keskiviikkona, marraskuuta 28, 2007

Kirja-arvio: Kirjailijat eivät ajattele koko ajan rahaa

Reilun vuoden vellonut keskustelu kirjailijoiden surkeasta toimeentulosta on ehtinyt herättää monenlaista vastakaikua apurahakateudesta lukijoiden järkytykseen. Kirjailijaliiton puheenjohtajan, ahkerasti itsekin julkaisevan Kari Levolan toimittama Kirjailijan työmaat on enemmän kuin ajankohtainen osoittaessaan, etteivät julkisuudessa esiinny vain kitkerät valittajat.

Levola on saanut kirjoittajiksi kuusitoista eri-ikäistä ja -äänistä tekijää, joista jokainen täyttää ammattilaisen vaatimukset. He ovat runoilijoita, romaanikirjailijoita, kääntäjiä, näytelmän- ja kuunnelman tekijöitä, lastenkirjailijoita ja monitaitureita. Pieni osa keikkuu myydyimpien listoilla, loput elävät apurahoilla, opetuksella, puolison palkalla, pätkä- ja sekatyöläisinä.

Tärkeintä tai edes mieleenpainuvinta erilaisissa tarinoissa eivät ole pohdinnat rahasta vaan kirjoittamisen ja julkaisemisen syyt. Yhä edelleen ammattiin päädytään pakosta kirjoittaa. Kutsumus voi tulla myös sisällöstä tai kohderyhmästä kuten Hannele Huovilla, joka haluaa pysyä lastenkirjailijana arvostuksen puutteen uhallakin.

Toki osansa saavat myös apurahajärjestelmä, hyvät ja huonot kustantajat, kritiikki, perhe-elämä ja erilaisten kirjallisuuden lajien asema kulttuurin kentällä.

Useimmat kirjoittajista aloittavat siitä, miten he ovat ammattiinsa pätevöityneet. Eletty elämä, sitkeä harjoittelu ja kilpailut ovat edelleen tärkeitä väyliä, vaikka yhä useampi on saanut muodollista oppia kirjoittamiseen. Tuula-Liina Varis kypsyi kirjailijaksi toimittajasta ja Pentti Saarikosken varjosta, Juhani Syrjä toimitti muiden kirjoja kunnes riuhtaisi irti. Markku Kaskela nimittää itseään viimeiseksi työläiskirjailijaksi, koska ei halua jättää kokonaan työtään laivayhtiön terminaalissa.

Mikään hankittu oppi ei takaa putken päässä kustannussopimusta – edes jo julkaisseella ja hyväksi havaitulla tekijällä. Paljastavimmin kirjoittaa Jari Järvelä, jota pidettiin vuosikausia WSOY:n ”vaihtopenkkiläisenä”. Eira Stenbergin runoja ei kukaan ehtinyt katsoa kustantamossa kolmeentoista vuoteen. Kuvaavaa on, että jokainen on tahollaan uskonut kustantamojen huonon kohtelun olevan luonnollista tai heidän oma syynsä.

Yksinäinen kirjailija on pitkään elänyt myytti, joka pitää paikkansa vain osittain. Kirjoittajat käyvät ainakin pätkittäin muissa töissä, esiintyvät yleisölle, antavat haastatteluja, kirjoittavat lehtiin ja tekevät ryhmätyötä teatterille ja radiolle. Silti taistelut oman kirjoittamisen ja toimeentulon kanssa ovat yksityisasia, ellei kohdalle satu harvinaisen hyvä kustantaja tai pitkä apuraha.

Silläkin on merkityksensä, miten suuri yleisö suhtautuu ammattiin, joka julkkispalstojen perusteella voi näyttää juhlimiselta kustantamoiden kokkareilla. Muiden kirjoittamat palstamillit voivat olla välttämättömiä kirjan markkinoinnille, mutta kirjailija itse kertoo paljon arkisemmin ja maanläheisemmin henkisesti kuluttavasta työstään. Siksi suosittelen Kirjailijan työmaat -kirjan lukemista myös niille kirjallisuuden lukijoille, jotka eivät haaveile julkaisemisesta.

Hyvän synteesin kirjailijan asemasta yhteiskuntataloudessa tekee japanilaisen kirjallisuuden kääntäjä ja runoilija Kai Nieminen, joka on kirjailija toisessa polvessa. Kirjallinen koti antoi sysäyksiä, mutta ammatti aukesi vasta hylkäävien päätösten, kirjakaupassa ja kustannustoimittajana työskentelyn sekä itsenäisesti hankitun japanin kielen taidon avulla.

”Minulle valkeni siis sangen varhain, millä tavoin kirjallisuus Suomessa toteutuu: kirjailijoiden, kääntäjien, editoreiden, kustannustoimittajien, kustantajien ja kirjakauppiaiden yhteisin ponnistuksin. Veikkaajien, veronmaksajien ja säätiöiden tuella – ellei meillä olisi toimivaa apurahajärjestelmää, meillä ei olisi kirjakauppoja ja kirjastoja.”

Ina Ruokolainen

Kari Levola (toim.): Kirjailijan työmaat. 258 s. Tammi 2007.

Arvio on julkaistu 28.11. Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Laatupalkinto kouluvainaalle

Tänään on julkistettu vuoden laatukoulut kieltenopetuksessa (European Label). Yksi kolmesta suomalaisesta on Vuorikadun peruskoulu, jonka lopettamisesta kirjoittelin pariinkiin otteeseen keväällä. Opetushallituksen tiedotteessa palkinto on myönnetty Vuorikadun/Harjun koululle - jatkaja siis saa kiitosta edeltäjänsä hommista. Onneksi nykyisen koulun rehtori totuudenmukaisesti myös antaa (ESS-uutinen ja äänitiedosto) krediitin sinne, minne se kuuluu. Harvassa koulussa nimittäin jaksetaan vuodesta toiseen vastustaa ylikansallista mössötrendiä, joka ei hirveästi innosta lapsia ja heidän perheitään valitsemaan jotain muuta kuin englantia kolmannella luokalla. Toivotaan, että jatkaja siinä onnistuu taas ensi kevättalven aikana ja saa ryhmät täyteen - venäjä ja saksa eivät ole helppoja markkinoitavia mutta äärimmäisen tarpeellisia eurooppalaisia ja maailmankieliä.

Vaan olisiko sittenkin Lahden kaupungin päättäjien kannattanut vähän ajatella, mitä kaupunki todella hyötyy monesti laatukouluksi aiemminkin rankatun keskustan opinahjonsa lakkauttamisesta ja lasten hajottamisesta eri puolille? Eikö viime aikoina ole taas osoitettu, että suvaitsevalla ilmapiirillä varustetut, oikean kokoiset ja viihtyisät koulut olisivat kullanarvoisia kasvuympäristöjä lapsille ja nuorille, joista kaikilla ei aina muuten mene ihan hyvin? Etenkin, kun koululla oli oma profiili, jossa kansainvälisyys oli vahvasti läsnä. Nythän yli 100-vuotias arvorakennus on myynnissä, pohjahinta 700 000. Tuolla rahalla ei taatusti ole vaikea löytää ostajaehdokkaita, joiden taustavaikuttimet voivat olla jotain ihan muuta kuin yleishyödyllisiä. Mutta kaupunkihan tässä on valinnan tehnyt, eivät mahdolliset ostajat.

Edit: Kannattaa lukea, mitä arvostettu ja kokenut opettaja sekä lasten puolesta taistelija Tarmo Virtanen kirjoitti jo eilen Vuorikadusta blogissaan Lahen uutisia.

sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007

Kirja-arvio: Päivä lasten ja eksyneiden sotaa

Viime kesän Mukkulan kirjailijakokouksen voimakkaan alustuksen jäljiltä paikkasin kirjallisen aukon ja tutustuin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan romaaneihin. Ehdokkuus Finlandia-kisassa saa toivottavasti monen muunkin tarttumaan taitavan prosaistin tekstiin.

2004 ilmestyneen Jään ja tulen kevät –teoksen perusteella jo ihailin kirjailijan kykyä kuvata etenkin lasten ja naisten selviytymistä välirauhan niukoissa oloissa. Lakanasiivet jatkaa tarinaa sotakesänä 1941, mutta toimii uusine sävyineen ja näkökulmineen myös mainiosti itsenäisenä teoksena.

Lakanasiivet on perustellusti yhden päivän romaani. Kuopiota pommitetaan jatkosodan aikana yhtenä ainoana päivänä, mutta juuri tuon juhannuksen kautta kirjailija kertoo luontevasti sota-ajan suurista muutoksista.

Lapset on lähetetty maalle pakoon, kaupunkiin jääneet naiset ja vanhukset keräävät elantonsa mistä voivat. Jo edellisestä kirjasta tuttu ravintola Tatra on kiinni, mutta viskipullot vaihtavat omistajaa ja uusia musiikkinumeroita suunnitellaan. Melkein kaikki uskovat sodan loppumiseen viimeistään syksyllä, joku vielä Viipurin palautukseenkin.

Kuin varkain aamuhämärissä kaupunkiin saapuu saksalais-viipurilaistaustainen Mizzi, jonka kautta kietoutuvat yhteen monet aiempien kirjojen ja uusien henkilöiden kohtalot. Sahanomistaja, ravintoloitsija, tarjoilija ja muusikko ovat kaikki saaneet osuutensa varieteetaiteilijan Viipurin säteilystä ja joutuvat nyt lunastamaan vanhoja velkoja. Samalla jokainen yrittää edistää omaa asiaansa, liiketoimia tai silkkaa eloonjäämistä.

Mizzin mukana saapuu tyttö, joka on äidilleen pelkkä rasite. Charlotta ei sovi naimattoman viihdyttäjän kuvaan ja on lisäksi sairastunut juuri silloin, kun Mizzillä olisi ollut mahdollisuus astua Petsamossa Amerikan laivaan.

Kun äiti etsii ulospääsyä rappiostaan, tyttö jää jo ennestään tutun sotaorvon, Juho Tiihosen vastuulle. Syntyy ystävyyssuhde, joka kuvailussa Kähkönen nousee parhaiden lapsikuvaajien tasolle. Lasten kieli sekä todellisuudesta ja mielikuvituksesta nousevat uhat ovat eleettömyydessään hyvin vaikuttavaa luettavaa.

Sodan raadollisuuden keskellä kirjailijalla on muutenkin herkkyyttä arjelle. Työläisperheelle varis ryöstämässä kasvimaan herneitä on yhtä suuri katastrofi kuin koko kaupungin savustava lautatarhan palo. Ilmahyökkäyksen aikanakin jokaisen pelko on yksilöllistä.

Lakanasiivet on kielellisesti rikas kirja. Kuopion murre, varakkaiden hienostelu ja muualta tulleiden puhetavat soljuvat luontevasti. Arkirealismin keskeltä huumori nousee pintaan joskus pieneksi hetkeksi, kun ihmiset ovat paljaimmillaan. Jos Kähkönen nauraa hahmoilleen, hän tekee sen hiljaa, surullisesti tai hellyydellä.

”Ei Mizzi enää mikään ilmestys ollut. Oli kerran ollut, kyllä. – Sota se kai oli Mizzin ahdinkoonsa ajanut, ja se harkitsemattomuus, joka sitä aina oli vaivannut. Ne kaksi yhdistettyinä – niks naks, äkkiä tattoivat hennon naisen niskan”, kirjailija pistää yhden Mizzin miehistä pohtimaan.

Kähkönen hallitsee hienosti yhden päivän sisään mahtuvat tapahtumat, tunteet ja havainnot. Niistä hän kutoo vaikuttavan tulkinnan siitä, mitä raiteiltaan eksyneille ihmisille tapahtuu sodan keskellä.

Ina Ruokolainen

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet. 398 s.Otava 2007

Kirja-arvio on julkaistu 25.11.2007 Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).

Kuvan olen ottanut Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa 19.6.2007.

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Valokuvatorstai: Vonnegut

Valokuvatorstain 69. haaste kuuluu näin:

Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat.

Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen

torstaina, marraskuuta 15, 2007

Valokuvatorstai: Keskeneräinen

Muutto on käynnissä ja sitä myötä koko arkea leimaa ajatus keskeneräisyydestä. Kirjoittamisen ja muiden töiden välissä ei pidetä kahvi- vaan remontti- ja pakkaustaukoja. Nyt menossa kirjahyllyjen tyhjennys, laatikossa matkailukirjoja sekä oppaita ja luetteloita eri maiden museoista.

Valokuvatorstain tämän viikon aihe on keskeneräinen.