Vuosikertaa markkinoimassa

Tämä on mainos: olen menossa esittelemään Vuosikerta.fi-palveluamme Lahden kirjamessuille 21.-22.3. eli puolentoista viikon kuluttua lauantaina ja sunnuntaina. Sinänsä mielenkiintoinen kokeilu, että jo ennalta kyllä tiedän minkä tahansa verkkopalvelun häviävän 6-0 hypisteltäville kirjoille ja eläville kirjailijoille. Osastomme pitäisi houkuttaa messuilla vaeltelija kirjoituspöydän ja ruudun ääreen keskittymään puuhaan, joka on yleensä aika yksityistä: kirjoittamaan.

Toisaalta meillä on yhtiökumppanini kanssa kokemusta siitä, että käyttäjät ovat mielissään henkilökohtaisesta opastuksesta, vaikka he aivan hyvin selviäisivätkin tietokoneen ja nettipalveluiden käytöstä. Suurin osa muisteluikäisistä on yli viisikymmenvuotiaita ihmisiä, jotka eivät suorastaan ole syntyneet tietokoneen käyttäjiksi. Toisaalta aika moni heistä (meistä) on jo ehtinyt työelämässä tutustua ainakin johonkin osaan tietotekniikasta ja verkosta. Olisi vanhanaikaista olettaa, etteivät nykyiset eläkeläiset tai muutaman vuoden kuluttua sinne päätyvät pärjäisi netin kanssa - johan he varaavat matkansa ja hoitavat pankkiasiansakin pääasiassa verkossa.

Olemme kiinnittäneet erityistä huomiota siihen, että palvelumme käyttöliittymä on helppokäyttöinen ja hyvillä ohjeilla varustettu. Osittain olemme onnistuneet, sillä aika moni on ryhtynyt kirjoittamaan Vuosikertaan ihan itsekseen. Toisaalta ahkerimmat kirjoittajat löytyvät joukosta, joka on kokeillut sekä henkilökohtaista sparrausta pilottikurssilla että omassa rauhassaan muistelemista. Henkilökohtaisella kontaktilla on siis yhä merkityksensä. Toivommekin, että Vuosikerta.fi voisi myös luoda jonkinlaisen yhteisön, jossa ennestään tuntemattomat voisivat myös tutustua. Tarinoiden kommentointimahdollisuus on alku tälle.

Messuille valmistautuminen on tietenkin iso ponnistus. Rahaa ja aikaa kuluu. On teetettävä esitteet ja hankittava osaston sisustus. On varmistauduttava siitä, että kone ja nettiyhteys taatusti pelittävät. Onneksi verkostossamme on hyviä yhteistyökumppaneita, vanhoja ja uusia. Ja ainakin minä odotan ihan innostuksella niitä keskusteluja, joita osastollamme ja sen liepeillä toivottavasti syntyy. Saa tulla kysymään ja kokeilemaan. Ehdotuksista ja moitteistakin on apua, kun kehitämme palveluamme eteenpäin.

Vista tekee sähköposteista salakirjoitusta?

Jouduin ostamaan uuden työtietokoneen, jossa tietenkin on vista-käyttöjärjestelmä. Vuorokauden käytön aikana olen saanut jo kaksi sähköpostia, joiden sisältö on muuttunut aivan uskomattomaksi koodikieleksi. Kumpikin luotettavilta uutislähteiltä ja isoista organisaatioista. Olisipa hauska tietää, johtuuko yhteensopimattomuus nyt vistasta vai mistä. Aiemmin samojen organisaatioiden postit ovat kyllä auenneet ainakin tarpeeksi selkokielisinä.

Itsehän en huvikseni asentele mitään ohjelmia vaan turvaudun ammattilaiseen, kun kerran teen koneella töitä. Eilen ko. henkilö huokasi, kun näki reilun vuoden ikäisen tulostimeni. Ovat monet asiakkaat kuulemma vistan myötä joutuneet tulostinkauppaan, kun ei löydy yhteensopivuutta. Siltä näytti hetken minunkin työpisteessäni, mutta sitten ohiteltiin joitain tulostimen ominaisuuksia ja saatiin se toimimaan peruskäytössä (meillä ei siis tulostella valokuvia tai tehdä cd:n päälle kuvia).

Eiväthän ne uudet tulostimet, ainakaan musteisiin verrattuna, paljon maksa, mutta olen periaatteessa kaikenlaista luonnonvarojen tuhlaamista vastaan. Ymmärrän sen, että oikeasti vanhoihin laitteisiin on vaikea saada osia tai päivityksiä. Mutta että yksi käyttöjärjestelmä pakottaa kymmenet kodit ja työpaikat ostoksille, on jo rikollista.

Tekstariterroria

Päätin olla sotkeutumatta presidentinvaalijournalismiin, enkä tee sitä nytkään. Sen sijaan tänään täyttyi mitta yksityisenä kansalaisena, joka joutuu alistumaan ei-toivotulle vaalipropagandalle.

Yksi ja toinenkin etäinen tuttava on kaivanut esiin matkapuhelinnumeroni ja aktivoitunut edistämään oman ehdokkaansa asiaa. Raivostuttavinta on tekstarien "humoristinen" sävy. Jostain kumman syystä en vain ilahdu kehotuksista säästää Arajärvi toiseltakin kuuden vuoden linnatuomiolta.

Toistaiseksi olen saanut tekstareita vain Niinistön kannattajilta, mutta en epäile, etteikö roskapostitusta osattaisi työväenliikkeen toisellakin reunalla. Ehkei ihan kampanjatoimistoissa asti, mutta aktiviteettia tuntuu nyt olevan kentällä riesaksi asti. Hei, eikö teille kukaan ole kertonut, että ns. huumoriviesteillä on myös vihaajansa!

Ihan vain tiedoksi kaikille nykyisille, entisille ja tuleville tuttaville, työtovereille ja ystäville: jokainen kotirauhaani häiritsevä vaalipropagandatekstari pudottaa jatkossa kymmenellä prosenttiyksiköllä mahdollisuuksia saada minua ollenkaan vaalihuoneistoon viikon kuluttua. Todennäköisyysprosentti on tipahtanut jo alle viidenkymmenen.

Pakko nauhoittaa oman turvan takia

Kari Haakana kirjoittaa eilisessä merkinnässään haastattelujen nauhoittamisesta ja ehdottaa, että nauhan voisi kiistatilanteissa laittaa blogiin ja siellä katsoa, kumpi oli oikeassa. Hän myös myöntää käytännön ongelmat, eihän kaikkia haastatteluja tai ohimennen kerrottuja tietoja edes pysty nauhoittamaan.

Olen lehtiin kirjoittavana toimittajana huomannut, että haastateltavat ovat yhä tietoisempia oikeuksistaan. En ole siitä pahoillani, useimmitenhan sekä toimittajan että haastatellun tavoite on sama, kertoa asioista selvästi ja mahdollisimman totuudenmukaisesti. Isoissa ja kiistanalaisissa uutisissa taas lähteitä pitäisi olla niin monta, ettei yhden haastatellun kiistämisillä edes ole isoa merkitystä - ellei sitten tosiaan ole käytetty hänen sanojaan täysin väärin.

Tietoisuuden lisäksi myös selkkä epäluulo on lisääntynyt. Aivan lähiaikoina parikin haastateltavaani on kysynyt, eikö minulla ole nauhuria mukana. Ei ollut, koska sanoma- ja aikakauslehteen tarkoitettujen haastattelujen lähtökohta oli kertoa kulttuuriammateissa olevien ihmisten ajatuksia työstään ilman mitään suuren uutisen tai juorun metsästystä. Haastateltaville oli myös annettu mahdollisuus lukea lehteen menevä teksti ennalta. No, kumpikin rauhoittui nähdessään tekstini; en ollutkaan keksinyt heille mitä tahansa suuhun.

Oman työturvallisuuteni takia toki kannan nauhuria mukana kinkkisissä tilanteissa ja annan myös aina mahdollisuuksien mukaan tekstin luettavaksi. Säästän tarkistussähköpostit ja nauhat siltä varalta, että jutun kohde myöhemmin hermostuu. Freelancerina teen tämän siksikin, että jo hyväksytty juttu voi käsittelyssä muuttua aivan toisennäköiseksi - mitä ei 25-vuotisen toimittajakokemukseni perusteella kuitenkaan tapahdu kamalan usein. Silti jokainen tapaus on surullinen, sillä jokainen moka menee yleisesti median piikiin.

Haakanan merkintään palatakseni: on hienoa, jos blogin avulla on mahdollista oikaista väärinkäsitys ja mahdollisesti jopa parantaa alkuperäistä juttua. En kuitenkaan toivo, että ihan kaikkia pilkkuja lähdetään viilaamaan julkisesti, sillä jo nyt keskustelu näyttää vain syventävän median ja sen kohteiden välistä epäluuloa. Emme kai me sitäkään toivo, että toimittajat ja yleisö tapaavat jatkossa yhä useammin käräjillä?

Mobiili nuorisokulttuuri

Lasten ja nuorten mediakulttuurin lehti Peili(netissä vain lehtien sisällysluettelot) kolahti eilen luukusta. Kiireisen selailun jäljiltä tarttui heti silmään Sonja Kankaan artikkeli Mobiilipelit koulivat nörttikulttuuria salonkikelpoiseksi. Kangas nimittäin väittää, ettei mobiiliaddiktiota pidetä nuorten keskuudessa ollenkaan samalla lailla leimaavana kuin nörtteilynä pidettyä tietokoneaddiktiota.

"Nuorten suhdetta uusiin viestintävälineisiin on kuvattu kommunikaatioakrobatiaksi... Koska akrobatia ei synny itsestään, perustuu nuorten taitavuus rutiiniin, joka taas pohjatuuu toistoon eli harjoitteluun. Harjoittelu pohjaa haluun hyödyntää uutta välinettä arjen viihteellistämiseksi. Kommunikaatioakrobatia sisältää ajatuksen vapaaehtoisesta addiktiosta", Kangas kirjoittaa.
Todistusketjuun kuuluu mm. ajatus siitä, ettei ilman kännykkää voi elää, mutta silti kaiken aikaa tavoitettavissa olemista ei pidetä samanlaisena luuserihommana kuin netti- tai tietokoneriippuvuutta.

Kahden aikuistuvan tyttären äitinä olen tietenkin huomannut, että kännykkä on aivan toisella tavalla henkilökohtainen minän jatke kuin tietokone nettiyhteyksineen. Tavoitettavissa olo selvästi myös rasittaa nuoria - jo vessaan meno tuntuu joskus olevan mahdotonta, kun koko ajan piippaa. Inhoittavimpia ovat kaverit, joilla on (vanhempien asettama) saldorajoitus ja jotka vielä vastaavat satunnaisesti puhelimeen. Näissä suhteissa riippuvuussuhde on yksisuuntainen, kun maksajan on vieläpä oltava itsensä aina tavoitettavissa. Toisaalta tässä on kyse ihan normaalista sosiaalisesta pelistä, ei Kankaan tarkoittamista mobiilipelaamisen eri muodoista.

Vähän silti ihmettelen ajatusta siitä, että väline tässä merkkaisi rajaa nörttiluusereiden ja normaalisaddiktoineiden välille. Tietokone nettiyhteyksineen, mesettelyineen ja irkkailuineen alkaa sekin olla jokapäiväinen seuralainen lähes kaikille. Täytyypä lukea artikkeli tarkkaan ja ottaa selvää, mikä loppujen lopuksi tekee mobiilista katu-uskottavampaa.

Kylässä Googlella

Toimittaja Kim Peterson kertoo tänään lennokkaassa artikkelissaan The Seattle Timesin Business & Technology -verkkolehdessä kyläreissustaan Googlen päämajaan. Firman kaikkien aikojen ensimmäiseen toimittajatapaamiseen oli kutsuttu sata toimittajaa, jotka saivat liikkua vain rajatulla alueella jättiyrityksen kahvilassa. Isäntäyrityksen varsinaiset työläiset oli päästetty katsomaan viimeistä Tähtien sota -elokuvaa, joten vierailun anti koostui johdon valmistelluista esityksistä ja hyvästä tarjoilusta. Olihan siellä myös uutisenpoikanen: Googlen sivulle tulee persoonallisesti uutispalvelu. Ei ihan uusi palvelu sekään, mutta toki merkittävä yhdistettynä firman asemaan mediamarkkinoilla.

Tekijänoikeuksilla työpaikkoja - onko tämä kaupankäyntiä?

Eilisen koulutuspäivän vuoksi vasta tänään sattui silmään Mediaviikon artikkeli Tekijänoikeuksien siirto varmistaa viestintäyritysten työpaikat, jossa Sanoma WSOY:n toimitusjohtaja Hannu Syrjänen sanoo asiasta suunnilleen juuri tuon verran. Olisipa taas kerran mennyt maitokahvi kurkkuun, jos tämäntyylinen puhe ei olisi niin tuttua.

Aina vain ihmettelen media-alan työnantajan logiikkaa tässä asiassa. Miten ihmeessä se lisää työpaikkoja tai varmistaa vanhoja, jos samaa materiaalia voidaan käyttää yhä uudestaan eri välineissä? No, ehkäpä joku käsittelyporras aina tarvitaan, kun digitaalisesta muodosta huolimatta samat sisällöt eivät sellaisenaan suostu taipumaan ihan kaikkeen kirjasta kännykkään. Toki huomasin puheessa taikasanan kilpailukyky. Onko sen tarkoitus kertoa, että meidän toimittajien nyt pitää vihdoinkin ottaa vakava puhe tosissaan. Ja jos ei oteta, niin mitä sitten? Siinä olisi jutuntekijälläkin ollut jatkokysymyksen paikka, mutta eihän puhetta tästä näkökulmasta ollutkaan referoitu.

SanomaWSOY vaatii jo avustajiltaan niin laajat oikeudet, ettei freelancer kaupan jälkeen enää itsekään saa käyttää juttuaan, kuviaan tai muuta teostaan kuin epäkaupallisissa tarkoituksissa, esimerkiksi elämäntyöstään kertovassa näyttelyssä. Mitenkähän tämä käytäntö edistää puolestaan tietoyhteiskuntaa, mikä oli Syrjäsen toinen pointti tuossa referoidussa puheessa? Onko se parempi, että mediayritys valvoo artikkelin tai kuvan kulkua ja samalla siihen liittyviä rahavirtoja kuin että vapaa kirjoittaja siirtäisi tekstin vaikkapa blogiinsa julkaisun jälkeen? Tai - hui! - syndikoisi itse materiaaliaan.

Ja jälleen: missä se lisää viestintäalan työpaikkoja, että SanomaWSOY omistaa kaikki freelancereiden journalistiset tai taiteelliset teokset, joita se sitten voi kierrättää. Siellä mediatehtaan käsittelyportaassako? En tajua.

Miten mobiili sopii journalismiin?

Mistä puhutaan, kun puhutaan mobiileista sovelluksista journalismin yhteydessä? Mitään uuttahan ne eivät oikeasti ole: ainahan lehden on voinut ottaa mukaan bussiin, metroon, junaan ja työpaikalle. Ilmaiset kaupunkilehdet ovat levittäneet myös Suomeen yhä enemmän sitä ideaa, että luettava napataan mukaan matkalla ja myös hylätään sinne.

Kun tv:t ja radiot muuttuivat mobiileiksi, niiden eteen liitettiin etuliite matka-. Uutiset tulivat niissäkin perässä, vaikka epäilenkin ihmisten jo ensimmäisten matkaradioiden aikaan olleen enemmän kiinnostuneita musiikista kuin varsinaisesta sananjulistuksesta, oli sitten kyse journalismista tai hengellisemmästä versiosta.

Tuntematta mobiili-sanan käytön historiaa sen paremmin etymologiselta kuin tekniseltä kannalta liitän sen ensiksi matkapuhelimiin, kännyköihin. Kun insinöörit alkoivat kehittää yhä uusia sovelluksia, tutuiksi tulivat erilaiset numero- ja kirjainyhdistelmät. Näitä asioita – myös sisällön puolesta – valottaa ansiokkaasti Mobiili- ja PDA –blogi.

Olen siinä mielessä digitaalisen kuilun väärällä puolella, etten ole esimerkiksi työn puolesta päässyt tutustumaan kunnolla hienoimpiin puhelimiin, kommunikaattoreihin ja muihin elämälle välttämättömiin monitoimikoneisiin. Ainahan kokouksissa joku näprää jotain hypetyslaitetta, mutta todellisiksi suuren yleisön ratkaisuiksi kai ovat sittenkin yltäneet vasta tekstiviestit ja kännykkäkuvat. Tekstiviestiuutisiin aloin uskoa silloin, kun kesken kokouksen kuulin Mikael Jungnerin nimityksestä YLE:n johtoon. Tosin sen jälkeen en ole tarvinnut esimerkiksi jääkiekkotuloksia tai valuuttakursseja.

Oma nuorisokin on vielä pärjännyt ilman kamerakännyköitä, jotka toki on ehditty valjastaa myös journalismin käyttöön vaikkapa julkkisten jahtaamisessa ja esimerkiksi tapaninpäivän hyökyaallon kuvien välittämisessä. Christian Lindholm näyttää, miten hienoa jälkeä tätäkin kautta voi syntyä – tosin kummoista journalistista tarinaahan näistä kuvista ei synny.

Pääsisinköhän vihdoin asiaan? Väitän, että tällä nykyisen mobiilin viestinnän alalla eletään vielä täysin laitekehittelyn ehdoilla. Jos ja kun korkeasti koulutetut tietotekniikkainsinöörit pohtivat sisältöjä, journalismi on jossain hyvin kaukana kärjestä musiikin, pelien ja muiden bisnessovellusten takana. Tämän vahvistavat myös ne lukuisat verkkoviestinnän, uuden median ja nykyjournalismin tutkimukset ja raportit, joita olen lukenut. Kysymys on yksinkertaisesti rahasta: mediatalot eivät satsaa rahaa kehitystyöhön, joka ei heti tuo jotain taloudellisia voittoja. Tuskinpa ne aikanaan ovat paperikoneitakaan itse kehittäneet.

Esimerkiksi Liikenneministeriön 2003 (teknisesti iäisyys sitten!) julkaisema Aikakauslehdet ja uusi teknologia –raportti toteaa sivulla 43 ensiksi, ettei mobiilipalvelujen tuottaminen ole toistaiseksi ollut sisällön tuottajille kovin tuottoisaa. Toiseksi se muistuttaa, että sisältö on syytä kehittää jakelukanavan erityisvaatimukset huomioon ottaen. Raportin mukaan päätelaitteiden näyttöjen koko, värillisyys ja kuva-alkioiden määrä vaihtelevat.

Tekniikka on varmasti kehittynyt raportin jälkeen huimasti, vaan enpä silti näe mediatalojen tarjonnassa kovin kunnianhimoisia yrityksiä mobiilin viestinnän suuntaan. Tavallisia ovat tekstiviestikilpailut ja –kyselyt, ja kamerakännykällä saa toki lähettää mielenkiintoisia kuvia toimituksen käyttöön. Tero Lehto mainostaa työnantajansa Tietokone-lehden maksullista mobiilipalvelua, jossa journalistista sisältöä ovat mm. uutiset ja viikon kysymys. Kritiikkiä palvelu ei blogikeskustelussa suinkaan saa kahden euron kuukausimaksusta tai tarjolla olevasta sisällöstä, vaan siitä, ettei se toimi kuin suurimpien operaattoreiden liittymissä.

Oscar Westlund kehottaa Göteborgin yliopiston opinnäytetyössään Betala för nyheter på internet? mediataloja kehittämään räätälöityjä ratkaisuja, joissa mobiililaitteet toimivat yhteistyössä verkon kanssa. Näitä ovat mm. uutiskirjeet ja otsikkokoosteet, pörssinoteeraukset ja säätiedotukset. Kovin monia sovelluksia hänkään ei ole löytänyt tarkasteltuaan pääasiassa USA:n ja Ruotsin mediayrityksiä.

Sopivatko kaiken kansan mobiililaitteet sittenkin paremmin viihteeseen tai rajattuihin asiakaspalveluratkaisuihin Lahden hammashoidon peruutuspaikkapalvelun tapaan? Riittävätkö edelläkävijät vakuuttamaan mediatalot siitä, että mobiilia varten kannattaa luoda omaa journalistista sisältöä?

Tulostimen armoilla

Pari viikkoa sitten tulostimeni lakkasi printtaamasta väriä, vaikka kasetissa selvästi oli sisältöä. Kiireessä ratkaisu oli tulostaa mustalla. Yleensä unohdin muuttaa asetukset, minkä ansiosta esimerkiksi luentojen valmistelussa tuikitärkeissä artikkeleissa on linkkien kokoisia aukkoja.

Eilen tietokoneeni ilmoitti, että yksi usb-laite eli siis tulostin on vikatilassa. Uusi asennus auttoi, mutta vain hetkeksi. Kun tänä aamuna avasin masiinan, punainen rasti loisti taas kuvakkeen päällä.

Kai se on uskottava, että alusta asti temppuillut Lexmark X73 on todella niin kurja, että kolmen vuoden käytössä se on päättänyt päivänsä. Tietokonefirman asentajan puhelinalanyysi perjantaina oli, että laitteesta on hajonnut värinlukija (tai jotain sinne päin...)Tuosta vikatilasta en ole viikonlopun takia päässyt kysymään mitään.

Mutta oli miten oli, tällaista riesaa en halua korjauttaa, etenkin kun kasetitkin ovat suolaisen hintaisia. Laitteen mainostetut skanneri- ja kopiointiominaisuudet ovat olleet myös niin luokattoman kurjia ja hitaita, että melkein mikä tahansa rakkine on varmaan parempi. Vain normaaleista tekstinkäsittelydokumenteista kone on selvinnyt jotenkuten kunnialla.

Joku siis saa minusta printteriasiakkaan, etenkin kun ensi viikolla odottaa luentopäivä, jota varten pitäisi saada tekstiä paperille. Kun vain joku ammattilainen onnistuisi myös asennuksessa kerralla. Viimeksi taisi mennä kolme kuukautta saada koko laitepaketti toimimaan yhtäaikaa.

Ai miksi tulostan enkä lue ruudulta? Luen usein vieraskielisiä, tieteellisiä tekstejä, joiden sivumäärät voivat olla kymmeniä. Silmieni lisäksi säälin selkääni. Paperipinkan kanssa voi mennä keittiönpöydän ääreen, sängylle tyynypinoon nojailemaan tai nojatuoliin. Luentoja varten valmistelen toki diaesitykset, mutta nekin tarvitsevat usein tuekseen ihan normaalia tekstiä paperilla.

Lahti verkkoviestinnän kärjessä

Kotikaupunkini Lahti on viime päivinä paistatellut uutisissa verkko- ja mobiiliviestinnän palveluillaan ja innovaatioillaan. Eilen kaupunginvaltuusto teki päätöksen langattoman verkon tarjoamisesta kaupunkilaisille wlan-tekniikan avulla. Etelä-Suomen Sanomat uutisoi tänään, että verkko kiinnostaa myös naapurikuntia ja että langaton verkko herätti heti kyselyiden tulvan, johon kaupunki vastasi tiedotussivullaan.

Mobiilipuolella kaupunki puolestaan on päässyt MobileMondayn Peer Awardin loppukilpailuun tekstiviestipalvelulla, jonka avulla terveyskeskus pystyy jakamaan hammashoidon peruutusaikoja asiakkaille tekstiviestien avulla.

2014 journalismia - mikä on EPIC

Hillittömän hauska tulevaisuudennäkymä Tähtien sota -tunnelmassa: Museum of Media History Kahdeksan minuutin flash-esitys, joka kertoo kaiken verkkojournalismin, hakukoneiden ja uutisten räätälöinnistä seuraavan kymmenen vuoden kuluessa. Mutta mitä tekee The New York Times 2014? Ja mikä on EPIC?