Maanläheistä Muotohuoltamolla

Lahden Muotohuoltamolle kannattaa nyt poiketa, jos haluaa tuulettaa tapojaan katsella ympäristöään. Valokuvaaja Juha Tanhua ja kirjailija-toimittaja Heikki Saure ovat pystyttäneet "maanläheisen", poikkitaiteellisen ja monimerkityksisen näyttelykokonaisuuden

Juha Tanhua ja kolme valokuvattua Olavi Lanun veistosta

Lanun puistossa -osiossa Juha haluaa valokuvillaan muistuttaa lahtelaisia yhdestä upeimmista taidekohteistaan, Kariniemen Lanun puistosta. Olavi Lanun veistokset on pystytetty upeaan lehtoon 1980- ja 1990-luvuilla, minkä jälkeen luonnosta inspiraationsa saaneet teokset ovat saaneet päälleen Lanun toivomaa oikeaa luontoa kuten sammalta ja jäkälää.

Kuvansa Juha otti elokuussa päivällä, mutta salamalla valaistuissa kuvissa on taianomainen kesäyön tunnelma: vihreät lehdet loistavat kirkkaina ja valot tuovat jokaikisen muodon esiin veistoksista.

Heikki Saure ja alkuperäiset paperilaput

Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -projekti käsittää paperilappuja, joita hän keräsi maasta kymmenisen vuotta. Kriteerinä oli, että lapussa pitää olla jokin käsin kirjotettu merkki. Ostoslistojen ohella kadulta on löytynyt jopa pieni runokirja ja kaikenlaista filosofiaa. Kooste on valokuvattu ja koostettu myös runokirjaksi, joka äskettäin arvosteltiin jopa Parnassossa.

Kokonaisuutta tukee runovideo, jossa Heikki itse lausuu randomisti syntyneet runonsa lähes shamanistisella tempolla. Viisiminuuttinen toimii oikein hyvin.

Jos Muotohuoltamo ei ole vielä tuttu, nyt kipin kapin sinne. Lauantaina 12.11. eli huomenna herrat ovat luvanneet olla siellä itse paikalla selostamassa 10-14. Jos haluaa välttää taiteilijatartunnan, näyttely jatkuu vielä viikon verran eli 19.11. asti maanantaista perjantaihin 14-18 ja lauantaina 10-14.

Rohkeita ihmisiä

Kun eilen olin saanut loppuun Jukka Mallisen Joseph Brodsky -muotokuvan Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä, kävi niin kuin hyvän elämäkerran kanssa käy: syttyi tarve ryhtyä lukemaan Brodskyä itseään. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että olen lukenut Nobel-kirjailijalta vain Venetsiasta kertovan upean Veden peili -teoksen. Runoja en ole lukenut ollenkaan (nyt Mallisen kirjaan otettuja näytteitä lukuun ottamatta), vaikka Nobel tuli kai nimen omaan runoilijalle. Mallinen kertoo hyvin asiantuntevan ja oivaltavan oloisesti siitä, miten eri asioita Neuvostoliitosta karkoitetun kirjailijan tuotannosta arvostettiin lännessä ja siinä venäläisessä piirissä, joka Brodskyä luki. Lännessä Brodsky oli enemmän esseisti, mihin vaikutti tietysti kielen vaihtokin venäjästä englanniksi. Täytyypä tutustua ainakin Katastrofeja ilmassa -esseekokoelmaan, jossa Brodsky kirjoittaa mm. itselleen läheisistä runoilijoista ja kirjailijoista kuten Anna Ahmatovasta ja Osip ja Nadezda Mandelstamista.

Minulle Mallisen teoksessa antoisinta oli itse elämäkertaosuus, joka myös jo kuvaili asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti sitä, mitä, miten ja miksi Brodsky kulloinkin kirjoitti. Karkotus ensin Neuvostoliiton sisällä ja sitten länteen hioi kirjailijatimantin mutta myös kulutti miehen loppuun ennen aikojaan. Loppupuolella Mallinen (joka tunsi Brodskyn ja on laajasti sivistynyt slavofiili ja kirjallisuuden tuntija) menee teosanalyyseissään ja joissain selostuksissa esim. Brodskyn ja toisen venäläisen Nobel-kirjailijan, Aleksandr Solzhenitsynin, vahvasta keskinäisestä antipatiasta niin syvälle, etten jaksanut enää pysyä mukana. Hieno kirja kuitenkin.

Ennen Brodskyä tutustuin kirjan kautta rohkeaan naiseen, suomalaiseen Marketta Horniin, joka 2004 aloitti yhden naisen mielenosoitusmatkansa reppumatkailijana Aasiaan ja Australiaan. Matkan aikaan jo reippaasti yli viisikymppinen Horn kuvaa vuoden reissuaan teoksessaan Neljän Dollarin päivä (ilmestynyt pokkariversiona tämän vuoden alussa), jonka nimi jo kertoo paljon. Matka etenee halvoilla busseilla ja junilla alkuperäisväestön keskellä, yöpymään Horn pyrkii luostareissa ja muissa yhteisöissä, joissa hän voi tutustua paikallisiin ihmisiin ja maksaa oleskelunsa pääosin työllä. Hän tutustuu eri uskontoihin, naisen asemaan, köyhyyteen ja ympäristöongelmiin monelta eri kannalta.

Mielenosoitusmatkan yksi sisältö on vastustaa kertakäyttökulttuuria, minkä vuoksi Horn ei mm. suostu missään ostamaan pullotettua vettä tai käyttämään kertakäyttöastioita. Hän tekee oivaltavia huomioita ihmisten tavasta elää - etenkin tuhota maapalloa - ja on välillä raivostuttavan taipumaton ja pedantti.

Kirja kannattaa lukea ihan jo sen tietosisällön ja koettujen asioiden takia, mutta kokonaisuus on liian laaja ja tasapaksu, kun lähes jokainen päivä ja uusi liikenneväline tai majapaikka käydään läpi samanlaisella otteella. Vaikka Horn on kokenut monta erilaista maata ja kulttuuria ja jopa ääritilannetta, ne eivät aina erotu liian runsaan massan keskeltä. Toisaalta junnaaminen on myös tehokeino, josta voi saada edes kalpean aavistuksen matkan vaivalloisuudesta. Teksti perustuu Hornin matkan aikana kirjoittamaan blogiin ja sähköposteihin, mikä osaltaan selittää tekstin rakennetta.

Rakkautta on loppuun asti

Lukijan kannattaa lukea Aila Meriluodon Tältä kohtaa -päiväkirjateoksen esipuhe. Toimittaja Anna-Liisa Haavikko kiteyttää hienosti sen, miten monimuotoisesti teos valottaa kirjailijan elämää, antaa vahvan todistuksen aina ”tältä kohtaa”.

Meriluoto on todennut, ettei hänen tuotannostaan pitäisi ehkä lukea vain runoja tai päiväkirjoja, koska molemmat lajit tukevat toisiaan. Silti suosittelen tuoretta päiväkirjajulkaisua vaikkapa ensimmäiseksi tutustumiseksi Meriluotoon.

On se vain niin hienoa, kirkasta ja todistusvoimaista tekstiä myöhäisestä keski-iästä ja vanhuudesta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja loputtomasta kamppailusta kirjailijan ammatissa!

Tältä kohtaa alkaa maaliskuun 1975 yksinolosta ja päättyy tammikuussa 2004 vielä syvempään yksinäisyyteen. Puoliso, professori Jouko Paakkanen, on juuri kuollut. Lukija ihmettelee henkeään pidätellen, ettei Meriluoto mennyt siinä samassa.

Kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt avioliitto on yksi kirjan punaisista loimilangoista. Meriluoto sinetöi suuren rakkauden rehellisellä ja paikoin raadollisella kuvauksella myös liiton huonoista hetkistä.

Mies on säkenöivän älykäs ja viehättävä ja tarjoaa alussa seksuaalisen ilon, mitä ilman Meriluoto on saanut pitkään elää. Mutta hän on myös mieleltään epävakaa, kiihkeä tuhlari ja on viedä kaiken ilman Meriluodon ympäriltä. Yhteinen pakotie on alkoholi, jota Meriluoto on toki käyttänyt aiemminkin, mutta nyt siitä tulee todellinen ongelma.

Viimeiset sameat vuodet ovat välillä hyvinkin itkettävää luettavaa, mutta mitään sellaista ei ole, mistä ei voisi kirjoittaa. Meriluodon merkinnät alkoholismista, vanhenemisesta ja rappiosta käsittelevät isoja teemoja.

Omaishoitajaksikin hän ehtii, samoin kummankin lapset, klaani. Rakkautta on loppuun asti.

Klaani, ystävät ja kollegat ovat vahvasti läsnä, mutta päiväkirjan pää- ja näkökulmahenkilö on luonnollisesti Meriluoto. Hyvin usein hän kokee silti jäävänsä sivuosaan.

Lapset ja lapsenlapset vanhenevat, ystävät kuolevat ja loittonevat. Vanhemmiten alkaa väsyttää, kirjailija tunnistaa yhä useammin yksinäisyyden tarpeensa.

Kirjailijan kutsumustaan Meriluoto pohtii päiväkirjassa monelta kannalta. 1970-luvun Suomeen paluun jälkeen hän on ulkopuolinen, Peter Peter -avainromaanin jäljiltä kiistelty. Kirjoittaminen on silti ainoa tehtävä, ja itselleen on pakko vakuuttaa, että omat teokset ovat hyviä.

Arjen vaatimuksetkin painavat päälle, esimerkiksi kun häntä pidetään joutilaimpana hoitamaan sairasta äitiä. ”Sellaista on, kun on kirjailija – se ei ole toden tullen ammatti eikä mitään, kun ei ole konkreettista työnantajaa. Vaikka hommasta totisesti saa herkemmin potkut sisäisesti kuin mistään virka-asemasta.”

Jatkuvasti Meriluoto tuskailee toimeentulon kanssa, ja henkisesti satuttaa jäädä vuosikausia vaille apurahoja ja palkintoja. Erityisen kompleksinen suhde on pitkäaikaiseen kustantajaan WSOY:öön. Luottohenkilöksi jää lopulta vain Touko Siltala, jonka uusi kustantamo on myös Tältä kohtaa -teoksen kustantaja.

Teos on hieno huipennus Meriluodon elämäkerta-aineistoon pohjaaville teoksille. Hän on takuuvarmasti elänyt kirjailijalle sopivan elämän ja osannut kertoa sen myös lukijoille.

Ina Ruokolainen

Aila Meriluoto (toim. Anna-Liisa Haavikko): Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Siltala 2010, 441 s.

Kirja-arvio on julkaistu 12.10.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteystyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa (13.10.).

Runomaratoniin Mukkulan nurmelle

Sarjassani ilmaisia kulttuurielämyksiä kesässä: Mukkulan kartanon nurmella järjestettävä Lahden 14. Runomaraton jatkaa tänään eilen alkanutta Runous voi hyvin -festivaalia. Lähtölaukaus puoliltapäivin, ohjelmaa iltakymmeneen asti.

Tänä aamuna olen erityisen iloinen siitä, että aurinko näyttää sittenkin paistavan. Kesäsade ei ole yleensä vaarallista, mutta ulkoilmafestivaalille kuitenkin tuhoisaa.

Kuva on kahden vuoden takaa, jolloin olin (oik.) pääjärjestäjän asemassa, vieressä arabian kielen ja kulttuurin asiantuntija Faruk Abu-Chacra. Tällä kertaakin Faruk on mukana, sillä Runomaratoniin on saatu tapahtuman kautta aikojen ensimmäinen irakilainen runoilija Reem Kais Kubba, joka kertoo naisen asemasta arabikulttuurissa ja lausuu omia runojaan sodasta ja raukkaudesta.

Varsinainen teema keskittyy hyvinvointiin hyvin laajalla pensselillä mielenterveystyöstä leikkimielisiin maraton-juontajiin sekä unen ja runon paviljonkiin. Erityisen iloinen olen siitä, että pääsen kysymään pari kysymystä kirjailija Niina Revolta, joka on kirjoittanut hienon kirjan Arpi rintasyövän kanssa kamppailustaan. Ja kannattaa toki muistaa myös Poetry Slam -lavarunouden kisa, jossa kuka hyvänsä voi omien runojen esityksellään päästä kokemaan hetken tähteyttä!

Onneksi en ole tänään kuitenkaan sen isommassa roolissa, sillä jo eilisen runopaneelin Onko urheilu runollista - voiko runoilija urheilla? vetäminen kävi ihan työstä. Ravintola Voiton yleisö onneksi tuntui hyvin tyytyväiseltä tilaisuuteen, jossa selostaja emeritus Paavo Noponen kertoi muistojaan ja antoi ääninäytteitä mieleenpainuvimmista selostuksistaan, esikoisrunoilija ja entinen maajoukkuemaalivahti Pertti Alaja pohti kirjoittamisen ja pallon suhdetta, kirjailija-yritysvalmentaja Cristina Andersson alusti voittamisesta ja fanirunoudesta ja kirjailija-toimittaja Kalle Veirto avasi keskustelua urheiluselostamisen muutoksesta. Hyvin hommansa hoiti myös golfammattilainen ja musikantti Riku Aarnio, joka esitti omasta tuotannostaan Pelicansin kannustuslaulun lisäksi herkempiäkin esimerkkejä.

Edit: lisäsin kuvan Runomaratonin infossa keväällä syödystä runokakusta, jonka kuorrutuksen koristeena saimme luvan käyttää Pertti Alajan runoa Seison lippuluukulla hänen runokokoelmastaan Hyvää yötä, Kleopatra.

Lastenkirjallisuuden ja runouden ääressä

Olen niitä lukijoita, joilla on usein vähintään kaksi kirjaa kesken. Nyt niitä on ainakin viisi, kun luen sekä yksityisesti että töiden puolesta. Viimeinen Harry Potter on ensimmäistä kertaa yksityistä osastoa, aiemmin olen arvostellut kakkosta lukuunottamatta jokaisen. On ihan mukava lukea tarinaa nyt omassa rauhassa, sillä aiemmin on aina pitänyt tehdä samalla muistiinpanoja ja edetä hommassa tosi rivakasti. Parinsadan sivun jäljiltä en ole niin koukuttunut, että kuitenkaan olisi pakko varastaa lukuaikaa töiltä. Urakka jatkuu illalla sängyssä (tai aikaisintaan iltapäiväkahvikupin ääressä). Mutta Lahden Kirjamessuille ensi viikonvaihteessa aion kumminkin mennä kuuntelemaan Jaana Kapari-Jattaa hänen suomennoksistaan.

Tällä aasinsillalla voinkin antaa kaksi lukuvinkkiä toisessa roolissa, messujen haastattelijana. Runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka on monien runokirjojen tapaan ohut mutta todella tiivistä luettavaa. 62 sivua naiseudesta eivät tyhjentyneet vielä parilla lukemisella, joten todella odotan kirjailijan tapaamista sunnuntaina klo 11.
Ihan toisenlaiseen tunnelmaan pääsin Nopoloiden Risto Räppääjän kaverikirjan kautta. Hihittelin testien ja ystäväkirjan kysymysten parissa mielessäni sisareni 10- ja 6-vuotiaat Räppääjä-fanit. (Heidän kanssaan kävin myös tsekkaamassa kirjoista tehdyn Risto Räppääjä -filmin, mikä taisikin olla yksi olemattoman hiihtolomani parhaista elämyksistä). Sunnuntaina klo 13.30 on sitten mahdollisuus kuulla Tiina Nopolalta, mitä hän on vastannut kaverikirjan kysymyksiin.

Ja kyllä, tämä on mainos, vaikka en saakaan haastatteluista mitään palkkaa. Toivon, että kirjamessut voivat onnistua myös Lahdessa, jossa on kuitenkin paljon sekä lukevia että kirjoittavia ihmisiä. Kirjallisuuden ympärillä kun tapahtuu niin paljon positiivista lausumisesta lapsille lukemiseen. Ja onhan siellä tyttäreni luotsaama teatteriryhmäkin tarjoamassa maistiaisia tulevasta ensi-illasta, Minna Canthin Sylvistä. Lisää Theatrum Olgan näytelmästä kuulen myös tämän päivän ennakkoinfossa. Tytärtä kun ei ole viime aikoina juuri näkynyt, sen verran aikaisin aamulla hän on produktiota lähtenyt työstämään ja myöhään yöllä raahautunut tänne toiseen kotiinsa, kun ei ole enää turvallisuussyistä jaksanut ajaa omaansa.

Tervetuloa, Tarina

Harvoin ilahdun tai edes kiinnostun minkään kauppaliikkeen avaamisesta. Mutta fanfaarit ovat paikallaan, kun Lahden kaltaiseen kaupunkiin (tai mihin tahansa) perustetaan riippumaton, pelkästään kirjallisuuteen keskittynyt kirjakauppa. Kirjakauppa Tarina on saanut ovensa auki Vapaudenkadulla ja kirjahyllyihinsä mielenkiintoisen sekavasti laatukirjallisuutta. On kuvakirjoja, runoja, taidetta, tutkimusta, runoja, romaaneja... Pienkustantamojen teoksia, omakustanteita, näyttelykirjoja, klassikkopokkareita...

Olimme ystävän kanssa juuri surkutelleet sitä, miten huonosti ketjukirjakaupoissa edes enää tunnetaan kirjallisuutta. Tarinassa vaikutti siltä, että omistaja Tuulikki Norrlinin kanssa voi ihan oikeasti myös keskustella nimekkeistä ja sisällöistä. Kaupallisen koulutuksen saanut, kirjallisuutta harrastava kauppias vakuutti lähteneensä liikkeelle tietoisena kirjakaupan reaaliteeteista, mutta kuitenkin laskelmansa tehneenä. Tulossa on myös tapahtumia, ainakin kirjojen luentaa. Kehotan kaikkia paikallisia kirjallisuuden harrastajia ainakin piipahtamaan puotiin, jossa ei tarvitse väistellä krääsäkoreja matkalla kirjahyllylle ja lukunurkkaukseen.

Ja aurinko palasi takaisin

Uskon, että Mukkulan kirjailijavieraat antoivat anteeksi suomalaiselle kesäsäälle viimeistään kansainvälisen runoillan tauolla, kun ilta-aurinko alkoi kuivattaa ja kullata Vesijärven rantaa Sibeliustalon edustalla. Yöllä paistava aurinko ei tuntunut olevan liian paha klisee kovin oppineelle runoilijajoukolle, joka oli joutunut palelemaan päiväkeskustelunsa ajan ahtaassa teltassa rankkasateen takia.

Suomalaiselle kuulijalle kansainvälinen runoilta on sopivasti aisteja hämmentävä tilaisuus. Harva meistä osaa puoliakaan illan aikana kuulluista kielistä (tänään mm. sloveniaa, viroa, italiaa, ranskaa, saksaa, puolaa, bulgariaa...), mutta illan suola ovat nimen omaan alkukieliset esitykset. Seuraaminen on tehty jopa helpoksi, sillä osa runoista on suomennettu, osa käännetty myös englanniksi. Kielistä innostuneet voivat testata kykyään pysyä käännöksen avulla lukijan tahdissa, loput voivat sulkea silmät ja antaa kielen muuttua musiikiksi. Aika usein kirjoittaja välittää oman runonsa rytmin niin hyvin, että se kertoo jotain myös sisällöstä.

Minua puhutteli tänä iltana kolme runoilijaa, eri syistä. Saksalaisen Martin Jankowskin runot tehosivat alkukielellä ja Jankowskin aksentilla, etenkin Tyhjäntoimittajan loppu eli Das Ende eines Taugenichts. Raija Nylanderin käännös on hauska ja oivaltava, mutta silti harmittaa, ettei lehtiseen ole painettu myös alkukielellä ajatusta: "tutkin hämmästyneenä/ samppoopullon etikettiä/ sen merkki oli manna/ mutta valmistajana/ tunnettu saksalainen kemian tehdas"
Virolaisen Hasso Krullin runo Hunaja puolestaan kertoi aivan hillittömän tarinan hunajaa myyvästä ja maailman tapahtumia arvioivasta Väinöstä. Krullin vironkielinen esitys ei minulle auennut, vaan sitä kuunnellessa olin täysin Hannu Oittisen suomennoksen varassa.
Haitilaissyntyinen, Ranskassa asuva runoilija Elvire Maurouard oli sekä olemukseltaan että esitykseltään täysin yhtä runonsa Koskapa minä olen musta / Puisque je suis noire kanssa. Kielitaitoni ei millään olisi riittänyt seuraamaan ranskankielistä runoa ilman Lotta Toivasen suomennosta, mutta myös Mauroardin rytmitys oli mestarillinen.

Eikä pidä unohtaa suomalaispanosta, Claes Anderssonin jazzhenkistä soittoa tilaisuuden aluksi ja väliajalla. Ja se aurinkokin tuli takaisin, juuri sopivasti ennen keskiyön jalkapallo-ottelua Suomi vastaan muu maailma. Sinne en enää jaksanut lähteä, sateessa siinneiden hyttysten syötäväksi. Kirkas loppuillan aurinko oli ihan vaikuttava myös kotimatkalla Lahden keskustaan.

Salarakkaita runoja

Pakkohan tätä on mainostaa, ihan viran puolesta. Lahden Runomaraton siis järjestää 13. runokilpailun, jonka aihetta ei oikein voitu ohittaa, kun se oli hallituksessa kerran ääneen lausuttu: salarakas. Sen verran moneen suuntaan ideat alkoivat lennellä, että tuskin tarvitsee pelätä kilpailuun tulevien runojen sisältävän pelkästään ex-Sussujen paljastuksia.

Itse asiassa runokilpailun tuomariston puheenjohtaja, runoilija Vilja-Tuulia Huotarinenkin kehottaa: "Jätetään lööppien salarakkaat rauhaan, ja tutustutaan niihin ikiomiin sydänkäpyihin. Voin kertoa salaisuuden: ei niidenkään tarvitse olla ihkaeläviä, vaan ne voivat olla kirjoittajaminän kainaloisia, jotka syntyvät vain runoon."

Jos jotakuta runottaa, osallistumisohjeet ja lisäinspiraatiota pohdintaan saa Lahden Runomaratonin sivustolta.

Satuja ja runoja kirjamessuilla

Wilson Kirwa sadunkertojana Kirjamessuilla
Originally uploaded by InaRuo.

Tuli vietettyä päivä töissä Kirjamessuilla. Se oli jatkoa käänteiseen syyslomaani, jolla olen tehnyt päällekkäin freelancetoimittajan, viestinnän opettajan ja järjestösihteerin hommia, vieläpä osallistunut ay-toimintaan. Koska kaikki liikuntaharrastukset ovat olleet lomalla (enkä niihin olisi ehtinytkään), selkä tietysti on siinä kunnossa, kuin se kirjoittavilla ihmisillä liian usein on. Ja bloggaaminenkin on jäänyt.

Mutta asiaan. Olin Helsingin kirjamessuilla järjestämässä tiedotustilaisuutta ja päivystämässä kojulla, siis toisella puolella kuin yleensä. Sehän ei ole toimittajille enää mitenkään tavatonta, ovathan esimerkiksi Ylen ja Helsingin Sanomien toimittajat suorastaan omien osastojensa tähtiä. Mutta minä olinkin pienen sanataideyhdistyksen, Lahden Runomaraton ry:n, kojulla, jossa ei automaattisesti parveile isoja yleisömääriä, suurten mediatalojen toimittajia tai edes kovin monia tavallisempia freelancer- tai vakitoimittaja-tuttuja. Yksi lastenlehden toimituspäällikkö sentään haki uunituoreen runokirjamme Liian iso karuselliin ja lupaili arvostelua.

Mieltä lämmitti tungos, joka vallitsi läheisessä Topeliuspuistossa, kun Wilson Kirwa esiintyi sadunkertojana. Kirwa ei ole pelkkä mediailmiö, vaan osaa vangita lapsiyleisönsä. Olen myös iloinen Kärkölässä toimivan Pieni Karhu -kustantamon puolesta, että sillä nyt on mahdollinen megahitti eli Kirwan satukirja ohjelmassaan. Ei ole helppoa pienkustantamoiden pärjätä isojen kanssa kilpailussa, siitä olen keskustellut tämänkin kustantajan kanssa aika ajoin.

Omat seikkailut vaihtoehtoisen kirjallisuuden parissa jäivät vähiin, osittain kiireen, osittain tungoksen takia. Huomenna yritän vielä yhyttää kaikki vähänkin runojen kanssa toimivat tahot. Ja jos sitä ehtisi vielä antikvariaattipuolelle...

Virallinen huomautus: aloitan työt osa-aikaisena Lahden Runomaraton ry:n pääsihteerinä marraskuun alussa.

Paluu Mukkulaan kirjojen kautta

Lomailin peräti viisi viikkoa, mutta luin ehkä vähemmän kirjallisuutta kuin koskaan. Syytellä voi vaikkapa hienoja säitä sekä sieni-, marja ja remonttihulluutta. Lähempänä totuutta on varmaan lyhytjännitteisyys, joka iskee aina samalla, kun yritän päästä spontaaniin lomatunnelmaan.

Jotain sentään toteutin ajatuksestani syventyä kirjailijoihin, joista sain esimakua Mukkulan kirjailijakokouksessa. Ensimmäiseksi Lahden kaupunginkirjaston jonotuslistalta sai käsiini José Luis Peixoton romaanin Tyhjä taivas, joka on ilmestynyt tänä vuonna Tarja Härkösen suomennoksena. Sitähän on mainostettu kertomisen magiana, ja kieltämättä juuri tuo luonnehdinta houkutti myös minua, kun olin kuunnellut kirjailijan lähes shamanistisen monotonista lausuntaa omalla kielellään Mukkulan maanantain kansainvälisessä runoillassa.

Piexoton kieli onkin kaunista, portugalilaisen maalaiskylän maisema armoton ja tarina pohjattomassa murheessaan syövereihinsä imevä. Mutta olisinko sittenkään selvinnyt urakasta, jos lomalle ei olisi osunut kahta yötä makuuvaunussa ja kahta rovaniemeläisessä hotellissa? Edes pieni toivonkipinä olisi selittänyt minulle, miten ylipäänsään Portugalin maaseudulla (tai muissa jumalanhylkäämissä paikoissa) enää elää ihmisiä. Enpä muuten löytänyt netistä äkkihaulla yhtään arviota Peixoton kirjasta.

Toinen Mukkulan kirjailija, Colin McAdam, ei hänkään kaunistele tai sievistele kertoessaan tarinaansa Jotakin suurta (2005, suom. Hilkka Pekkanen). Tarina kertoo rakennusuarkoistijan ja byrokraatin törmäyksestä 1970- ja 1980-lukujen Ottawassa, mutta ehkä vielä enemmän perhe-elämän vaikeudesta tilanteessa, jossa rahan- ja työnteko on tärkeämpiä kuin ihmissuhteet. Ja onhan hommaan saatu mukaan alkoholismikin, joka ei totisesti ole kaunista katsottavaa, vaikkei päähenkilö Jerry McGuinty sitä vaimossaan Kathleenissa näekään ennen kuin maksakirroosi on vähällä tappaa vaimon.

Tämäkin kirja oli ehdottoman taitavasti kirjoitettu ja suomennettu rakennustyöläisten kiroilua myöten, mutta jokin tökki. Parhaiten sain kiinni Jerryn ja tämän perheen henkilöistä, vieraammiksi jäivät byrokraattina ja ihmisenä henkinen surkimus Simon sekä tämän ihastukset. Ja vähän lopussa tuntui siltä, että kirjailijalle oli tullut kiire saada kertomuksensa valmiiksi. Hyvä niin, muuten minäkään en olisi vielä valmis...

Seuraavana pöydälläni odottaa Pauls Bankovskisin Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia. Vähän jo hirvittää takakansitekstin aloitus: "Salaperäinen ja kammottava, selittämätön ja paha on maailma." Mutta nyt sentään lupaillaan huumoria.

Löytyisiköhän Mukkulan tarjonnasta jotain, mikä ei ole ihan yhtä pahasti keskipäivän auringon, rakennustyömaiden tai katuojien raaistamaa? Ja mihin olen unohtanut naiset?