Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

Yhteisen kokemuksen jäljillä - Fellmanin pelto

Kuva: Lahden kaupunginmuseo

Ympäristötaiteilija Kaisa Salmi, 44, on performansseissaan jakanut kukkia ohikulkijoille ja silittänyt ihmisiä päiväunille keskellä katua. Seuraavaksi hän haluaa kerätä Lahteen 22 000 ihmistä kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia.

Viime vuoden aikana helsinkiläinen Salmi on niellyt itkua monta kertaa lukiessaan historiaa, joka on hänen yhteisöllisen Fellmanin pelto -performanssinsa pohjana.

95 vuotta sitten, huhtikuussa 1918, elettiin sisällissodan loppuhetkiä. Voitolle päässeet valkoiset saartoivat ja keräsivät vangiksi yli 20 000 punaista sodan suurimmalle vankileirille Lahteen. Osa teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta vielä enemmän vankeja menehtyi sairauksiin ja nälkään epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Historiasta löytyvät tarinat ovat hirveän raskaita. Leirillä ei ollut vain punasotilaita vaan kokonaisia perheitä, nuoria ja lapsia. Vaikka jotkut pääsivät saartorenkaasta karkuun ja kokoomaleiri oli pystyssä vain vähän aikaa, paikalla ehti tapahtua todellinen massamurha.

Taiteilijan tulee käydä läpi sekä tosiasiat että tunteet, sillä hän uskoo tekevänsä jotain, joka on merkityksellistä myös muille. Tavoitteena on kerätä leiriläisten verran porukkaa 28.4. Fellmanin puistoon aivan Lahden keskustaan, jossa leiri sijaitsi.

Jos paikalle todella saadaan 22 000 ihmistä, teos on myös kansainvälisesti huomattavan suuri.

Symbolisella luvulla on merkityksensä, mutta taiteilija ei aio pettyä pienempäänkään ihmismäärään. Teoksen perimmäinen tarkoitus on etsiä yhteisöllistä tunnetta, joka auttaa osallistujia käsittelemään suhdetta vaikeisiin asioihin historiassa.

– Jonkinlaista sovitusta ja puhdistusta tässä etsitään. Toivon, että paikalle tulevat ihmiset voivat saavuttaa sen turvassa, yhdessä muiden kanssa.

Kaisa Salmi on nyt toistakymmentä vuotta tehnyt päätyökseen taidetta, joka elää vain hetken tilassa ja sen jälkeen taltioituu kuviin, filmille ja osallistujien muistoihin. Fellmanin pellosta valmistuvan videotaltioinnin ensi-ilta on syksyllä Lahden taidemuseossa.

Fyysinen ilmaisu kosketuksineen on pysynyt tärkeänä taiteilijalle, jolle kroppa oli tärkeä väline teatterivuosina. Omien taideteosten rinnalla hän on tehnyt edelleen valaistuksia ja lavastuksia tanssiteoksiin.

Liike on läsnä myös Fellmanin pellossa, johon koreografi Hanna Brotherus rakentaa koreografian. Ihmisiä ei ohjata tanssimaan, mutta osallistujien toivotaan kokevan yhteisöllisyyttä kääntäessään päätään samaan suuntaan tai nostaessaan käsiä ylös yhtä aikaa.

– Kaikki pystyvät tekemään pienieleiset ja helpot liikkeet, jotka ovat isona massana hienon näköisiä videossa. Liikkeen kautta myös sisältö syvenee.

Teoksen apuohjaajina toimii 120 ihmistä, jotka valitaan vapaaehtoisista. Sama määrä valkoisia yritti hallita valtavaa väkijoukkoa 1918 leirillä.

Kaisa Salmi on törmännyt suomalaiseen vaikenemisen muuriin kiinnostuttuaan vuoden 1918 tapahtumista. Omilta sukulaisilta muistoja on tippunut vain vähän. 

– Tiedän, että isoisäni on pakotettu punaisten puolella ampumaan saksalaisten junaa Hyvinkäällä. Äitini puolen suvussa on ollut valkoisia, mutta hän ei ole kertonut mitään. Kun ihmiset polvesta toiseen kantavat mukanaan näitä hirveitä juttuja, jotenkin se varmasti jää sisälle.

Vaikka Fellmanin pelto kertoo punaisen kansanosan tragediasta, taiteilija ei katso tapahtumia vain yhdeltä kannalta. Teoksessa käytetään johdonmukaisesti sanaa sisällissota, joka on neutraalimpi kuin monien yhä käyttämät nimitykset punakapina, veljessota, vapaussota tai kansalaissota. 

– Koen olevani pinkki, jotain punaisten ja valkoisten väliltä. Toivon – ja tiedänkin – että mukaan tulee myös valkoisten jälkeläisiä. Olen joiltain ihmisiltä saanut myös heidän keräämiään sukuhistorioita.

Yhteisöllisen teoksen suunnittelu- ja valmisteluvaiheeseen kuuluu paljon ryhmätyötä ja siten tärkeitä kohtaamisia. Yksi niistä osui aivan alkuvaiheeseen, kun taiteilija kysyi Lahden kaupunginpuutarhurilta, miten puisto kestää teoksen.

– Hän sanoi hyvin kauniisti, että koska tästä sisällissodasta on jäänyt meidän sieluumme jälkiä, tietenkin myös tapahtumasta jää nurmikkoon jälkiä, mutta se kuuluu asiaan.

Perinteinen taideyleisö mielletään usein keski-ikäisiksi naisiksi, mutta Kaisa on performansseissaan kohdannut monen ikäisiä. Fellmanin pellon hän toivoo saavan liikkeelle myös nuoret, joita 1918 sota kosketti erityisen raskaasti. 

Kaisa tuo mukaan omat 11- ja 5-vuotiaat lapsensa, joille hän aikoo ennalta kertoa joitain perusasioita.

– Kerron, että sillä paikalla oli vankileiri, jonne koottiin paljon ihmisiä reiluksi viikoksi sisällissodan lopussa. Sanon myös, että teokseen kuuluu yhteinen tanssi, jolla muistelemme sitä historiaa. Lapsille on hyvä kertoa totuus, mutta mielestäni tämän verran riittää.

Juliste: Laura Kokkonen

Teksti on osa artikkelista, joka on julkaistu 5.4. ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013.  

Haluatko osallistua Kaisa Salmen performanssiin? Lisätietoja ja ilmoittautumiset Lahden kaupunginmuseon sivulla ja Facebookissa. Ilmoittautumislomakkeen suora linkki.

Tapahtuman suojelija on presidentti Tarja Halonen ja sen kummina toimii mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

 

Valokuvatorstai: Mikä tämä on?

Seinällä aika monta esinettä tai sellaisen osaa, josta ihmiset kysyvät: mikä tämä on?

Oikealla vastauksella ei oikeastaan ole väliä, kun taiteilija etsii seinältä inspiraatiota seuraavaan teokseensa.

Kyseessä on valokuvatorstain haaste.

Ruohonjuurella on kulturellia

En ole ihan hirveän innostunut lehtien omista (kulttuuri)palkinnoista, joiden pääasiallista tarkoitusta voi jokainen pohtia tykönään. Mutta nyt pitää kyllä varovasti kiittää Etelä-Suomen Sanomia linjauksesta uuden Aukusti-palkinnon finaalissa: joukkoon valitut viisi ovat helposti saavutettavaa ruohonjuurikulttuuria. Rockia, kesäteatteria, ulkoilmataidetta, kirjamessuja ja erilainen kirjakauppa.

Minä olen ehtinyt kokea viidestä ehdokkaasta kolme, eivätkä ne kaksi muutakaan olisi mahdottomia olleet. Erityisen paikallaan ovat mielestäni Vesijärven Rantagallerian ja Kirjakauppa Tarinan ehdokkuudet.

Eilisiltainen kirjailija Pauliina Suden vierailu Tarinassa oli yksi kaupan kymmenistä iltatilaisuudesta tänä vuonna. Kiinnostunutta väkeä riitti juuri sopivasti pikku puotiin, ja keskustelu kävi vilkkaana puolitoista tuntia. Kirjailija ja lukijat pääsivät vielä hyvin paljon lähemmäksi toisiaan kuin yksilläkään kirjamessuilla.

Rantagalleria haastaa katsomaan maisemaa

Sarjassani kesän kulttuurielämyksiä, jotka eivät välttämättä maksa mitään: Vesijärven rantagallerian nimellä kulkeva ympäristötaiteen näyttely. Eteläisen Vesijärven rannoille (Lahti ja Hollola) ja saarille pystytetty näyttely on pääsymaksuton, mutta venekyydin sen kaikkien töiden näkeminen vaatii. Osan toki voi bongata rannoiltakin, mm. Lahden Ankkurin aallonmurtajalta ja Ruoriniemen kärjestä.

Pääsin eilen illalla M/S Suomen Neidolla risteilylle, jossa avajaisvieraat katsastivat ensimmäiset työt. Vastaavanlaiselle maksulliselle risteilylle pääsee jatkossa torstaista sunnuntaihin. Kartan sisältävän näyttelyluettelon voi ostaa myös Pro Puun galleriasta.

Kuvan työ on mielestäni yksi komeimmista, Taideteollisen korkeakoulun neljän opiskelijan (Jumpei Shimada, Björn B. Lindström, Ilkka Karhu ja Aino Setälä) toteuttama Punainen lanka Enonsaaren rantakalliolla. Materiaalina ovat kaatuneet puunrungot ja punamultamaali. Risteilyaluksen kannelta kuvattuna vaikutelma hieman kärsii, lähemmäksi pääsee mm. soutamalla tai melomalla. Tämä työ oli kuitenkin mittakaavaltaan oikea suhteessa taustaan. Päijännettä "pehmeämmällä" Vesijärvelläkin maisema on sen verran vaativa, että jopa kymmenien metrien kokoisilla teoksilla on oltava merkittävästi sanottavaa, jotta sanoma välittyisi. Töiden tarkoitus onkin herättää katsoja pohtimaan maisemaa sekä sen omista lähtökohdista että taiteen avulla. Nytkin risteilyllä pohdittiin monenlaisia asioita saarten epävirallisista leiripaikoista aina virallisempaan rantarakentamiseen. Ja onneksi reitille mahtui myös muutama aika neitseellisen näköinen kaistale rantaa.

Rantagalleria-idean takana on lahtelaisen Pro Puu -yhdistyksen puuhamies Markku Tonttila, joka jälleen kerran on onnistunut keräämään merkittävän joukon muotoilun, taiteen ja arkkitehtuurin edustajia töiden tekijöiksi sekä erilaisia yrityksiä homman sponsoriksi joko materiaalin lahjoittajina tai rahoittajina. Apua on tullut myös mm. Hämeen kulttuurirahastolta ja Hämeen taidetoimikunnalta.

Alemman kuvan teos on Surfaavat kalat, jonka Vesa Varrela on toteuttanut karkaistusta lasista ja metallitangoista Ruoriniemen kärkeen.

Roskiksissa runoutta

Sarjassani ilmaisia kulttuurielämyksiä kesässä: runoroskikset.

Oheisen tekstin olen kirjoittanut myös Lahden Runomaratonin blogiin:

Bongaa runoroskikset!

Runous ei ole mitään roskiskamaa, mutta roskapönttöjen somisteeksi runot sopivat oikein hyvin.

Tänään alkanut, keskikesän kestävä, Runon kaupunki -tempaus tuo runoutta lahtelaisiin puistoihin noin sadan roska-astian kylkeen. Kuvitetut tarrat inspiroivat sekä pitämään ympäristöä siistinä että tunnelmoimaan kesän, rakkauden, luonnon ja lastenrunojen aiheilla.

Runot on etsitty Lahden Runomaratonin mittavasta runoarkistosta, johon on kerätty 50 000 runoa 13 runokilpailun ja 25 vuoden aikana. Kuvituksen ovat luoneet Lahden Taideinstituutin nykyiset ja entiset opiskelijat Tuomo Laakso (ihminen ja ympäristö), Elina Ahonen (rakkausrunot) sekä Hanna Filppula ja Anna-Mari Kuusinen (lastenrunot), jotka ovat harjoitelleet Lahden kulttuuritoimessa. Kolmas tärkeä taho ja aloitteentekijä koko runoroskiskampanjalle on Lahden kunnallistekniikka, jonka työntekijät mm. huolehtivat tarrojen liimaamisesta ja uusimisesta.

Runoroskiksia on nähtävissä reilussa kymmenessä puistossa Lahden alueella, tärkimpinä Fellmannin puisto, Kariranta-Pikku-Vesijärvi ja Launeen keskuspuisto Perhepuistoineen. Aiheet on valikoitu puiston käyttäjien mukaan, ja tarroja myös vaihdellaan muutaman viikon välein.
Kannattaa siis bongata tutunkin puiston astiat usein - ja samalla huolehtia ympäristöstään keräämällä roskat roskikseen. Roskisrunoelämyksiä on luvassa ainakin heinäkuun loppuun asti, mahdollisesti vielä elokuussa.

Ja muistattehan, että viikon päästä juhannuksesta vietetään Lahden 14. runomaratonia, jonka synty- ja kotipaikka on Mukkulan kartanopuisto.

Horisontissa siintää Rantagalleria

Osallistuin toukokuun lopussa risteilylle, jossa pohdittiin ensi kesänä avautuvan Vesijärven Rantagallerian sisältöä. Merikartan ja perimätiedon avulla pieni ydinporukka katsasti paikkoja, joihin voisi sijoittaa ympäristötaideteoksia risteilyturistien, purjehtijoiden ja ranta-asukkaiden iloksi. Lahden ympäristöön sijoittuva Rantagalleria on osa Taidemajakka-projektia, jonka ensimmäiset teokset on jo pystytetty Päijänteelle. Haasteena on nyt vain saada hankkeelle rahoitus, jotta ympäristöä kunnioittavat ja sen arvoja korostavat teokset todella nousevat rannoille.

Lahden Sibeliustalossa esillä olevassa näyttelyssä voi käydä 3.8. asti katsomassa kuvia sekä valmiista töistä että tulevaisuuden sijoituspaikoista. Valokuvaaja Juha Tanhuan kuvat Vesijärveltä ovat ihan toista tasoa kuin tämä oma otokseni jostain reitin puolivälistä. Juhan kuvissa on valo kohdallaan ja horistonttikin suorassa...

Näyttelyssä on myös kolme ympäristötaiteeksi laskettavaa teosta, taiteilijoina Tapani Kokko, Jukka Lehtinen ja Villu Jaanisoo. Minun suosikkini on Kokon hieno Maja, johon monikin pikkupojan sielulla varustettu mielellään kiipeäisi. Pikkunäyttely muuten sopii hienosti osaksi päiväkävelyä, minäkin sain siellä erittäin ystävällistä kohtelua oppaalta kävelysauvoista ja lenkkivaatteista huolimatta.

Klassikko vetää mutta vasta ympäristösanoma puhuttelee

Taidekeskus Retretin ovella se iskee: pakokauhu massojen keskellä. Olen osunut lippujonoon keskelle bussilastillista ja pelästyn, etten pääse kohtaamaan taideteoksia hetkeäkään kahden kesken. Olenhan yksi niistä, jotka jälleen kerran ovat liikkeellä kesän klassikon, Eero Järnefeltin, perässä. Mikä meissä suomalaisissa on, kun niin mielellämme katsomme jo kadotetun Suomen ihmisiä ja maisemia kultakauden mestareiden käsittelyssä? Emmekö ikinä ole päässeet irti maaseutuyhteiskunnan arvoista, joita kuorruttavat muutamat taiteilijat, sivistyneistön edustajat ja harvat valtaapitävät?

Mutta Retretti on ovela. Lippuluukulta se ohjaa meidät ensiksi luolastoon, jossa on tarjolla ihan erilainen sanoma. Hälisevät massat kaikkoavat ympäriltä, kun pimeän keskeltä hahmottuu tämän kesän ympäristöarkelogiaa. Antero Kare vaikuttaa minun voimakkaimmin Karhullaan ja esihistorialliseen taiteeseen viittaavalla maisemallaan. Ihmisen luomia keinovärejä valuva karhu ja vedestä heijastuvat joutsenet kertovat siitä, mitä emme kaikessa alkuperäisen kaipuussamme sittenkään välitä suojella. Luolassa solisee ja humisee, Stuart Wreden jääveistokset jatkavat keskustelua. Suurten ja teknisesti vaativien teosten sponsorit ovat näkyvästi esillä. Se voi kertoa yritysten yhteiskuntavastuusta, mutta samalla se muistuttaa maailmasta, jossa taide ei mitenkään pärjää ilman suuria tukijoita ja isoja ihmismassoja.

Järnefelt-näyttely on esillä maan päällä, ja siellä ihmisten läsnäolo taas tuntuu. Edessä kulkee ryhmä oppaineen, jota en nyt välitä kuunnella, vaikka hän selvästi osaa asiansa. Haluan katsoa rauhassa niin ennestään tutut klassikot kuin yksityiskotien aarteetkin. Kumpienkin takia olen kuluttanut polttoainetta ja ympäristöä lähtemällä pitkälle näyttelymatkalle. Maalauksiin en pety, sillä ne kertovat monipuolisesta ja jokaisen yksityiskohdan hallitsevasta taitelijasta. Maisemat ovat niitä suomalaiskansallisia ikoneja, joita on käytetty monissa Suomen vaiheissa symboleina. Mutta minä katson nyt läheltä nais- ja lapsikuvia. Järnefeltillä ei miehenä näytä olleen pienintäkään vaikeutta saada aikaan sitä intiimiä tunnelmaa, joka usein liitetään vain tunnettuihin naismaalareihin.

Ripustuksesta en pidä, se on sitä mielikuvituksetonta ja tylsää museotyyliä, johon Suomessa niin kovin usein tyydytään. Järnefeltien maalaavien perheenjäsenten ja venäläisten realistien mukanaolo sen sijaan toimii. Se kertoo omalta osaltaan siitä hedelmällisestä ristiriidasta, missä suomalaisiksi itsensä tunteneet taiteilijat loivat töitään osana Venäjää. Kiitoksen ansaitsee myös näyttelykirja, jossa Järnefeltien sukutarina monine rönsyineen on mukana.

Usean tunnin vierailu syömistaukoineen osoittaa taas kerran, että Retretti on liian iso. Kalevala-korun juhlanäyttely ja Timo Sarpanevan teosten esittely tuntuvat ennalta katsomisen arvoisilta, mutta paikan päällä koen pettymyksen. Kalevala-korun näyttely on enemmän tuote-esittely kuin historiallisen yrityksen vaiheiden läpileikkaus. Sarpanevan hienoista lasiteoksista, muutamasta rautapadasta ja kankaista syntyy niin aneeminen kokonaisuus, että se tuntuu vain täyttävän yhden tilan. Loput näyttelyt laahustan läpi, ja kaupasta jaksan ostaa kolme postikorttia. Jos asuisin lähempänä, käyttäisin hyväksi mahdollisuutta käydä kertalipun hinnalla katsomassa minulle tärkeimmät näyttelyt uudestaan.