Fellmanin pelto ja Marseljeesi

Fellmanin pelto -performanssi tänään Lahdessa onnistui hienosti, vaikka sinne ei saatukaan tavoiteltua 22 000:a ihmistä. Joka tapauksessa me tuhannet osanottajat olimme mukana vilpittömästi, osa hyvinkin täysillä.

Kuuntelimme Kaisa Salmen ja Teemu Mäen kirjoittaman koskettavan tekstin, keskustelimme sisällissodasta vieruskaverin kanssa, osallistuimme Heikki Salon uudelleen sanoittaman Marseljeesin laulamiseen ja teimme jopa Hanna Brotheruksen suunnitteleman koreografian liikkeitä. Tosin juuri liikkeiden aikana muutama ihminen lähti läheltäni pois kentältä.

Olen ehdottomasti liikkuva ihminen, mutta tällä kertaa koreografia jäi kakkoseksi hienon Marseljeesi-kokemuksen rinnalla. Sävelmä on yksi maailman hienoimmista ja moni meistä oli printannut mukaansa yhteistä vastuuta maailmasta korostavat sanat. Lauloin, vaikka en osaa.

Kyllä koreografiallakin oli paikkansa, sillä juuri sen aikana pyrittiin käsittelemään sitä, miltä tuntui olla vankina taivasalla päiväkausia ilman tietoa tulevasta. Vuonna 1918 oli kuulemma harvinaisen kylmä kevät. Nytkin alkoi sataa räntää ja rakeita kesken auringonpaisteen kuin symbolina sisällissodan tapahtumille 95 vuotta sitten.

Minulle tuli taideteoksesta vahva ja seesteinen olo. Kyyneliäkin pellolla kuulemma kuivattiin.

Kansatiedettä ja rakkautta

Paula Havasteen Yhden toivon tie -teoksen jälkeen oli helppo ennustaa, että itsenäisistä osista koostuvan sarjan kolmas kirja käsittelee jälleenrakennuksen aikaa. Kolme käskyä todellakin tarttuu teemaan, mutta eri näkökulmasta kuin odotin.

Sota-ajasta on kulunut jo kymmenen vuotta. Pääosassa on kahdessa edellisessä kirjassa pääosissa olleen Annan tytär Raija, ei siis edellisen teoksen Oili-sisar, jonka paraneminen Lapin sodan traumoista tuntui jäävän kesken. 

Helsinkiläinen Raija lähtee osana kansatieteen opintojaan kesäksi harjoittelijaksi Rovaniemelle, johon ollaan perustamassa kotiseutumuseota. Matka on nuoren naisen ensimmäinen ja ilmeisen tarpeellinen irrottautuminen perheestä. 

Isän ja äidin ristiriidat, tädin salaisuus, nuoremman sisaren oireilu ja pikkuveljien erilainen kohtelu kotona käyvät moneen kertaan Raijan mielessä.

Rovaniemellä on vastassa alkeellinen telttamajoitus, työtä valvova dosentti ja joukko opiskelijoita. Työtä historiallisten esineiden ja museoalueen kanssa riittää kuutena päivänä viikossa, mutta Raija hyppää partiotytön tarmolla ja vapauden riemulla kaikkeen uuteen.

Poltettu ja uudelleen rakenteilla oleva Rovaniemi monine kansankerroksineen on herkullinen ympäristö, jonka Havaste tuntee ilmeisen hyvin. Kiinnostavaa on myös lukea, miten kansatieteilijät, tulevat museoalan ammattilaiset, rakentavat Suomi-identiteettiä sotien jälkeen.

Kirjailija on paneutunut ajan tapoihin ja sanontoihin vanhoja linnunnimiä myöten. Tämä kulttuurin- ja ajankuvaus onkin kirjan parasta antia.

Kirjasarjan tärkeä elinneste, rakkaus, sen sijaan jää aiempiakin osia laimeammaksi. Suopursu kukkii -iskelmällä mustalaismies Rainer pääsee Raijan sydämeen ja telttaan asti, mutta kulttuurit ylittävälle ihastukselle ei juuri löydy ymmärtäjiä eikä tulevaisuutta. 

Havaste kasvattaa kirjasarjassaan joukon itsenäisiä, koulutettuja ja sivistyneitä naisia, mistä kiitos. Oikeilta ihmisiltä hahmot tuntuvat useimmiten suhteessaan työhönsä. Liian usein kirjailija panee henkilönsä selittämään elämäänsä, ihmissuhteita ja samalla koko tarinaa puhki.

Ina Ruokolainen

 

Paula Havaste

Kolme käskyä

Gummerus 2013, 374 s.

Arvostelu on julkaistu 22.4. Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). 

 

Yhteisen kokemuksen jäljillä - Fellmanin pelto

Kuva: Lahden kaupunginmuseo

Ympäristötaiteilija Kaisa Salmi, 44, on performansseissaan jakanut kukkia ohikulkijoille ja silittänyt ihmisiä päiväunille keskellä katua. Seuraavaksi hän haluaa kerätä Lahteen 22 000 ihmistä kertaamaan vuoden 1918 tapahtumia.

Viime vuoden aikana helsinkiläinen Salmi on niellyt itkua monta kertaa lukiessaan historiaa, joka on hänen yhteisöllisen Fellmanin pelto -performanssinsa pohjana.

95 vuotta sitten, huhtikuussa 1918, elettiin sisällissodan loppuhetkiä. Voitolle päässeet valkoiset saartoivat ja keräsivät vangiksi yli 20 000 punaista sodan suurimmalle vankileirille Lahteen. Osa teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta vielä enemmän vankeja menehtyi sairauksiin ja nälkään epäinhimillisissä olosuhteissa.

– Historiasta löytyvät tarinat ovat hirveän raskaita. Leirillä ei ollut vain punasotilaita vaan kokonaisia perheitä, nuoria ja lapsia. Vaikka jotkut pääsivät saartorenkaasta karkuun ja kokoomaleiri oli pystyssä vain vähän aikaa, paikalla ehti tapahtua todellinen massamurha.

Taiteilijan tulee käydä läpi sekä tosiasiat että tunteet, sillä hän uskoo tekevänsä jotain, joka on merkityksellistä myös muille. Tavoitteena on kerätä leiriläisten verran porukkaa 28.4. Fellmanin puistoon aivan Lahden keskustaan, jossa leiri sijaitsi.

Jos paikalle todella saadaan 22 000 ihmistä, teos on myös kansainvälisesti huomattavan suuri.

Symbolisella luvulla on merkityksensä, mutta taiteilija ei aio pettyä pienempäänkään ihmismäärään. Teoksen perimmäinen tarkoitus on etsiä yhteisöllistä tunnetta, joka auttaa osallistujia käsittelemään suhdetta vaikeisiin asioihin historiassa.

– Jonkinlaista sovitusta ja puhdistusta tässä etsitään. Toivon, että paikalle tulevat ihmiset voivat saavuttaa sen turvassa, yhdessä muiden kanssa.

Kaisa Salmi on nyt toistakymmentä vuotta tehnyt päätyökseen taidetta, joka elää vain hetken tilassa ja sen jälkeen taltioituu kuviin, filmille ja osallistujien muistoihin. Fellmanin pellosta valmistuvan videotaltioinnin ensi-ilta on syksyllä Lahden taidemuseossa.

Fyysinen ilmaisu kosketuksineen on pysynyt tärkeänä taiteilijalle, jolle kroppa oli tärkeä väline teatterivuosina. Omien taideteosten rinnalla hän on tehnyt edelleen valaistuksia ja lavastuksia tanssiteoksiin.

Liike on läsnä myös Fellmanin pellossa, johon koreografi Hanna Brotherus rakentaa koreografian. Ihmisiä ei ohjata tanssimaan, mutta osallistujien toivotaan kokevan yhteisöllisyyttä kääntäessään päätään samaan suuntaan tai nostaessaan käsiä ylös yhtä aikaa.

– Kaikki pystyvät tekemään pienieleiset ja helpot liikkeet, jotka ovat isona massana hienon näköisiä videossa. Liikkeen kautta myös sisältö syvenee.

Teoksen apuohjaajina toimii 120 ihmistä, jotka valitaan vapaaehtoisista. Sama määrä valkoisia yritti hallita valtavaa väkijoukkoa 1918 leirillä.

Kaisa Salmi on törmännyt suomalaiseen vaikenemisen muuriin kiinnostuttuaan vuoden 1918 tapahtumista. Omilta sukulaisilta muistoja on tippunut vain vähän. 

– Tiedän, että isoisäni on pakotettu punaisten puolella ampumaan saksalaisten junaa Hyvinkäällä. Äitini puolen suvussa on ollut valkoisia, mutta hän ei ole kertonut mitään. Kun ihmiset polvesta toiseen kantavat mukanaan näitä hirveitä juttuja, jotenkin se varmasti jää sisälle.

Vaikka Fellmanin pelto kertoo punaisen kansanosan tragediasta, taiteilija ei katso tapahtumia vain yhdeltä kannalta. Teoksessa käytetään johdonmukaisesti sanaa sisällissota, joka on neutraalimpi kuin monien yhä käyttämät nimitykset punakapina, veljessota, vapaussota tai kansalaissota. 

– Koen olevani pinkki, jotain punaisten ja valkoisten väliltä. Toivon – ja tiedänkin – että mukaan tulee myös valkoisten jälkeläisiä. Olen joiltain ihmisiltä saanut myös heidän keräämiään sukuhistorioita.

Yhteisöllisen teoksen suunnittelu- ja valmisteluvaiheeseen kuuluu paljon ryhmätyötä ja siten tärkeitä kohtaamisia. Yksi niistä osui aivan alkuvaiheeseen, kun taiteilija kysyi Lahden kaupunginpuutarhurilta, miten puisto kestää teoksen.

– Hän sanoi hyvin kauniisti, että koska tästä sisällissodasta on jäänyt meidän sieluumme jälkiä, tietenkin myös tapahtumasta jää nurmikkoon jälkiä, mutta se kuuluu asiaan.

Perinteinen taideyleisö mielletään usein keski-ikäisiksi naisiksi, mutta Kaisa on performansseissaan kohdannut monen ikäisiä. Fellmanin pellon hän toivoo saavan liikkeelle myös nuoret, joita 1918 sota kosketti erityisen raskaasti. 

Kaisa tuo mukaan omat 11- ja 5-vuotiaat lapsensa, joille hän aikoo ennalta kertoa joitain perusasioita.

– Kerron, että sillä paikalla oli vankileiri, jonne koottiin paljon ihmisiä reiluksi viikoksi sisällissodan lopussa. Sanon myös, että teokseen kuuluu yhteinen tanssi, jolla muistelemme sitä historiaa. Lapsille on hyvä kertoa totuus, mutta mielestäni tämän verran riittää.

Juliste: Laura Kokkonen

Teksti on osa artikkelista, joka on julkaistu 5.4. ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013.  

Haluatko osallistua Kaisa Salmen performanssiin? Lisätietoja ja ilmoittautumiset Lahden kaupunginmuseon sivulla ja Facebookissa. Ilmoittautumislomakkeen suora linkki.

Tapahtuman suojelija on presidentti Tarja Halonen ja sen kummina toimii mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

 

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa

Tarttuihan se media... tai siis Hesarin datajournalisti Esa Mäkinen yksityisessä blogissaan Kantokorven ilmoitukseen luopua sanomalehtien avustamisesta. Ja kas kummaa, HS:n mies on talon mies loppuun saakka myös yksityisesti ja syyttää kriitikkoa löysästä heittelystä ja 1990-luvun haikailusta. Kommentit postauksen alla kuitenkin muistuttavat, että olisihan se kiva, jos tekijöille maksettaisiin sisällöstä ja että mediassa olisi edelleen sisältöä.

Tuomas Saloniemi puolestaan kommentoi ironisesti Mäkisen kirjoitusta. Hän taas sai taloushaukat kommentoimaan esiin nostamiaan lukuja lehtitalojen voitoista. Harmi, jos luvuissa on klappia, mutta kyllä muuallakin on kirjoitettu lehtitalojen edelleen kovista voitoista. Journalisti on tietysti epäilyttävä ammattiyhdistyksen lehti, mutta ehkä sillä kuitenkin on ammattiylpeyttä yrittää pysyä faktoissa.

Kriitiikko kyllästyi mediatalojen riistoon

Tunnettu kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi kirjoitti eilen blogimerkinnän, jossa hän perustelee maakuntalehtien - ennen kaikkea Alma Aluemedian - kanssa tekemiensä avustajasopimusten purkamista. Kirjoitus on niin hyvin jäsennelty, ettei minun kannata sitä ruveta tässä referoimaan. Lukekaa itse. Kaksi pääsyytä ovat kuitenkin lehtitalojen riistosopimukset ja niiden tyyli jakaa samaa sisältöä aina uusiin ja uusiin julkaisuihin, mikä väistämättä kaventaa moniäänisyyttä.

Kantokorpi on sen verran nimekäs taiteen tuntija, kriitikko ja kirjoittaja, että hänen ratkaisunsa on noteerattu myös Ylellä.

Kun olen jakanut tätä uutista ja aiempia ajatuksiani mediatalojen sopimuksista, moni lukija on pitänyt saman sisällön jakamista monessa paikasta suorastaan huijauksena. Mutta moniko ns. tavallinen lukija antaa palautetta mediataloihin? Jos ainoa palaute on lopettaa tilaus, se tuntuu vain vahvistavan mediatalojen halua pienentää toimituksellisia resursseja tuotannollisista ja taloudellisista syistä.

Hei haloo, te sivistyneet ihmiset, joilla vielä on halua välittää journalismista ja varaa tukea sitä ostamalla ja tilaamalla lehtiä ja muita mediatuotteita: mitä jos antaisitte palautetta, kun ette ole tyytyväisiä. Moni meistä riistetystä freelancereista on yrittänyt, mutta kukaan ei meitä kuuntele. Mehän olemme pienine palkkioinemme asianosaisia, monen mielestä myös pelkästään epäonnistuneita yrittäjiä.

Odotan mielenkiinnolla, tarttuuko muu media Kantokorven ratkaisuun. Verovaroilla rahoitettu Ylehän on kaupallisten mediatalojen mielestä eri puolella kuin ne, joten sen uutisointiin ei ole välttämättä pakko tarttua. Ja onhan se ikävää, jos kritiikki osuukin omaan toimintaan.