Vähän ja paljon sanoja

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Uneton New Yorkissa

Michael Cunninghamista on väitetty, että hän kirjoittaa täydellisiä lauseita. Ajatukseen havahtuu usein lukiessaan kirjailijan uusinta teosta Illan tullen. Kiitos kuuluu tietenkin myös suomentajalle, Laura Jänisniemelle!

Otetaan vaikka tiivistys päähenkilöiden, Rebeccan ja Peterin maailmasta, kun heidät esitellään lukijoille matkalla juhliin: ”Taksikuskilla on tietysti oma tarinansa, eikä takapenkillä istuva hyvin pukeutunut keski-ikäinen pariskunta liity siihen millään tavalla.”

Tai kun kirjailija ensimmäistä kertaa kuvaa Peterin yövalvomista ikkunan ääressä: ”..joinakin öinä neljännessä kerroksessa palaa valo, Peter kuvittelee että siellä on toinen huonouninen, toivoo – ja pelkää – että tuo ihminen tulisi ikkunaan ja näkisi hänet…”

Kirjailija tunnetaan parhaiten Pulitzer-palkitusta ja filmatusta romaanistaan Tunnit, jossa hän kuvasi päivän ajan Virginia Woolfin ja kahden muun naisen kamppailua tukahduttavaa elämäänsä vastaan. 

Muissakin kirjailijan teoksissa henkilöillä riittää sisäisiä epäilyksiä, olivat he sitten kirjoittajia, äitejä, hippejä tai muita elämäntaiteilijoita. Cunninghamilla on myös taito kutoa ihmistensä ympärille monikerroksisia, tosia ja kiinnostavia maailmoja. 

Tällä kertaa tosin pohdin, pitääkö lukijan kestää hiukan liikaa taidetriviaa, joka tuntuisi edellyttävän vuosittaista galleriakierrosta New Yorkissa. Illan tullen -kirjassa 44-vuotias Peter pitää kohtalaisen menestyvää taidegalleriaa, hieman nuorempi Rebecca johtaa huonosti kannattavaa taidelehteä. 

Yhdessä ja erikseen pariskunta tapaa taiteen ympärillä pyöriviä rikkaita ja kuuluisia, menestyksestä haaveilevia tuhertajia ja joitain oikeitakin taiteen rakastajia. Tärkeät nimet ja niiden tunnistaminen ovat heidän maailmaansa.

Harrisien parisuhde on ärtyneen kohteliaalla tasolla, seksi rutinoituneen sujuvaa. Bea-tytär on lähtenyt kotoa, tilalle tupsahtaa Rebeccan paljon nuorempi veli Mizzy.

Ensimmäisestä keskustelusta lähtien lukija tietää, että huumeista (ehkä) toipuva Mizzy tuo vaikeuksia. Alitajuisesti sen tietävät myös Rebecca ja Peter, mutta kummallakin on omat syynsä suostua vaimon pikkuveljen majoittamiseen.

Näkökulma on Peterin, joka nuoren Mizzyn kautta palaa etsimään vaimoaan nuorena, aidsiin kuollutta homoveljeään ja sitä kohtaa, jossa hän kadotti yhteyden omaan tyttäreensä. 

Suhde Mizzyyn etenee tasolle, jossa Peter ei enää tunne pelisääntöjä. Öisten ikkunoiden ääressä hän joutuu miettimään, olisiko valmis hyppäämään ulos elämästään vai tarttuisiko johonkin turvallisempaan muutokseen. Loppujen lopuksi päätös ei edes ole hänen.

Illan tullen saa minut lukijana sekä ihastumaan että raivostumaan. Nämä newyorkilaiset keski-ikäiset ja -luokkaiset hahmot kipuilevat enemmän kuin kärsivät. Eivät he juuri kehity, vaikka ympärillä kuollaan ja joudutaan perikatoon.

Ja kuitenkin Cunningham onnistuu kuvaamaan New Yorkin taidepiirejä niin, että ahmin kolmesataa sivua sen elitistisiä ongelmia. Uskon, että kirjailijan Suomen vierailulla marraskuun puolivälissä on taas pitkät jonot kirjakaupassa.

Ina Ruokolainen

Michael Cunningham

Illan tullen

Suom. Laura Jänisniemi. Gummerus 2011, 301 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 14.11. ja Etelä-Suomen Sanomissa 21.11.2011.

Unohdus ja sen selitys

Sain tänään kahdelta suunnalta muistutuksen, että olin unohtanut luettujen kirjojen listauksestani Juha Itkosen teoksen Seitsemäntoista. Ensin ruotsinsuomalainen kollega kiitti pokkaria, jonka annoin hänelle syksyllä yhteisellä Tanskan kurssillamme. Ja sitten satuin vilkaisemaan ystäväni blogiin Neljännen kerroksen kirjoituksia, jossa hän niin ikään kertoo unohtaneensa listata kirjan omiin luettuihinsa.

Mikä ihme saa kaksi kirjallisuuden ystävää unohtamaan ihan kelpo kirjan? Ystäväni selitystä en vielä tiedä, mutta minua häiritsi ainakin teoksen jako kahteen täysin erilliseen osaan, joista ei sitten syntynytkään siitä suurta oivallusta.

Parhaimmillaan Itkonen on kuvannut päähenkilöidensä hyvin häilyviä identiteettejä niin mestarillisesti, että se jossain kohtaa piilevä iso yllätys onkin sitten täysin luonnollinen. Mutta tällä kertaa näiden ihmisten irralliset ajatukset, teot ja toiveet eivät vain jotenkin tarttuneet edes lähimuistiini. Ja kuitenkin: kun sain nämä muistutukset, pystyin palauttamaan heti mieleeni muutaman hyvinkin vaikuttavan kohdan romaanissa.

Hmm. Olen vähän ymmälläni. Tai sitten vain pitää hyväksyä, että paljon lukevalta menee myös runsaasti ohi.

Maanläheistä Muotohuoltamolla

Lahden Muotohuoltamolle kannattaa nyt poiketa, jos haluaa tuulettaa tapojaan katsella ympäristöään. Valokuvaaja Juha Tanhua ja kirjailija-toimittaja Heikki Saure ovat pystyttäneet "maanläheisen", poikkitaiteellisen ja monimerkityksisen näyttelykokonaisuuden

Juha Tanhua ja kolme valokuvattua Olavi Lanun veistosta

Lanun puistossa -osiossa Juha haluaa valokuvillaan muistuttaa lahtelaisia yhdestä upeimmista taidekohteistaan, Kariniemen Lanun puistosta. Olavi Lanun veistokset on pystytetty upeaan lehtoon 1980- ja 1990-luvuilla, minkä jälkeen luonnosta inspiraationsa saaneet teokset ovat saaneet päälleen Lanun toivomaa oikeaa luontoa kuten sammalta ja jäkälää.

Kuvansa Juha otti elokuussa päivällä, mutta salamalla valaistuissa kuvissa on taianomainen kesäyön tunnelma: vihreät lehdet loistavat kirkkaina ja valot tuovat jokaikisen muodon esiin veistoksista.

Heikki Saure ja alkuperäiset paperilaput

Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -projekti käsittää paperilappuja, joita hän keräsi maasta kymmenisen vuotta. Kriteerinä oli, että lapussa pitää olla jokin käsin kirjotettu merkki. Ostoslistojen ohella kadulta on löytynyt jopa pieni runokirja ja kaikenlaista filosofiaa. Kooste on valokuvattu ja koostettu myös runokirjaksi, joka äskettäin arvosteltiin jopa Parnassossa.

Kokonaisuutta tukee runovideo, jossa Heikki itse lausuu randomisti syntyneet runonsa lähes shamanistisella tempolla. Viisiminuuttinen toimii oikein hyvin.

Jos Muotohuoltamo ei ole vielä tuttu, nyt kipin kapin sinne. Lauantaina 12.11. eli huomenna herrat ovat luvanneet olla siellä itse paikalla selostamassa 10-14. Jos haluaa välttää taiteilijatartunnan, näyttely jatkuu vielä viikon verran eli 19.11. asti maanantaista perjantaihin 14-18 ja lauantaina 10-14.