perjantaina, lokakuuta 31, 2008

Hups vaan, sinä oli ennen talo...

No nyt on sitten uutta uljasta parkkitilaa ja ikävästi riisutun näköinen seinä siinä, missä ennen oli Lahden toiseksi viimeinen puutalo keskellä kaupunkia. (Pahoittelen kuvan epätarkkuutta, ottamistani kuvista tässä kuitenkin paras kokonaisnäkymä tämän hetken katumaisemasta Rauhankatu 17:n kohdalla.)

Ei kauan kauha korissut, kun repimään päästiin. Puu-Kotilan purku siis alkoi reilut viikko sitten ja ilmeisesti saatiin kutakuinkin päätökseen tänään.

lauantaina, lokakuuta 25, 2008

Kirja-arvio: Amerikkalaista surua, sivistyneesti

”Kun vedin auki ensimmäisen laatikon, mielessäni kävi että olimme ryhtymässä ryöstämään ihmismieltä, hajottamaan palasiksi kokonaista ihmiselämää,…”, Siri Hustvedt kirjoittaa aivan Amerikkalaisen elegian alkusivuilla. Samalla hän tuo taitavasti esiin tunnelman, joka leimaa kirjan maailmaa.

Elegiaksi nimitetään tunteellista tai surumielistä runoa tai sävellystä. Alkukielellä romaani on Sorrows of an American. Tarina onkin tehty suruista mutta ehkä vielä enemmän alakulosta.

Siteeratun ajatuksen takana on kirjan kertoja, psykiatri Erik, joka käy sisarensa Ingan kanssa läpi vastikään kuolleen isänsä Lars Davidsenin jäämistöä. Isä on norjalaisten siirtolaisten poikana elänyt Minnesotassa niukan, laman ja sodan leimaaman elämän, jonka jäljiltä löytyy niin päiväkirjamerkintöjä kuin salaperäinen kirjekin.

Erik ja Inga alkavat selvittää salaisuuksia, joita isän elämä tuntuu sisältävän. Alkaa suremisen ja asioiden läpikäymisen vuosi, jota värittävät myös sisarusten kokemukset yksinäisyyden keskellä. ”Koska Inga oli leski ja minä eronnut, yksinäisyys oli meille yhteinen asia.”

Kirjailija punoo päähenkilöiden ympärille tiiviin kudelman ympäröivistä ihmisistä ja etenkin heidän tunteistaan. Inga ja hänen tyttärensä Sonia ovat kuuluisan kirjailijan Max Blausteinin leskenä ja tyttärenä alttiina monenlaisille lähentyjille. Joukossa on hyväksikäyttäjiä ja ystäviä, herkullisimpana hikeen hukkuva nuoruuden kosija.

Erik puolestaan vuokraa osan asunnostaan taiteilija Mirandalle ja tämän pienelle tyttärelle Eglantinelle. Nainen ja tyttö herättävät miehessä monia jäätymään päässeitä tunteita mutta kietovat hänet myös pelottavaan ihmissuhdepeliin Mirandan entisen miehen kanssa.

Ja lopulta tietysti selviävät myös isän salaisuudet, paljon luultua pienemmät luurangot. Etsiminen on kuitenkin jo ehtinyt viedä sekä Ingan että Erikin jonnekin lähemmäksi edellisten sukupolvien kokemuksia ja samalla omia taustoja.

Kuten viime vuonna suomennettu Kaikki mitä rakastin, myös Amerikkalainen elegia tarjoaa monia tarkkanäköisiä kuvia keskiluokkaisten kulttuuri-ihmisten elämästä. Kokonaisuus on perinteisellä tavalla ehyt amerikkalainen romaani. Samaan imuun tuore suomennos ei kuitenkaan kykene kuin vuoden takainen käännössensaatio.

Osasyyllinen on kaikenkattava alakulo, joka muuttaa maiseman yhtä tasaisen harmaaksi kuin Erikin masentuneilla potilailla. Jotain sumeaa on myös Erikin henkilössä.

Minä en lukijana löydä hänestä sitä miestä, josta uskon Hustvedtin haluavan kertoa. Tämä ei ole kannanotto siihen, millainen miehen pitäisi olla. Jotenkin vain yllätän itseni useamman kerran pohtimassa, onko kertoja sittenkin nainen.

Hienojen kielikuvien ja Kristiina Rikmanin suomennoksen takia kirja kuitenkin kannattaa ehdottomasti lukea. Sivistynyt suru sopii oikein hyvin syksyiseen nojatuolinautiskeluun.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia. 364 s. Otava, 2008.

Kirja-arvio on julkaistu 25.10.2008 Etelä-Suomen Sanomissa

keskiviikkona, lokakuuta 22, 2008

Puu-Kotilan viime parkaisut

Nyt se sitten lähtee, Puu-Kotila Lahden katukuvasta. Tänään puolen päivän maissa purkumiesten kauha kirskui sisäpihan kuistin kimpussa jo näin tehokkaasti. (Katso video)

Kun seurasin ja kuvailin purkamista, ohikulkija ihasteli terveitä ja paksuja hirsiä. Kyllähän minä sen tiedän, ettei taloa olisi sen rungon huonon kunnon takia tarvinnut purkaa. Onneksi sentään näyttivät purkumiehet nostavan ovet ja ikkunat ehjinä pinoihin, ehkä niille on tarkoitus löytää joku käyttötarkoitus. Toivotaan, että myös hirret säästyvät murskaamiselta.



Seurailen tilannetta.

tiistaina, lokakuuta 21, 2008

Tervetuloa verkkoon muistelemaan!


On ilo ilmoittaa vihdoin ihan virallisesti, mitä kollegani Heini Moisio ja minä olemme puuhanneet viimeiset pari vuotta muiden töiden ohessa. Suurille ikäluokille ja kaikille muillekin elämäkertakirjoittamisesta kiinnostuneille tarkoitettu verkkopalvelumme vuosikerta.fi on avattu virallisesti eli julkistettu medialle tänään.

Pähkinänkuoressa: vuosikerta.fi-palvelun käyttöliittymä opastaa ja kannustaa kirjoittamaan elämäkertaa paloina aihealueiden ja otsikoiden alle. Tekniikka on räätälöity tavallisille käyttäjille, jotka ovat ehtineet työelämässä tai harrastuksenaan tutustua tietokoneen ja internetin peruskäyttöön.
Palveluun voi kuka tahansa kirjautua nimellään maksutta kokeilemaan kirjoittamista sekä lukemaan ja kommentoimaan muiden julkaisemia tekstejä ja kuvia. Laajempi käyttö on maksullista ja sidottu käyttöaikaan.
Suurin osa internetin tarjoamista verkkopalveluista on suunnattu nuorille tai nuorille aikuisille. vuosikerta.fi-palvelun yhteisöllisyys syntyy muistojen jakamisesta, mikä toivottavasti kannustaa yhä useampaa iäkkäämpää kirjoittajaa tuomaan tekstejään julki verkossa ja keskustelemaan kokemuksistaan.
Palvelu rakennettiin myös teknisesti vastaamaan kohderyhmän, suurten ikäluokkien ja muiden muisteluikäisten tarpeita. Palvelussa voi säädellä tarinoiden julkisuusastetta.

Iloksemme palvelumme on jo noteerattu aika monessa paikassa, mm. Ylen kulttuuriuutisissa ja Etelä-Suomen Sanomissa.

keskiviikkona, lokakuuta 15, 2008

Kirja-arvio: Takatukka ja muita urheilutabuja

Tunnustettakoon heti aluksi: en ole käynyt lähelläkään useimpia niitä tilaisuuksia, joista Kalle Veirron Kahvakiekon alkeet kertoo. Häpeä on vain ja yksinomaan omani.

Se kuitenkin riittää, että lahtelainen kirjailija tuntee urheilupyhätöt mittelöineen ja taustapeleineen. Työssään urheilutoimittajana hän on törmännyt taitoluisteluvalmentaja Tuulikki Vesanto-Pihvin, markkinointipäällikkö Calle Siiran ja hiihtoseuran puuhamiehen Usko Suden esikuviin.

Heidän uhraustensa varassa urheiluseurat kasvattavat, valmentavat, tekevät tulosta ja luovat suuria elämyksiä. He ovat hiljaisia ja pyyteettömiä puurtajia – vai ovatko?

Kirjan hullunkuriset perheet eivät todellakaan halua jäädä urheilun harvojen jättiläisten tallottaviksi, mikä tekee heistä äärimmäisen inhimillisiä. On kateutta ja kampittamista, omanvoitonpyyntiä, parrasvaloissa pönöttämistä ja silkkaa hölmöyttä.

Kahvakiekon alkeet on kertovinaan urheilusta ja laukoo samalla osumia ihmisluonnon pimeimpiin koloihin. Nämä tyypit ovat löydettävissä myös kesäisistä kulttuuritapahtumista ja koulujen vanhempainyhdistysten kokouksista.

Toki urheilupiireissä on ihan omat lainalaisuutensa, jotka tekevät jutuista erityisiä. Esimerkiksi kaiken pelastava takatukka.

Omiin suosikkeihini kuuluu ylienerginen Leidi Machbeth, ulkomaalaisvahvistuksen vaimo, jonka hyväntekeväisyystempaukset ovat suurta taidetta ja siksi myrkkyä muille puolisoille. Toinen klassikko on Anna-Liisa ”Pulla” Juntunen, jonka erityislahjat kioskipullan leipojana muuttuvat yhdessä yössä vanhanaikaisiksi.

Kahvakiekon alkeet –kirjan nimiösivulla tarinoita nimitetään urheilujutuksi, takakansitekstissä ne ovat ”novelleja”. Niin tai näin; jutut ovat tiiviitä, kerralla luettavia ja niissä on rajoitettu määrä henkilöitä ja tapahtumapaikkoja. Teksteissä roiskitaan iloisesti urheilun tabuja kiekkokaukalon reunoja vasten, mikä ei aina ole kaunista katsottavaa.

Kovin syvälliseksi Veirto ei rupea, vaikka se humoristin toimenkuvaan sopisikin. Pikemminkin hieman epätasaiset pätkät antavat ymmärtää, että se suuri urheiluromaani on jossain muhimassa, tässä vähän harjoitellaan herkullisten henkilökuvien ja juonenkäänteiden kanssa. Tai sitten ei.


Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Kahvakiekon alkeet. 148 s. Karisto 2008.


Kirja-arvio on julkaistu 15.10.2008 Etelä-Suomen Sanomissa

sunnuntaina, lokakuuta 05, 2008

Kirja-arvio: Yksinäiset parit avaavat lukkoja

Kolme ihmistä valmistautuu aamuun jossain onnellisessa Keski-Uudenmaan Kuuma-kunnassa. 16-vuotias Ulla Siekkinen muuttaa yksin asumaan lukion alussa. Äidinkielenopettaja Tanja Virrantaipaleen ensimmäistä kouluaamua häiritsevät aviomiehen kiire ja äidin vaativa puhelu. Pöhnäinen kirjailija Jussi Hirvonen herää pienen tyttärensä kutitteluun isäviikonlopun jälkeen.

Pauliina Suden Lukot-teoksen tyypit ovat alkuun vähän kliseisiä eikä tarinakaan heti paljasta teemojaan. Tuntuu, että taas kerran käydään läpi keski-ikäisiä ihmissuhteita, joita ryydittävät ongelmaiset teinit. Välillä pohditaan koulutyön ongelmia ja kirjoittamisen lukkoja, toisinaan keskitytään erolapsen tai ikääntyvän äidin huoltajuuskuvioihin.

Pitkähkön hahmottelun jälkeen alkaa kuitenkin tapahtua sekä juonen että ihmiskuvauksen puolella. Tanja ja Jussi löytävät toisensa kirjailijatapaamisessa ja aloittavat yksinäisyyteen pohjaavan kuuman suhteen. Samassa tilaisuudessa Ulla huumaantuu uhkaavasta Jerestä, joka on erilaisuudessaan kiinnostava.

Vielä isompi muutos tapahtuu teoksen puolivälissä, kun Jere alkaa hallita Liljaksi nimeämänsä Ullan elämää. Suorastaan kylmääväksi tunnelma tiivistyy, kun Jere tarkkailee Ulla-Liljaa ikkunan takaa, eikä tyttö uskalla enää liikahtaakaan pojan pelossa.

Salaisuuksia, kiellettyjä puheenaiheita ja riippuvuuksia kasaantuu myös aikuisen parin suhteeseen. Jussi haluaisi tavata erossa menettämäänsä tytärtä, Tanja oireilee lapsettomuutta. Kummankin arvot ja valinnat ovat myllerryksessä, kunnes Tanjan yllätysraskaus ja Ullan kokema tragedia herättävät arkeen.

Kirjan loppupuolella käydään jo niin kovilla kierroksilla, että tarina on pakko lukea loppuun turhankin nopeasti. Loppuratkaisussa on lähes dekkarimaisia elementtejä, kun Jere valjastaa muut päähenkilöt synkän suunnitelmansa toteuttajiksi.

Lukot ei ole yhtä ehjä kuin Suden esikoisteos Ruuhkavuosi (2005), jossa hän käsitteli nuoren äidin suorittamishalua ja väsymistä ensimmäisen lapsen ja talonrakennuksen keskellä. Samaa tarkkanäköisyyttä siinä silti on.

Lukot on astetta kunnianhimoisempi nivoessaan yhteen ajankuvaa eri-ikäisten henkilöhahmojen ja monipolvisen juonen kautta. Pidän Suden niukasti vihjeitä jakavasta tyylistä, mutta hetkittäin syyt ja seuraukset jäävät epäselviksi.

Parhaiten Susi onnistuu Ullan ja Jeren sairaan suhteen kuvauksessa. Liikaa osoittelematta tulee selväksi, millaisessa vaarassa yksin jätetyt nuoret ovat. Myös keski-ikäisten Tanjan ja Jussin henkilöhahmot vankistuvat todellisiksi loppua kohti.

Kannattaa siis jaksaa kahlata alun hapuilun yli. Ihmisiin kiintyy ja juoni alkaa imeä mukaansa.

Yksinäiset ihmiset saavat ainakin osan lukoistaan auki.


Ina Ruokolainen

Pauliina Susi: Lukot. Tammi 2008. 277 s.

Kirja-arvio on julkaistu 5.10.2008 Etelä-Suomen Sanomissa