Kävin tänään katsomassa Kaisa Salmen Fellmanin pelto -elokuvan Lahden taidemuseossa. 25-minuuttinen teos perustuu huhtikuiseen performanssiin, johon itsekin osallistuin yleisönä. Se on myös itsenäinen taideteos, joka onneksi käyttää hienosti hyväksi muitakin elokuvan keinoja kuin vain tapahtuman taltiointia.
Sanon jo tässä vaiheessa: menkää katsomaan! Aikaa on vain viikko, sunnuntaihin 6.10. asti.
Yksi tärkeä ratkaisu on esittää elokuvaa kolmikanavaisena eli samaan aikaan kolmelta suurelta kankaalta, jotka lähes täyttävät taidemuseon suurimman näyttelyhallin pisimmän seinän. Kun kankailla pyörii välillä kolmekin eri kuvakulmaa, katsoja todella kokee olevansa keskellä tapahtumaa. Myös filmissä puhuvat hyvin monenikäiset ihmiset tulevat lähelle.
Esiintyjistä osa kertoo sukunsa tarinaa, osa esittää jonkun muun kertomaa. Kertomukset on filmattu erikseen studiossa, mutta paria keskeistä ihmistä on kuvattu myös jo performanssin aikaan läheltä.
Oman kokemukseni mukaan suurimman vaikutuksen tekevät juuri ne, joissa kertojalla on myös henkilökohtainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin. Toisen kertojan punainen isoisä oli murhattu, toisen isoisä puolestaan ollut teloittajien puolella. Taiteilija Kaisa Salmi kertoi tekstien alkuperän vasta elokuvan jo katsottuamme, joten luotan kokemukseeni.
Elokuva on mielestäni sävyiltään jyrkempi kuin keväinen performanssi. Edelleenkään Kaisa Salmi ei ole ohjaajana ottanut poliittisesti kantaa suuntaan tai toiseen, mutta sovittamattomien mielipide-erojen maaperä on filmistä löydettävissä. Elokuva sisältää mm. Perussuomalaisten Jussi Niinistön ajatuksia siitä, miksi hänelle vuoden 1918 tapahtumat merkitsevät vapaussotaa ja punakapinan kukistamista.
Fellmanin pellolla lauloimme Marseljeesin yhdessä uusilla sanoilla, joissa Heikki Salo korosti ympäristöä ja ekologiaa. Elokuvan alkupuolella Kaisa Korhonen laulaa Marseljeesin tunnetuimmalla suomalaisella suomennoksella, joka työväenlauluna alkaa sanoilla "Nyt eespäin lapset synnyinmaan."
Filmi on jännittävä sekoitus fiktiota ja faksaa. Sen kestäessä kerrotaan mm. taistelussa kuolleiden, leireillä menehtyneiden ja teloitettujen lukumäärät molemmilta puolilta.
Elokuvan voi näillä näkymin nähdä vain ensi sunnuntaihin eli 6.10. asti
ma-pe klo 10-17 ja la-su klo 11-17. Esitys alkaa alusta aina puolen
tunnin välein, tasan ja puolelta. Liput 3, 2 ja 1 euroa. Taidemuseossa esitetään myös taltiointia performanssiin liittyneestä paneelikeskustelussa, jossa eri alojen asiantuntijat pohtivat sisällissodan perintöä.
Kaisa Salmi kertoi tämän päivän tiedotustilaisuudessa, että elokuvasta pyritään tekemään myös yksikanavainen teos, jota siis voisi esittää joko tv:ssä tai elokuvateatterissa. Joka tapauksessa seuraavaan mahdollisuuteen voi mennä jopa vuosia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuva. Näytä kaikki tekstit
maanantaina, syyskuuta 30, 2013
keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2012
Ihanat elämäkerrat
Ystävät ovat kullanarvoisia vinkatessaan lukemisen arvoisia kirjoja. Etenkin silloin, kun he tietävät, mikä minua kiinnostaa.
Viivi Luik: Varjoteatteri. Suom. Anja Salokannel. Tammi 2011. Kirjailija kirjoittaa pitkästä matkastaan Roomaan, jonne hän lopulta pääsee Viron itsenäistyttyä diplomaattimiehensä puolisona. Lähtökohta Rooman kaipaukselle on hurja: pienen lapsen muistikuva Colosseumin kuvasta kirjassa, joka on pudonnut lattialle perheen Siperiaan kyydityksen melskeissä. Matka on pitkä ja raskaskin, mutta kirja ei ole sitä. Se on uskomattoman viehättävä, eletyn elämän kokemuksella ja tyylikkään kevyesti kerrottu tarina siitä, miten ihminen sopeutuu kaikenlaiseen - mm. siihen, että roomalaiset asunnot kalliissa taloissa voivat olla ihan hirveitä loukkoja. Läsnä ovat yhtä lailla Viron historia ja nykypäivä kuin ihana ja kaivattu Roomakin kaikkine arkipäivän koettelemuksineen. Elämäkerta voi totisesti sisältää niin paljon!
Melkein samoin voisin sanoa näyttelijä Diane Keatonin elämäkertateoksesta Nyt ja aina.(Suom. Laura Beck, Otava 2012). Diane Keaton ei tietenkään ole kirjailija tai edes ammattikirjoittaja, mutta hänen tekniikkansa on mielenkiintoinen. Maailmankuulu näyttelijä on valinnut lähtökohdakseen äitinsä Dorothy Hallin päiväkirjat, joiden kautta hän peilaa omaa ja perheenjäsentensä elämää. Lopputulos ei ole mikään umpitylsä julkkiskavalkadi vaan kokoelma oikeita kohtauksia elämästä - myös epäonnistumisia ja valtavaa epävarmuutta. On siellä tietysti niitä julkkiksiakin, onhan Keaton seurustellut niin Woody Allenin, Al Pacinon kuin Warren Beattynkin kanssa. Mutta kaikkein koskettavinta mielestäni on, miten "tavallisesti" Keaton kertoo elämänsä ihmisistä ja itsestään heidän kanssaan. Äiti on meille kaikille oman kertomuksemme päähenkilö ainakin jossain vaiheessa. Myös filmitähdelle.
Luin myös Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos 2011), joka oli syksyllä Finlandia-ehdokkaana. Suomalaisesta SS-miehestä kertova teos on erinomaisen hyvin kirjoitettu ja paikoitellen koskettavakin, mutta ei tehnyt silti minuun suurta vaikutusta. Kunnioitettava aihe ja hienoa, että siitä on kirjoitettu. Olen myös iloinen, että itse luin. Odotan mielenkiinnolla, mihin Linturi seuraavaksi tarttuu.
Tällä viikolla oli myös lukupiiri, jossa käsittelimme jo aiemmin mainitsemaani Joseph Conradin Pimeyden sydäntä. Etenkin näin siteeratun ja moneen kertaan puhkianalysoidun teoksen käsittelyssä oli luksusta kuulla tuoreita näkemyksiä pöydälliseltä lukupiiriläisiä, joista osa sai käsiinsä teoksen ensi kertaa. Aivan upea matka! Suosittelen porukalla klassikoiden lukemista kaikille muillekin, joilta ne ovat jääneet väliin.
Viivi Luik: Varjoteatteri. Suom. Anja Salokannel. Tammi 2011. Kirjailija kirjoittaa pitkästä matkastaan Roomaan, jonne hän lopulta pääsee Viron itsenäistyttyä diplomaattimiehensä puolisona. Lähtökohta Rooman kaipaukselle on hurja: pienen lapsen muistikuva Colosseumin kuvasta kirjassa, joka on pudonnut lattialle perheen Siperiaan kyydityksen melskeissä. Matka on pitkä ja raskaskin, mutta kirja ei ole sitä. Se on uskomattoman viehättävä, eletyn elämän kokemuksella ja tyylikkään kevyesti kerrottu tarina siitä, miten ihminen sopeutuu kaikenlaiseen - mm. siihen, että roomalaiset asunnot kalliissa taloissa voivat olla ihan hirveitä loukkoja. Läsnä ovat yhtä lailla Viron historia ja nykypäivä kuin ihana ja kaivattu Roomakin kaikkine arkipäivän koettelemuksineen. Elämäkerta voi totisesti sisältää niin paljon!
Melkein samoin voisin sanoa näyttelijä Diane Keatonin elämäkertateoksesta Nyt ja aina.(Suom. Laura Beck, Otava 2012). Diane Keaton ei tietenkään ole kirjailija tai edes ammattikirjoittaja, mutta hänen tekniikkansa on mielenkiintoinen. Maailmankuulu näyttelijä on valinnut lähtökohdakseen äitinsä Dorothy Hallin päiväkirjat, joiden kautta hän peilaa omaa ja perheenjäsentensä elämää. Lopputulos ei ole mikään umpitylsä julkkiskavalkadi vaan kokoelma oikeita kohtauksia elämästä - myös epäonnistumisia ja valtavaa epävarmuutta. On siellä tietysti niitä julkkiksiakin, onhan Keaton seurustellut niin Woody Allenin, Al Pacinon kuin Warren Beattynkin kanssa. Mutta kaikkein koskettavinta mielestäni on, miten "tavallisesti" Keaton kertoo elämänsä ihmisistä ja itsestään heidän kanssaan. Äiti on meille kaikille oman kertomuksemme päähenkilö ainakin jossain vaiheessa. Myös filmitähdelle.
Luin myös Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos 2011), joka oli syksyllä Finlandia-ehdokkaana. Suomalaisesta SS-miehestä kertova teos on erinomaisen hyvin kirjoitettu ja paikoitellen koskettavakin, mutta ei tehnyt silti minuun suurta vaikutusta. Kunnioitettava aihe ja hienoa, että siitä on kirjoitettu. Olen myös iloinen, että itse luin. Odotan mielenkiinnolla, mihin Linturi seuraavaksi tarttuu.
Tällä viikolla oli myös lukupiiri, jossa käsittelimme jo aiemmin mainitsemaani Joseph Conradin Pimeyden sydäntä. Etenkin näin siteeratun ja moneen kertaan puhkianalysoidun teoksen käsittelyssä oli luksusta kuulla tuoreita näkemyksiä pöydälliseltä lukupiiriläisiä, joista osa sai käsiinsä teoksen ensi kertaa. Aivan upea matka! Suosittelen porukalla klassikoiden lukemista kaikille muillekin, joilta ne ovat jääneet väliin.
sunnuntai, maaliskuuta 20, 2011
Aikuista elokuvaa, viisaita kirjoja
Kävin hyvässä seurassa katsomassa elokuvan Vuosi elämästä. Siinä oli paljon hyvää (ja seuralaiseni piti elokuvasta aivan valtavasti), mutta se jokin puuttui. Näyttelijät ovat sekä hyviä että uskottavan oloisia; on suorastaan ihastuttavaa katsoa eurooppalaista elokuvaa, jossa kenenkään ei tarvitse olla Hollywood-mitoissa.
Käsikirjoituksen pääideakin on toimiva: Ruth Sheenin esittämä Gerry ja Jim Broadbentin esittämä Tom ovat onnellinen pariskunta, joka kuuntelee vähemmän onnellisten ystäviensä vaikeuksia ja yrittää tukea heitä pääasiassa tarjoamalla päivällisiä. Aikuiset ihmiset puhuvat toistensa ohi, juovat paljon viiniä ja joko kieltävät ongelmansa tai sitten vatvovat niitä loputtomasti. Tom ja Gerry hakevat voimaa ja iloa siirtolapuutarhapalstalta. Hommassa kuluu vuosi.
En päässyt näiden ihmisten tunnelmaan, vaikka olen istunut vähintään kymmenillä vastaavanlaisilla kutsuilla, joilla syödään ja seurustellaan viinilasin äärellä. Mielestäni vika on rakenteessa, joka on filmiksi liian tasapaksu. Tv-sarjana vuodenaikojen vaihtelu puutarhapalstalla ja ihmissuhteiden isot ja pienet muutokset sinä aikana olisivat ehkä toimineet paremmin. Filmissä on nimittäin hetkensä; alun terapiaistunto, jossa Gerry yrittää saada Imelda Stauntonin esittämää naista muuttamaan elämäänsä, on suorastaan hyytävän hyvä.
-----------
Olen lukenut viime aikoina aika monta kirjaa, joissa käydään läpi sisällissodan ja/tai kansanmurhan kärsineiden ihmisten vaiheita. Viime aikojen uutisten keskellä - tässä tapauksessa etenikin arabimaiden kansannousujen - on välillä tuntunut siltä, ettei kirjaa enää pysty lukemaan. Ja sitten on taas muistanut, että valitettavan moni ihminen on ihan henkilökohtaisesti kokenut nämä kauhut;tullut tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi tai ihan "vain" kuollut nälkään oman maansa sisällä käsittämättömissä julmuuksissa. Virolaisen Imbi Pajun Torjutut muistot oli tällainen kirja, jota ryhdyin lukemaan nimen omaan sen elämäkerrallisten pohdintojen takia. Pajuhan kertoo kirjassa (ja elokuvassa sitä ennen) äitinsä ja tämän kaksoissisaren karmean tarinan Neuvosto-Virosta, jossa kuka tahansa saattoi olla järjestelmän vihollinen.
Imbi Paju on muuten tulossa ensi torstaina Lahteen kertomaan Sofi Oksasen kanssa toimittamastaan artikkelikirjasta Kaiken takana oli pelko, joka sekin kertoo ihmisten elämästä neuvostomiehityksen aikana. Menisin ehdottomasti kuuntelemaan häntä pääkirjaston auditorioon (17.30), jos en olisi matkoilla tuolloin.
---------------
Onneksi on olemassa myös sellaisia viisaita kirjoja, joissa uskotaan ihmisten hyvyyteen tai ainakin kykyyn yrittää olla hyviä. Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä -kirjat tosin kertovat päällisin puolin kissasta ja koirasta ja heidän eläinystävistään, mutta jokainen faabelien ystävä toki tietää eläinhahmojen edustavan meidän ihmisten hauskoja, ikäviä, pikkusieluisia, ahneita, lempeitä, rakastettavia ja ties mitä luonteenpiirteitä. Maukka-kissa on aika itsekäs ja elämästä nautiskeleva tapaus, sen paras ystävä Väykkä puolestaan ahkera ja vähän tylsäkin koirakaveri, joka aina yrittää korjata tilanteet. Ja Kana von Got, Lehmä Muukkonen ynnä muut muuten vain mielenkiintoista porukkaa.
Sarjassa ovat tähän mennessä ilmestyneet Maukka ja Väykkä, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo ja Maukka ja Väykkä rakentavat talon. Kirjoissa kunnon moraali, hersyvät kerronta ja hauskat sattumukset yhdistyvät oivaltavan upeisiin kuviin. Suosittelen luettavaksi ääneen niille perheenjäsenille, jotka eivät vielä osaa lukea! Ja tietysti samalla muillekin.
Muistutan myös vielä, että Timo Parvela on tulossa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskurssille kertomaan mm. näistä viisaista teoksistaan 5.5. Kurssi on kaksipäiväinen, ja siellä on muitakin hauskoja, viisaita ja valovoimaisia esiintyjiä.
-----------
Ja vielä yksi kirjaamisen arvoinen kokemus, josta tietenkin olisi pitänyt muistaa kirjoittaa aiemmin. Lahtelaisen Aaro Matinlaurin näyttelyt ovat hänen 1970-luvun lopun debyytistään lähtien olleet aina tapauksia, niin nytkin. Tänään Kehystämö-galleria Aila Seppälässä sulkeutuneessa näyttelyssä oli muutama niin energinen muotokuva, että niihin oli varmasti saatu ainakin hippunen esittämänsä ihmisen sielua mukaan. Näköisiä kuvia, mutta ei mitään "näköistaidetta". Ikävää, ettei paikallinen valtalehti katsonut aiheelliseksi arvioida hienoa näyttelyä.
Käsikirjoituksen pääideakin on toimiva: Ruth Sheenin esittämä Gerry ja Jim Broadbentin esittämä Tom ovat onnellinen pariskunta, joka kuuntelee vähemmän onnellisten ystäviensä vaikeuksia ja yrittää tukea heitä pääasiassa tarjoamalla päivällisiä. Aikuiset ihmiset puhuvat toistensa ohi, juovat paljon viiniä ja joko kieltävät ongelmansa tai sitten vatvovat niitä loputtomasti. Tom ja Gerry hakevat voimaa ja iloa siirtolapuutarhapalstalta. Hommassa kuluu vuosi.
En päässyt näiden ihmisten tunnelmaan, vaikka olen istunut vähintään kymmenillä vastaavanlaisilla kutsuilla, joilla syödään ja seurustellaan viinilasin äärellä. Mielestäni vika on rakenteessa, joka on filmiksi liian tasapaksu. Tv-sarjana vuodenaikojen vaihtelu puutarhapalstalla ja ihmissuhteiden isot ja pienet muutokset sinä aikana olisivat ehkä toimineet paremmin. Filmissä on nimittäin hetkensä; alun terapiaistunto, jossa Gerry yrittää saada Imelda Stauntonin esittämää naista muuttamaan elämäänsä, on suorastaan hyytävän hyvä.
-----------
Olen lukenut viime aikoina aika monta kirjaa, joissa käydään läpi sisällissodan ja/tai kansanmurhan kärsineiden ihmisten vaiheita. Viime aikojen uutisten keskellä - tässä tapauksessa etenikin arabimaiden kansannousujen - on välillä tuntunut siltä, ettei kirjaa enää pysty lukemaan. Ja sitten on taas muistanut, että valitettavan moni ihminen on ihan henkilökohtaisesti kokenut nämä kauhut;tullut tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi tai ihan "vain" kuollut nälkään oman maansa sisällä käsittämättömissä julmuuksissa. Virolaisen Imbi Pajun Torjutut muistot oli tällainen kirja, jota ryhdyin lukemaan nimen omaan sen elämäkerrallisten pohdintojen takia. Pajuhan kertoo kirjassa (ja elokuvassa sitä ennen) äitinsä ja tämän kaksoissisaren karmean tarinan Neuvosto-Virosta, jossa kuka tahansa saattoi olla järjestelmän vihollinen.
Imbi Paju on muuten tulossa ensi torstaina Lahteen kertomaan Sofi Oksasen kanssa toimittamastaan artikkelikirjasta Kaiken takana oli pelko, joka sekin kertoo ihmisten elämästä neuvostomiehityksen aikana. Menisin ehdottomasti kuuntelemaan häntä pääkirjaston auditorioon (17.30), jos en olisi matkoilla tuolloin.
---------------
Onneksi on olemassa myös sellaisia viisaita kirjoja, joissa uskotaan ihmisten hyvyyteen tai ainakin kykyyn yrittää olla hyviä. Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä -kirjat tosin kertovat päällisin puolin kissasta ja koirasta ja heidän eläinystävistään, mutta jokainen faabelien ystävä toki tietää eläinhahmojen edustavan meidän ihmisten hauskoja, ikäviä, pikkusieluisia, ahneita, lempeitä, rakastettavia ja ties mitä luonteenpiirteitä. Maukka-kissa on aika itsekäs ja elämästä nautiskeleva tapaus, sen paras ystävä Väykkä puolestaan ahkera ja vähän tylsäkin koirakaveri, joka aina yrittää korjata tilanteet. Ja Kana von Got, Lehmä Muukkonen ynnä muut muuten vain mielenkiintoista porukkaa.
Sarjassa ovat tähän mennessä ilmestyneet Maukka ja Väykkä, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo ja Maukka ja Väykkä rakentavat talon. Kirjoissa kunnon moraali, hersyvät kerronta ja hauskat sattumukset yhdistyvät oivaltavan upeisiin kuviin. Suosittelen luettavaksi ääneen niille perheenjäsenille, jotka eivät vielä osaa lukea! Ja tietysti samalla muillekin.
Muistutan myös vielä, että Timo Parvela on tulossa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskurssille kertomaan mm. näistä viisaista teoksistaan 5.5. Kurssi on kaksipäiväinen, ja siellä on muitakin hauskoja, viisaita ja valovoimaisia esiintyjiä.
-----------
Ja vielä yksi kirjaamisen arvoinen kokemus, josta tietenkin olisi pitänyt muistaa kirjoittaa aiemmin. Lahtelaisen Aaro Matinlaurin näyttelyt ovat hänen 1970-luvun lopun debyytistään lähtien olleet aina tapauksia, niin nytkin. Tänään Kehystämö-galleria Aila Seppälässä sulkeutuneessa näyttelyssä oli muutama niin energinen muotokuva, että niihin oli varmasti saatu ainakin hippunen esittämänsä ihmisen sielua mukaan. Näköisiä kuvia, mutta ei mitään "näköistaidetta". Ikävää, ettei paikallinen valtalehti katsonut aiheelliseksi arvioida hienoa näyttelyä.
keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2011
Latteaa ja sekavaa ihmissuhdekuvausta
Kävin katsomassa elokuvan Rakkautta italiailaisittain, alkukielellä Io sono l'amore. Rikkaasta milanolaisesta tehtailijasuvusta kertovassa tarinassa on komeita kuvauspaikkoja perheen kaupunkitalosta aina Sanremon maisemiin, minkä lisäksi filmin naiset toimivat (mm. kaunis ja sielukas brittinäyttelijä Tilda Swinton) oikein hyvin italialaisen huippumuodin vaatepuina.
En kuitenkaan lämmennyt filmin ihmissuhdekuvakselle, jossa keski-ikäistä äitiä näyttelevän Swintonin ja tämän pojan kokkiystävän rakkaussuhde on keskiössä. Heidän intohimonsa ruokaan tuotti kylläkin jälleen upeita kuvia, mutta muuten en löytänyt parin väliltä kipinää. Erityisen lattea oli ylipitkä rakastelukohtaus, jossa näytettiin sekä itse paria että kesäisen paratiisin kukkia ja mehiläisiä aivan loputtomiin. Ja traaginen loppu oli niin ihmeellinen, että osa katsojista nousi jo kesken kaiken ylös penkeistään. Noiosissima!
Pointsit siitä, että filmissä tosiaan puhutaan italiaa pääosan ajasta, venäläissyntyistä äitiä esittävän Swintonin ansiosta vieläpä armollisen hitaasti. Kävi siis edes kielitunnista.
Luin Niina Revon kirjan Kaksi (WSOY 2002), jonka ihmissuhdekuvaukset puolestaan tuntuivat aluksi aivan ylivoimaisen kryptisiltä. Nuori kirjailija Julia on perhekriisissä ja kirjoittaa itsensä ikäisen parin rakastumisesta, pariutumisesta, lapsen saamisesta ja kriisistä. Kirjan henkilöiden nimet Äl ja Gee tökkivät pahasti, koska naisen ja miehen kirjain menivät mielessäni koko ajan sekaisin. Onneksi kuitenkin luin loppuun, kyllä sieltä ne tasot löytyivät.
En kuitenkaan lämmennyt filmin ihmissuhdekuvakselle, jossa keski-ikäistä äitiä näyttelevän Swintonin ja tämän pojan kokkiystävän rakkaussuhde on keskiössä. Heidän intohimonsa ruokaan tuotti kylläkin jälleen upeita kuvia, mutta muuten en löytänyt parin väliltä kipinää. Erityisen lattea oli ylipitkä rakastelukohtaus, jossa näytettiin sekä itse paria että kesäisen paratiisin kukkia ja mehiläisiä aivan loputtomiin. Ja traaginen loppu oli niin ihmeellinen, että osa katsojista nousi jo kesken kaiken ylös penkeistään. Noiosissima!
Pointsit siitä, että filmissä tosiaan puhutaan italiaa pääosan ajasta, venäläissyntyistä äitiä esittävän Swintonin ansiosta vieläpä armollisen hitaasti. Kävi siis edes kielitunnista.
Luin Niina Revon kirjan Kaksi (WSOY 2002), jonka ihmissuhdekuvaukset puolestaan tuntuivat aluksi aivan ylivoimaisen kryptisiltä. Nuori kirjailija Julia on perhekriisissä ja kirjoittaa itsensä ikäisen parin rakastumisesta, pariutumisesta, lapsen saamisesta ja kriisistä. Kirjan henkilöiden nimet Äl ja Gee tökkivät pahasti, koska naisen ja miehen kirjain menivät mielessäni koko ajan sekaisin. Onneksi kuitenkin luin loppuun, kyllä sieltä ne tasot löytyivät.
sunnuntai, helmikuuta 13, 2011
Kuninkaan puhe ja äidin hotelli
Nähty: elokuva Kuninkaan puhe. Suomalaiset elokuva-arvostelijat eivät ole innostuneet elokuvasta mitenkään valtavasti, mutta minä viihdyin filmin parissa ja jopa liikutuin. Elokuvalla on ihan oikea aihe - puhevikaisen ja esiintymiskammoisen kuninkaan pakko esiintyä radiossa eli "modernissa mediassa" - ja taustalla uhkaava ja lopulta alkava toinen maailmansota. Lisäksi brittituotanto marssittaa jälleen esiin liudan hyviä näyttelijöitä kuten puheopettajaa esittävän Geoffrey Rushin. En hirveästi perusta tähtiajattelusta, mutta kuningasta esittävän Colin Firthin karisma myös puree täysillä.
Luettu: Pirkko Lindbergin muhkea, 586 sivua paksu, Hotelli Kaipaus. Hieman liian runsas, mutta erittäin otteessaan pitävä kuvaus hotellinpitäjä-äidin Czardan ja kasvattitytär Tinkan seitsemästä vuodesta vaasalaisessa hotellissa 1950-luvulla. Äidin mukana kulkevat muistot koko kuluneesta vuosisadasta, tytär tutustuu oman kasvunsa ohessa elämän tosiasioihin myös hotellissa työskentelevien ja asuvien ihmisten kautta. Kannattaa lukea Helsingin Sanomista Suvi Aholan paneutunut arvostelu kirjasta, vaikka minä en painottaisikaan ihan niin paljon teoksen asemaa "nuorten naisten romaanina". Toivon, että mahdollisimman moni ns. lukuromaanien ystävä löytäisi tämän kirjan.
Luettu: Pirkko Lindbergin muhkea, 586 sivua paksu, Hotelli Kaipaus. Hieman liian runsas, mutta erittäin otteessaan pitävä kuvaus hotellinpitäjä-äidin Czardan ja kasvattitytär Tinkan seitsemästä vuodesta vaasalaisessa hotellissa 1950-luvulla. Äidin mukana kulkevat muistot koko kuluneesta vuosisadasta, tytär tutustuu oman kasvunsa ohessa elämän tosiasioihin myös hotellissa työskentelevien ja asuvien ihmisten kautta. Kannattaa lukea Helsingin Sanomista Suvi Aholan paneutunut arvostelu kirjasta, vaikka minä en painottaisikaan ihan niin paljon teoksen asemaa "nuorten naisten romaanina". Toivon, että mahdollisimman moni ns. lukuromaanien ystävä löytäisi tämän kirjan.
tiistaina, helmikuuta 01, 2011
Pasolini ja Jeesus
Kylläpä tekee hyvää aina välillä käydä katsomassa elokuvissakin klassikkoja, tänään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli entisen Elokuva-arkiston sarjassa lahtelaisessa Kino Iiriksessä. Se klassikko oli Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi eli Il vangelo secondo Matteo (1964).
Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten ja muistin siitä voimakkaita kuvia: ihmisiä, maisemia, valoja, kuvakulmia. Nyt kiinnitin huomiota myös erittäin tehokkaaseen musiikkiin. Ja tietysti soljuvaan italian kieleen, jota osaan sen verran, että osaan nykyään sijoittaa tuntemattomatkin sanat oikeisiin sanaluokkiin ja tunnistaa aikamuodot jne. Evankeliumiteksti on tietenkin vanhakantaista ja siksi erityisen mielenkiintoista kuunneltavaa.
Juuri tänään elokuva kuitenkin kosketti sillä sanomalla, joka kertoo Jeesuksen toimista köyhien ja syrjittyjen edustajana valtaapitäviä vastaan. Marxilainen Pasolini ei kuulemma yrittänyt tehdä evankeliumista yhteiskunnallista julistusta - minuun taas ei vetoa uskonnollinen julistus ollenkaan. Mutta juuri nyt varsin samanlaisissa maisemissa Pohjois-Afrikan arabivaltioissa kansa vaatii kaduilla työtä, toimeentuloa ja sananvapautta eli käytännössä nykyistä laajempia ihmisoikeuksia.
Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten ja muistin siitä voimakkaita kuvia: ihmisiä, maisemia, valoja, kuvakulmia. Nyt kiinnitin huomiota myös erittäin tehokkaaseen musiikkiin. Ja tietysti soljuvaan italian kieleen, jota osaan sen verran, että osaan nykyään sijoittaa tuntemattomatkin sanat oikeisiin sanaluokkiin ja tunnistaa aikamuodot jne. Evankeliumiteksti on tietenkin vanhakantaista ja siksi erityisen mielenkiintoista kuunneltavaa.
Juuri tänään elokuva kuitenkin kosketti sillä sanomalla, joka kertoo Jeesuksen toimista köyhien ja syrjittyjen edustajana valtaapitäviä vastaan. Marxilainen Pasolini ei kuulemma yrittänyt tehdä evankeliumista yhteiskunnallista julistusta - minuun taas ei vetoa uskonnollinen julistus ollenkaan. Mutta juuri nyt varsin samanlaisissa maisemissa Pohjois-Afrikan arabivaltioissa kansa vaatii kaduilla työtä, toimeentuloa ja sananvapautta eli käytännössä nykyistä laajempia ihmisoikeuksia.
sunnuntai, maaliskuuta 21, 2010
Kirja-arvio: Kuka vei kulttirunot?
Kanadalainen Carol Shields on niitä kirjailijoita, jonka hienovaraisiin havaintoihin ihmisluonteesta ja käyttäytymisestä ei juuri koskaan pety. Onneksi hänen teoksiaan on suomennettu vielä useita hänen 2003 tapahtuneen kuolemansa jälkeen.
Kaiken keskellä Mary Swann sijoittuu Shieldsin hyvin tuntemaan akateemiseen kirjamaailmaan. Oppimaton maatalon emäntä Mary Swann on luovuttanut kustantajalle pussillisen runojaan ja kuollut jo samana iltana miehensä murhaamana. Parikymmentä vuotta myöhemmin hänen runokokoelmansa on saanut kulttimaineen pienissä piireissä.
Teos koostuu viidestä osasta. Neljä ensimmäistä kertoo Swann-tutkijoista ja hänet tunteneista ihmisistä, jotka valmistautuvat runoilijaa koskevaan symposiumiin. Ihmeen elävästi Shields sukeltaa niin nuoren feministitutkijan, limaisen keski-ikäisen elämäkertakirjoittajan, vanhapiikakirjastonhoitajan kuin eläkkeellä olevan kustantajankin nahkakansien sisään. Jokaisesta lukisi mielellään lisää.
Viides luku on parodia tutkijakokouksesta, jonne aiemmin esitellyt ihmiset päätyvät taistelemaan Swannin perinnöstä ja sen tulkinnasta. Vuoropuheluna etenevä luku jäljittelee kepeätä jännitysfilmiä, jossa lopulta ei ole enää niin väliä, kuka varastaakaan runoilijan jälkeensä jättämää tuotantoa ja muistoesineitä.
Aivan helppo hajanainen päätösluku ei lukijalle ole, mutta Shields oli teosta kirjoittaessaan 1987 jo tarpeeksi taitava selvittääkseen parodiansa kunnialliseen loppuun. Näytelmäähän – tai tässä tapauksessa elokuvaa – tieteentekokin on.
Ina Ruokolainen
Carol Shields
Kaiken keskellä Mary Swann.
Suom. Hanna Tarkka. Otava 2010, 475 s.
torstaina, joulukuuta 25, 2008
Elokuvaelämykset vähissä
Eilen jouluaattona vihdoin katsoimme dvd:ltä Todd Haynesin I'm not there, siis sen elokuvan, jossa Bob Dylanin hahmossa nähdään kuusi eri näyttelijää. Annoin videovuokran joululahjaksi miehelleni (lahja käytiin äsken palauttamassa vuokraamoon), jota harmittaa yhtä paljon kuin minuakin Lahden aika rajoittunut teatterielokuvien tarjonta. Tämäkin teos käväisi ehkä viikon jossain teatterissa, joten missasimme sen. Itse filmi nyt ei saanut meitä suureen ekstaasiin, siihen se oli liian tasapaksu - tyttärien mielestä suorastaaan tylsä ja epäselvä. Kieltämättä katsomiseen mielellään tarvitaan jonkinlainen dylanologian approbatur, tai sitten vähintään pitää olla innostunut muusikon tuotannosta. Ei silti sytyttänyt hirveästi.
Kulunut vuosi on muutenkin ollut harvinaisen ankea elokuvan katsojana. Osittain syy on omani, sillä missasin kokonaan syksyn Elokuva-arkiston (tai siis Kansallisen audiovisuaalisen arkiston...) sarjan, joka oli rakennettu yhteistyössä taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyn kanssa. Muut 1960- ja 1970-luvun leffat olin nähnytkin, mutta Ralf Bakshin Fritz - Kova kolli jäi edelleen puuttumaan yleissivistyksestäni.
Olen jossain vaiheessa vähän opiskellutkin elokuvan historiaa ja haluan ehdottomasti käydä hakemassa elämykseni teatterista. (Tästä syystä en listaa niitä ihan hienojakin elokuvia, joista Yle Teema ja FST5 onneksi tarjoavat.) Valitettavasti vain elokuvateattereista on kaiken tarjontansa puolesta tullut aika mahdottomia paikkoja, koska pääosa niistä suuntaa kaiken huomionsa oheissyömisiin ja -juomisiin ja tajun kankaalle vievään äänentoistoon. Konseptiin kuuluu, että suurin osa elokuvista alkaa olla aika mahdottomia tällaiselle kalkkikselle. (Se nyt ei tietenkään ole vain teatterien vika, mutta osansa ne ovat tehneet yleisön "kasvattamisessa".)
Kolme elämystä sentään vuoteen mahtui: Julian Shnabelin Lou Reed -filmi Berlin, Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuva Shine a Light ja Kiti Luostarisen Palnan tyttäret. Yhdistäviä tekijöitä on mielestäni kaksi: rehellisyys ja keskittyminen siihen, mitä kerrotaan. En siis rajoitu vain veteraanimuusikkojen konserttitaltiointeihin, vaan ohjaajallakin pitää olla sanottavaa tai vähintään oma näkökulma. Palnan tyttärissähän sanomaa on melkein yli tarpeen mutta sittenkin elokuvan keinoin viehättävästi kerrottuna.
Katson myös mainstreamia ja saatan viihtyäkin. Kun Mamma Mia oli pari viikkoa sitten menossa pois ohjelmistosta, ryntäsin viimeisenä iltana tyttärien kanssa teatteriin. Pakko oli myöntää, että keski-ikäinen Abba-revittely sopi erittäin hyvin loppuvuoden töistä ja jouluvalmisteluista väsähtäneen naisen todellisuuspakoon, eikä parikymppisillä naisillakaan tuntunut olevan ikävää. Hieman rehellisemmän oloinen musiikkielokuva oli irlantilainen Once, joka tuntui heinäkuussa hyvältä - nyt muisto on jo latistunut. Mutta kun tytär sai soundtrackin joululahjaksi, kuuntelin eilen sen musiikkia ihan mielikseni.
Kulunut vuosi on muutenkin ollut harvinaisen ankea elokuvan katsojana. Osittain syy on omani, sillä missasin kokonaan syksyn Elokuva-arkiston (tai siis Kansallisen audiovisuaalisen arkiston...) sarjan, joka oli rakennettu yhteistyössä taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyn kanssa. Muut 1960- ja 1970-luvun leffat olin nähnytkin, mutta Ralf Bakshin Fritz - Kova kolli jäi edelleen puuttumaan yleissivistyksestäni.
Olen jossain vaiheessa vähän opiskellutkin elokuvan historiaa ja haluan ehdottomasti käydä hakemassa elämykseni teatterista. (Tästä syystä en listaa niitä ihan hienojakin elokuvia, joista Yle Teema ja FST5 onneksi tarjoavat.) Valitettavasti vain elokuvateattereista on kaiken tarjontansa puolesta tullut aika mahdottomia paikkoja, koska pääosa niistä suuntaa kaiken huomionsa oheissyömisiin ja -juomisiin ja tajun kankaalle vievään äänentoistoon. Konseptiin kuuluu, että suurin osa elokuvista alkaa olla aika mahdottomia tällaiselle kalkkikselle. (Se nyt ei tietenkään ole vain teatterien vika, mutta osansa ne ovat tehneet yleisön "kasvattamisessa".)
Kolme elämystä sentään vuoteen mahtui: Julian Shnabelin Lou Reed -filmi Berlin, Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuva Shine a Light ja Kiti Luostarisen Palnan tyttäret. Yhdistäviä tekijöitä on mielestäni kaksi: rehellisyys ja keskittyminen siihen, mitä kerrotaan. En siis rajoitu vain veteraanimuusikkojen konserttitaltiointeihin, vaan ohjaajallakin pitää olla sanottavaa tai vähintään oma näkökulma. Palnan tyttärissähän sanomaa on melkein yli tarpeen mutta sittenkin elokuvan keinoin viehättävästi kerrottuna.
Katson myös mainstreamia ja saatan viihtyäkin. Kun Mamma Mia oli pari viikkoa sitten menossa pois ohjelmistosta, ryntäsin viimeisenä iltana tyttärien kanssa teatteriin. Pakko oli myöntää, että keski-ikäinen Abba-revittely sopi erittäin hyvin loppuvuoden töistä ja jouluvalmisteluista väsähtäneen naisen todellisuuspakoon, eikä parikymppisillä naisillakaan tuntunut olevan ikävää. Hieman rehellisemmän oloinen musiikkielokuva oli irlantilainen Once, joka tuntui heinäkuussa hyvältä - nyt muisto on jo latistunut. Mutta kun tytär sai soundtrackin joululahjaksi, kuuntelin eilen sen musiikkia ihan mielikseni.
maanantaina, heinäkuuta 28, 2008
Oikeissa musiikkielokuvissa
Kävin musiikkielokuvassa, eikä se ollut Mamma mia! Nyt täytyy antaa julkinen kiitos Finnkinolle, jonka heinäkuun irkkuelokuva Once on aidon musiikin tekemisen ylistys ja samalla hyvä ihmissuhde-elokuva. Meitä oli paikalla äiti, 48, ja kaksi tytärtä, 21 ja 19, ja kaikki viihdyimme. Tyttärillä tosin on ihan oikeaakin sivistystä aiheesta "olen soittanut instrumenttia musiikkiopistossa pienen ikäni".
Myönnetään nyt samalla, että Lahdessa vajaan vuoden toiminut samaisen elokuvalevittämön megatehdas Kuvapalatsi on ollut positiivinen yllätys myös pienten massojen elokuvien näyttäjänä: olen nähnyt palatsissa sekä Julian Shnabelin Lou Reed -filmin Berlin että Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuvan Shine a Light. (Kaikki mainitut rainat on muuten filmattu 2006 - hieno musiikkielokuvavuosi siis!) Näytöksissä on ollut minun ja seuralaisteni lisäksi keskimäärin neljä ihmistä, mikä ei varmaan ole ihan kannattava määrä teatterille. Ehkä siitä on jotain hyötyä, että megakeskuksissa on myös niitä pikkusaleja, jotka voivat näyttää jotain kummallista massahittien rinnalla.
Vaan miksi, miksi Todd Haynesin Bob Dylan -leffa I'm not there ei koskaan tullut Lahteen? Epäreilua pistää minut katsomaan se DVD:ltä, kun kumminkin kuulun aktiivisiin elokuvateatterien kannattajiin.
Ja vielä toinenkin rutina. On hienoa, että elokuvateatterissa on kesäkuumalla ilmastointi. Niin kylmä siellä ei kuitenkaan saisi olla, että polvipituisessa hameessa ja sandaaleissa saliin eksyneen katsojan jalat ovat puolentoista tunnin kuluttua ihan jäässä. Onneksi olin laittanut pellavajakun t-paidan päälle, muuten olisi pitänyt lähteä kesken pois lääkitsemään kipeää kurkkua.
Myönnetään nyt samalla, että Lahdessa vajaan vuoden toiminut samaisen elokuvalevittämön megatehdas Kuvapalatsi on ollut positiivinen yllätys myös pienten massojen elokuvien näyttäjänä: olen nähnyt palatsissa sekä Julian Shnabelin Lou Reed -filmin Berlin että Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuvan Shine a Light. (Kaikki mainitut rainat on muuten filmattu 2006 - hieno musiikkielokuvavuosi siis!) Näytöksissä on ollut minun ja seuralaisteni lisäksi keskimäärin neljä ihmistä, mikä ei varmaan ole ihan kannattava määrä teatterille. Ehkä siitä on jotain hyötyä, että megakeskuksissa on myös niitä pikkusaleja, jotka voivat näyttää jotain kummallista massahittien rinnalla.
Vaan miksi, miksi Todd Haynesin Bob Dylan -leffa I'm not there ei koskaan tullut Lahteen? Epäreilua pistää minut katsomaan se DVD:ltä, kun kumminkin kuulun aktiivisiin elokuvateatterien kannattajiin.
Ja vielä toinenkin rutina. On hienoa, että elokuvateatterissa on kesäkuumalla ilmastointi. Niin kylmä siellä ei kuitenkaan saisi olla, että polvipituisessa hameessa ja sandaaleissa saliin eksyneen katsojan jalat ovat puolentoista tunnin kuluttua ihan jäässä. Onneksi olin laittanut pellavajakun t-paidan päälle, muuten olisi pitänyt lähteä kesken pois lääkitsemään kipeää kurkkua.
tiistaina, joulukuuta 27, 2005
Hyvä joulu toi Dylanin
Lisäkseni ainakin Media=blogi toivoi joululta "vanhanaikaisia" huveja eli hyviä kirjoja ja muuta luettavaa. Kiitos samoin, ja jotain sainkin, vähintäänkin mielenkiintoisia tekstejä. Tuli Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty, jonka moni muukin on todennyt tärkeäksi muttei kovin kaunokirjallisesti ansiokkaaksi teokseksi. Perinteinen joululahja oli Arno Forsiuksen historiallinen artikkeli, joka tällä kertaa käsitteli almanakan valistuskirjoituksia. Matti Salon ja Ilari E. Sääksjärven tietokirja Andeilta Amazoniaan taas liippaa läheltä antajia, suvun sademetsätutkijoita. Vilhelmiina Mäkelän kotiseutukirja Pläsitorilta liikekaupunkiin taas kertoo Lempäälän historiaa sen verran läheltä, että sieltä löytyy lasten mummun, isomummun ja muutaman muun sukulaisen kuva ja tekstiä vuosikymmenten takaisesta elämästä Lopen kartanossa. Joulua vihaava isosisko sai lisäksi Saksassa vaihto-oppilasvuotta viettävältä pikkusiskolta Dietmar Bittrichin Das Weihnachtshasser Buchin eli Joulunvihaajan kirjan.
Suurin kulttuurielämys oli kuitenkin Martin Scorsesen Bob Dylan -dokumentti No direction home, jonka ensimmäisen osan MTV3 esitti joulupäivän iltana myöhään. Olen ehdottomasti samaa mieltä kuin Matti Ripatti tämän päivän Hesarin Kanavalla-kolumnissaan; Ripatin mielestä jo ensimmäisen kahden tunnin perusteella elokuvaa voi pitää mestarillisena. Se oli monikerroksellinen ja -merkityksellinen teos, joka päähenkilön persoonan siivellä kertoo paljon mielenkiintoista esittämänsä ajan hengestä, musiikista, Yhdysvalloista ja kulttuuri-ihmisistä.
Siitä on aikaa, kun viimeksi olen kuunnellut Dylania, mutta taidanpa kaivaa vanhat vinyylimme pikaisesti esille. Ja tietysti odotan innolla myös huomenillalla esitettävää toista osaa.
Suurin kulttuurielämys oli kuitenkin Martin Scorsesen Bob Dylan -dokumentti No direction home, jonka ensimmäisen osan MTV3 esitti joulupäivän iltana myöhään. Olen ehdottomasti samaa mieltä kuin Matti Ripatti tämän päivän Hesarin Kanavalla-kolumnissaan; Ripatin mielestä jo ensimmäisen kahden tunnin perusteella elokuvaa voi pitää mestarillisena. Se oli monikerroksellinen ja -merkityksellinen teos, joka päähenkilön persoonan siivellä kertoo paljon mielenkiintoista esittämänsä ajan hengestä, musiikista, Yhdysvalloista ja kulttuuri-ihmisistä.
Siitä on aikaa, kun viimeksi olen kuunnellut Dylania, mutta taidanpa kaivaa vanhat vinyylimme pikaisesti esille. Ja tietysti odotan innolla myös huomenillalla esitettävää toista osaa.
tiistaina, joulukuuta 06, 2005
Puhuvat ja tanssivat pingviinit
Yritimme, mieheni ja minä, lähteä karkuun yksiä pingviinipukuisia (joita tytär katsoo televisiosta) elokuviin katsomaan Pingviinien matkaa. Ei olisi pitänyt. Ja kerrankin olisi pitänyt lukea vaikkapa Nyt-liitteen Kati Sinisalon arvostelu ennalta. Vaan kun en ehtinyt.
Kyllä, kuvat ovat upeita, ja osa filmimateriaalista varmaan ainutlaatuista. Mutta mikä mielenhäiriö on saanut elokuvantekijät kuvittelemaan, että ihmisäänillä ja -perspektiivistä kerrottu banaali tarina saisi meidät herkistymään "luonnon suurelle mysteerille"? Etenkin kun joka ikinen repliikki on sarjassamme "elämää suuremmat kliseet", joita kukaan käsikirjoittamisen alkeiskurssin käynyt harrastelija ei kehtaisi lähettää tarjolle ohjaajille tai tuotantoyhtiöihin. Parittelua mm. nimitetään elokuvassa tanssimiseksi. Aika osuva vertaus tosin näin linnanjuhlien illan perspektiivistä.
Näimme suomenkielisen version, mutta pelkään, ettei alkuperäinen teksti tai toteutus ole juurikaan kummempi. Ja se mainostettu musiikki, siitä olen tismalleen samaa mieltä kuin Sinisalo: "Tätä kaikkea säestää ranskalaisen Emilie Simonin söpö musiikki. Pirtanauhakilistely lapsinaisen äänellä englanniksi laulettuna toimii jotenkuten erikseen kuunneltuna, mutta elokuvassa se banalisoi outojen eläinten elämän romanttiseksi new age -vikinäksi."
Yhdestä asiasta olen eri mieltä kuin Sinisalo (tai ainakin arvion otsikko). Ei elokuva ole mikään luontodokumentti. Kuvamateriaali saattaisi riittää dokumentiksi juuri ja juuri, mutta söpöilyn nimissä siitä on karsittu mm. todelliset kuolemakohtaukset minimiin. Meressä vaanii äitipingviinin saalistaja, myrsky karsii isiä, ja albatrossi tulee ja vie pingviininpoikasen. Ratkaisevissa kohdissa kamera kuitenkin aina kääntyy nopeasti muualle. Herttainen tarina olisi mennyt pilalle.
Kyllä, kuvat ovat upeita, ja osa filmimateriaalista varmaan ainutlaatuista. Mutta mikä mielenhäiriö on saanut elokuvantekijät kuvittelemaan, että ihmisäänillä ja -perspektiivistä kerrottu banaali tarina saisi meidät herkistymään "luonnon suurelle mysteerille"? Etenkin kun joka ikinen repliikki on sarjassamme "elämää suuremmat kliseet", joita kukaan käsikirjoittamisen alkeiskurssin käynyt harrastelija ei kehtaisi lähettää tarjolle ohjaajille tai tuotantoyhtiöihin. Parittelua mm. nimitetään elokuvassa tanssimiseksi. Aika osuva vertaus tosin näin linnanjuhlien illan perspektiivistä.
Näimme suomenkielisen version, mutta pelkään, ettei alkuperäinen teksti tai toteutus ole juurikaan kummempi. Ja se mainostettu musiikki, siitä olen tismalleen samaa mieltä kuin Sinisalo: "Tätä kaikkea säestää ranskalaisen Emilie Simonin söpö musiikki. Pirtanauhakilistely lapsinaisen äänellä englanniksi laulettuna toimii jotenkuten erikseen kuunneltuna, mutta elokuvassa se banalisoi outojen eläinten elämän romanttiseksi new age -vikinäksi."
Yhdestä asiasta olen eri mieltä kuin Sinisalo (tai ainakin arvion otsikko). Ei elokuva ole mikään luontodokumentti. Kuvamateriaali saattaisi riittää dokumentiksi juuri ja juuri, mutta söpöilyn nimissä siitä on karsittu mm. todelliset kuolemakohtaukset minimiin. Meressä vaanii äitipingviinin saalistaja, myrsky karsii isiä, ja albatrossi tulee ja vie pingviininpoikasen. Ratkaisevissa kohdissa kamera kuitenkin aina kääntyy nopeasti muualle. Herttainen tarina olisi mennyt pilalle.
tiistaina, lokakuuta 18, 2005
Lasitalossa ja elokuvissa
Kävi niin, etten ollut Blogosfäärissä suuren tapahtuman eli Reetta Meriläisen ensimmäisen blogimerkinnän ilmestymisen aikaan. Koko päivä meni kokouksessa, mutta tuntia myöhemmin kumminkin istuin jo emännän Lasitalossa syömässä...Ei kyllä kuulunut blog, blog, blog, niin kuin parikin kollegaa on kuvaillut Helsingin Sanomien ja muidenkin journalistitaustaisten bloggaajien valloitusretkeä verkossa.
Entisenä hesarilaisena ja nykyisinkin lehteen kirjoittavana en odota Meriläiseltä paljastuksia siitä, miten talossa journalismia tuotetaan. Tällä hetkellä taitaa enemmänkin kiinnostaa se, miten usein ja mihin aikaan päivästä päätoimittaja tosiaan ehtii merkintöjä tuottaa. Siis se, mihin kohtaan työlistan prioriteetteja emäntä bloggaamisen rankkaa.
Omalla päivälistallani blogi on viime aikoina jäänyt jatkuvasti hännille, usein tipahtanut siltä myös kokonaan pois. Tänään edelle meni Suomen Elokuva-arkiston maakuntasarjan syksyn ensimmäinen esitys Lahdessa. Jacques Tourneurin Paholaisen palvelija (1957) oli yksi niistä elokuvista, joiden kohdalla aina ihmettelen itsessäni asuvaa pientä elokuvaharrastajaa. Että sitä tosiaan jaksaa raahautua matkapäivän päätteeksi 20.30 esitykseen katsomaan psykologiseksi kauhufilmiksi tarkoitettua teosta, jota tuottaja oli vähän käynyt koristelemassa karvaisella pahiksella jälkikäteen. Mutta jotain inspiroivaa siinä silti oli, kun tässä vielä istun...
Entisenä hesarilaisena ja nykyisinkin lehteen kirjoittavana en odota Meriläiseltä paljastuksia siitä, miten talossa journalismia tuotetaan. Tällä hetkellä taitaa enemmänkin kiinnostaa se, miten usein ja mihin aikaan päivästä päätoimittaja tosiaan ehtii merkintöjä tuottaa. Siis se, mihin kohtaan työlistan prioriteetteja emäntä bloggaamisen rankkaa.
Omalla päivälistallani blogi on viime aikoina jäänyt jatkuvasti hännille, usein tipahtanut siltä myös kokonaan pois. Tänään edelle meni Suomen Elokuva-arkiston maakuntasarjan syksyn ensimmäinen esitys Lahdessa. Jacques Tourneurin Paholaisen palvelija (1957) oli yksi niistä elokuvista, joiden kohdalla aina ihmettelen itsessäni asuvaa pientä elokuvaharrastajaa. Että sitä tosiaan jaksaa raahautua matkapäivän päätteeksi 20.30 esitykseen katsomaan psykologiseksi kauhufilmiksi tarkoitettua teosta, jota tuottaja oli vähän käynyt koristelemassa karvaisella pahiksella jälkikäteen. Mutta jotain inspiroivaa siinä silti oli, kun tässä vielä istun...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
