torstaina, kesäkuuta 28, 2007

Valokuvatorstai: tanssi

Pienempään tanssisaliin perustetun pukuhuoneen tunnelmia viime toukokuussa, kun Lahden Musiikkiopistossa pidettiin nykytanssin ilta. Menossa vauhdikas vaihto - ei ihme, etä tanssinopettaja Mauri Mettovaara pyyhkii hikeä otsalta.





Ja myös "isompia" esiintyjiä hengästyttää esitysten välillä.

Klikkaa kuvia, saat ne isommaksi. Valokuvatorstain viimeinen haaste ennen kesätaukoa.

tiistaina, kesäkuuta 26, 2007

Vieläkö juliste koskettaa?

Jo muutamana julistebiennalekesänä (siis joka toinen vuosi) olen pohtinut, mitä tehtäviä painetuilla julisteilla enää on. Teatteri- ja erilaiset tapahtumajulisteet ovat helppoja, sillä niillä nyt vielä on paikkansa mainostelineissä, lämpiöissä, lipunmyyntikioskeissa ja sähkökaappien kylkeen liimattuina. Mutta kuinka moni noteeraa yhteiskunnallisen julisteen, jos sellaiseen kaupungilla törmää?

Yllätyin, kun kävin läpi tämän vuoden tarjontaa Lahden julistebiennalessa. Esimerkiksi ihmiskauppaa viime vuoden lopulla vastustaneen kampanjan julisteista moni näyttelyyn päässeistä oli jo ennestään tuttu - ehkei katukuvasta mutta vähintään tiedotusvälineiden kautta. Ja aivan tuoreessa muistissa on Oikeutta eläimille -järjestön ja Finfoodin kärhämä siitä, miten kotimaista lihankasvatusta saa kaupungeissa levitettävissä julisteissa ja tarroissa kritisoida. (Oikeutta eläimille -kuvia ei ole esillä näyttelyssä.)

Parhaimmillaan perinteinen painettu posteri siis vielä herättää. Biennalen tarjonnasta minuun vaikuttivat eniten muutamat yhteiskunnalliset julisteet, joissa otetaan kantaa jokapäiväisiin asioihin. Esimerkiksi käy iranilainen kuvapari, jossa kuulutettiin parempaa asumista. (Tekijä jäi merkkaamatta ylös - valitan.) Tehokasta oli nimen omaan se, ettei surkean kerrostalon seinää kuvaavassa posterissa viitata mitenkään avoimeen väkivaltaan. Katsoja saa ihan itse pohtia, millaisia ihmisiä ala-arvoisissa oloissa elävistä lapsista ja nuorista ehkä kasvaa.

Ympäristöjulisteista suurin osa oli täynnä itsestäänselvyyksiä, joiden ilmastonmuutossanoma toi melkeinpä mieleen 1970-luvun lapsuuteni saastekeskustelut. Myönnetään, että Hilppa Hyrkäksen lämmössä sulava karhujäätikkö on monimielisyydessään tehokas ja saamansa ympäristöpalkinnon veroinen. Mutta lajien monimuotoisuutta kukkivat plakaatit menivät kyllä jo keskenään sekaisin.

Iso näyttely ei olekaan paras paikka katsella julisteita, joiden oikea paikka on urbaanissa ympäristössä kilpailemassa muiden visuaalisten viestien kanssa. Museossa olo on - kuin museossa.

Totta kai julistenäyttelyyn tutustumiselle voi keksiä montakin hyvää syytä. Lahden näyttelyssä on monta hienoa työtä meillä vähemmän tunnetuista kulttuureista sekä graafisen suunnittelun mahtimaista kuten Japanista. Ainakin web-estetiikkaan tottuneiden on hyvä joskus vielä katsoa läheltä taitavan graafikon ja painamisen ammattilaisten huippuosaamista.

lauantaina, kesäkuuta 23, 2007

Valokuvatorstai: jäätelökesä

Minun jäätelökesäni alkoi jo huhtikuun puolivälissä Italiassa, Cinque Terren kansallispuistossa sijaitsevassa Monterosson kaupungissa. Hyvin muodikkaassa katukahvilassa pirtelöt juotiin tällaisista juoma-astioista.

Valokuvatorstai kuvittaa siis tällä kertaa jäätelökesää.

tiistaina, kesäkuuta 19, 2007

Pettämätön kitschin taju

Kun kirjoittaa ammatikseen - vaikka "vain" lehtijuttuja tai muita journalistisia tekstejä - on välillä hyvin yksin sanojensa kanssa. Minun on helppo eläytyä siihen ajatukseen, että kirjailijat tarvitsevat Mukkulan kaltaisia tapaamisia ja niissä esitettyjä ajatuksia mennäkseen eteenpäin. Kysymys ei ole pelkästään (mahdollisesti) samoin ajattelevien tapaamisesta, vaan kehittymisestä kirjoittajana.

Aamupäivän alustukset sisälsivät kaikki jotain sellaista, johon tekisi mieli tarttua. Martin Jankowskin (kuvassa vas.) tekstin riemastuttavin osuus oli ehkä hänen kuvauksensa siitä, miten hän jo lapsena osasi erottaa kitschin oikeasta taiteesta: "Kun nuorempi sisareni ja minä olimme lapsia, oli isälläni, joka oli taiteen ja historian opettaja, yksinkertainen mutta hyvä systeemi opettaa oppilailleen "todellisen taiteen" ja "kitschin" ero. Hän antoi meille sekavan lajitelman taidepostikortteja, joihin oli painettu kuuluisien maalausten kuvia sekä tusinataidetta. Meidän piti jaotella ne kahteen pinoon, joko taiteeseen tai tusinataiteeseen. Onnistuimme tässä aina hyvin sanomatta sanaakaan: postikortit joista me lapset pidimme olivat aina kitschiä, ja ne joista emme pitäneet, olivat oikeaa taidetta." ---"Kitsch on yksinkertaista, helppoa ymmärtää, siinä näkee yksinkertaisen symmetrisen järjestelmän, jota rakastamme ihanteellisessa tilassa - kuinka kaunista.!"

Jankowski jätti viisaasti kuulijan varaan sen, miten ja missä kukin törmää kitschiin ja siihen suhtautuu. Pidemmälle meni Sirpa Kähkönen (kuvassa oik.), joka avoimesti syytti kriitikkoja naiskirjailijoiden leimaamisesta ihmissuhdepuuron tekijöiksi. "Dekkarien turruttamat kriitikot eivät ymmärrä muuta yhteiskunnallisuutta kuin sen, mikä sarjamurhien lomaan saadaan ahdettua." Suosittelen Kähkösen alustuksen lukemista, sen verran vahvasti Kähkönen perustelee kaipuunsa yhteiskunnalliseen kirjoittamiseen ja keskusteluun. Menin itseeni ja hain heti kirjastosta hänen 2004 ilmestyneen ja vähän huomiota saaneen teoksensa Jään ja tulen kevät. Jos teksti on yhtä vaikuttavaa kuin Kähkösen puheenvuoro Mukkulassa, me kriitikot ja muut aktiivilukijat olemme tukistuksemme ansainneet sen kuoliaaksi vaikenemisesta. Palataan asiaan.

maanantaina, kesäkuuta 18, 2007

Ja aurinko palasi takaisin

Uskon, että Mukkulan kirjailijavieraat antoivat anteeksi suomalaiselle kesäsäälle viimeistään kansainvälisen runoillan tauolla, kun ilta-aurinko alkoi kuivattaa ja kullata Vesijärven rantaa Sibeliustalon edustalla. Yöllä paistava aurinko ei tuntunut olevan liian paha klisee kovin oppineelle runoilijajoukolle, joka oli joutunut palelemaan päiväkeskustelunsa ajan ahtaassa teltassa rankkasateen takia.

Suomalaiselle kuulijalle kansainvälinen runoilta on sopivasti aisteja hämmentävä tilaisuus. Harva meistä osaa puoliakaan illan aikana kuulluista kielistä (tänään mm. sloveniaa, viroa, italiaa, ranskaa, saksaa, puolaa, bulgariaa...), mutta illan suola ovat nimen omaan alkukieliset esitykset. Seuraaminen on tehty jopa helpoksi, sillä osa runoista on suomennettu, osa käännetty myös englanniksi. Kielistä innostuneet voivat testata kykyään pysyä käännöksen avulla lukijan tahdissa, loput voivat sulkea silmät ja antaa kielen muuttua musiikiksi. Aika usein kirjoittaja välittää oman runonsa rytmin niin hyvin, että se kertoo jotain myös sisällöstä.

Minua puhutteli tänä iltana kolme runoilijaa, eri syistä. Saksalaisen Martin Jankowskin runot tehosivat alkukielellä ja Jankowskin aksentilla, etenkin Tyhjäntoimittajan loppu eli Das Ende eines Taugenichts. Raija Nylanderin käännös on hauska ja oivaltava, mutta silti harmittaa, ettei lehtiseen ole painettu myös alkukielellä ajatusta: "tutkin hämmästyneenä/ samppoopullon etikettiä/ sen merkki oli manna/ mutta valmistajana/ tunnettu saksalainen kemian tehdas"
Virolaisen Hasso Krullin runo Hunaja puolestaan kertoi aivan hillittömän tarinan hunajaa myyvästä ja maailman tapahtumia arvioivasta Väinöstä. Krullin vironkielinen esitys ei minulle auennut, vaan sitä kuunnellessa olin täysin Hannu Oittisen suomennoksen varassa.
Haitilaissyntyinen, Ranskassa asuva runoilija Elvire Maurouard oli sekä olemukseltaan että esitykseltään täysin yhtä runonsa Koskapa minä olen musta / Puisque je suis noire kanssa. Kielitaitoni ei millään olisi riittänyt seuraamaan ranskankielistä runoa ilman Lotta Toivasen suomennosta, mutta myös Mauroardin rytmitys oli mestarillinen.

Eikä pidä unohtaa suomalaispanosta, Claes Anderssonin jazzhenkistä soittoa tilaisuuden aluksi ja väliajalla. Ja se aurinkokin tuli takaisin, juuri sopivasti ennen keskiyön jalkapallo-ottelua Suomi vastaan muu maailma. Sinne en enää jaksanut lähteä, sateessa siinneiden hyttysten syötäväksi. Kirkas loppuillan aurinko oli ihan vaikuttava myös kotimatkalla Lahden keskustaan.

sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2007

Kauniisti kärsitty

Onko Juha Miedon sadasosasekunnin häviö Thomas Wassbergille kenties modernin historiamme yksi kauheimmista ja kauneimmista hetkistä? Kirjailija Tuomas Kyrön alustuksen jälkeen tuntui hetken siltä, kunnes kansainväliset kirjailijat kauhealla tavalla tiputtivat innosta hyrisevän suomalaisyleisön alas muistoista. Vain Ruotsissa asunut chileläiskirjailija Sergio Badilla ylipäänsä tiesi, miten tärkeästä tapahtumasta saattoi olla kysymys 1980 talviolympialaisten 15 kilometrin hiihdossa. Mutta kyllä Kyrö silti jotain hyvin yleispätevää onnistui kertomaan Kauneus ja kauheus -teemasta. Se, miten Mieto aikanaan häviönsä kesti, oli esimerkki kestetyn kärsimyksen kauneudesta.

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous on siis saatu käyntiin Mukkulan puistossa, jonne ehdin toisen keskustelun alussa iltapäivällä. Aamupäivällä oli kuulemma puhuttu hyvin paljon kauheudesta, lounaan jälkeen alustukset kiersivät kauneuden ympärillä. Serbialainen David Albahari tosin käsitteli vielä varsin paljon näiden kahden ääripään tasapainoa, jonka kohtalokas keikahdus voi olla jopa yhden väärin valitun sanan varassa. Balkanin tapahtumien valossa ei ollut yllätys, että Albahari tarttui alustuksessaan sotaan kauheuden ilmetymänä. "Sodat ovat aina läsnä puheessamme, puhumme ajastakin aina ennen tai jälkeen viime sotien, emme ennen tai jälkeen rauhan."

Kirjailijoiden alustusten pitäisi ilmestyä Mukkulan sivulle (jotain siellä jo on, mutta kaikki linkit eivät toimi), joten niitä on turha kummemmin referoida. Referaatteja lukemalla ei tietenkään saa kiinni keskustelusta, tunnelmasta tai ihmisten tavasta puhua. Shetlantilaisella aksentilla englantia puhuva Christine de Luca oli musiikkia korville. Lopuksi hän vielä lausui yhden shetlanniksi kirjoittamansa runon, josta sitten ei enää kovin paljon ymmärtänytkään. Toivottavasti de Luca esiintyy myös huomisessa runoillassa!

Valitettavasti huomasin, että minulla on kirjailijakokoukseen väärä kielitaito. Periaatteessahan alustukset ja keskustelut simultaanitulkataan englanniksi, ranskaksi, venäjäksi ja suomeksi ja välitetään kuulokkeiden kautta keskustelijoille ja yleisölle. Tekniikan kanssa on kuitenkin joka kerta ongelmia, ja taas kerran minulle osui rikkinäinen laite. Enimmäkseen käytössä oleva englanti vielä menee, mutta ranskaa ymmärrän vain vähän enkä venäjää yhtään. Ehdin jo ilahtua, kun yksi keskustelija olisi halunnut käyttää italiaa ja toinen ruotsia, mutta kummatkin pantiin ymmärrettävästi vaihtamaan kieltä, koska niille ei löydy tulkkausta. Luultavasti saksakin on poissa laskuista. Ei auta kitistä vaan yrittää huomenna etsiä ehjä tulkkauslaite. Hienoa kuitenkin, että puheenjohtajat vetävät kokouksen suomeksi, jolloin pääosa yleisöstä ymmärtää edes yhteenvedot. En tosin ollut kovin ihastunut Virpi Hämeen-Anttilan henkilökohtaisiin tulkintoihin alustusten jälkeen. Onhan kirjailija paljon lukenut, mutta tarvitseeko ne kaikki teokset ja muut viittaukset mainita ihan joka välissä?

Lahtelaisena on aina jännittävää bongata, ketkä kaupunkilaiset ovat jaksaneet tai ehtineet paikalle. Tutuista kirjailijoista näin Markku Kosken, Lealiisa Kantolan, Heikki Sauren ja Anuirmeli Sallamon. Kirjallisuudesta ja kulttuurista kiinnostuneita, ns. "usual suspects" oli tietenkin myös, mutta on aina hauska havaita myös ihmisiä, joilla ei ole tiennyt olevan kiinnostusta johonkin tietyyn lajiin. Pyörälenkki tai kävely Mukkulaan ei ole ollenkaan hullumpi ajatus esimerkiksi huomisiltana myöhään alkavan jalkapallo-ottelun aikoihin; siellähän pelaa Mikael Forssell. Kunhan ei nyt alkaisi sataa kovin harmaan oloiselta taivaalta.

perjantaina, kesäkuuta 15, 2007

Kulttuuristressi ja avattu kesäteatterikausi

Taas on se aika vuodesta, kun kulttuuri siirtyy laitoksista luontoon, kirkonkyliin, kesämökkikuntien navetoihin ja kartanoiden puistoon. Kesälomaa vasta suunnittelevalla on melkein paniikki, kun pitäisi ehtiä tsekata edes matkan varrelle osuvat kulttuuritärpit.

Eilen piti valita Heinolan kesäteatterin ensi-illan ja Lahden 16. kansainvälisen julistebiennalen avajaisten välillä. En ole pätkääkään musikaali-ihminen, mutta silti valitsin ensimmäisen. Suosittuun esitykseen kun on huomattavasti vaikeampi saada lippuja kuin koko kesän auki olevaan näyttelyyn (jonne siis ehdottomasti aion mennä!). Heinolan kesäteatteri on luonut konseptin, joka tehoaa sekä paikalle houkuteltaviin näyttelijöihin että katsojiin. Tehdään amerikkalaista musikaalia hyvässä hengessä, ammattilaiset ja pitkälle edenneet harrastajat ja opiskelijat rinnakkain. Iskut ovat kohdallaan, jalka nousee ja laulua kestää hyvin kuunnella. Ja onneksi kesäteatteri on myös katettu - muuten eilinen hyytävä sadeilta olisi saattanut karkottaa sitkeimmätkin teatteriviihteen ystävät.

Tällä kertaa tarjolla on peräti Suomen kantaesitys ranskalais-amerikkalaisesta homotarinasta La cage aux Folles (Hullujen häkki), joka on saanut suomeksi nimen Lainahöyhenissä. Juoni perustuu sukupuoliroolien sekottamiseen, mikä tietysti tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia pukea miehet naisiksi ja päinvastoin - siinä se. Jos jutusta haluaa etsiä sanoman, niin kukapa ei rakastaisi enemmän ihanan avarakatseista homopariskuntaa kuin tiukkapipoista perinteisten arvojen vaalijaa. Markku Nenonen on hurmaava Albin/Zaza, eikä Oiva Lohtander voi kai tehdä ennakkoluulojen vaivaamasta paskiaisestakaan muuta kuin herkullisen hahmon. Mutta kaikkein mukavinta oli katsella nuoria tanssivia kuorolaisia, jotka irrottelivat sekä naisina että miehinä ammattitaitoisen elämäniloisesti Marko Keräsen koreografioissa ja Tiina Brännaren ohjauksessa.

Kyllä tällaista hyvin tehtyä viihdettä kerran vuodessa katsoo, etenkin kun tietää homman tarjoavan töitä suomalaisille osaajille. Homma pyörii kaiken lisäksi omillaan ja tuo tänä kesänä pikkukaupunkiin todennäköisesti yli 26 000 katsojaa - aika kunnioitettavaa. Toivottavasti mahdollisimman moni käy myös aivan vieressä sijaitsevissa Heinolan museoissa ja heinäkuun loppuun asti kestävässä Taidekeskus Ihanan Amerikka-näyttelyssä.

Omat suosikkivinkkini kesän näyttelytarjonnasta ovat vielä pienempiä ja sivussa. Asta Pulkkisen ateljeessa Hollolan kirkolla olen jo käynyt, suosittelen Astan töiden lisäksi Sanna Lappalaisen upeita applikaatioita, joissa hän kuvaa vanhoja kaupunkipihoja. Toinen varma tärppi on Villa Roosan tekstiilitaidenäyttely Orimattilassa, minulta vielä näkemättä. Vanhassa huopatossutehtaassa on juuri sellainen tunnelma kuin kesänäyttelyssä pitää: harmoninen ja levollinen, mutta myös ajatuksia herättävä.

Ja jotta kulttuuristressi olisi täydellinen jo ennen lomaa, Mukkulassa alkaa Lahden kansainvälinen kirjailijakokous sunnuntaina. Pidän sormet ja varpaat ristissä, että ilma lämpenee ja pysyy kokouspäivät kuivana, jotta kirjailijoilla ja meillä kuuntelijoilla on kohtuulliset olot nurmikolla ja tammien alla. Ei tähän enää uutta katastrofia tarvita kesähotellin lopettamisen lisäksi. Uhkaavat jo viedä pois kokouksen, joka sentään on kestänyt aika monta globaalia maailmankuvien järistystä vuodesta 1963 lähtien.

perjantaina, kesäkuuta 08, 2007

Euroviisuista sisältöjä tekemään

Sitähän minäkin, etteivät Euroviisut suoranaisesti ole sisältöjen juhlaa. Entinen koulukaveri, Yle TV2:n viihdepomo Ilkka Talasranta nimittäin kommentoi ainakin ESS:lle, että hän jättää hallintohomman ryhtyäkseen taas tekemään sisältöjä.
Ei vaan, uskon Ilkan tehneen paikallaan hyvää työtä. Täällä Hollolan Lahden seudulla hänet on pitkään tunnettu hyvänä tyyppinä, joka ei ole niinkään kiinnostunut titteleistä kuin tekemisen ilosta etenkin musiikkipuolella.

Ne soittelee ja kyselee

Kunnat.net-sivusto avasi toukokuun lopulla Laatublogin, jossa verkkopalveluiden asiantuntijat 7.6. asti pohtivat kuntien verkkopalvelujen laatua ja käytettävyyttä. Itsekriittisen blogin tavoitteena oli herättää keskustelua koulutustilaisuutta varten.

Tarvetta on. Kuntaliiton ja sisäministeriön teettämien tutkimusten mukaan kansalaiset käyttävät kuntaviestinnässä eniten internetiä. Julkisista palveluista suosituimpia ovat oman kunnan sivut.

Kuntaviestinnän ohjeiden mukaan nettisivujen ensisijainen kohde on asukas. Media tulee perässä matkailijoiden, yritysten edustajien ja kunnan omien työntekijöiden kanssa. Aktiivisina tiedonhakijoina me journalistit olemme kuitenkin ryhmä, jolla on paljon kokemusta sivujen toimivuudesta.

Vierailen koulutusta ja kulttuuria koskevien aiheiden vuoksi viikoittain kuntien verkkosivuilla. Joskus löydän tiedot hetkessä, mutta usein seilaan sivuilla nolona arpomassa hakusanoja. Erityisen vaikea on löytää vastuullisen virkamiehen yhteystietoja.

Toimittajana olen toisessa asemassa kuin suuri yleisö, koska saan tiedotteita suoraan sähköpostiini. Jos kunta julkaisee ne myös verkossa, kuntalaisen on osattava mennä tiedon luokse.

Avuttomien hakujen ohella Laatublogi nostaa esiin mm. sivujen kehittämisen. Verkkosuunnittelija Päivi Kuusisto epäilee, ettei käyttäjäkyselyitä osata tarpeeksi hyödyntää. Itsekin olen urputtanut kahdessa kyselyssä turhaan Lahden sivujen epäloogisuuksista.

Asukkaan kohdalla kuntaviestinnän ohjeet painottavat vuorovaikutusta. Kuntien verkkosivuja tutkinut Virpi Viertola osoittaa, ettei homma vielä toimi. Tietojen kasaaminen nettiin ei ole samaa kuin vaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen.

Ainakin minä allekirjoitan nimimerkki Marin Laatublogissa esittämän epäilyn siitä, miksi tiedotus on virkamiehen kannalta vaarallista: "Ainakaan etusivun uutisiin ei haluta koskaan laittaa mitään, kun sitten 'ihmiset soittelee ja kyselee'".

Toivottavasti me toimittajat muistamme soitella.

Ina Ruokolainen

Verkkokalastaja-kolumni on julkaistu 8. kesäkuuta ilmestyneessä Journalisti-lehdessä. Lähteenä on verkkosivujen lisäksi käytetty seuraavaa artikkelia: Virpi Viertola: Kuntakohtaamisia verkossa. Teoksessa Matikainen, Janne ym.: Tutkielmamatka verkkoviestintään.

torstaina, kesäkuuta 07, 2007

Valokuvatorstai: Kone

Viime kesänä elämämme häiriintyi vain ajoittain naapuritalon remontista, josta oheinen, vähän idyllinenkin, kuva. Tänä keväänä keskustan talomme on lähes saarroksissa paljon isompien työmaiden keskellä, ja meteli ja tärinä ovat sen mukaisia. Kaikkein eniten pelottaa ensi vuodelle suunniteltu putkiremontti (välttämätön) sekä joidenkin talomme asukkaiden into myydä rahasyistä osa tontistamme rakennusliikkeelle (vastustan ehtottomasti) uuden kerrostalon rakentamista varten. Kaiken lisäksi kaupunkikin vielä suunnittelee vastapäiselle torille parkkiluolaa! Siinä oltaisiinkin vedettömässä talossa uudisrakennuskuoppien reunalla. Huh!

Valokuvatorstain kone-aihe inspiroi tähän pohdintaan.

keskiviikkona, kesäkuuta 06, 2007

Tervemenoa Taika-näyttelyyn

Taidenäyttelyn avajaisissa on joskus juhlava, mutta yleensä aina iloinen tunnelma. Kaikkensa antaneet nuoret taiteilijat vaikuttivat hyvin helpottuneilta ja onnellisilta tänä iltana, kun Lahden Taidepanimolla avattiin Taide- ja muotoilukoulu Taikan oppilaiden opinnäytetyönäyttely.

Tekijät ovat reippaasti alle parikymppisiä, mutta
töissä voi jo nähdä paljon pitkäjänteisyyttä, taitoa, oivalluksia ja pohdintaa. Kulunut lukuvuosi on taatusti opettanut jokaiselle uurastajalla, miten ison työn takana yksikin ammatillisesti työstetty taideteos on. Näillä nuorilla ei ole ainakaan kovin isoja harhakuvia siitä, mitä taiteilijan ammatissa vaaditaan.

Panimolle toki kannattaa mennä myös siellä esillä olevien ammattitaiteilijoiden näyttelyiden vuoksi. Timo Jakolan 50-vuotisjuhlanäyttelyssä on esillä yli 80 pastellimaalauksen läpileikkaus suomalaisen kaupungin öistä ja sadepäivistä. Tykkäsin paljon myös Raija Jokisen tekstiilifiguureista sekä Tamara Piilolan puutarha-aiheisista kuvista.

Nuorten kieltä ja jakinkasvatusohjeita

Tänään päättynyt Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus käsitteli paljon vuorovaikutusta - sekä netissä että ihan perinteisesti kirjailijan, lukijan, arvostelijan, kuvittajan, kääntäjän, kustannustoimittajan, tekstin, kuvan jne. välillä. Olin kurssin vetäjänä ja osasuunnittelijana päässyt vaikuttamaan asiaan.

Tänään äänessä oli kaksi nuoren polven kirjailijaa, Terhi Rannela ja Jukka Laajarinne, joista kumpikin ahkeroi myös verkossa. Omien sivujensa lisäksi he pohtivat kirjailijan työtä grafomania-kimppablogissa. Kumpikin myös lukee ahkerasti kollegojen blogeja ja kirjallisia nettisivuja.

Vieraat olivat siis nykykatsannolla interaktiivisia kirjailijoita, mutta eivät erityisyyttään julistaen. Useimmille kirjailijoille kosketus lukijoihin on aina ollut elinehto. Koulu- ja kirjastovierailut ovat vakiintunut tapa kohdata lukijoita, kirjamessuista ja muista tapahtumista on tullut yhä tärkeämpiä kohtauspaikkoja. Aina ovat lukijat myös lähestyneet kirjailijoita kirjein, vaikka varsinaisen vyöryn kohteeksi ovatkin päätyneet vain muutamat yleisön suosikit. Tänäänkin yleisössä oli paljon kirjastonhoitajia, jotka olivat kokeneita kirjailijavierailujen järjestäjiä ja osallistujia.

Keskustelimme monelta kannalta siitä, mitä internet ja siihen nivoutuvat palvelut itse asiassa ovat muuttaneet. Rannela kertoi käyttävänsä kirjailijantyössään hyväkseen sitä runsasta sähköpostipalautetta, jota hän saa kirjoituksistaan Demi-lehdessä. Nuorten tyttöjen kirjeet ovat kuulemma varsinainen aarreaitta sekä mielenkiintoisten aiheiden että nuorten kielen kannalta. Kirjojen aihepiiriin liittyvät asiantuntijakontaktit löytyvät puolestaan usein nettisivuilta etsimällä.

Myös Laajarinne pitää nettiä aivan välttämättömänä taustatyölle. Esimerkiksi hänen viimeisessä kirjassaan, Jäiset jumalat, kuvataan tarkasti Himalajan syrjäkylän elämää ja jakinkasvatusta. Kirjan keskeinen aihepiiri, vuorikiipeily, oli Laajarinteelle ennestään tuttu, Himalajan maisema ja elinolot sen sijaan eivät.

Erityisen oivaltavasti nuoret kirjailijat mielestäni kuvasivat sitä, mitä merkitys bloggaamisella heille on arkipäivässä. Rannela ei bloggaa julkisesti, mutta kirjoittaa kavereidensa kanssa suljettua nettipäiväkirjaa: "Kirjoitan aamulla löysät pois ennen varsinaista kirjoitustyöhön ryhtymistä. Luen myös paljon muiden kirjoittajien sivuja."

Sveitsissä vastikään pari vuotta asunut Laajarinne korostaa kirjailijoiden keskinäistä verkottumista: "Netistä on helpointa seurata, missä mennään esimerkiksi runouden puolella. Se on kokeilualusta, jossa saa palautetta, enimmäkseen kollegoilta, mutta myös lukijoilta. Osaa kollegoista en olen nähnyt vuosikausiin livenä, mutta verkossa olemme pitäneet yllä jopa viikottain. Kirjailijoita on blogosfäärissä jo hirmuiset määrät."