Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa

Tarttuihan se media... tai siis Hesarin datajournalisti Esa Mäkinen yksityisessä blogissaan Kantokorven ilmoitukseen luopua sanomalehtien avustamisesta. Ja kas kummaa, HS:n mies on talon mies loppuun saakka myös yksityisesti ja syyttää kriitikkoa löysästä heittelystä ja 1990-luvun haikailusta. Kommentit postauksen alla kuitenkin muistuttavat, että olisihan se kiva, jos tekijöille maksettaisiin sisällöstä ja että mediassa olisi edelleen sisältöä.

Tuomas Saloniemi puolestaan kommentoi ironisesti Mäkisen kirjoitusta. Hän taas sai taloushaukat kommentoimaan esiin nostamiaan lukuja lehtitalojen voitoista. Harmi, jos luvuissa on klappia, mutta kyllä muuallakin on kirjoitettu lehtitalojen edelleen kovista voitoista. Journalisti on tietysti epäilyttävä ammattiyhdistyksen lehti, mutta ehkä sillä kuitenkin on ammattiylpeyttä yrittää pysyä faktoissa.

Kriitiikko kyllästyi mediatalojen riistoon

Tunnettu kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi kirjoitti eilen blogimerkinnän, jossa hän perustelee maakuntalehtien - ennen kaikkea Alma Aluemedian - kanssa tekemiensä avustajasopimusten purkamista. Kirjoitus on niin hyvin jäsennelty, ettei minun kannata sitä ruveta tässä referoimaan. Lukekaa itse. Kaksi pääsyytä ovat kuitenkin lehtitalojen riistosopimukset ja niiden tyyli jakaa samaa sisältöä aina uusiin ja uusiin julkaisuihin, mikä väistämättä kaventaa moniäänisyyttä.

Kantokorpi on sen verran nimekäs taiteen tuntija, kriitikko ja kirjoittaja, että hänen ratkaisunsa on noteerattu myös Ylellä.

Kun olen jakanut tätä uutista ja aiempia ajatuksiani mediatalojen sopimuksista, moni lukija on pitänyt saman sisällön jakamista monessa paikasta suorastaan huijauksena. Mutta moniko ns. tavallinen lukija antaa palautetta mediataloihin? Jos ainoa palaute on lopettaa tilaus, se tuntuu vain vahvistavan mediatalojen halua pienentää toimituksellisia resursseja tuotannollisista ja taloudellisista syistä.

Hei haloo, te sivistyneet ihmiset, joilla vielä on halua välittää journalismista ja varaa tukea sitä ostamalla ja tilaamalla lehtiä ja muita mediatuotteita: mitä jos antaisitte palautetta, kun ette ole tyytyväisiä. Moni meistä riistetystä freelancereista on yrittänyt, mutta kukaan ei meitä kuuntele. Mehän olemme pienine palkkioinemme asianosaisia, monen mielestä myös pelkästään epäonnistuneita yrittäjiä.

Odotan mielenkiinnolla, tarttuuko muu media Kantokorven ratkaisuun. Verovaroilla rahoitettu Ylehän on kaupallisten mediatalojen mielestä eri puolella kuin ne, joten sen uutisointiin ei ole välttämättä pakko tarttua. Ja onhan se ikävää, jos kritiikki osuukin omaan toimintaan.

Miksi lopetin Helsingin Sanomien tilauksen?

Suhteeni Helsingin Sanomiin on kestänyt käytännössä koko ikäni, lapsuudenkodista lähtien. Olin töissä lehdessä toimittajakoululaisena ja toimittajana 1982-1994 ja avustin sitä säännöllisesti aina kesään 2011 asti. Myös mieheni on lukenut lehteä "aina", ja yhdessä olemme siirtäneet perinteen Helsingissä nykyään asuvalle tyttärelle. Pari päivää sitten kuitenkin lopulllisesti päätimme, ettemme enää uusi tämän kuun loppuun päättyvää kestotilaustamme. Miksi?

Tabloiduudistus
Ei pienempi koko tee lehdestä huonompaa, minkä esimerkiksi Hufvudstadsbladet on osoittanut. Mutta kuluneen parin kuukauden aikana olen löytänyt Hesarista ehkä pari juttua, joissa on sisältö on riittänyt, kun on rohkeasti levitetty kuvaa ja jatkettu tekstiä aukeamien yli. Suurin osa silppuisesti taiteituista, vanhentuneista ja tyngäksi jäävistä jutuista ei saa pysähtymään, lukeminen on yhtä selaamista. Erityisen katastrofaalinen on käyttöliittymä, jossa niskat on pujotettu sisäkkäin. Vähintään joka toinen aamu mies ehtii vahingossa repiä hajalle jonkin niskoista yrittäessään päästä lukemaan aukeamalle levitettyä juttua kokonaan.

Maksumuuri
Olen sitä mieltä, että myös verkkoon tuotetusta journalismista pitää voida rahastaa. Sitä en sen sijaan ymmärrä, ettei Hesari anna verkkolehtensä lukuoikeutta ilmaiseksi edes kestotilaajille, jotka ovat uskollinen kivijalka ja maksavat lehdestään paljon. (HBL antaa.) Puolustus varmaankin kuuluu, että verkko on oma julkaisunsa ja tarjoaa myös ekstraa. Tämä on siis se kustantaja, joka vaatii avustajiltaan ilmaiseksi kaikki oikeudet (sisäänlukien muuntelun) kaikkiin lehtiinsä ja kaikille julkaisualustoille. Ks. seuraava kohta.

Avustajasopimus
Olen yksi niistä entisistä Helsingin Sanomien freelancereista, joille lehteä julkaiseva Sanoma News lähetti pari vuotta sitten uuden avustajasopimuksensa. Kirjeistä ja myöhemmissä "neuvotteluissa" kävi ilmi, että mediatalon avustaminen olisi jatkossa mahdotonta, ellen hyväksyisi sopimusta. Yritin ilmoittaa, että minulla itse asiassa oli voimassa aiempi avustajasopimus, jota sen paremmin talo kuin minäkään en ollut irtisanonut. Ei auttanut, avustajasuhde loppui, vaikka avustamani osaston kanssa oli sovittu useista juttuaiheista. Ja miksi en sitten allekirjoittanut? Mm. siksi, että sopimus olisi vienyt minulta ilman lisäkorvauksia kaikki oikeudet käyttää omaa materiaaliani enää koskaan muualla ja samalla sysännyt minulle tekijänä vastuun sen sisällöstä, vaikka aineistoa käytettäisiin minun ja esim. haastateltavan tietämättä jatkossa ihan missä vain. Freelancerilla ei vain ole varaa riskeerata koko tulevaisuuttaan siinä pelossa, että joutuu joskus oikeuteen aineiston huolimattomasta käytöstä.

Sivistys
Talouteemme tulee tämän jälkeen vielä valtakunnalliseksi lehdeksi laskettava HBL ja maakuntalehti Etelä-Suomen Sanomat. Jälkimmäisen toimituksessa on ihan turha paukutella henkseleitä tällä yksittäisellä voitolla Hesarista. Maakuntalehden sisältö menee myös koko ajan alaspäin, toimittajia irtisanotaan ja materiaalia kierrätetään muiden maakuntalehtien kanssa. Vielä toistaiseksi kuitenkin haluamme maksaa maakunnallisesta uutisoinnista. HBL:llä on omat sokeat pisteensä etenkin kielipolitiikassa, mutta esimerkiksi sen kulttuuri- ja urheilusivut ovat virkistäviä tuulahduksia jostain valtavirran ulkopuolelta. Omia skuuppejakin lehdessä syntyy ja kuvaa käytetään komeasti. Ja ainahan on myös YLE, joka pitää huolta uutisista, ajankohtaisohjelmista, urheilusta ja osittain myös kulttuurista, puhumattakaan ulkomaanuutisista. Ihminen voi myös lukea kirjoja ja ostaa hyvien lehtien irtonumeroita.

Ikävä
Totta kai tiedän, että Helsingin Sanomissa ilmestyy jatkossakin tärkeitä uutisia, kolumneja, esseitä ja reportaaseja, joita tekevät etevät ja arvostamani kollegat ja joita haluaisin lukea. Olen maksumuurin pystyttämisen jälkeen kuitenkin jo harjoitellut sitä, etten suruttomasti avaa mitä tahansa sosiaalisessa mediassa mainostettua juttua. Katsotaan, miten kauan pärjäämme lukemalla lehden kirjastossa tai kahvilassa tai klikkaamalla auki viisi ilmaista juttua per viikko. Ainahan lehden voi tilata uudelleenkin tai siirtyä maksamaan verkkosisällöstä.

Pienoismalleista tuotekehitykseen

Kuva © Markus Henttonen

Teollinen muotoilija Timo Ahtiaisen ensimmäinen työpaikka muotoilijana oli Lahden Autokori, jossa hän uudisti linja-autojen ilmettä kahdeksan vuotta. Autot liittyivät myös uranvalintaan.

– Harrastin muovisten pienoismalliautojen rakentelua. Kun lukioaikana tajusin, mitä haluan opiskella, teollinen muotoilu tuntui heti omimmalta.

Autokorille Ahtiainen päätyi Lahden Muotoiluinstituutin projektin ja oman lopputyönsä kautta. Talon ensimmäisenä vakituisena muotoilijana hän halusi näyttää, että satsaus designiin kannattaa.

Hän opiskeli uusimmat 3D-ohjelmat ja keskustelemaan mekaniikkasuunnittelijoiden ja autoinsinöörien kanssa.

– Suunnitteluohjelmat säästivät aikaa ja rahaa, ja rakenteellisilla uudistuksilla mm. pidensimme tuotteen myyntiaikaa. Uudet bussit saivat myös hyvin julkisuutta.

Yhteistyö insinöörien kanssa on jatkunut C-Advice-tuotekehitystoimistossa, joka myy teollisuusyrityksille tuotekehityspalveluita. Ahtiainen oli aluksi yrityksen ainoa muotoilija, mutta hän viihtyy ympäristössä, jossa on töissä eri alojen osaajia.

– Palkitsevinta on löytää haasteeseen ratkaisu, joka täyttää mahdollisimman hyvin odotukset joka näkökulmasta. Työ on prosessi, jossa ratkaisut löytyvät yhteistyössä muiden kanssa. Kun tuote on valmis, se muuttuu täysin asiakkaan tuotteeksi. 

Haastattelu on aiemmin julkaistu Muotoilijakuvia-kirjassa. Tämä on haastattelu 24/25. Markus Henttosen kuvat ovat nähtävissä myös hänen nettisivullaan.

Miten käy maakuntalehtien kirjakritiikkien?

Kansan Uutisten Öisinajattelija eli kriitikkokollegani Pentti Stranius kirjoittaa hieman polveillen asiasta, joka tulee varmasti näkymään tämänkin blogin postauksissa. Savon Sanomien, Keskisuomalaisen, Karjalaisen ja Etelä-Suomen Sanomien kirjallisuuskritiikkeihin varattu budjetti pienenee tänä vuonna huomattavasti. Asioita koordinoiva henkilö Savon Sanomista arveli, että arvostelujen määrä putoaa 350:stä noin sadalla.

Kysehän ei ole vain meidän arvostelijoiden toimeentulosta vaan myös siitä, että kirjoja arvostellaan vähemmän. Muutama vuosi sitten näiden neljän lehden arvostelijat jo kerättiin pooliin, jonka kritiikit leviävät kaikkiin neljään lehteen. Jos vaikkapa jonkin kotimaisen uutuuden aiemmin luki ja arvioi kahdesta neljään eri kriitikkoa, viime vuodet kriitikkoääniä on ollut vain yksi. Nyt lehdissä nostetaan esiin vielä vähemmän kirjoja, mikä merkitsee täydellistä vaikenemista yhä useamman teoksen kohdalla.

Eihän tässä voi olla kuin surullinen niin kirjallisuuden, journalismin ja vähän oman ammattikunnankin puolesta. Lehdet säästävät nyt sisällöt hengiltä. Ja jos joku pohtii, pitäisikö kriitikkojen kirjoittaa halvemmalla, vastaan, ettei missään tapauksessa. Kysymys on asiantuntijatyöstä, josta maksetaan 110-140 euroa/ arvio. Useimpien kirjojen lukemiseen jo menee useampi tunti. Lisäksi pitää etsiä taustatietoja, lukea ehkä muutakin kirjailijan tuotantoa ja sitten tietenkin vielä kirjoittaa kiinnostavasti, asiantuntevasti ja oikeudenmukaisesti. Aika monella meistä on takanamme elinikäisen harrastuksen ohella paljon opintoja kirjallisuudesta ja/tai muilta kulttuurin aloilta.

Totta kai kirjoista kirjoitetaan muuallakin kuin maakuntalehdissä ja muualla "virallisessa" mediassa. Moni bloggareista on jo noussut kriitikkojen rinnalle. He ovat nopeita ja kirjoittavat kiinnostavasti, usein asiantuntevastikin.

Olisi mielenkiintoista tietää, kirjoittavatko harrastajabloggarit myös sellaisista kirjoista, joista he eivät oikein saa otetta. Minä olen huomannut, että pelkästään harrastuksen vuoksi lukemistani teoksista on mukava kirjoittaa silloin, kun ne herättävät joko ihastusta tai vihastusta. Tilattu kritiikki on kuitenkin tehtävä myös siitä keskinkertaisen kunnollisesta tai itselle täysin yhdentekevästä teoksesta, jota ei heti ymmärrä tai josta ei ole oikein mitään mieltä. Mieluiten vielä niin, että tekstistä löytää myös esiin nostamisen arvoisia asioita, jotka merkitsevät ehkä paljonkin osalle lukijoista.

Myönnän, että median, journalismin ja koko ammattikirjoittajien työnkuvan murros hämmentää. En ole pelkästään masentunut mutta en myöskään osaa arvioida, mitä tässä murroksessa menetetään lopullisesti ja mitä ehkä saadaan tilalle. Ei auta kuin yrittää keksiä aivan uusia näkökulmia ja luottaa siihen, että ammattilaisuutta ja laatua tarvitaan vielä jossain.

HBL aina vain vaikeuksissa jakelun kanssa

Tämän päivän Hufvudstadsbladet kirjoittaa työskentelevänsä jakeluongelmien kanssa. Samassa uutisessa kerrotaan, että ilman lehteä jääviä olisi satakunta. Jotenkin en usko lukua noin pieneksi sen perusteella, millaisia puhelinkeskusteluja olen käynyt kaksi kertaa viikon sisään paikallisen Esa Jakeluiden kanssa.

Yhtenä päivänä viime viikolla Lahteen ei ollut tullut yhtään lehteä. Ja tänään jakelupäivystys väitti, ettei meillä näy missään voimassa olevaa tilausta. Toisaalta ystävällinen palveluneuvoja totesi, ettei näy juuri kellään muullakaan, joten hän lähetti meille lehden paikkausjakeluna.

Satun tietämään, että meillä on voimassa oleva tilaus, sillä tartuin lehden tarjoukseen ennen vuodenvaihdetta ja maksoin koko vuoden ennalta ilman alv-korotusta. Tarjouksessa oli myös mahdollisuus tilata jopa kolme vuotta putkeen, mutta siihen en sentään halunnut näinä epävarmoina lehdenkustantamisen aikoina tarttua. Onneksi.

Toivon HBL:lle kaikkea hyvää, mutta kohta alkaa oma mitta olla täysi. Vuodenvaihteessa on viimeistään aika katsoa, mitä kestotilauksellemme tapahtuu.

Kesä täynnä töitä - ja liikuntaa

Selkää kolottaa, hiirikäden olkapää on jumissa. Tiedossa kesä, johon ei todennäköisesti mahdu yhtään lomapäivää, ainakaan keskellä viikkoa. Olen onnellinen, jos edes muutama viikonloppu kuluu muualla kuin koneen ääressä. Mutta olen onnellinen myös siitä, että saan kirjoittaa ison määrän haastavia tekstejä, joiden deadline-päivät osuvat välille juhannuksen aatonaatto - 14.9.

Miksi tällainen tilanne, kun suurin osa suomalaisista suunnittelee lomapäiviään? Siksi, että freelancerin on tehtävä töitä silloin, kun niitä on. Alkuvuodesta minulla oli niukasti toimeksiantoja, joten oli ryhdyttävä tosissaan pohtimaan tulevaisuutta tässä ammatissa. Olin hetkittäin lamaantunut ja erittäin vihainen mediataloille, jotka tarjoavat freelancereille toinen toistaan epäreilumpia sopimuksia. Oma valinta tietysti, kun en allekirjoittanut Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin sopimuksia, mikä merkitsi aikamoista lovea omaan toimeentuloon. Mutta sitten sisuunnuin.

Tein muutamia mentaalisia ja fyysisiä harjoituksia, joista joistakin olen raportoinut Pro Mustarousku -blogissani tunnisteella muutos. Hain paria työpaikkaa ja jäin viimeisellä kierroksella ulkopuolelle. Jaoin kokemuksia läheisten kollegojen kanssa. Suostuin ehdolle Suomen Freelance-journalistien hallitukseen ja tulin valituksi. Pääsin pohjoismaiseen seminaariin kuuntelemaan sekä synkkiä ennustuksia että selviytymistarinoita freelancerin elämästä.

Aloitin myös jonkinlaisen uuden liikunta-ajattelun. Kokeilin juoksemista, muistin rynnätä kuntosalille joka välissä. Ryhdyin kotiseutupyöräilemään, jotta saisin kerättyä kilometrejä ennen syksyllä odottavaa pyörälomaa. Yritin muistaa jumpata kättä ja käydä kyykyssä aina, kun kirjoittajan oireet kävivät hankaliksi. Autokin hajosi sopivasti, joten nyt hoidan kaikki alle 10 kilometrin asioimiset pyörällä.

Ja kas, loppukeväästä alkoivat yksittäiset jutut mennä kaupaksi sinne ja tänne. Viime viikolla sain yhden ison tilauksen, eilen toisen. Oma sinnikkyys alkoi kantaa hedelmää, ja rehellisyyden nimissä myös lehtitalojen kesälomat alkoivat vaikuttaa. Jonkun täytyy tehdä hommia myös loma-aikaan.

Tänä aamuna havahduin siihen, että nyt on ihan pakko tehdä koneelle exel-taulukko, johon merkitsen kaikki haastattelut ja deadlinet. Alkaa näyttää vahvasti siltä, että kesä on nyt täyteen buukattu.

Hyvässä työtilanteessa aion pitää kiinni kahdesta tärkeästä asiasta: liikunnasta ja kohtuudesta. Lähden ulos luontoon ja liikkumaan aina, kun siihen on tilaisuus, muistan jumpata ja venytellä. Nukun päiväunet, jos en muuten jaksa.

Kohtuus on vaikeampi asia, sillä se vaatii välillä silmien sulkemista kotitöiltä ja perheenjäsenten vaatimuksilta. Yhtä hankalaa on sanoa ei asiakkaille siinä vaiheessa, kun exel-taulukko näyttää täydeltä. Se pitää vain tehdä, jos haluan pitää huolta työn laadusta ja omasta kunnostani.

Syksyllä, parhaaseen sienestysaikaan, häämöttää minun lomani. Sitä ennen pitää vielä varmistaa, että töitä on odottamassa myös sen jälkeen. Nyt töihin siitä!

Pohdintaa aamukahvilehdestä

Olen Pro Mustarousku -blogissani alkanut listata pieniä arjen muutoksia. Tämän aamuinen merkintä aamukahvipöytälehdestä koskee mediaa ja olisi siksi tämän blogin aineistoa. Haluan kuitenkin pitää muutos-merkinnät vain yhdessä paikassa, joten tässä linkki merkintään.

Lukekaa Mediahuora!

Venla Hiidensalo ei olisi voinut kirjoittaa Mediahuora-esikoisteostaan ajankohtaisempaan aikaan. Mediamarkkinoilla käydään raakaa eloonjäämiskamppailua, jossa yhä suurempi osa lehtitaloista valitsee strategiakseen kohusisällöt ja avustajien kyykyttämisen torpparisopimuksilla.

Hiidensalo (s. 1975) tuntee alan, sillä hän on vuosia elättänyt itsensä lehtiin kirjoittavana freelancerina. Kirja onkin noteerattu isosti jo mm. ammattijärjestölehti Journalistissa ja Helsingin Sanomissa, joista jälkimmäinen suvaitsi jopa omaa freelancersopimustaan kritisoivat mielipiteet kirjailijan haastattelun yhteydessä.

Samasta aihepiiristä kirjoitti tosin jo toimittaja-kirjailija Pauliina Susi 2010 julkaistussa Nostalgia-teoksessa, joka kirjallisista ansioistaan huolimatta jäi yllättävän vähälle huomiolle.

Mediahuoran päähenkilö Maria Vartiainen on Hiidensalon kaltainen vapaa toimittaja, joka yrittää tulla toimeen mahdottomassa tilanteessa. Hän on juttutykki, joka haistaa kiinnostavat ilmiöt ja etenkin ihmiset niiden takaa.

Kun toimituspäällikkö pyytää – käytännössä käskee – free lähtee haastattelemaan narkkaria, yksinhuoltajaa, maajussiohjelman sinkkua eli ketä tahansa, josta voi löytää sensaatioksi jalostettavan särön.

Palkkioksi Maria saa juuri niin vähän rahaa ja niin paljon epävarmuutta, että hänen on pakko hyväksyä myös jokainen uusi keikkatarjous. On lähdettävä illalla ja viikonloppuna, vaikka kotona oireilee varhaisteini minuuttipuurolautastensa ja vanhempien kaipuunsa kanssa.

Marian vastapuoli on toimituspäällikkö Jorma Tikka, joka uskoo tekevänsä suurta journalismia ostamalla avustajilta jutut ja kuvat mahdollisimman halvalla ja sopimuksilla, jotka vievät tekijöiltä oikeudet omaan materiaaliinsa. Hän editoi tekstit raflaavasti ja nauttii pienestä vallastaan, jota hän käyttää lasitalon yläkerroksissa, kaukana todellisuudesta.

Tikka edustaa kirjan pahaa, mutta hyvin ei käy Mariankaan periaatteiden. Hän käyttää hyväksi ensin tuttaviaan ja ystäviään, lopulta myös poikansa katoamista. Kun tarpeeksi venyttää moraalia, muuttuu huoraksi.

Mediahuora liioittelee, tyypittelee ja vetää mutkat suoriksi. Se kertoo todellisuutta vahvasti muistuttavasta työelämästä ja julkisuudesta mustan huumorin ja irvokkaan koukuttavien mediatekstien keinoin.

Ihailen Hiidensalon tapaa leikitellä vaaralla, johon jokainen haastateltavakin antautuu. Muistuttaako keskimääräinen lehtijuttu kohdettaan vähemmän vai enemmän kuin Maria Vartiainen häntä itseään? 

Lukijan kannattaa silti aina muistaa, että romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, kun journalismin pitäisi edes pyrkiä kuvaamaan todellisuutta.

Teoksen kaunokirjalliset ansiot rajoittuvat hyviin havaintoihin ja sujuvasti etenevään tarinaan. Marian syöksykierteen ja heräämisen kuvaukseen olisi riittänyt sata sivua vähemmän, kun samankaltaisista juttukeikoista olisi maltettu karsia ylimääräiset pois. Kielikin on kovin tasapaksua.

Lukekaa silti! Media on läsnä kaikkialla, joten kirjan aihepiiri kiinnostaa varmasti muitakin kuin sen ammattilaisia. Pahimmassa tapauksessa kaikki tekijänoikeuksista elävät luovan työn tekijät huomaavat pian, että joku muu omistaa heidän henkisen perintönsä ja saa vääristellä sitä mielin määrin.

Ina Ruokolainen

Kirjat

Venla Hiidensalo

Mediahuora

Otava 2012, 411 s.

Arvio on julkaistu Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa 20.3.2011. 

Ruuhkaa lukulistalla

Kunnianhimoinen tavoitteeni kirjata ylös lukemani kirjat on osoittautunut mahdottomaksi. Kun työ- ja yksityiselämässä sattuu ja tapahtuu tarpeeksi paljon samaan aikaan, ei jaksa tiivistää edes niitä muutamia lauseita, joista ehkä olisi iloa jollekulle muullekin lukijalle. Mainitaan nyt kuitenkin muutama lukukokemus, joita olen jo päässyt jakamaan muiden kanssa.

Imbi Paju (oik.) Ina Ruokolaisen haastateltavana. Kuva: Jyrki Soine

Imbi Paju: Suomenlahden sisaret - kun katsoo toisen tuskaa. Vaikuttava ja raskas teos monessa mielessä. Jatkoa Pajun Viron miehitysaikaa ja muistamista käsitelleelle Torjutut muistot -teokselle sekä tämän aihepiiristä tekemille elokuville. Suomenlahden sisarissa keskiössä ovat suomalaiset lotat ja Viron sisarjärjestön, Naiskodinturvan, jäsenet sekä heidän keskinäiset suhteensa ennen toista maailmansotaa. Pahuuden ja sorron kuvaukset ovat välillä lähes kestämätöntä luettavaa, mutta suosittelen teosta ehdottomasti kaikille, joita kiinnostavat muistamisen teemat. Pääsin keskustelemaan teoksesta kirjailijan kanssa 18.2. Lahden kirjamessuilla erittäin innostuneesti kuuntelevan yleisön edessä.

Henning Mankell: Panokset. Ruotsalaisen dekkaristin esikoisteos 1970-luvulta on ihan muuta kuin rikoskirjallisuutta, erittäin yhteiskunnallinen kuvaus räjähdysonnettomuudessa vammautuneen miehen pitkästä elämästä ruotsalaisen sosiaalivaltion rakentajana. Kirkas, tärkeä, uskomattoman valmis esikoiskirja.  En väheksy Mankellin muuta tuotantoa, mutta rikosromaanit eivät ole minua varten.  Lukupiiri sai taas kerran minut lukemaan jotain muuta kuin mihin muuten olisin tarttunut, hienoa!

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Toivoisinpa, että mahdollisimman moni lehtiään hengiltä kuristava mediapomo lukisi tämän tutkimukseen ja havaintoihin perustuvan pamflettimaisen tietoteoksen ja myös uskoisi sen keskeisen sanoman. Levikkilukujen laskua ei saada pysäytettyä sillä, että hommaa tehdään entistä pinnallisemmin ja vähemmällä väellä, vaan jokaisen maakuntalehdenkin olisi syytä etsiä itselleen erikoisalue, johon panostaa - on se sitten tutkivaa journalismia tai erittäin hyvää yhteistyötä lukevan yleisön kanssa, netissä, paperilehdessä tai lukulaitteessa. Vaan uskovatko mediarutiineihinsa jumiutuneet pikauutiskoneistot moisia neuvoja? Epäilen.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän. Tämä klassikko oli jäänyt minulta aiemmin väliin, nyt luin sen seuraavaa lukupiiritapaamistamme varten. Käsittelyssä vasta ensi kuussa, pitänee palata siihen vielä uudestaan. Hurja tarina Afrikkaa riistävästä norsunluukauppias Kurtzista ei ole vanhentunut 110 vuodessa.

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista. Amerikkalaisen neurotieteilijän kertomuskokoelma esittää 40 kuvitelmaa kuolemasta ja etenkin sen jälkeisestä ns. elämästä. Luin kirjaa parin juna- ja bussimatkan aikana, ja siihen se sopi loistavasti. Yllättävät, joskus lohdulliset ja toisinaan masentavat ajatukset tuntemattomasta tuonpuoleisesta saivat minut monta kertaa havahtumaan ja hekottelemaan sitä, miten olemmekaan jumiutuneet johonkin yhteen malliin pohtiessamme isoja asioita. Kovin isoja muistijälkiä havainnot ja oivallukset eivät kuitenkaan jättäneet.

Kallis internet maailman laidalla

Grönlannin viikkomme aikana on käynyt selväksi, että asuminen maailman laidalla on kallista. Erityisen kalliita ovat verkkoyhteydet, joihin Tele Greenlandilla on monopoli. Kuulimme paikallisilta journalisteilta, että Tele Greenland on tiukasti sidoksissa paikalliseen parlamenttiin, joten monopolia tuskin kovin nopeasti puretaan.

Hotellissa Nuukissa kolme tuntia luokattoman huonoa verkkoyhteyttä maksoi 275 kruunua, joka on reippaasti yli 30 euroa. Paikalliset ihmiset eivät tietenkään maksa samaa omista yhteyksistään, mutta kuulemma silti moninkertaisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Kysymys on demokratiavajeesta, paikallinen journalisti Ivalo Egede arvioi puhuessaan meille journalisteille Grönlannin mediatilanteesta. Verkko jos mikä voisi lähentää ihmisiä ja tuoda heille niin tietoa kuin kulttuuriakin. Grönlannissa välimatkat ovat pitkät ja taitetaan joko vesitse tai lentäen. Teitä on käytännössä vain Nuukin seudulla, jossa toki asuu pääosa valtavan saarivaltion väestöstä.

Lehtien jakelu on kallista ja vaikeaa, paikallisen tv- ja radiotoiminnan elinehdot ovat surkeat. Ammattijournalistit tekevät parhaansa, mutta ovat koko ajan riippuvaisia siitä, mihin kaikkeen raha riittää. Yleensä ei ainakaan tekniikkaan. Rahaa ja aikaa vie myös demokratialle tärkeä kaksikielisyys, mikä merkitsee kaiken materiaalin kääntämistä grönlannista tanskaksi ja päinvastoin.

Äskettäin valmistui mediaselvitys, jonka median ammattilaisista koostunut työryhmä luovutti itsehallintoparlamentille. Toimenpide-ehdotuksista yksi tärkeimmistä oli saada nettiyhteys vähintään kaikille lapsiperheille ja kouluihin opiskelua varten. Ei kuulemma tule onnistumaan vuosiin. Kaikkiin osiin Grönlantia ei ole edes saatu vielä mitään verkkoa tavallisten ihmisten ulottuville.

Olen nyt jumissa toista vuorokautta Kangerlussuaqin lentokentällä, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta Nuukista koilliseen. Sisämaan jäätikön raja on parinkymmen kilometrin päässä. Täällä lentokentällä netti pelaa sveitsiläisen Telepointin kautta ihan kohtalaisella nopeudella verrattuna Nuukiin. Hintakin on kolmasosa eli sata kruunua kolmelta tunnilta.

Journalisti jäätikön reunalla.

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että Grönlannissa on tärkeämpää tarjota verkkoyhteydet matkustaville businessihmisille ja turisteille kuin tavallisille grönlantilaisille.

Tärkeää olisi myös saada lentoyhteydet toimimaan. Me emme ole jumissa sääolojen takia vaan siksi, että Air Greenlandin ainoa iso jetti on poissa pelistä teknisen vian takia. Lentokentälle on eilen ja tänään kerääntynyt yhä lisää ihmisiä, jotka odottavat jatkoyhteyttä Kööpenhaminaan. Saa nähdä, mahdummeko kaikki koneeseen huomenna.

Arabikadulta Facebookin kautta tanskalaiseen uutispöytään

Journalisti voi olla yhtä perustellusti optimisti kuin pessimisti nykyisessä mediatilanteessa. Kielteisiin johtopäätöksiin päätyvä näkee levikinlaskut ja mediayritysten heikkenevän talouden, jotka vähentävät työpaikkoja ja lisäävät kiirettä toimituksissa. Kiireessä tehdään virheitä, jolloin journalismin laatu heikkenee.

Optimisti taas näkee kaikki uudet tekniikat, media-alustat ja muuttuvat työtavat suurina inspiraation lähteinä, jotka voivat jopa helpottaa työntekoa. Myös interaktiivinen yleisösuhde on hänestä hieno asia, joka parantaa journalismia ja tuo siihen lisää demokratiaa.

Näin Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö, alusti luentonsa tänä aamuna Århusin 55. toimittajakurssin avauksessa. Silti hän uskalsi pohtia journalismin tulevaisuutta.

Rasmussen listasi kuusi piirrettä ja laajempaakin virtausta, jotka näkyvät juuri nyt tanskalaisessa journalismissa.
1. voimakas temponvaihtelu yhdistettynä mobiliteettiin
2. digitaalinen konvergenssi
3. käyttäjien tuottama sisältö
4. konstruktiivinen journalismi
5. jatkuva seuranta ja päivittäminen
6. fokus tärkeissä aiheissa, joilla on demokratian kannalta merkitystä

Kohdat 4 ja 6 herättivät heti epätietoista ja -uskoista muminaa. Rasmussen oli varautunut selittämään, sillä etenkin 4. kohta on hänen mukaansa vain tanskalainen ilmiö. Hän määritteli konstruktiivisen journalismin jonkinlaisena ongelmanratkaisujournalismina, jossa tiedotusväline aktiivisesti etsii ratkaisua lukijoita koskettavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Yleensä tällaista journalismia harjoitetaan paikallislehdessä tai vastaavassa mediassa, jonka on "helppo" tarttua vaikkapa uuden bussireitin luomiin ongelmiin. Lukijoilta/kuulijoilta pyydetään myös usein ratkaisuja, jotka välitetään julkisuuden kautta päättäjille ja/tai käytännön toteuttajille. Rasmussen huomautti, ettei kaikki konstruktiiviseksi nimetty journalismi ole sitä: esimerkiksi Århusin oma lehti Stiftstidende harrastaa hänen mukaansa positiivista journalismia, jonka tarkoitus on selittää kaikki ongelmat parhain päin.

6. kohta sai ruotsalaisen osallistujamme Dag Franssonin (Göteborgsposten) huudahtamaan, että hän epäilee median keskittyvän nykyään pikemminkin epäolennaisiin kuin tärkeisiin ja olennaisiin uutisiin. Rasmussen myönsi, että tällainen voi olla yleinen kuva, kun seurataan pintajulkisuutta. Hän kuitenkin väitti, että laatumedia, suuret aamulehdet ja (yleis)radio ja -tv, pistävät nykyään paljon panoksia juuri vallan vahtikoiran virkaan. Ja kieltämättä: onhan meilläkin Suomessa nähty viime aikoina tällaista journalismia esimerkiksi vaalirahoituksen ja uskonnollisten yhteisöjen insestin ympärillä. Se on tietysti ikävää, että analyyttistä ja tutkivaa journalismia harjoittavan laatumedian ja epäolennaisella "katso kuvat" -shokeerauksilla elävän päiväperhojulkisuuden kuilu vain kasvaa.

Silti journalistien kannattaa Rasmussenin mukaan olla (Eric S. Raymondia mukaillen) yhä enemmän torilla ja basaarissa aiemman katedraalin sijasta. Emme ole enää piispoja tai edes alempaa papistoa, joka voisi määräillä kansaa tyhjistä kirkoista. Työssä pitää olla koko ajan yhteydessä kentälle. Hän oli jopa valmis hurraamaan sille, ettei århusilaisessa lehdessä enää ole viiden hengen ulkomaantoimitusta kuten vuonna 1995. Arabikeväänä 2011 yksi ainut editoiva toimittaja deskissä keräsi tiedot ja tunnelmat sadoilta ja tuhansilta kentällä olevilta "reporttereilta" eli käytännössä arabimaissa asuvilta ihmisiltä mm. sosiaalisen median kautta. Kentälle meno ja yhteys lukijoihin siis hoidetaan yhä enemmän journalismin aiempien kilpailijoiden eli vaikkapa Facebookin kautta.

Odotan mielenkiinnolla lisäpohdintaa juuri tästä sosiaalisen median ja journalismin suhteesta - ilman epäluuloisia vastakkainasetteluja tai ylioptimistisia demokratiahypetyksiä.

Olen tänään aloittanut Århus-kurssin, joka on perinteinen täydennyskoulutuskurssi pohjoismaisille journalisteille. Seuraavat kuusi viikkoa käymme läpi kulttuuria, politiikkaa, taloutta, maahanmuuttoa, terrorismia ja monia muita ajattomia ja ajankohtaisia aiheita journalismin näkövinkkelistä.
Raportoin luennoista ja kohtaamisista aina, kun aikaa ja voimia riittää. Pahoittelen huonoa suomen kieltä ja epätarkkoja ilmauksia. Joudun kääntämään ajatukset pääosin tanskasta tai sekakielestä, jota kutsutaan skandinaviskaksi tai blandinaviskaksi.

Saako kirjailija puhua vaikeita?

Palaan vielä Lahden eli Messilän kirjailijakokouksen tunnelmaan, jota ainakin kaksi lehteä, Etelä-Suomen Sanomat ja Helsingin Sanomat, käsitteli tällä kertaa harvinaisen paljon ns. suuren yleisön näkökulmasta. Teltasta ja nurmikolta oli löydetty ihmisiä, jotka tunsivat olonsa vieraaksi, kun eivät tunteneet kokouspaikalta ketään muuta tai heti ymmärtäneet, mitä kirjailija ehkä haluaa alustuksessaan sanoa.

HS:n Noora Mattila jatkoi teemaa tänään kulttuurisivun näkökulmassa, jossa hän jakoi kirjailijoiden alustukset kolmeen kategoriaan. Ensiksi oli runollisia tekstejä, jotka käsittelevät subjektiivisesti kirjailijan työtä, arkipäivää. Toiseksi oli korkealentoista pohdiskelua, jotka Mattila piti lähinnä oman oppineisuuden todisteluna, jolla taas haetaan oman ryhmän hyväksyntää. Ja sitten oli muutama yhteiskunnallinen puheenvuoro, joita pitivät enimmäkseen kehitysmaista (!) tulevat kirjailijat. Positiiviseksi poikkeukseksi Mattila nosti Olli Jalosen, joka osasi yhdistää yhteiskunnallisuuden ja kirjailijan työn. Jalosta koskevasta havainnosta olen tismalleen samaa mieltä: alustus oli itsessään hienoa kirjallisuutta ja samalla viiltävän hyvä yhteiskunnallinen kannanotto kirjailijan tehtävästä maailmassa.

Senkin olen valmis allekirjoittamaan, ettei jokaisen alustuksen jokainen rivi varmaankaan palvellut kokouksen tärkeintä tehtävää, keskustelua. Ei välttämättä ole helppo tarttua ranskalaisessa kammiossa pitkään pureskeltuun ajatuskulkuun, jos sitä ryydittävät kulttuuri- ja kielierojen lisäksi kirjoittajien ja kuuntelijoiden hyvin erilaiset taustat. Vaikka yhä useampi kirjailijakin on nykyään korkeasti koulutettu, ei jokaisella sentään ole filosofian, kielitieteen, matematiikan tai historian arvosanaa taskussaan. Joku on syntynyt 1930-luvulla ja elänyt jo monta sotaa, toinen on ollut pikkulapsi vielä Berliinin muurin kaatuessa. Tämä sama koskee tietysti myös yleisöä.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi kirjailija ei saisi puhua vähän vaikeitakin, jos edes yksi muu osallistuja saa kiinni hänen ajatuksestaan ja pystyy siitä keskustelemaan. Välillä on ihan hyvä joutua hetkeksi haukkomaan henkeään ja pohtimaan, mikä olikaan tässä se olennaisin näkökulma. Joskus oivallus löytyy filosofiasta, toisen kerran henkilökohtaisista kokemuksista, aika usein historiasta.

Olen itse 1950-luvun lopussa syntynyt, paljon lukenut ja ainakin muodollisesti korkeakoulutettu. Kuuntelin alustuksia välillä suurella mielenkiinnolla, välillä ajatukset harhailivat ties missä. Loistavista tulkeista huolimatta paljon meni pääni yli Messilän harmaalle taivaalle, kuten Mattila asiaa kuvaili.

Me voimme joka päivä lukea aivan riittävästi helpoiksi paketoituja, sataan kertaan pureskeltuja, hajuttomia ja mauttomia tekstejä ympärillämme julkaistavista lehdistä, valitettavan usein myös kirjoista. Voisi tehdä hyvää joskus pysähtyä kuuntelemaan ja lukemaan tekstejä, joita ei heti ymmärrä. Keskustelua seuratessa on tietenkin vaikea enää palata kuulemaansa, mutta kirjailijakokouksen nettisivu auttaa tässäkin. Onneksi lähes jokainen puhuja antoi luvan julkaista alustuksensa, joista suosittelen nyt aluksi Olli Jalosen kristallinkirkasta tekstiä.

Muut tekstit löytyvät täältä. Tervemenoa lukemaan ensin alustuksia, sitten kunkin kirjailijan tuotantoa. Minä hain kirjastosta tänään Jalosen Poikakirjan.

Ihmisten pahuudesta

Otsikko on ehkä turhan dramaattinen, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni pohtiessani viime aikoina lukemiani kirjoja.

Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.

Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.

Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.

Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.

Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.

Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.

Kuninkaan puhe ja äidin hotelli

Nähty: elokuva Kuninkaan puhe. Suomalaiset elokuva-arvostelijat eivät ole innostuneet elokuvasta mitenkään valtavasti, mutta minä viihdyin filmin parissa ja jopa liikutuin. Elokuvalla on ihan oikea aihe - puhevikaisen ja esiintymiskammoisen kuninkaan pakko esiintyä radiossa eli "modernissa mediassa" - ja taustalla uhkaava ja lopulta alkava toinen maailmansota. Lisäksi brittituotanto marssittaa jälleen esiin liudan hyviä näyttelijöitä kuten puheopettajaa esittävän Geoffrey Rushin. En hirveästi perusta tähtiajattelusta, mutta kuningasta esittävän Colin Firthin karisma myös puree täysillä.

Luettu: Pirkko Lindbergin muhkea, 586 sivua paksu, Hotelli Kaipaus. Hieman liian runsas, mutta erittäin otteessaan pitävä kuvaus hotellinpitäjä-äidin Czardan ja kasvattitytär Tinkan seitsemästä vuodesta vaasalaisessa hotellissa 1950-luvulla. Äidin mukana kulkevat muistot koko kuluneesta vuosisadasta, tytär tutustuu oman kasvunsa ohessa elämän tosiasioihin myös hotellissa työskentelevien ja asuvien ihmisten kautta. Kannattaa lukea Helsingin Sanomista Suvi Aholan paneutunut arvostelu kirjasta, vaikka minä en painottaisikaan ihan niin paljon teoksen asemaa "nuorten naisten romaanina". Toivon, että mahdollisimman moni ns. lukuromaanien ystävä löytäisi tämän kirjan.

Kesän paras tapahtuma

Menossa on Suomen kesä- tapahtumien super- viikoloppu, viimeinen niistä. Koulujen alkaminen hiljentää taas tämän maan, vaikka toivon kesää olevan jäljellä - pääsenhän vasta tänään lomalle. En siis ole vielä ehtinyt osallistumaan oikein mihinkään tapahtumiin. Onneksi yksi tuli aivan nurkille: veteraanien yleisurheilun MM-kisat.

Kisat näkyivät täällä Lahdessa pari viikkoa kiitettävästi niin katukuvassa kuin suorituspaikoillakin. Seurasin stadionilla kilpailuja kahtena päivänä miehen seurassa, ja homma oli oikein viihdyttävän leppoisaa. (Mies kävi muutaman kerran paikalla yksinkin, kun minä jäin jatkamaan töitäni.) Kerrottakoon, että mies on yleisurheilun asiantunteva superseuraaja ja on paitsi itse urheillut, myös istunut usein katsomossa, mistä syystä sain välillä hyviä vinkkejä seuraamiseeni. Minä taas olen tainnut olla oikein maksavana katsojana vain kerran Kalevan kisoissa ja korkeintaan jonkun muun kerran jossain Eliittikisojen kaltaisessa tapahtumassa. Omat kokemukset yleisurheilukentältä 35-42 vuoden takaa koulusta ovat pelkästään ikäviä. Mutta nyt siis viihdyin erinomaisesti. Miksi?

No, ensinnäkin hyvä henki välittyi katsomoon asti. Kyllä veteraaniurheilijoissakin (nuorimmat vain 35 vuotta täyttäneitä) toki on tiukkoja kilpaurheilijoita, joille huippusuoritukset ja voitto ovat tärkeitä. Mutta jostain syystä se irvistävä suorittaminen unohtui aina heti maalissa tai muuten kisan ratkettua. Taputtelut ja halailut vaikuttivat ihan aidoilta kannustuksilta kilpaveikkojen ja -siskojen kesken. Ja mitä vanhempiin ikäluokkiin mentiin, sitä hauskempi tietysti oli seurata puhdasta liikunnan iloa ja välillä pelottavaltakin tuntuvia itsensä ylittäjiä. Ei ihme, että yli 100-vuotiaasta Alfred Prockshista tuli kisojen julkkis.

Lahtelaisena pidin myös siitä, miten urheilijat ja kisat yleensä toivat eloa katukuvaan. Kansallisuuksia ja kieliä oli kymmeniä, ikähaitari laaja. Porukka näytti iloiselta ja hyväkuntoiselta, ihan toiselta kuin liian monien suurtapahtumien enimmäkseen sotkeva ja örveltävä festarimassa. Moni urheilija puolisoineen ja perheineen viihtyi turistina koko pariviikkoisen kisatapahtuman ajan, kulki kaupungilla katsomassa nähtävyyksiä, istui ravintoloissa ja kävi ostoksilla, järviristeilyillä ja kulttuuritapahtumissa. Paikallisen median haastatteluissa useampikin ulkomaalaisurheilija kertoi ottaneensa kaiken irti urheilulomastaan, osa kävi tietenkin myös kauempana Suomessa. Tällaisia hyvin käyttäytyviä ja myös rahaa tuovia turisteja varmaan ottaisi vastaan moni muukin paikkakunta. Ja olihan se hienoa, että myös sää suosi, eilisellä maratonilla taisi olla jopa vähän turhan kuuma.

Tekijänoikeudet ja fulavtal

Eilen saatiin odotettu välipäätös Markkinaoikeudesta, joka siis kielsi Sanoma Newsiä tarjoamasta kaikki taloudelliset tekijänoikeudet vievää sopimustaan freelancereille. Hommaa tehostetaan 200 000 euron uhkasakolla, joka on kymmenesosa Journalistiliiton vaatimasta. Pieni pettymys ainakin itselleni oli se, ettei markkinaoikeus jo tässä vaiheessa pitänyt epäreiluina myös sopimuksen vastuu- ja maksuaikapykäliä. Erävoitto tämä silti on, kenenkään ei ole pakko allekirjoittaa annettuun takarajaan eli ensi maanantaihin 15.6. mennessä.

Olen kirjoittanut asiasta aiemmin Sanomatalon mielenosoituksen jälkeen sekä vappuna ja viitannut Sanoman vaatimuksiin myös aiemmin joissakin tekijänoikeus-tägillä varustetuissa merkinnöissä.

Freelancejournalistien ruotsalaisen järjestön Frilans Riksin jäsenen Malin Aveniuksen raportti pohjoismaisesta seminaarista Ruotsin Journalisten-lehdessä nosti sekin esiin ennen kaikkea seminaarissa käsitellyt tekijänoikeuskamppailut. Pidän erityisesti ruotsalaisten määritelmästä Sanoman tarjoamalle sopimukselle: fulavtal. Ruma, vastenmielinen, karkea, törkeä ja inhottava sopimushan se, kuten sanakirja antaa mahdollisuudet suomentaa.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

"Emme allekirjoita!"

Kyllähän se aika selväksi kävi eilen illansuusssa Sanomatalon edessä järjestetyssä luovien alojen freelancereiden mielenosoituksessa: "emme allekirjoita!". Meitä marssijoita ja puheiden pitäjiä oli siellä ainakin kolme sataa. Ehdottomasti enemmän nyt kuitenkin kuin Uusi Suomi antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat sentään myöntää, että mielenosoittajia sen ikkunoiden takana oli se kolme sataa. Molemmat muuten raportoivat asiasta kulttuurisivuillaan. Toimittajat, valokuvaajat, tiedekirjailijat, kuvittajat jne. eivät siis ole väkeä, joiden ay-taistelu kuuluisi politiikan tai edes kotimaan uutissivuille. En kulttuuriin erikoistuneena toimittajana väheksy kulttuuria, mutta tässä tapauksessa kyseessä on selvä kannanotto medialta.

Ihmeen vähän meidän torppareiksi alistettujen, usein korkeakoulutettujen ja muutenkin erikoistaitoja omaavien, asia jaksoi kiinnostaa. En nähnyt Ylen 20.30 uutisia enkä alkuillan sähköisen viestinnän lähetyksiä, koska matkustin Sanomatalolle Lahdesta ja jäin Helsinkiin hetkeksi vielä istumaan kollegojen kanssa purkamaan tilannetta. Maikkarilla ei kymmenen uutisissa ollut mitään. En tiedän, että Nelosen uutisista oltiin yhteydessä Suomen Journalistiliiton asiamieheen.

Meistä mukana olleista aika monella oli kamera mukana. Hieno kuvakooste löytyy mm. Robert Linströmiltä ja toinen Matti Sulannolta.

Huomenna on siis takaraja sille, että saisi luovuttaa teostensa kaikki tekijänoikeudet maailmanloppuun asti Sanoma konsernille ja sen kaikille mahdollisille perillisille maailmankaikkeudessa. Ilman allekirjoitusta siis päättyy mahdollisuus tehdä töitä Sanomille. Emme allekirjoita!

Työn päivänä, kohta ilman tekijänoikeuksia?

Työn päivänä on hyvä pohtia sitä, miksi ja mitä työtä tekee. Olen ollut freelancer-toimittaja 15 vuotta ja kuukauden ja joutunut vasta viime kuukausina vakavasti pohtimaan, onko tässä mitään järkeä. Siitäkin huolimatta, että aloitin nämä hommat edellisen ison laman aikana eli 1994 ja tiedän, mitä on työskennellä taloudellisesti ankeissa oloissa. Mutta jos minulta joku silloin osti työtä, se yleensä tapahtui reilun pelin ehdoin.

Viisitoista vuotta sitten mediataloissa vielä hyväksyttiin, että tekijänoikeus on todella TEKIJÄN eli kirjoittajan, kuvaajan, graafikon tai vastaavan luovan työn OMISTAMA oikeus. Mainittu henkilö myy lehtijutuissaan, -kuvissaan, -piirroksissaan jne. juuri ko. oikeutta, mikä siirtyy pääsääntöisesti hänelle takaisin julkaisun jälkeen - siis jos ei ole toisin sovittu. Toisin sopiminen tarkoitti silloin yleensä sitä, että joku maksoi minulle enemmän useammasta julkaisusta ja vieläpä kertoi tarkkaan, mihin aviisiin tekstini oli menossa. Ja silloinkin saatoin ihan huoletta luovuttaa oman juttuni vaikkapa jonkin kansalaisjärjestön käyttöön ilman pelkoa siitä, että iso mediatalo tulisi ja nostaisi oikeusjutun. Minä tiesin, missä hengentuotteeni matkasivat.

Sanoma Newsin avustajilleen tarjoama avustajasopimus on nyt nostanut esiin ilmiön, joka on itse asiassa ollut useimpien mediatalojen tavoitteena jo vuosia. Mm. Helsingin Sanomia kustantavan Sanoman tarjoama avustajasopimus haluaa teoksen kaikki tekijänoikeudet (freelle ei jää oikeutta edes julkaista juttuja esim. omassa blogissaan), sysää hirveän määrän vastuita freelancerille ja vieläpä siirtää maksamisen 21 päivän päähän sisällön julkaisemisesta. Kuvioon kuuluu, että jos nimi ei paperiin ilmesty, työt loppuvat. Rahastahan tässä on kysymys, sillä tällä tavalla mediatalo saa käyttöönsä valtavat määrät sisältöjä, joita se voi sitten kierrättää ilmaiseksi kaikissa nykyään tunnetuissa ja tulevissa konsernin osissa.

Toiveikasta on, että tekijäjärjestöjen suuttumus avustajasopimusta ja suoranaista kiristystä kohtaan on viime päivinä noussut esille jopa Helsingin Sanomien omilla palstoilla ja esim. tänään Ylessä. Lisäksi lukemattomat muuut tiedotusvälineet ja bloggaajat ovat nostaneet asian esille, puhumattakaan tietenkään asiaa seuraavista järjestöistämme.

Keskustelupalstoilla ymmärrys näyttää olevan hyvin paljon meidän yksittäisten tekijöiden kannalta, mikä sekin on jollain lailla uutta tekijänoikeuskysymysten kohdalla. Enemmän olen aiemmin nähnyt lukijoiden kiivailevan sen puolesta, että esim. musiikin ja kirjallisuuden tekijänoikeudet pitäisi vapauttaa, jotta sisältöä olisi mahdollisimman paljon tarjolla ilmaiseksi.

En osaa arvioida, mikä merkitys massojen mielipiteillä on siinä, miten meidän freelancereiden käy isojen mediafirmojen rattaissa. Toivon kuitenkin, että tämä keskustelu saisi ihmiset tajuamaan, miksi jotkut vielä haluavat pitää kiinni juuri tekijän oikeudesta luomiinsa sisältöihin. Jos isot firmat pääsevät muuttamaan kaikki sisällöt pelkiksi rahantekokoneiden osiksi, laadunvarmistus voi hyvinkin unohtua matkalla. Kuinka käy haastateltavien oikeuksien, jos juttu kuvineen yhtäkkiä ilmestyykin ihan eri sävyisessä kehyksessä, kuin mihin hän kuvitteli haastattelun antavansa? Kuka pitää huolta faktojen paikkansapitävyydestä, kun juttua versioidaan eri pituiseksi ja eri näkökulmiin sopivaksi isossa koneistossa? Ja miksi kaiken rahan pitäisi valua vain ja ainoastaan isojen firmojen kassoihin?

Sillä toki, kysymys on rahasta myös tekijän kannalta. Alkuun palatakseni: tässä työssä selviäminen normaalilla työpanoksella on jo nyt hyvin vaikeaa, sillä palkkioita yritetään nipistää jatkuvasti pienemmiksi. Jos tekstini monistuvat jatkossa yhä tehokkaammin kymmeniin eri tarkoituksiin, vähenevät tilaukset joko minulta tai joltain muulta kollegalta.

Vielä on aikaa kirjoittaa adressi ja vielä on myös aikaa antaa Suomen Journalistiliitolle valtakirja neuvottelujen aloittamiseksi Sanoma Newsin kanssa. Toistaiseksi yrityksen edustajat ovat kategorisesti kieltäytyneet neuvotteluista, koska freelancerit ovat yrittäjiä, joiden kanssa kuulemma neuvotellaan vain yksitellen. Katsotaan, kuinka monta nimeä tarvitaan, jotta neuvottelupöytään päästään.

Liikkeellä on nyt iso joukko tekijänoikeuksien puolesta toimivia yhteisöjä: Suomen Journalistiliitto – Finlands Journalistförbund ry, Suomen freelancer-journalistit ry, Suomen tietokirjailijat ry, Suomen Kirjailijaliitto ry, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto, Finnfoto ry, Suomen Ammattiluonnonvalokuvaajat ry, Suomen Lehtikuvaajat ry - Finlands Pressfotografer rf, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, Finlands Naturfotografer rf, Suomen Mainosvalokuvaajat ry, Finlands Reklamfotografer rf, Suomen Ammattivalokuvaajat ry, Valokuvauksen opiskelijat r.y., Sarjakuvantekijät ry, Grafia ry, Kuvittajat ry, Suomen arvostelijain liitto ry.