyräily, jotka kiusaavat niin kansalaissodan haavoittamia perheitä kuin myöhempien aikojen neuvostomielisiä. Pääosin osuvien ja mehukkaiden henkilökuvien kautta Aronen kertoo, etteivät menneisyyden työläiset olleet sen yhtenäisempi joukko kuin nykyajan keskiluokkakaan.

Kaanaanmaalla valmistellaan asuinalueen 80-vuotisjuhlia, joista tulee kuukausiksi yhteinen päämäärä erilaisille ihmisille. Ulkoisesti paratiisimaisella asuinalueella korjataan kuisteja ja harjoitellaan kuoroesityksiä, mutta myös petetään ja petytään, juorutaan ja ryypätään. Ja lopulta kadotaan ja hajotaan.

Yksisilmäinen ja –kätinen Hagar valmistautuu juhliin tutkimalla talojen ja sukujen historiaa tekemiensä radio-ohjelmien ohessa. Talon entisestä asukkaasta, Neuvostoliittoon kadonneesta sukulaisesta Martta Pimiästä, tulee Hagarille lähes pakkomielle. Naisen vaiheiden penkominen johdattaa hänet Neuvostoliiton ja Suomen stalinistien salaaman aineiston äärelle ja jopa henkilökohtaiseen vaaraan.

Varjot ja valheet

Martta Pimiän kuva on yksi niistä, joissa Aronen osoittaa vahvuutensa historian todentuntuisena elävöittäjänä. Suorastaan komeasti hän hahmottelee sekä sisältä että päältä muitakin naisiaan, mm. ikääntyneen näyttelijättären Märta Moraeuksen: ”Mikään kauneuskirurgin veitsi ei ollut viiltänyt pois ainuttakaan uljaista, suurista poimuista, jotka valuivat hänen kasvoillaan kuin nahasta tehty vesiputous. --- Koko rappiota vartioi suuri nenä, torni, joka romahtaisi vasta haudan hiljaisuudessa.”

Tarinan vihjeet vievät milloin jännityksen, milloin uskonnollissävytteisen tai yhteiskunnallisen kritiikin suuntaan. Jo edellisessä kirjassaan Maria Renforsin totuus Aronen osoittautui myös taitavaksi yliluonnollisten tuntemusten kuvaajaksi.

Kaanaanmaallakin liikkuu monia varjoja, joiden jäljissä katoaa tavaroiden ja asiapapereiden ohessa turvallisuuden tunne. Valheita kummempia aaveita ne eivät ole, se selviää lohduttomasti juhlien jälkeen.

Ina Ruokolainen

Eeva-Kaarina Aronen: Hän joka näkee. 346 s. Teos 2007.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen) 14.8.2007

sunnuntaina, elokuuta 05, 2007

Tervetuloa, Tarina

Harvoin ilahdun tai edes kiinnostun minkään kauppaliikkeen avaamisesta. Mutta fanfaarit ovat paikallaan, kun Lahden kaltaiseen kaupunkiin (tai mihin tahansa) perustetaan riippumaton, pelkästään kirjallisuuteen keskittynyt kirjakauppa. Kirjakauppa Tarina on saanut ovensa auki Vapaudenkadulla ja kirjahyllyihinsä mielenkiintoisen sekavasti laatukirjallisuutta. On kuvakirjoja, runoja, taidetta, tutkimusta, runoja, romaaneja... Pienkustantamojen teoksia, omakustanteita, näyttelykirjoja, klassikkopokkareita...

Olimme ystävän kanssa juuri surkutelleet sitä, miten huonosti ketjukirjakaupoissa edes enää tunnetaan kirjallisuutta. Tarinassa vaikutti siltä, että omistaja Tuulikki Norrlinin kanssa voi ihan oikeasti myös keskustella nimekkeistä ja sisällöistä. Kaupallisen koulutuksen saanut, kirjallisuutta harrastava kauppias vakuutti lähteneensä liikkeelle tietoisena kirjakaupan reaaliteeteista, mutta kuitenkin laskelmansa tehneenä. Tulossa on myös tapahtumia, ainakin kirjojen luentaa. Kehotan kaikkia paikallisia kirjallisuuden harrastajia ainakin piipahtamaan puotiin, jossa ei tarvitse väistellä krääsäkoreja matkalla kirjahyllylle ja lukunurkkaukseen.