Reilun vuoden vellonut keskustelu kirjailijoiden surkeasta toimeentulosta on ehtinyt herättää monenlaista vastakaikua apurahakateudesta lukijoiden järkytykseen. Kirjailijaliiton puheenjohtajan, ahkerasti itsekin julkaisevan Kari Levolan toimittama Kirjailijan työmaat on enemmän kuin ajankohtainen osoittaessaan, etteivät julkisuudessa esiinny vain kitkerät valittajat.
Levola on saanut kirjoittajiksi kuusitoista eri-ikäistä ja -äänistä tekijää, joista jokainen täyttää ammattilaisen vaatimukset. He ovat runoilijoita, romaanikirjailijoita, kääntäjiä, näytelmän- ja kuunnelman tekijöitä, lastenkirjailijoita ja monitaitureita. Pieni osa keikkuu myydyimpien listoilla, loput elävät apurahoilla, opetuksella, puolison palkalla, pätkä- ja sekatyöläisinä.
Tärkeintä tai edes mieleenpainuvinta erilaisissa tarinoissa eivät ole pohdinnat rahasta vaan kirjoittamisen ja julkaisemisen syyt. Yhä edelleen ammattiin päädytään pakosta kirjoittaa. Kutsumus voi tulla myös sisällöstä tai kohderyhmästä kuten Hannele Huovilla, joka haluaa pysyä lastenkirjailijana arvostuksen puutteen uhallakin.
Toki osansa saavat myös apurahajärjestelmä, hyvät ja huonot kustantajat, kritiikki, perhe-elämä ja erilaisten kirjallisuuden lajien asema kulttuurin kentällä.
Useimmat kirjoittajista aloittavat siitä, miten he ovat ammattiinsa pätevöityneet. Eletty elämä, sitkeä harjoittelu ja kilpailut ovat edelleen tärkeitä väyliä, vaikka yhä useampi on saanut muodollista oppia kirjoittamiseen. Tuula-Liina Varis kypsyi kirjailijaksi toimittajasta ja Pentti Saarikosken varjosta, Juhani Syrjä toimitti muiden kirjoja kunnes riuhtaisi irti. Markku Kaskela nimittää itseään viimeiseksi työläiskirjailijaksi, koska ei halua jättää kokonaan työtään laivayhtiön terminaalissa.
Mikään hankittu oppi ei takaa putken päässä kustannussopimusta – edes jo julkaisseella ja hyväksi havaitulla tekijällä. Paljastavimmin kirjoittaa Jari Järvelä, jota pidettiin vuosikausia WSOY:n ”vaihtopenkkiläisenä”. Eira Stenbergin runoja ei kukaan ehtinyt katsoa kustantamossa kolmeentoista vuoteen. Kuvaavaa on, että jokainen on tahollaan uskonut kustantamojen huonon kohtelun olevan luonnollista tai heidän oma syynsä.
Yksinäinen kirjailija on pitkään elänyt myytti, joka pitää paikkansa vain osittain. Kirjoittajat käyvät ainakin pätkittäin muissa töissä, esiintyvät yleisölle, antavat haastatteluja, kirjoittavat lehtiin ja tekevät ryhmätyötä teatterille ja radiolle. Silti taistelut oman kirjoittamisen ja toimeentulon kanssa ovat yksityisasia, ellei kohdalle satu harvinaisen hyvä kustantaja tai pitkä apuraha.
Silläkin on merkityksensä, miten suuri yleisö suhtautuu ammattiin, joka julkkispalstojen perusteella voi näyttää juhlimiselta kustantamoiden kokkareilla. Muiden kirjoittamat palstamillit voivat olla välttämättömiä kirjan markkinoinnille, mutta kirjailija itse kertoo paljon arkisemmin ja maanläheisemmin henkisesti kuluttavasta työstään. Siksi suosittelen Kirjailijan työmaat -kirjan lukemista myös niille kirjallisuuden lukijoille, jotka eivät haaveile julkaisemisesta.
Hyvän synteesin kirjailijan asemasta yhteiskuntataloudessa tekee japanilaisen kirjallisuuden kääntäjä ja runoilija Kai Nieminen, joka on kirjailija toisessa polvessa. Kirjallinen koti antoi sysäyksiä, mutta ammatti aukesi vasta hylkäävien päätösten, kirjakaupassa ja kustannustoimittajana työskentelyn sekä itsenäisesti hankitun japanin kielen taidon avulla.
”Minulle valkeni siis sangen varhain, millä tavoin kirjallisuus Suomessa toteutuu: kirjailijoiden, kääntäjien, editoreiden, kustannustoimittajien, kustantajien ja kirjakauppiaiden yhteisin ponnistuksin. Veikkaajien, veronmaksajien ja säätiöiden tuella – ellei meillä olisi toimivaa apurahajärjestelmää, meillä ei olisi kirjakauppoja ja kirjastoja.”
Kari Levola (toim.): Kirjailijan työmaat. 258 s. Tammi 2007.
Arvio on julkaistu 28.11. Etelä-Suomen Sanomissa (vaatii lukutunnuksen).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti