Iloinen kuolinkamppailu

Viisi naista on kerääntynyt sairaan miehen ympärille ateljeeasuntoon New Yorkissa kesällä 1991. Naiset ovat taiteilija-Alikin vaimo Nina, rakastajatar Valentina, entinen rakastettu Irina, tämän tytär T-shirt sekä venäjää opiskeleva italialainen Gioika.

Kohta asunnossa nähdään myös parantajaeukko, pari lääkäriä, ortodoksinen pappi ja juutalainen rabbi, vuokraisäntä ja useita muita ihmisiä, joiden elämässä Alik on ollut tärkeä. Kauhean helteen keskellä jokainen yrittää helpottaa kuolevan miehen ja omaa vointiaan. 

Ljudmilan Ulitskajan teos Iloiset hautajaiset kuvaa keskushenkilönsä kautta venäläisyhteisöä, joista jokainen tuntuu polttaneen useita siltoja emigroituessaan Neuvostoliitosta. Kuolinkamppailun sivussa he seuraavat tv:stä Moskovan vallankaappausyritystä.

Nämä erilaiset ihmiset eivät ehkä koskaan olisi edes tavanneet toisiaan suuressa liittovaltiossa, joka on hajoamassa. Oma kieli ja uskonto kuitenkin korostuvat, kun vihattua ja rakastettua synnyinmaata katsotaan kaukaa.  

Teos on ensimmäisestä sivusta lähtien hyvin aistillinen. Taulut seinillä kertovat Alikin voiman ja varallisuuden päivistä lännessä, märät pyyhkeet suihkuhuoneessa nihkeästä odotuksesta, johon kaikki on pysähtynyt. 

Hiki ja poppaeukon yrtit haisevat. Suuririntainen Valentina pesee ja hoitaa rakastaan hellästi.

Hitaasti etenevän kuoleman ja ihmisten kohtaamisten keskellä odottajat käyvät läpi omaa menneisyyttään. 

Kuolemansa hyväksyvän Alikin mieli on vielä kirkas, kun lähes kaikki lihakset ovat jo lamaantuneet. Hän ei haluaisi turvata uskontoon, mutta suostuu vaimonsa vuoksi hengellisiin keskusteluihin ja kasteeseen. 

Nina sen sijaan sumentaa mieltään ja kauhuaan kuoleman edessä vodkan ja appelsiinimehun seoksella, jota hän juo aamusta iltaan.

Juristina menestyneellä Irinalla on omat syynsä olla ulkoisesti kova ja kuitenkin rahoittaa Alikia seurapiireineen. Sulkeutunut T-shirt löytää viime hetkellä Alikista ainoan aikuisen, jonka kanssa voi puhua.

Kuoleman ääreen kokoontuminen on yksi kirjallisuuden isoista aiheista. Ulitskajan tyyli on runsas ja rehevä tavalla, joka ei epäröi tai pelkää. Tilanteet ovat välillä koomisia ja jälkeen jäävät raadollisia, mutta kuolemansa hyväksyvästä ihmisestä ei tehdä pilkkaa.

1943 syntyneellä Ljudmila Ulitskajalla on perspektiiviä kuvata Neuvostoliittoa, Venäjää ja niiden kansoja erilaisissa murroskohdissa. Juutalainen kirjailija ehti opiskella Moskovassa geneetikoksi ja saada myös potkut yliopistovirasta kielletyn kirjallisuuden levittämisen vuoksi. 

Siltala-kustantamo julkaisi suomeksi pari vuotta sitten kirjailijalta teoksen Naisten valheet, jossa moskovalainen tutkija Ženja kuuntelee 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa mitä mielikuvituksellisimpia juttuja, joita eri puolelta Venäjää tulevat naiset hänelle kertovat. 

Iloiset hautajaiset ilmestyi ensi kerran suomeksi jo 2002 Tammen kustantamana. Ilmeisesti lukijat ovat löytäneet Ulitskajan ja rohkaisseet Siltalan ottamaan sen omaan ohjelmaansa. Hieno juttu.  

Ina Ruokolainen

Kirjat

Ljudmila Ulitskaja

Iloiset hautajaiset

Suom. Elina Kahla. Siltala 2013, 183 s.

Arvostelu on ilmestynyt 19.2.2013 Savon Sanomissa.

 

Pienten ideoiden kirjamessut

Kävin tämänvuotisilla Lahden Kirjamessuilla molempina viikonlopun päivinä. Päämotiivini oli tavata kulttuurista kiinnostuneita tuttavia, mutta olin etsimässä myös uusia lähteitä ja ideoita omaan työhöni kriitikkona ja toimittajana. Kovin paljon en osannut odottaa, sen verran sattumanvaraista tiedottaminen oli. Etukäteen tullut messulehti ei juuri houkuttanut lukemaan, nettisivuilla on lisäksi ihan liikaa kielivirheitä.

Itse messut sen sijaan olivat myönteinen yllätys. Niiltä puuttuivat isot kustantajat, mutta se ei ole ongelma sellaiselle ihmiselle, joka etsii muutakin kuin mahdollisimman halpoja kirjoja. Ja olihan niitäkin Rosebudin osastolla, joka edusti myös joitain isompia kustantajia. Pienkustantajat taas tarjosivat juuri niitä helmiä, joita usein ei saa kysymälläkään ketjukirjakaupoista. Ostin mm. Nastamuumio-kustantamon osastolta Lev Rubinšteinin runoteoksen Tässä olen minä ja Lázsló Szörenyin teoksen Pitkä viini.

Ehdottomasti parhaat ideat tarjosi tänä vuonna kuitenkin Sysmän kirjakylän osasto. Osastolla oli Sysmän kirjakylän oy:n julkaisemaa kirjallisuutta, omakustanteita ja monenlaisia ammattilaisia, mm. kirjoja korjaava Artnikkari. Vein tekijälle kaksi sukuaarretta entistettäviksi ja odotan tietysti jännityksellä, millaisessa kunnossa ne tulevat takaisin.

Moni menee kirjamessutapahtumiin ennen kaikkea kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja. Minä olen tässä suhteessa aika valikoiva, sillä mieluummin luen hyvän kirjan kuin kuuntelen löysän keskustelun sen ympäriltä. Tämän aamun aloitus, emerituspiispa Juha Pihkalan ja avaruus- tähtitieteen professorin Esko Valtaojan, haastattelu oli kuitenkin elävää ja sivistynyttä keskustelua. Haastattelija, kirjallisuusihminen Tuulikki Norrlin, ei turhaan lähtenyt keskeyttämään jutustelua sen parhaissa kohdissa. Kysymyshän on uskonnon ja tieteen mittelystä, jota herrat ovat nyt tehneet jo kahdessa kirjassa sen verran suvaitsevan hedelmällisesti, ettei kenenkään tarvitse ainakaan heidän takiaan erota kirkosta tai liittyä siihen.

En ole lukenut Tiedän uskovani, uskon tietäväni -kirjaa, joten en osaa sanoa, pystyvätkö herrat olemaan yhtä hurmaavia kirjallisessa keskustelussa kuin elävinä - todennäköisesti. Asiasta kiinnostunut voi lukea vaikkapa Helsingin Sanomien tai Kansan Uutisten Verkkolehden arvostelut.

Pasolini ja Jeesus

Kylläpä tekee hyvää aina välillä käydä katsomassa elokuvissakin klassikkoja, tänään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli entisen Elokuva-arkiston sarjassa lahtelaisessa Kino Iiriksessä. Se klassikko oli Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi eli Il vangelo secondo Matteo (1964).

Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten ja muistin siitä voimakkaita kuvia: ihmisiä, maisemia, valoja, kuvakulmia. Nyt kiinnitin huomiota myös erittäin tehokkaaseen musiikkiin. Ja tietysti soljuvaan italian kieleen, jota osaan sen verran, että osaan nykyään sijoittaa tuntemattomatkin sanat oikeisiin sanaluokkiin ja tunnistaa aikamuodot jne. Evankeliumiteksti on tietenkin vanhakantaista ja siksi erityisen mielenkiintoista kuunneltavaa.

Juuri tänään elokuva kuitenkin kosketti sillä sanomalla, joka kertoo Jeesuksen toimista köyhien ja syrjittyjen edustajana valtaapitäviä vastaan. Marxilainen Pasolini ei kuulemma yrittänyt tehdä evankeliumista yhteiskunnallista julistusta - minuun taas ei vetoa uskonnollinen julistus ollenkaan. Mutta juuri nyt varsin samanlaisissa maisemissa Pohjois-Afrikan arabivaltioissa kansa vaatii kaduilla työtä, toimeentuloa ja sananvapautta eli käytännössä nykyistä laajempia ihmisoikeuksia.

Kirja-arvio: Saarnaajan kilpajuoksu unohduksen kanssa

Torgny Lingrenin romaani Akvaviitti alkaa kuvauksella samannimisen mausteviinan ostosta. Ostaja, Ivar, kiinnittää huomiota naiseen, jolla on herätysliikkeen nuttura. Sen jälkeen viina vilahtaa teoksessa vain muutaman kerran, sitäkin tärkeämmissä rooleissa.

Viina ja nuttura ovat jäljelle jääneitä yksityiskohtia siitä maailmasta, johon entinen herätysliikkeen pastori Olof Helmersson matkustaa korkeassa 82 vuoden iässä, lähes viidenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Hänellä on uusi missio, palava halu kertoa ihmisille, ettei Jumalaa oikeasti olekaan.

Paha kyllä, rukoushuone on palanut, saarnatuoli uusiokäytössä mehiläispesänä ja useimmat käännytetytkin jo kuolleita. Seurakunnan edesmenneen johtajan talossa asuvat nyt Ivar ja Asta, joiden luota Olof alkaa tehdä retkiä entisen seurakuntansa pariin kokoontaitettavalla polkupyörällä.

Hän vaaruu ja hoippuu kulkupelillään, kuten Liisa Ryömän erinomainen suomennos kuvailee. Välillä hän äityy käyttämään vanhoja saarnaajan taitojaan tavatessaan vanhoja pelastettuja ja niitä, jotka tuntevat vain hänen maineensa.

”Juuri sinä toit hampaiden harjauksen näille seuduille”, tietää paikallistoimittaja, joka on paljon kiinnostuneempi Kaarle Viidennentoista oletetusta vierailusta seudulle yli sata vuotta aiemmin. Kaarle puolestaan toi seudulle soiden ojituksen, samppanjaa ja akvaviittia ja jätti tarinoiden mukaan lauman lapsia jälkeensä.

Lindgren kuljettaa saarnaajaansa Västerbottenin jäyhän ja omalaatuisen kansan parissa. Sokea Gideon ja ite-taiteilija Torvald tunnistavat Olofin, vaikka komeasta varresta ja pitkistä hiuksista ei ole enää jälkiä. Toiset ovat kuulleet haitarista ja uskomattomista puhujanlahjoista.

Olof kuitenkin huomaa, että harva on altis enää uudelle käännytykselle. Kansa on tottunut ottamaan vastaan Kaarlen ja hänen kaltaisiaan saarnaajia ja elämään samalla omaa elämäänsä.

Edes vääjäämätöntä tappoa saarnaaja ei onnistu estämään, sillä me-hengen ja ulkopuolisuuden voimat törmäävät liian voimakkaasti.

Lopullisen nöyrtymisen paikka Olofilla koettaa kahden naisen, kuolemaa tekevän Gerdan ja entisen seurakuntansa voimanaisen Maritan kanssa. Todellisen uskon ja toisaalta luopuruuden sävyt on harvoin kerrottu näin mehukkaasti unohtamatta asian maallisia puolia.

Torgny Lindgreniä pidetään yhtenä ruotsalaisen kirjallisuuden omaperäisimmistä kirjailijoista. Hänet on palkittu mm. Ruotsin arvostetuimmalla August-kirjallisuuspalkinnolla ja valittu Ruotsin Akatemiaan.

Västerbottenissa syntyneenä Lindgren taatusti tuntee kansansa, jonka tosista ja liioitelluista ominaispiirteistä hän luo aivan oman maailmansa. Aiemmin häneltä on suomennettu samoihin maisemiin sijoittuvat Kimalaisen mettä, Pylssy ja Dorén Raamattu.

Siinä maailmassa puhutaan suuria sanoja ja tehdään pieniä tekoja ymmärtävän huumorin säestyksellä. Ja jos elämä onnistuu joskus yllättämään merkittävillä asioilla kuten kuolemalla, sekin asettuu oikealla asenteella sopiviin mittasuhteisiin.

Kuten jo mainitsin, Liisa Ryömän suomennosta on nautinnollista lukea. Lukijan ei tarvitse tuntea herätysliikkeiden puheenparsia aistiakseen, miten etevästi kieli voi pitää omansa sisällä ja muut ulkona.

Ina Ruokolainen

Torgny Lindgren: Akvaviitti. 229 s. Tammi, 2009.

Kirja-arvio on julkaistu 17.5.2009 Etelä-Suomen Sanomissa.

Valokuvatorstai: Aatteen palo

Aatteet, uskonnot, elämänkatsomukset... Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mikä saa jonkun uhraamaan itsensä täysin vain yhdelle asialle.

Suomalaisessa vapussa on jäljellä kovin vähän aatteen paloa, mutta näillä nuorilla sitä riitti vajaa viikko sitten, kun he kiersivät Helsingin keskustassa.

Kyse on siis Valokuvatorstain tämän viikon haasteesta.

Kirja-arvio: Pirun hauska reissu kreivin aikaan

Historiaan sijoittuva veijariromaani on nyky-Suomessa harvinaisuus, vaikka lukijoita varmasti riittäisi. Anneli Kannon esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä on harvinaisen rehevä ja historiallisessa kehyksessään uskottava tarina, joten ei voi kuin ihmetellä sen saamaa vähää huomiota. Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkuus korjaa tilannetta.

Romaani kuvaa 1600-luvun Suomea, kreivin aikaa, jolloin valistunut kreivi Petrus eli Pietari Brahe perusti Turun Akatemian kuninkaan lähettämänä käskynhaltijana. Syrjäisessä Ruotsin valtakunnan kolkassa eletään vielä maailmassa, jossa piru ja noidat ovat kansalle tutumpia hahmoja kuin opiskelijat, opettajat tai näyttelijät.

Tammerkosken kylässä varttunut Reeti tapaa sattumalta Brahen, joka ottaa Laurentiukseksi nimeämänsä pojan mukaansa Turkuun oppia saamaan. Oppivainen poika pääsee ensin katedraalikouluun ja kymnaasiin, myöhemmin kreivin 1640 perustamaan Akatemiaan.

Kruunun elättinä Laurentiuksen on määrä opiskella papiksi, mutta pätemisen hinku ja kateus ajavat hänet myös näytelmäkirjailijaksi ja noituuden kokeilijaksi.

Huonostihan nuorelle miehelle käy: ensin hän menettää isyysoikeuden kirjoittamaansa menestysnäytelmään ja heti perään joutuu syytetyksi ja tuomituksi noituudesta. Samalla Laurentius tulee pettäneeksi lapsuudenystävänsä, parantaja-serkkunsa Anna-Margareetan, sekä oppi-isänsä Martinus Stodiuksen.

Odottaessaan tuomiota tyrmässä Laurentius tapaa huijarin ja kääpiökokoisen näyttelijän, Henrikin, joka järjestää vankilapaon. Miehet ja kidutettu Anna-Margareeta muodostavat epätoivoissaan näyttelijäseurueen, joka pakomatkalla halki Suomen ansaitsee elantonsa näyttämällä kansalle ennen kokemattomia näyttämötaiteen elämyksiä.

Vuosien vaelluksen loppumetreillä Laurentius kirjoittaa kanansulalla vaiheitaan ylös ja miettii, mitä on koko elämänsä ajan etsinyt. Eteenpäin häntä ovat ajaneet toisaalta syyllisyys ja toisaalta kuvitelma syntyperästä kreivi Brahen poikana. Rakkauden ja etenkin naisten kanssa hän on ollut eniten hukassa. Tilinteko saavutusten ja menetysten välillä on vaikea.

Kanto kuvaa herkullisesti 1600-luvun Suomea, jonka pääkaupungissa nälkäiset opiskelijat kahlaavat mudassa mutta myös väittelevät oppineisuudesta. Karmivimmasta päästä on aivan alussa tapahtuva teilipyörällä teloitus, hilpeimmästä kuvaukset mässäyksestä Akatemian avajaisissa ja maalaisyleisön reaktiot yleviksi tarkoitettuihin näytelmiin.

Maanläheinen kieli purskahtelee sammakoita ja sukuelimiä, mutta ei sokeeratakseen vaan paljastaakseen niin oppineiden kuin kansankin todelliset ajatukset. Kannon jäljiltä rivoimmatkin sutkaukset tukevat aidon tuntuista ajankuvaa, jonka takaa löytyvät myös yhteiskuntaa, uskontoa ja ihmisluontoa arvioivat puolensa.

Pikkusieluisuus on ihan yhtä masentavan huvittavaa 1600- kuin 2000-luvulla. Välillä tekstiä tekee mieli lukea ääneen hohottaen.

Kirjailija on muutenkin tehnyt tarkkaa työtä historiallisten yksityiskohtien kanssa – lainaukset ja aikajana löytyvät teoksen lopusta. Paikoittain kertomus jää liiaksi junnaamaan hyvien arkistolöytöjen ihailussa, mutta täysin tarpeettomia vaiheita on silti vaikea löytää.

Kokenut näytelmäkirjailija ymmärtää, miten lukija koukutetaan. Laurentius aikalaisineen ovat eläviä henkilöitä, joiden rämpimistä nykyaikaisen sivistyksen alkulähteille ei tee mieli jättää kesken.

Ina Ruokolainen

Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. 443 s. Gummerus 2007.

Kirja-arvio on julkaistu 1.3.2008 Etelä-Suomen Sanomissa.

Valokuvatorstai: kivet

Jatkan klassikkosarjaa: kuvat 1300-luvun kivilattioista on otettu Certosa del Galluzzossa, Firenzessä sijaitsevassa munkkiluostarissa. Reiät lattiassa parantavat kappelin akustiikkaa.

Valokuvatorstain teemana on tällä viikolla kivet.

Kolminaisuus ja armo

Tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun katselee körttien Herättäjäjuhlien tunnuslausetta Armo kannattaa juhlakentällä kolmen suuren lahtelaisen juurella.

Osa urheilijoistakin luottaa henkeen ja hengellisyyteen pyrkiessään nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin.

Herättäjäjuhlia on rakennettu Lahteen tämä viikko, iso rähinä on päällä huomisesta asti. Etelä-Suomen Sanomat päätoimittajineen on monella tavalla huolehtinut, että tapahtuma näkyy myös mediassa.

Valokuvatorstai: tyhjä

Kulttuuri- ja turistikaupunki Firenzestä on lähes mahdoton löytää yhtään tyhjää paikkaa mihinkään aikaan vuorokaudesta.

Certosa di Galluzzossa eli Firenzen lähellä sijaitsevassa kartusiaaniluostarissa on kuitenkin toinen aika ja tunnelma. Upeiden taideaarteiden ja pitkän luostariperinteen vaalijoina jatkaa vain kymmenkunta vanhaa munkkia, jotka päästävät ajoittain myös turisteja katsomaan tilojaan ja ostamaan liköörejään, korttejaan ja öljyjään.


Loggian perältä aukeava ovi johtaa yhteen tyhjään munkinkammioon, jollaisessa on asustellut vieraana myös Le Corbusier, yksi funktionalistisen arkkitehtuurin keskeisistä suunnittelijoista. Hän kuulemma ihastui käytännöllisiin eli funktionalistisiin luostarin huonekaluihin ja otti niistä ideoita.