Yritimme, mieheni ja minä, lähteä karkuun yksiä pingviinipukuisia (joita tytär katsoo televisiosta) elokuviin katsomaan Pingviinien matkaa. Ei olisi pitänyt. Ja kerrankin olisi pitänyt lukea vaikkapa Nyt-liitteen Kati Sinisalon arvostelu ennalta. Vaan kun en ehtinyt.
Kyllä, kuvat ovat upeita, ja osa filmimateriaalista varmaan ainutlaatuista. Mutta mikä mielenhäiriö on saanut elokuvantekijät kuvittelemaan, että ihmisäänillä ja -perspektiivistä kerrottu banaali tarina saisi meidät herkistymään "luonnon suurelle mysteerille"? Etenkin kun joka ikinen repliikki on sarjassamme "elämää suuremmat kliseet", joita kukaan käsikirjoittamisen alkeiskurssin käynyt harrastelija ei kehtaisi lähettää tarjolle ohjaajille tai tuotantoyhtiöihin. Parittelua mm. nimitetään elokuvassa tanssimiseksi. Aika osuva vertaus tosin näin linnanjuhlien illan perspektiivistä.
Näimme suomenkielisen version, mutta pelkään, ettei alkuperäinen teksti tai toteutus ole juurikaan kummempi. Ja se mainostettu musiikki, siitä olen tismalleen samaa mieltä kuin Sinisalo: "Tätä kaikkea säestää ranskalaisen Emilie Simonin söpö musiikki. Pirtanauhakilistely lapsinaisen äänellä englanniksi laulettuna toimii jotenkuten erikseen kuunneltuna, mutta elokuvassa se banalisoi outojen eläinten elämän romanttiseksi new age -vikinäksi."
Yhdestä asiasta olen eri mieltä kuin Sinisalo (tai ainakin arvion otsikko). Ei elokuva ole mikään luontodokumentti. Kuvamateriaali saattaisi riittää dokumentiksi juuri ja juuri, mutta söpöilyn nimissä siitä on karsittu mm. todelliset kuolemakohtaukset minimiin. Meressä vaanii äitipingviinin saalistaja, myrsky karsii isiä, ja albatrossi tulee ja vie pingviininpoikasen. Ratkaisevissa kohdissa kamera kuitenkin aina kääntyy nopeasti muualle. Herttainen tarina olisi mennyt pilalle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti