tiistaina, toukokuuta 27, 2008

”Kun tiedän kirjoittamisen voiman, miksi en käyttäisi sitä?”

Kirjoittaminen on tapa kertoa asioita, joita ei uskalla sanoa eikä tiennyt edes tietävänsä. Sitä voi verrata salaisen korurasian avaamiseen ja hedelmällisen maan tonkimiseen.

Kirjallisuusterapian keskeinen vaikuttaja, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija Gillie Bolton käyttää mielellään metaforia kuvatessaan kirjoittamista, jonka tavoite on ensisijaisesti auttaa tekijäänsä elämän kriiseissä.

Bolton oli pääpuhuja viikonvaihteessa Lahdessa järjestetyssä kirjallisuusterapiaseminaarissa. Helsingin yliopiston Palmenia-keskuksen koulutuksessa kuultiin myös kotimaisia alan tutkijoita ja terapeutteja sekä käsiteltiin aihepiiriä työpajoissa tapausten avulla.

Bolton tuntee kirjoittamisen voiman kahta kautta. Nuorena naisena hän pääsi pahan olonsa jäljille kirjoitettuaan ulos lapsuutensa insestikokemukset. Ensimmäisellä kirjoittamiskerralla syntyi kuvaus onnellisesta lapsuudesta, uudella kierroksella löytyi totuus.

- En olisi luottanut kehenkään terapeuttiin niin paljon, että olisin voinut kertoa hänelle nämä asiat. Kun aloin kirjoittaa ylös kuvia minulle tapahtuneista asioista, aloin parantua.

Terapiasuhde omaan tekstiin

Teoreettisesti Bolton kiinnostui terapeuttisesta kirjoittamisesta, kun hänen esimiehensä, lääketieteellisen tiedekunnan professori, väitti opiskelijoiden saavan enemmän suhteestaan opettajaansa kuin itse kirjoittamiseen.

Bolton on osoittanut väitteen vääräksi mm. jakamalla oppejaan paljolti kirjojensa ja kotisivujensa välityksellä. Hänellä on pitkä kokemus myös henkilökohtaisesta terapiasuhteesta mm. kuolevien potilaiden kanssa.

- Kaikessa terapiassa ja ohjauksessa persoonallinen suhde on tietenkin tärkeä. Kirjoittamisessa ensimmäinen suhde kuitenkin syntyy kirjoittajan ja hänen tekstinsä välille. Aina kirjoittaja ei edes näytä tekstejään terapeutille. Täällä Suomessakin ohjaan työpajaa, vaikka en pysty lukemaan sen osallistujien kieltä!

Terapeutin lukemat katkelmat kertovat hienosti menetelmän vahvuudesta. Syöpään kuoleva teini-ikäinen poika käsitteli pelkoaan ja raivoaan lasten fantasiasadulla, jossa tulivat esille tärkeimmät elementit äidinrakkaudesta lopulliseen hyvästijättöön.

- Hoitoalan ammattilaiset kysyvät usein, eikö tämä ole vaarallista. Vastaan, että kun tiedän kirjoittamisen voiman, miksi en käyttäisi sitä.

Yksityistä vai julkaistavaa?

Boltonin perustelut kirjallisuusterapian käytölle ovat sen helppous, hiljaisuus, yksityisyys, keskittyminen, turvallisuus, kyky tallentaa asioita ja mahdollisuus tuhota kirjoittamansa. Bolton suosittelee kenelle tahansa päiväkirjan tai runojen kirjoittamista kiireisen elämänmenon keskellä. Syventyminen vain omiin ajatuksiin muutaman hetken päivässä auttaa jäsentämään ja purkamaan vaikeita tunteita. Julkaistakin voi vaikkapa verkossa, mutta ensin kannattaa miettiä yön yli.

Ajatus helppoudesta ällistyttää, mutta tutkijalla on tähän vastaus: itselleen kirjoittavan ei tarvitse välittää kielioppisäännöistä tai tähdätä julkaisukelpoiseen tuotantoon. Sen sijaan hän voi ottaa kynän käteensä ja alkaa pistää ajatuksiaan ylös missä tahansa. Bolton kirjoittaa kaikkialla ja käsin, usein lentokentillä lähtöä odottaessaan.

- Kirjallisuusterapialla on eri tavoitteet kuin kaunokirjallisuudella, mutta moni kirjoittaja myös haluaa parantaa kieltään. Lapset oppivat kielioppisäännöt ja tarinan rakenteen paljon paremmin itse kirjoittamalla kuin koulussa pänttäämällä.

Terapiakirjoittamisella on ollut pitkään huono kaiku etenkin kaunokirjallisissa piireissä. Rajoja ovat kolkutelleet kriiseistään kaunokirjallisuutta luoneet kirjailijat, mm. aivokasvaimeen kuollut Reko Lundán, sisarensa itsemurhasta kirjoittanut Anna-Leena Härkönen ja rintasyövästä selvinnyt Niina Repo.

- Suhtautuminen terapiakirjoittamiseen on muuttunut pehmeämmäksi viime vuosina, sillä kirjallisuusterapiassa on useita hyviä menetelmiä kenelle tahansa kirjoittajalle. Kirjailijan työssä on tietenkin se suuri ero, että julkaistavan tekstin pitäisi olla hyvää, seminaarin osallistunut kirjallisuuden opettaja ja kirjoittamisen ohjaaja Risto Niemi-Pynttäri pohti.

Omassa kirjoittamisessaan Niemi-Pynttäri on oppinut käyttämään hyödyksi päiväkirjoja, joita hän on kirjoittanut lukiovuosista asti. Myös monet Niemi-Pynttärin opiskelijat Jyväskylän yliopistossa ovat löytäneet kirjallisuusterapian mahdollisuudet.

Ina Ruokolainen

Juttu on julkaistu 27.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

Kirja-arvio: Pelastava arpi

Kenellekään ei toivo vakavaa sairautta, vaikka hän kuinka jalostuisi ihmisenä tai muuntaisi kokemansa yleispäteväksi taiteeksi. Mutta jos asiaa käsittelee niin taitavasti kuin Niina Repo kirjassaan Arpi, on sairaudesta seurannut ainakin jotain positiivista.

Kun Repo sai reilu vuosi sitten tietää sairastavansa ärhäkkää rintasyöpää, hän alkoi kirjata ylös tuntemuksiaan.

Valinta olisi ollut viisas siinäkin tapauksessa, ettei kirjailija olisi koskaan julkaissut yhtään merkintäänsä. Hoitojen keskellä elämään vyöryy niin valtava määrä uutta tietoa ja syviä tunteita, ettei muisti riitä niitä rekisteröimään.

Arvessa on aineksia päiväkirjasta ja sen työstäminen on varmasti ollut osa yksityistä terapiaprosessia. Laura Malmivaaran kuvat kirjailijasta ilman tukkaa, esittelemässä arpea ja leikkimässä eri peruukkien kanssa tukevat tällaista tulkintaa.

Mutta arpi on myös vahvasti kaunokirjallinen teos, joka kertoo sairastamisen ja hoitojen varjossa isoista asioista. Miltä tuntuu, kun oma lapsi kääntää itkien pois päänsä äidin kaljusta tai mies vitsailee olemattomista rinnoista? Mitä on kadehtia vanhoja ja ryppyisiä kanssaihmisiä tilanteessa, jossa ei voi varmasti tietää näkevänsä lapsensa rippijuhlia?

Lukijalle ei ole enää tärkeää, onko päähenkilön nimi Niina vai joku muu, kun tämä ajattelee:

Pää oksennussangossa sitä on viisas, / näkee selvästi, /mitä kannatti tehdä, mitä ei, /näkee kuohun, joka katoaa, kallion sen alla /lääkkeiden takia ruoka maistuu suussa hetken hyvältä, mutta jälkimaku,/ joka kestää pitkään, on paha,/ pää sangossa on naurettavan helppo nähdä, että joidenkin tekojen kanssa/ on sama/ tehdessä hyvä, jälkimaku pitkä ja hirveä

Revon tekstit ovat kirkkaimmillaan runoja ja mietelmiä, joihin tiivistyy jotain hyvin yleispätevää. Osa niistä nousee suoraan jostain kauhun syövereistä, toiset yrittävät saada kiinni ohimenevää huumorin tai kauneuden hetkeä.

Minä kunnioitan sitä kukkivin köynnöksin, sillä se on minun arpeni. Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni.

Kaikki parahdukset eivät ole suuria viisauksia, ja hyvä niin. Vakava sairauskin on vain osa arkea, johon mahtuu valtavan paljon enemmän ikävää, siedettävää tai mukavaa eloa. Siivousvuoroista kinataan, peruukkia etsiessä aikataulut mättävät.

Kirjailijalla on ollut silmää havaita, että epätäydellinen vasta tekee olemisesta elämää ja tekstistä kirjallisuutta: En jaksaisi kuunnella marinaa, arkista valitusta. En ollenkaan. Mitä tuhlausta. Olkaa hiljaa, turpa kiinni, nyt riitti!

Niina Repo: Arpi. Valokuvat Laura Malmivaara. 136 s. WSOY 2008.

Ina Ruokolainen

Kirja-arvio on julkaistu 24.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

perjantaina, toukokuuta 16, 2008

Kirja-arvio: Ranskalainen tylytys jatkuu

Nainen odottaa vuosikausia miestään rautatieasemilla vain noutaakseen tämän likapyykin. Nelikymppinen mies haluaisi päästä eroon nuorta parikymmentä vuotta vanhemmasta vaimostaan, joka epätoivoisesti takertuu nuoruuteen. Vaimo menee kursseille kestääkseen paremmin umpityhmää miestään.

Ranskalaisen Claire Castillonin toinen suomennettu teos Pieni sydän jaksaa rakastaa on jopa astetta tylympi kuin vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Äidin pikku pyöveli. 23 novellia sisältävän kokoelman aiheena on naisen ja miehen välinen suhde, joka kirjailijan käsittelyssä on harvemmin edes arkipäiväisen tasainen.

Nämä Castillonin ihmiset ajattelevat paljon ja osa heistä puhuukin vuolaasti. He ryntäilevät edestakaisin vakuuttaakseen itsensä tai muut siitä, että rakkaus on aitoa. Kuuntelemista he eivät hallitse, ja toistensa kohtaaminen on suorastaan mahdottomuus.

Kirjailijan tavaramerkki ovat elämän kauheudet, joita alistetut, teeskentelevät ja valehtelevat päähenkilöt eivät itse edes huomaa. Insesti, sairaalloinen mustasukkaisuus ja perheväkivalta ovat heille normaaleja arjen ilmiöitä, joko rakkauteen sisältyviä tai sen seurauksia.

Castillonin novellit ovat tiiviitä, mikä korostaa armotonta paljautta. Ihmisillä harvemmin on nimiä tai ominaisuuksia, joihin lukija ehtisi kiintyä. Päähenkilöt eivät ole oikeastaan edes tyyppejä, he edustavat äärimmillään jotain niistä ominaisuuksista, joita me itse kukin kohtaamme rakastaessamme.

Kokoelma on nopeasti läpi luettu, mutta yhdellä kertaa hotkaistuna kokonaisuus enemmän puuduttaa kuin shokeeraa. Osa novelleista toimii paremmin yksin ja toisella lukukerralla. Kannattaa kiinnittää huomiota kertomusten nimiin, jotka ainakin Lotta Toivasen suomentamina ovat lakonisen oivaltavia.

Claire Castillon on luonut itsestään brändin, johon ilmeisesti kuuluu kansikuvan kaunis valokuva kirjailijasta. Minua ratkaisu ei puhuttele.

Ina Ruokolainen

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa. Suomentanut Lotta Toivanen. 126 s. Gummerus 2008.

Arvio on julkaistu 16.5.2008 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

torstaina, toukokuuta 01, 2008

Valokuvatorstai: Aatteen palo

Aatteet, uskonnot, elämänkatsomukset... Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mikä saa jonkun uhraamaan itsensä täysin vain yhdelle asialle.

Suomalaisessa vapussa on jäljellä kovin vähän aatteen paloa, mutta näillä nuorilla sitä riitti vajaa viikko sitten, kun he kiersivät Helsingin keskustassa.

Kyse on siis Valokuvatorstain tämän viikon haasteesta.