Vähintään viisitoista vuotta olen kärsinyt siitä, etten ehdi lukea tarpeeksi enkä etenkään keskittyneesti kaunokirjallisuutta. Joka ilta kiipeän sänkyyn toiveikkaana kirja kädessä, mutta nukahdan pitkän työpäivän jälkeen usein jo muutaman sivun jälkeen. Yksi ja toinenkin nykyromaani on jäänyt mieleeni vain katkelmina, joista ei välttämättä koostu sellaista kertomusta, joka olisi lähelläkään kirjailijan tarkoitusta. No, jokainen lukija toki tekee oman tulkintansa, mutta nykyinen lukutapani ei todellakaan suosi hitaasti kehittyvien ajatusten omaksumista.
Osa kirjoista silti toimii jopa näin. Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on paksu (340 s.) eepos, jossa Suvi Vaahtera eli Summer Maple kasvaa maailmankuuluksi rock-tähdeksi ja katoaa, missä vaiheessa hänen läheisensä alkavat kertoa nuoren naisen tarinaa. Teksti vilisee viittauksia populaarikulttuurin historiaan ja on muutenkin lastattu sekä monipolvisilla ihmissuhteilla että värikkäällä ajankuvalla, mutta jotenkin vain kirjailija onnistui pitämään myös tällaisen katkolukijan kyydissä. Luulen, että ratkaisu löytyy kirjan rakenteesta, jossa hyödynnetään lehtijuttuja ja muita fragmentteja. Kirjailija tuntee meidät, joiden on vaikea pysähtyä!
Toisen lukutyylilleni sopivan kirjan, Antti Sarajan elämyksellisen Kämppä pohjoisessa -kuvateoksen, esittelen Pro Mustarouskussa.
sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005
lauantaina, marraskuuta 19, 2005
Verkkoviestinnän juhlallisia latteuksia
Osallistuin eilen Lahdessa Verkon monet kasvot -seminaariin, joka oli verkkoviestinnän muuntokoulutuksen eli Wermun juhlaseminaari. Oli toki juhlallista saada ruusu ja Jürgen Habermansin Julkisuuden rakennemuutos -kirja palkkioksi siitä, että olen yhdeksän valmistuneen joukossa. Ja illanvieton ruoka ja etenkin seura oli hyvää, kiitos siitä.
Kyseessä on siis Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen valvoma ohjelma, joka on leiponut verkkoviestinnän ilmiöitä ymmärtäviä maistereita itseni kaltaisista yliopistojen drop outeista ja pitkän linjan journalisteista, tiedottajista, informaatikoista, kulttuurityöläisistä, markkinoinnin ammattilaisista jne. Kaikkiaan ohjelman aloitti 65 ihmistä, joten professori Pekka Aulalla ja yliopistonlehtori Janne Matikaisella riittää vielä graduja paimennettaviksi ja lopputenttejä luettavaksi.
Seminaarin sisältö ei sen sijaan ilahduttanut, vaikka sainkin oman reilun 15 minuuttiani tiedeyhteisön julkisuudesta power pointien äärellä. Äänessä olivat enimmäkseen ns. the usual suspects eli Aula, professori Leif Åberg ja pelitutkija Frans Mäyrä. En ehtinyt mukaan Aulan tai Åbergin avauksiin, joten en voi heitä moittiakaan - tosin kuulin muilta alustusten sisältäneen aikamoisia itsestäänselvyyksiä. Mäyrän esitys oli varmaan mielenkiintoinen ihmiselle, joka ei oikeastaan ole koskaan kuullut yhtään mitään verkkopeleistä. Itse olen lukenut pelipuolelta vain peruskurssikirjat, enkä kummemmin edes pelaa, mutta eipä ollut esityksessä mitään uutta.
Ohjelman siirappiosuudesta vastasi Positiivarit oy:n iloista elämänfilosofiaa levittävä ja siinä sivussa sieviä postikortteja, viisauksia sisältäviä kirjasia ja lohduttavia verkkoviisauksia myyvä paikallinen Juhani Töytäri. Jees, myönnän, olen kateellinen tuollaisesta menestyvästä verkkoliiketoiminnasta, kun itse pienillä palkkioilla yritän tuottaa pohdittua ja joskus älykästäkin sisältöä milloin verkkoon, milloin lehtiin.
Niin, olimmehan miellä mekin, kaksi opiskelijanaista, miespuolisten professorien, tutkijan, päätoimittajan ja toimitusjohtajan lisäksi. Naiskiintiö saatiin täyteen ja rahoittajien osuus esille, kun kerroimme yhteistyökumppani Etelä-Suomen Sanomia koskevien gradujemme tuloksista.
Kyseessä oli kutsuseminaari, joten seminaarin järjestäjät olisivat vähän voineet pohtia kohderyhmää. Suurin osa yleisössä istuneista oli jo kuullut tai lukenut neljän tunnin aikana esitetyt asiat moneen kertaan. Harmitti myös siksi, että siellä sentään oli joitain ihan taloudellista ja poliittista valtaa omaavia ihmisiäkin tsekkaamassa verkkopuolen uusia tuulia ja verkkoviestinnän opetuksen tasoa. Tai ehkäpä heille asiat olivat uusia. Ainakin he istuivat ihan kiltisti salissa vielä 17.05, sen verran ylitimme aikamme.
Kyseessä on siis Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen valvoma ohjelma, joka on leiponut verkkoviestinnän ilmiöitä ymmärtäviä maistereita itseni kaltaisista yliopistojen drop outeista ja pitkän linjan journalisteista, tiedottajista, informaatikoista, kulttuurityöläisistä, markkinoinnin ammattilaisista jne. Kaikkiaan ohjelman aloitti 65 ihmistä, joten professori Pekka Aulalla ja yliopistonlehtori Janne Matikaisella riittää vielä graduja paimennettaviksi ja lopputenttejä luettavaksi.
Seminaarin sisältö ei sen sijaan ilahduttanut, vaikka sainkin oman reilun 15 minuuttiani tiedeyhteisön julkisuudesta power pointien äärellä. Äänessä olivat enimmäkseen ns. the usual suspects eli Aula, professori Leif Åberg ja pelitutkija Frans Mäyrä. En ehtinyt mukaan Aulan tai Åbergin avauksiin, joten en voi heitä moittiakaan - tosin kuulin muilta alustusten sisältäneen aikamoisia itsestäänselvyyksiä. Mäyrän esitys oli varmaan mielenkiintoinen ihmiselle, joka ei oikeastaan ole koskaan kuullut yhtään mitään verkkopeleistä. Itse olen lukenut pelipuolelta vain peruskurssikirjat, enkä kummemmin edes pelaa, mutta eipä ollut esityksessä mitään uutta.
Ohjelman siirappiosuudesta vastasi Positiivarit oy:n iloista elämänfilosofiaa levittävä ja siinä sivussa sieviä postikortteja, viisauksia sisältäviä kirjasia ja lohduttavia verkkoviisauksia myyvä paikallinen Juhani Töytäri. Jees, myönnän, olen kateellinen tuollaisesta menestyvästä verkkoliiketoiminnasta, kun itse pienillä palkkioilla yritän tuottaa pohdittua ja joskus älykästäkin sisältöä milloin verkkoon, milloin lehtiin.
Niin, olimmehan miellä mekin, kaksi opiskelijanaista, miespuolisten professorien, tutkijan, päätoimittajan ja toimitusjohtajan lisäksi. Naiskiintiö saatiin täyteen ja rahoittajien osuus esille, kun kerroimme yhteistyökumppani Etelä-Suomen Sanomia koskevien gradujemme tuloksista.
Kyseessä oli kutsuseminaari, joten seminaarin järjestäjät olisivat vähän voineet pohtia kohderyhmää. Suurin osa yleisössä istuneista oli jo kuullut tai lukenut neljän tunnin aikana esitetyt asiat moneen kertaan. Harmitti myös siksi, että siellä sentään oli joitain ihan taloudellista ja poliittista valtaa omaavia ihmisiäkin tsekkaamassa verkkopuolen uusia tuulia ja verkkoviestinnän opetuksen tasoa. Tai ehkäpä heille asiat olivat uusia. Ainakin he istuivat ihan kiltisti salissa vielä 17.05, sen verran ylitimme aikamme.
sunnuntaina, marraskuuta 06, 2005
Joululahjarahat Pakistaniin
Hyvä idea Kirsiltä: pistetään blogeissa sana kiertämään ja kehotetaan laittamaan joululahjarahat tai edes osa niistä johonkin inhimillistä hätää lievittävään keräykseen.
Hieno vaihtoehto esim. kuitata veljeni perheen kanssa vaihdetut joululahjat, jotka ovat menneet puolin ja toisin totaalisen pieleen sitten perheidemme pikkulapsiaikojen. Ja tarkemmin ajatellen korvattavia kohteita löytyy todella helposti lisää...
Hieno vaihtoehto esim. kuitata veljeni perheen kanssa vaihdetut joululahjat, jotka ovat menneet puolin ja toisin totaalisen pieleen sitten perheidemme pikkulapsiaikojen. Ja tarkemmin ajatellen korvattavia kohteita löytyy todella helposti lisää...
lauantaina, marraskuuta 05, 2005
Überkaiserwurstführer & co tehokkaina
Jatkan uhkarohkeasti teatteriarvostelijan uraani. Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon
Minä olen Adolf Eichmann on koskettavinta draamaa, jota pitkään aikaan olen nähnyt.
Osallistuin eilen illalla näytelmän toiseen esitykseen, jossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä katsomossa, mm. oma 19-vuotias tyttäreni. Kun kaksi- ja puolituntinen esitys - huom! ilman väliaikaa - loppui, etenkin moni nuori katsoja huudahti aivan spontaanisti, kuinka loistava esitys oli. Katsomosta lähtevillä ihmisillä oli näytelmän alussa jaettu kivi kädessä ja monilla varmasti myös sydämen kohdalla, mutta ei ilmeistä päätellen paha olo. Teatteri siis voi sekä pistää ihmiset ajattelemaan että viihdyttää.
Jari Juutisen kirjoittama Minä olen Adolf Eichmann käsittelee natsien joukkotuhon kuljetuksista vastanneen upseerin elämää hänen 1960-luvun alussa Israelissa järjestetyn oikeudenkäyntinsä kautta. Esityksen Eichmann on keskellämme elävä jokamies, joka ei tarpeeksi ajoissa osannut heittäytyä pois koneistosta, eikä sitä enää myöhemmin voinut. Ihan tarkoituksella mieleen tulee, missä vaiheessa kuka tahansa meistä tekee ratkaisevan väärän valinnan.
Näyttämöllä nähdään natsiunivormuja, surkeita keskitysleirivankeja, aseita, väkivaltaa ja jopa pääkallo. Tätä synkkää maisemaa tukevat hurjalla tavalla kuvanveistäjä Tapani Kokon puuveistokset, jotka välillä pääsevät keskelle äksöniä mm. lavalle lastattavina ruumiina.
Mutta Juutinen ei olisi pikkupoikahuumoriin viehättynyt irvistelijä, jos emme olisi saaneet kestää myös piukeita talk show -emäntiä, runkkaavia ex-natseja ja räävittömän vertauksen teletappeihin. Yksi hauskimmista oivalluksista oli muuttaa natsihierarkian tittelit otsikon kaltaisiksi väännöksiksi. Tällä kertaa hän hallitsi keinonsa, ja katsomolla oli hetkittäin hävettävän hauskaa.
Viisikymppinen tuttava luonnehti naulakolla kiittämäänsä esitystä "välillä brechtiläisemmäksi kuin Brecht itse". Esikuva ei ole siis huonoimmasta päästä.
Tällä kertaa en hävennyt, että kirjoitin produktiosta etukäteen (3.11. julkaistun) jutun Ammattiteatteria lain ulkopuolella: 10-vuotias lahtelainen Vanha Juko etsii nyt totuutta Adolf Eichmannista Helsingin Sanomiin (valitettavasti maksullinen!). Etelä-Suomen Sanomien arvostelija Ilkka Kuosmanen oli myös hyvin otettu näytelmästä tämän päivän arviossaan.
Minä olen Adolf Eichmann on koskettavinta draamaa, jota pitkään aikaan olen nähnyt.
Osallistuin eilen illalla näytelmän toiseen esitykseen, jossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä katsomossa, mm. oma 19-vuotias tyttäreni. Kun kaksi- ja puolituntinen esitys - huom! ilman väliaikaa - loppui, etenkin moni nuori katsoja huudahti aivan spontaanisti, kuinka loistava esitys oli. Katsomosta lähtevillä ihmisillä oli näytelmän alussa jaettu kivi kädessä ja monilla varmasti myös sydämen kohdalla, mutta ei ilmeistä päätellen paha olo. Teatteri siis voi sekä pistää ihmiset ajattelemaan että viihdyttää.
Jari Juutisen kirjoittama Minä olen Adolf Eichmann käsittelee natsien joukkotuhon kuljetuksista vastanneen upseerin elämää hänen 1960-luvun alussa Israelissa järjestetyn oikeudenkäyntinsä kautta. Esityksen Eichmann on keskellämme elävä jokamies, joka ei tarpeeksi ajoissa osannut heittäytyä pois koneistosta, eikä sitä enää myöhemmin voinut. Ihan tarkoituksella mieleen tulee, missä vaiheessa kuka tahansa meistä tekee ratkaisevan väärän valinnan.
Näyttämöllä nähdään natsiunivormuja, surkeita keskitysleirivankeja, aseita, väkivaltaa ja jopa pääkallo. Tätä synkkää maisemaa tukevat hurjalla tavalla kuvanveistäjä Tapani Kokon puuveistokset, jotka välillä pääsevät keskelle äksöniä mm. lavalle lastattavina ruumiina.
Mutta Juutinen ei olisi pikkupoikahuumoriin viehättynyt irvistelijä, jos emme olisi saaneet kestää myös piukeita talk show -emäntiä, runkkaavia ex-natseja ja räävittömän vertauksen teletappeihin. Yksi hauskimmista oivalluksista oli muuttaa natsihierarkian tittelit otsikon kaltaisiksi väännöksiksi. Tällä kertaa hän hallitsi keinonsa, ja katsomolla oli hetkittäin hävettävän hauskaa.
Viisikymppinen tuttava luonnehti naulakolla kiittämäänsä esitystä "välillä brechtiläisemmäksi kuin Brecht itse". Esikuva ei ole siis huonoimmasta päästä.
Tällä kertaa en hävennyt, että kirjoitin produktiosta etukäteen (3.11. julkaistun) jutun Ammattiteatteria lain ulkopuolella: 10-vuotias lahtelainen Vanha Juko etsii nyt totuutta Adolf Eichmannista Helsingin Sanomiin (valitettavasti maksullinen!). Etelä-Suomen Sanomien arvostelija Ilkka Kuosmanen oli myös hyvin otettu näytelmästä tämän päivän arviossaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)