Elokuvaelämykset vähissä

Eilen jouluaattona vihdoin katsoimme dvd:ltä Todd Haynesin I'm not there, siis sen elokuvan, jossa Bob Dylanin hahmossa nähdään kuusi eri näyttelijää. Annoin videovuokran joululahjaksi miehelleni (lahja käytiin äsken palauttamassa vuokraamoon), jota harmittaa yhtä paljon kuin minuakin Lahden aika rajoittunut teatterielokuvien tarjonta. Tämäkin teos käväisi ehkä viikon jossain teatterissa, joten missasimme sen. Itse filmi nyt ei saanut meitä suureen ekstaasiin, siihen se oli liian tasapaksu - tyttärien mielestä suorastaaan tylsä ja epäselvä. Kieltämättä katsomiseen mielellään tarvitaan jonkinlainen dylanologian approbatur, tai sitten vähintään pitää olla innostunut muusikon tuotannosta. Ei silti sytyttänyt hirveästi.

Kulunut vuosi on muutenkin ollut harvinaisen ankea elokuvan katsojana. Osittain syy on omani, sillä missasin kokonaan syksyn Elokuva-arkiston (tai siis Kansallisen audiovisuaalisen arkiston...) sarjan, joka oli rakennettu yhteistyössä taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyn kanssa. Muut 1960- ja 1970-luvun leffat olin nähnytkin, mutta Ralf Bakshin Fritz - Kova kolli jäi edelleen puuttumaan yleissivistyksestäni.

Olen jossain vaiheessa vähän opiskellutkin elokuvan historiaa ja haluan ehdottomasti käydä hakemassa elämykseni teatterista. (Tästä syystä en listaa niitä ihan hienojakin elokuvia, joista Yle Teema ja FST5 onneksi tarjoavat.) Valitettavasti vain elokuvateattereista on kaiken tarjontansa puolesta tullut aika mahdottomia paikkoja, koska pääosa niistä suuntaa kaiken huomionsa oheissyömisiin ja -juomisiin ja tajun kankaalle vievään äänentoistoon. Konseptiin kuuluu, että suurin osa elokuvista alkaa olla aika mahdottomia tällaiselle kalkkikselle. (Se nyt ei tietenkään ole vain teatterien vika, mutta osansa ne ovat tehneet yleisön "kasvattamisessa".)

Kolme elämystä sentään vuoteen mahtui: Julian Shnabelin Lou Reed -filmi Berlin, Martin Scorsesen Rolling Stones -elokuva Shine a Light ja Kiti Luostarisen Palnan tyttäret. Yhdistäviä tekijöitä on mielestäni kaksi: rehellisyys ja keskittyminen siihen, mitä kerrotaan. En siis rajoitu vain veteraanimuusikkojen konserttitaltiointeihin, vaan ohjaajallakin pitää olla sanottavaa tai vähintään oma näkökulma. Palnan tyttärissähän sanomaa on melkein yli tarpeen mutta sittenkin elokuvan keinoin viehättävästi kerrottuna.

Katson myös mainstreamia ja saatan viihtyäkin. Kun Mamma Mia oli pari viikkoa sitten menossa pois ohjelmistosta, ryntäsin viimeisenä iltana tyttärien kanssa teatteriin. Pakko oli myöntää, että keski-ikäinen Abba-revittely sopi erittäin hyvin loppuvuoden töistä ja jouluvalmisteluista väsähtäneen naisen todellisuuspakoon, eikä parikymppisillä naisillakaan tuntunut olevan ikävää. Hieman rehellisemmän oloinen musiikkielokuva oli irlantilainen Once, joka tuntui heinäkuussa hyvältä - nyt muisto on jo latistunut. Mutta kun tytär sai soundtrackin joululahjaksi, kuuntelin eilen sen musiikkia ihan mielikseni.