lauantaina, toukokuuta 19, 2012

Lisätty lukupäiväkirja

Aika ajoin olen yrittänyt koota yhteen lukemani kirjat ja vielä sanoakin niistä jotain. Aina ei kuitenkaan riitä aikaa tai syvällistä sanottavaa hyvistäkään kirjoista, joten nyt uudistan vähän kirjanpitoa.

Lukemani kirjat löytyvät tästä lähtien omalta lukupäiväkirjasivultaan, jonka linkki löytyy blogin nimen yläpuolelta vasemmalta.

Toukokuun 2012 kohdalle olen merkinnyt ne tässä kuussa lukemani kirjat, joista en jossain aiemmassa merkinnässäni ole jo sanonut jotain. Jatkossa kirjan nimi ilmestyy listaan joka tapauksessa, vaikka olisin siitä kirjoittanut myös jostain muusta syystä.

perjantaina, toukokuuta 18, 2012

Ruokatarinoita

Laitan mielelläni ruokaa ja sillä varjolla ainakin vilkaisen lehtien ruokaohjeet ja kausiteemat läpi. Aina välillä iskee innostus lukea ruokakirjoja, joissa on muutakin asiaa kuin reseptejä. Talven ja kevään aikana olen tutustunut kolmeen ruokakirjaan.

Donna Leon - Roberta Pianaro: Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. En ole jaksanut lukea kuin pari Donna Leonin huippusuosituista rikosromaaneista, mutta tästä kirjasta pidin silti. Huomasin nimittäin, että itse asiassa ruokakuvaukset ovat melkein parasta aika kaavamaisen juonen seassa. Ja tässähän on mukana myös aito venetsialainen ruoka-ammattilainen eli signora Pianaro. Venetsialainen keittiö ei ehkä ole helpoimmasta päästä italialaisen ruoan joukossa, mutta se ei minua haitannut. En edes kuvittele koskaan ostavani kokonaista mustekalaa ja valuttavani sen sisältä mustetta pastan sekaan. Silti huomasin lukevani juuri nuo kaikkein vieraimmat reseptit erityisen tarkkaan, jotta osaan edes tilata (tai ehdottomasti välttää) tiettyjä ruokia, jos joskus vielä pääsen Venetsiaan. Ja pitää päästä; sen verran ihania kala- ja äyriäisruokamuistoja sieltä on.

Heli Kuusipalo: Dolce patata ja muuta ihanaa kasviksista. Perusteellinen ja elämyksellinenkin teos siitä, miten ruokaa voi laittaa täysin kasviksista. Kirjan resepteissä ei käytetä mitään eläinperäistä, joten esimerkiksi maitotuotteiden ja kananmunan korvaajat kerrotaan myös perusteellisesti. Teoksen taustalla on vahva ideologia suojella ympäristöä ja eläinkuntaa. Sen verran vahva sekaravinnon perinne on, että kovin monessa reseptissä kuitenkin käytetään kasvisjuustoja, mikä tuntuu minusta hieman keinotekoiselta. Reseptikokeiluja en ole ehtinyt tehdä, mutta toisaalta vastaan tuli paljon myös aivan tuttuja ruokia, esimerkiksi tämän hetken sesonkivillivihanneksesta nokkosesta.

Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta en ihan pääse sisään sen olemukseen. Toisaalla ovat pienet tarinat Vilénin Intian vuosista ja katkelmat intialaistaustaisilta kirjailijoilta, toisaalla ruokaohjeet. Aineksissa ei ole vikaa, mutta jotenkin ne eivät saakaan minua haistelemaan intialaista maustesekoitusta ja etsimään vaihtoehtokaupoista muita raaka-aineita. Vika voi olla siinäkin, että kirja (kuten edellinenkin) on minulla lainassa kirjastosta. En oikein osaa paneutua. Reseptit kuitenkin vaikuttavat perusteellisilta ja siinä mielessä helposti omaksuttavilta, joten ehkä vielä yritän ehtiä kokeilla jotain niistä. Tässäkin kirjassa on paljon ruokia kasvissyöjille.

lauantaina, toukokuuta 12, 2012

Mielenosoituksessa

Osallistuin eilen mielenosoitukseen Lahden Taideinstituutin puolesta. Päätöksethän on jo tehty, mutta toivottavasti viime hetken protestit vielä auttavat. Ainakin mielenosoituksessa oli hyvä henki, vaikka Lahden ammattikorkeakoulun ja koulutuskonsernin johtoa pilkattiinkin ihan ansiosta.


Konsernin moottorisahamurhaaja taidekoulutuksen kimpussa.
Työ on tehty, mutta samalla on sahattu oma oksa!

Huippuyksikkö!

Taideinstituutin rehtori Antti Salokannel

Teatteri Vanhan Jukon tukijoukot

Kansalaisia

Hihanauhat



maanantaina, toukokuuta 07, 2012

Kirja-arvio: Käytännön ihminen pohdiskelee


Sinikka Nopolan kokoelma Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia sisältää neljäkymmentä kirjoitusta, jotka on aiemmin kuultu radiossa. Se on sekä vahvuus että heikkous.

Kun luen tarinoita tai oikeammin ajatelmia tai pohdiskeluja, kuulen Erja Manton äänen. Hän tulkitsee tekstiä juuri sillä tavalla monotonisesti, joka sopii Nopolan teksteihin. Huumori nousee vakavuudesta, oivallukset triviaaleista huomioista.

Radio annostelee tekstejä yhden päivässä, lukija haluaa edetä nopeammin. Puolivälissä moni miete on unohtunut.

Palaan siis takaisin. Melkein-maan Grace Kelly -jutussa kirjoittaja irvailee tavallaan tehdä asioita melkein. Hän on asunut melkein Pyynikillä ja on melkein kansalaisaktivisti, uimakandidaatti ja kasvissyöjä. 

Käytännön ihminen asukkaana on suomalainen omistusasuja, jonka pitää olla aina kotona ja käyttää jokaista huonetta, koska asunto on kallis. Sama käytännön ihminen lajittelee ja kierrättää, kunnes lukee näyttelijästä, joka ei voi syödä mitään, jolla on kasvot. Kuha lentää energiajätteeseen muovipussiin solmittuna. 

Hellyttävin käytännön ihminen on hautajaisissa, johon hän menee huolimattomasti lyhennetyissä housuissa ja vaanii oikeaa hetkeä käydä laskemassa kukkansa.

Eniten minua kosketti Alku, keskikohta ja loppu, jossa Nopola pohtii ihmisten viehtymystä ajallisen sijaintinsa määrittelyyn, esimerkiksi neljästoista heinäkuuta: ”Nythän on tarkkaan ottaen vielä keskikesän alkupuoli, ei tässä mitään”. Saman jutun lopussa kirjoittaja ihmettelee, miksi hänen päivänsä, viikkonsa ja vuotensa eivät valmistu, jotta edes yhtenä päivänä hänellä olisi siisti pöytä ja luetut kirjapinkat.

Nopola uskaltaa kirjoittaa minä-muodossa tavallisia ajatuksia, myös noloja ja tyhmiä. Hänellä on aikaa ja halua eläytyä arkeen vinosta näkökulmasta, vaikkapa pohtimalla esineiden sielunelämää. Samanlainen arkipäivän anarkismi on voimissaan Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjoissa.

Kaikki tekstit eivät vie ensi oivallusta pidemmälle. Suosittelen kirjaa työmatkabussiin tai -junaan: kun jutun lopussa nostaa katseensa kirjasta, lähipenkkien käytännön ihmiset näyttävät erilaisilta.

Ina Ruokolainen

Kirjat
Sinikka Nopola
Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia
WSOY 2012, 140 s.

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa.

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2012

Kirja-arvio: Samuraimiekka on kylmää terästä


Kaksi tahoillaan sidottua aikuista päätyy samalla Volgan kulttuurimatkalla sänkyyn. Kuuliaisesti pari eroaa matkan jälkeen, mutta intohimoa ja rakkautta on liikaa. Kaksi perhettä menee rikki, Anna ja Asko alkavat rakentaa uutta suhdetta painolastiensa kanssa.

Raija-Sinikka Rantalan Miekkatanssi tuntuu aluksi kuvaavan tuiki tavallista parisuhdepeliä. Näkökulma on Annan, jolla on lisäksi huolia kuolevan äitinsä ja uutta miestä vastaan kapinoivan poikansa kanssa. 

Työpaikallakin tapahtuu isoja muutoksia, mutta niitä Anna pakenee ensin virkavapaalle, sitten etätöihin ja lopulta freelanceriksi.

Uuden parin yhteiset hetket ovat ensin puuhakkaita ja rakentavia. Asko on Annan silmissä lämmin ja läpikotaisin aikuinen. Sekin vielä yllättää iloisesti, kun mies ilmestyy yöllä humalassa eteiseen kädessään samuraimiekka ja syli täynnä onnenoksia. Hän on voittanut rahapelissä.

Vähitellen niin Annalle kuin lukijalle alkaa valjeta, että ihanien spontaanien eleiden takana on isoja ongelmia. Rahaa ja tavaroita alkaa hävitä, luottamus rakoilla. Mies ei käsitä epäilyjä, nainen ei halua uskoa. 

”Suuri rakkaus, joka oli osunut kohdalle aikuisiällä, ei ollut enää selvitystilassa, se oli raunio. – Minän käsitys miehestä oli pantava puntariin. Narsistinen hybris, ryyppy poikineen murheeseen, tarve suureellisuuteen ja väljäkätinen rahankäyttö…”

Romaanissa tapahtuu rikos, johon johtava tapahtumaketju aukeaa pienten vihjeiden, päätekstin lomassa kulkevien takaumien ja poliisiraporttien kautta. Enempää ei ole syytä paljastaa. 

Rantala kirjoittaa tehokasta tekstiä teatteriammattilaisen taidolla. Hän luottaa lukijan kykyyn nähdä, haistaa ja tuntea asioita pienistäkin vihjeistä, jotka näytelmässä ilmaistaisiin ilmeillä, eleillä tai tauoilla.

Tekstin eri tasot lisäävät komeasti kylmää jännitettä kirjan viimeiselle kolmannekselle asti. Lopussa liika hyppely sekoittaa ja sumentaa.

Mutta ehkä näin tapahtuu myös todellisuudessa ihmiselle, joka ei enää voi luottaa läheiseensä eikä edes omiin kokemuksiinsa. Narsistin kanssa eläessä ei kannata pitää samuraimiekkaa seinällä.

Ina Ruokolainen

Kirjat
Raija-Sinikka Rantala
Miekkatanssi
Like 2012, 205 s.

Kirja-arvio on julkaistu Keskisuomalaisessa ja Etelä-Suomen Sanomissa.

perjantaina, toukokuuta 04, 2012

Mahdollisuus lukea nuortenkirjoja

Aika moni meistä lukee lastenkirjoja, kun omat lapset ovat pieniä. Paljon harvempi enää tutustuu nuortenkirjoihin, vaikka ehkä toivookin omien lasten niitä lukevan. Harry Potter -ilmiö on harvinainen. Sääli, sillä nuortenkirjoissa käsitellään monia sellaisia teemoja, joiden kanssa aikuisetkin kipuilevat koko ajan: perhettä, rakkautta, erilaisuutta, kiusaamista, oman tiensä löytämistä ja vaikkapa alkoholin kohtuukäyttöä.

Omat lapseni ovat jo reippaasti yli kaksikymppisiä, mutta luen edelleen mielelläni hyviä nuortenkirjoja sekä työn puolesta että ihan omaksi ilokseni. Ensi viikolla pääsen jälleen kerran vetämään Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, minkä varjolla olen innolla uponnut Terhi Rannelan, Anneli Kannon ja Sari Peltoniemen viimeaikaiseen tuotantoon.

Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon on varsin hurja fantasiakirja, josa pelottavat pohjoisen henget alkavat ahdistaa puoliksi kolttasaamelaista päähenkilöä, Jounia. Lukiessa pystyin hyvin palauttamaan mieleen ne pelot, joita minulla oli kaikkea selittämätöntä kohtaan Jounin ikäisenä yläkoululaisena. Aikuisena uskon löytäneeni toisen tason, kertomuksen Jounin kasvusta omien päänsisäisten pelkojensa voittajaksi.

Luin myös Peltoniemen viehättävän kirjan Kissataksi. Siinä pikkupoika oppii kissojen kielen käydessään tapaamassa vanhaa naista, jolla on vain kissat seuranaan.

Terhi Rannelan kirjojen päähenkilöt ovat räväköitä lähes aikuisia, joilla on seurustelu- ja seksielämää ja vahvoja mielipiteitä omasta elämästään ja jo vähän ympäröivästä yhteiskunnastakin. Scarlettin puvussa on pinnalta katsoen vaaleanpunainen kertomus Viivistä, joka pitää suosittua muotiblogia ja valmistautuu vanhojen tansseihin suunnittelemalla maailman ihaninta Tuulen viemää -pukua. Kesästä kevääseen tapahtuu kuitenkin paljon sekä Viivin rakkauselämässä että hänen ympärillään puutaloalueella, jota uhkaa purkaminen. Kesken on vielä kirjailijan teos Jäämeri, jäähyväiset ja minä.

Anneli Kanto sai viime vuonna Anni Polva -palkinnon Futistyttö-sarjaan kuuluvasta Huippuvalmentaja-kirjasta. En ole vielä ehtinyt lukea pöydälläni odottavia sarjan kirjoja, mutta otan yhden mukaan jo tämän päivän työmatkalle Helsinkiin. Sen sijaan luin jo viime vuoden puolella Kannon ja Rannelan yhdessä kirjoittaman elämyksellisen Tähystäjäneito-kirjan, josta kirjoitin aiemmin.