tiistaina, joulukuuta 27, 2005

Hyvä joulu toi Dylanin

Lisäkseni ainakin Media=blogi toivoi joululta "vanhanaikaisia" huveja eli hyviä kirjoja ja muuta luettavaa. Kiitos samoin, ja jotain sainkin, vähintäänkin mielenkiintoisia tekstejä. Tuli Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty, jonka moni muukin on todennyt tärkeäksi muttei kovin kaunokirjallisesti ansiokkaaksi teokseksi. Perinteinen joululahja oli Arno Forsiuksen historiallinen artikkeli, joka tällä kertaa käsitteli almanakan valistuskirjoituksia. Matti Salon ja Ilari E. Sääksjärven tietokirja Andeilta Amazoniaan taas liippaa läheltä antajia, suvun sademetsätutkijoita. Vilhelmiina Mäkelän kotiseutukirja Pläsitorilta liikekaupunkiin taas kertoo Lempäälän historiaa sen verran läheltä, että sieltä löytyy lasten mummun, isomummun ja muutaman muun sukulaisen kuva ja tekstiä vuosikymmenten takaisesta elämästä Lopen kartanossa. Joulua vihaava isosisko sai lisäksi Saksassa vaihto-oppilasvuotta viettävältä pikkusiskolta Dietmar Bittrichin Das Weihnachtshasser Buchin eli Joulunvihaajan kirjan.

Suurin kulttuurielämys oli kuitenkin Martin Scorsesen Bob Dylan -dokumentti No direction home, jonka ensimmäisen osan MTV3 esitti joulupäivän iltana myöhään. Olen ehdottomasti samaa mieltä kuin Matti Ripatti tämän päivän Hesarin Kanavalla-kolumnissaan; Ripatin mielestä jo ensimmäisen kahden tunnin perusteella elokuvaa voi pitää mestarillisena. Se oli monikerroksellinen ja -merkityksellinen teos, joka päähenkilön persoonan siivellä kertoo paljon mielenkiintoista esittämänsä ajan hengestä, musiikista, Yhdysvalloista ja kulttuuri-ihmisistä.

Siitä on aikaa, kun viimeksi olen kuunnellut Dylania, mutta taidanpa kaivaa vanhat vinyylimme pikaisesti esille. Ja tietysti odotan innolla myös huomenillalla esitettävää toista osaa.

perjantaina, joulukuuta 16, 2005

Tervetuloa, Johanna

Jos totta puhutaan, minua vähän ennalta hirvitti, onnistuuko vuoden alussa uudistuva Journalisti saamaan päätoimittajaksi tarpeeksi mielenkiintoisen ja pätevän alan ammattilaisen. Johanna Korhosen valinta oli siksi iloinen yllätys. Muista hakijanimistähän en tiedä mitään, mutta en usko silti valinnan menneen pahasti metsään.

En ole työskennellyt Korhosen kanssa ihan lähietäisyydellä samassa toimituksessa, mutta tarpeeksi usein törmännyt häneen sekä journalistisissa, ay-poliittisissa että koulutukseen liittyvissä yhteyksissä. Asiallisia ja ystävällisiä kohtaamisia, joissa on yleensä keskitytty olennaiseen sisältöön. Ja verkkoahan Korhonen ymmärtää, mikä on ehdoton lisäbonus ammattilehden kehittämisessä.

tiistaina, joulukuuta 13, 2005

Kulttuuri-Lahti bloggaa

Lahti on yksi vuoden 2011 kulttuuripääkaupungiksi havittelevista suomalaiskaupungeista. Nettisivut se sai auki myöhään, vasta eilen, mutta ainakin yhdessä asiassa projektitoimisto on muita edellä. Lahti 2011 bloggaa.

Avausmerkintä Lahti on mielentila pohtii lahtelaista ironiaa ja etäisyyden ottamista, joita on erehdytty luulemaan jopa tylsyydeksi. Tänään on vuorossa Lahden maine, joka ei tänään Lahdessa alustaneen professori Pekka Aulankaan tutkimuksen valossa ole siitä parhaasta päästä maassamme.

Kiitokset bloginpitäjälle - Lahti 2011 -toimiston tiedottajalle Heini Moisiolle - ettei hän yritä merkinnöissään sokeroida kotikaupunkiani tunnistamattomaksi. Aulaakin hän tukistaa ihan asiasta, jos kaupungin osittain rahoittama professori ei tosiaan ole viitsinyt mennä alustuksessaan juuri pintaa syvemmälle etsiessään syitä Lahden maineelle.

Etenkin sivuston kulttuuria-otsikon alta löytyy kuva, joka hyvin kuvaa normaalia kulttuurityöläisen arkea missä tahansa suomalaisessa kaupungissa. Useammin se muistuttaa sauvakävelyä räntäsateessa kuin purjehdusta sinisillä laineilla maineikkaan sinfoniaorkesterin soidessa taustalla.

tiistaina, joulukuuta 06, 2005

Puhuvat ja tanssivat pingviinit

Yritimme, mieheni ja minä, lähteä karkuun yksiä pingviinipukuisia (joita tytär katsoo televisiosta) elokuviin katsomaan Pingviinien matkaa. Ei olisi pitänyt. Ja kerrankin olisi pitänyt lukea vaikkapa Nyt-liitteen Kati Sinisalon arvostelu ennalta. Vaan kun en ehtinyt.

Kyllä, kuvat ovat upeita, ja osa filmimateriaalista varmaan ainutlaatuista. Mutta mikä mielenhäiriö on saanut elokuvantekijät kuvittelemaan, että ihmisäänillä ja -perspektiivistä kerrottu banaali tarina saisi meidät herkistymään "luonnon suurelle mysteerille"? Etenkin kun joka ikinen repliikki on sarjassamme "elämää suuremmat kliseet", joita kukaan käsikirjoittamisen alkeiskurssin käynyt harrastelija ei kehtaisi lähettää tarjolle ohjaajille tai tuotantoyhtiöihin. Parittelua mm. nimitetään elokuvassa tanssimiseksi. Aika osuva vertaus tosin näin linnanjuhlien illan perspektiivistä.

Näimme suomenkielisen version, mutta pelkään, ettei alkuperäinen teksti tai toteutus ole juurikaan kummempi. Ja se mainostettu musiikki, siitä olen tismalleen samaa mieltä kuin Sinisalo: "Tätä kaikkea säestää ranskalaisen Emilie Simonin söpö musiikki. Pirtanauhakilistely lapsinaisen äänellä englanniksi laulettuna toimii jotenkuten erikseen kuunneltuna, mutta elokuvassa se banalisoi outojen eläinten elämän romanttiseksi new age -vikinäksi."

Yhdestä asiasta olen eri mieltä kuin Sinisalo (tai ainakin arvion otsikko). Ei elokuva ole mikään luontodokumentti. Kuvamateriaali saattaisi riittää dokumentiksi juuri ja juuri, mutta söpöilyn nimissä siitä on karsittu mm. todelliset kuolemakohtaukset minimiin. Meressä vaanii äitipingviinin saalistaja, myrsky karsii isiä, ja albatrossi tulee ja vie pingviininpoikasen. Ratkaisevissa kohdissa kamera kuitenkin aina kääntyy nopeasti muualle. Herttainen tarina olisi mennyt pilalle.

maanantaina, joulukuuta 05, 2005

Säheltämisen hektinen oppimäärä

Menneinä viikkoina en juuri ole ehtinyt miettiä, olenko ollut tehokas ja keskittynyt vai eestaas poukkoileva säheltäjä. Ei ole kuitenkaan ollut aikaa esittää tehokasta, sillä on ollut ihan oikeasti pakko saada aikaiseksi monta isoa ja pientä työtä, joiden jo pelkkä muistissa pitäminen on välillä tuntunut mahdottomalta. Liian monen syksyn juttutilauksen ja tyttären ylioppilasjuhlien h-hetki osui samalle viikolle.

Perjantaina oli jo naurussa pitelemistä, kun papiljotit päässä, puoli tuntia ennen koulun ylioppilasjuhlaa, kirjoitin viimeisiä rivejä lehtijuttuun ja samaan aikaan yritin lopettaa puhelua sinnikkään koulutuskeikan tarjoajan kanssa.

Siksi olikin riemukasta avata tänä aamuna sunnuntain Hesari ja lukea sieltä talous-osion avaava Markku Saksan artikkeli Miten työstä tuli säheltämistä kaaoksessa? Siinähän peruspointtina on, ettei toimistotyötä enää voi tehdä rauhassa ja pitkäjännitteisesti, kun koko ajan joku keskeyttää. Kun tätä jatkuu tarpeeksi kauan, joutuvat ihmiset tehokasta esittämisen kierteeseen, jossa iso osa päivästä kuluu esimerkiksi sähköpostin kelaamiseen.

En työskentele toimistossa muiden joukossa, mutta kyllä freelancerinkin työ on helposti poukkoilua kymmenen asian keskellä. Sekin on tuttua, että juuri tärkeän deadlinen alla puhelimet alkavat soida, ja sähköposteissa vaaditaan reagointia ties mihin. Kaikkein pahimmassa pulassa olemme tietysti me, jotka lisäksi toimimme jossain järjestössä.

Tunnistan toki myös sen, miten helppo on mennä kiireen halpaan. Jos kirjoitustyö ei suju, tuntuu hurjan tärkeältä tsekata postit viiden minuutin välein tai lukea englanninkielinen, 25-sivuinen raportti, josta ei seuraavana päivänä muista enää mitään.

Minulla ei ole tilanteeseen mitään yleispäteviä ratkaisuja, mutta olen onneksi älynnyt kehittää joitain suojautumiskeinoja. Ensimmäinen on se, etten suostu hankkimaan maaseutukotiimme laajakaistaa. Kannettava konekin lähtee mukaan vain ääritapauksissa eli käytännössä kesällä, kun haluan työskennellä pihalla. Sähköposteja tsekkaan kerran päivässä, ja se riittää hyvin. Ja kännykänkin voi laittaa kiinni.

Toinen keino on yrittää keskittyä vain yhteen juttuun kerrallaan kunnolla. Ei tietenkään täysin onnistu, jos deadlineja on viisi peräkkäin, mutta aina voi yrittää rauhoittaa jonkin osa-alueen. Minulla se on kirjoittaminen. Kun teksti alkaa viedä, en kuule enkä näe mitään muuta. Tiedonhakua on helpompi tehdä monesta aiheesta limittäin.

Joskus myös puhallan pelin tietoisesti poikki. Lähden kävelylle, jumppaan ja muihin aktiviteetteihin silloin kuin olen suunnitellut. Aina ei voi kieltäytyä kokouksista tai ylitöistä (freelancerin tapauksessa ylimääräisestä venymisestä), mutta tarpeeksi usein kuitenkin.

Juuri nyt on myös ison kalenterin tyhjennyksen paikka. Tästä päivästä vuoden loppuun asti suostun sijoittamaan allakkaan vain yhden tärkeän asian päivää kohti. Enkä ota vastaan yhtään uutta työtehtävää, jota pitäisi edes miettiä ennen joulua. Kuulostaako elitistiseltä? Ehkäpä, mutta jotain luksusta pitää olla myös jatkuvasti muiden tahtiin venyvän freelancerin elämässä. Sätkynuken lailla poukkoilevilla toimistotyöläisillä sitä kutsutaan lomiksi ja vapaapäiviksi.