Kannanotto lahtelaisen taidekoulutuksen puolesta

Taideinstituutin lakkauttaminen

Lahden ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee 15.12 vastinetta Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykselle Lahden taideinstituutin lakkautuksesta. Lopullisen päätöksen vastineesta tekee Päijät-Hämeen koulutuskonsernin hallitus 21.12. Jokainen tietää, että Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykset ovat esityksiä. Paikallisen tason tahdolla ja päätöksillä on asiassa lopullinen vastuu.

Vuodesta 1971 lähtien toiminut koulu lukeutuu maamme arvostetuimpiin taideoppilaitoksiin. Sen merkitys ei rajoitu vain Lahteen, vaan se on olennainen osa suomalaista kuvataidekenttää. Viimeisimpiä hyviä uutisia Lahden Taideinstituutin luovan voiman kanavoimistaidoista on se, että instituutin entinen oppilas Anssi Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla.

Kuvataiteen moniottelija Erkki Pirtola, joka on opettanut Lahden Taideinstituutissa 1990-luvulta lähtien, toteaa, että Lahden Taideinstituutti on kehittynyt yhdeksi maamme johtavista opinahjoista (12.12.2011 voima.fi). Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, sanoo Pirtola ja lisää, että siksi mielikuvitusta ja tunneaivoja on koulutettava. Lopetuspäätös kuulostaa Pirtolan mielestä yhtä absurdilta kuin, jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä.

Viime perjantain Helsingin Sanomien Näkökulmassa kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja puolestaan kirjoitti Suomen olevan niin pieni maa, että jos taidekoulutusta keskitetään vain korkeakoulupaikkakunnille, tuloksena on entistä pienemmän eliitin hyväksymää oikeaa taidetta. Taidekoulut ole yksiköitä, joita voi perustaa ja lakkauttaa numeroiden perusteella. Ei ymmärretä, että taidekoulujen laatu perustuu ansaittuun arvostukseen. Kun yksikkö lopetetaan, ei sitä enää synnytetä uudestaan. Kuvataideopiskelun paikkoja ei voi arpoa ja säädellä tarpeen mukaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hoito- ja matkailualan, sivaltaa Halmetoja.

Lahden taideinstituutin merkitys Lahden kaupungin visuaaliselle kulttuurille on aivan olennaista. Sen kautta lahtelainen kulttuurielämä on saanut jatkuvasti uutta nuorta pääomaa taidekehyksiinsä. Taiteilijaseuran uusista jäsenistä suurin osa tulee Lahden taideinstituutista. Ja jäädessään Lahteen nuoret taiteilijat vilkastuttavat kaupungin henkistä elämää.

Hilkka Silvekosken säätiö on keskittynyt nuorten taiteilijoiden tukemiseen, muun muassa jakamalla apurahoja. Säätiön mielenkiinto kohdistuu näin ollen Lahden Taideinstituuttiin nuorien taiteilijoiden kouluttajana. Siksi Säätiön hallitus kannustaa Lahden ammattikorkeakoulun johtoa vielä miettimään, mitä kaikkea Lahden Taideistituutin lakkauttaminen Lahden kaupungille ja sen imagolle tulisi merkitsemään.

Hilkka Silvekosken säätiön hallitus

Jarmo Tevajärvi  pj.

Terhi Kaakinen

Ina Ruokolainen

Tiina Salmi

Annukka Visapää

Punapaitojen muistelut ovat elävää hiihtokulttuuria

Kun Veikko Kankkonen oli voittanut normaalimäen olympiakultaa 1964, moni suomalainen pikkupoika nosti pipoa vähän ylös takaraivolta oman urheilusuorituksensa jälkeen. Lahden Hiihtoseuran punapaitojen merkitys idoleina ja urheilusankareina oli suuri, vaikka media ei vielä seurannutkaan heidän jokaista askeltaan.

”Viki” Kankkonen on yksi muistelijoista Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda -teoksessa, johon on kirjattu ylös merkittävä määrä hiihtourheilun historiaa. Yhteensä kirjaa varten on haastateltu lähes sata 1910-1950-luvuilla syntynyttä mäkihyppääjää ja lajin vaikuttajaa.

Suurtyön haastattelijoina tekivät kaksi aitoa punapaitaa, Pekka Kivistö ja Antero ”Napu” Verto, jotka keräsivät muhkeat 280 tuntia muistoja. Keijo Laiho puolestaan keräsi valokuva-aineistoa kotialbumeista Lahden Hiihtomuseon dokumenttien lisäksi.

Keruutyö on kannattanut, sillä kirja on täynnä kiinnostavaa ja harvinaista materiaalia, josta graafinen suunnittelija Osmo Penna on rakentanut upean kokonaisuuden.

Punapaidat ei ole urheiluhistoria tilastoineen eikä edes pelkkä urheilukirja. Pääosassa on toki mäkihyppy – tai erikoismäenlasku – mutta sen kautta tarkastellaan paljon laajemmin lahtelaista ja suomalaista elämänmenoa. Kyse on suomalaisesta populaarikulttuurista ja sotienjälkeisen Suomen miesten yhteisöllisyydestä.

Kirjoittajista Antti Karisto on sosiaaligerontologian professori, professori Pekka Laaksonen taas kansanperinteen tutkija. Kirjan esipuheessa he ilmoittavat olevansa entisiä lahtelaisia pikkupoikia ja urheilun ystäviä.

He siteeraavat lahtelaissyntyistä runoilijaa Risto Ahtia: ”Miksi lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikki lahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.”

Näkökulma toimii, sillä tässä teoksessa kerrotaan lahtelaisten mäkimiesten kultakaudesta 1900-luvun alusta 1960-luvulle, jolloin ”kaikki” vielä hyppäsivät. Ikämiehet muistelevat pikkupojan innolla ensimmäisiä pelottavia hyppyjä niin pikkutösissä, Karpalon puumäissä kuin kunnioitusta herättävässä Isossakin.

Tösä muuten on aito päijäthämäläinen termi, jolla viitataan sekä lumesta muokattuihin että rakennettuihin hyppyreihin. Lahdessa tösärinteitä riitti, sillä kaupunki sijaitsee Salpausselän harjujen kattilassa.

”Pikkupoikien itse improvisoimista tösistäkin on vedetty hirveellä konalla eli rohkealla nojalla. Niissä tosin on myös helposti rypässy tai kyntäny”, kirja kuvaa elävästi mäkihypyn ja kielen suhdetta.

Samanlainen ote säilyy läpi tekstin myös kertoessaan huippuhyppääjistä kuten Niilo Halosesta, Eino Kirjosesta ja Kärkisen veljeksistä Juhanista ja Kalevista. Sankaritarinoiden vieressä kulkevat kuvaukset puutteellisista varusteista, solisluunsa ja suksensa katkaisseista epäonnisista ja sodissa kuolleista mäkitoivoista.

Ja jos joku ei tiedä, mistä punapaidat saivat nimensä: himoittu ja kadehdittu tummanpunainen villapaita tupsupipoineen oli pitkään Lahden Hiihtoseuran virallinen kilpailuasu ennen hyppyhaalareiden ja -kypärien aikaa.

Ina Ruokolainen

Antti Karisto ja Pekka Laaksonen: Punapaidat. Lahtelainen mäkilegenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo – Hiihtomuseo 2011. 250 s.

Kansikuva: Antero Verto, Antero Immonen ja Timo Mäkinen Iitin Sitikkalassa. Kuva: Pekka Kivistö.

Kirjajuttu on julkaistu Hiihto-lehdessä 5/2011.

Vähän ja paljon sanoja

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Uneton New Yorkissa

Michael Cunninghamista on väitetty, että hän kirjoittaa täydellisiä lauseita. Ajatukseen havahtuu usein lukiessaan kirjailijan uusinta teosta Illan tullen. Kiitos kuuluu tietenkin myös suomentajalle, Laura Jänisniemelle!

Otetaan vaikka tiivistys päähenkilöiden, Rebeccan ja Peterin maailmasta, kun heidät esitellään lukijoille matkalla juhliin: ”Taksikuskilla on tietysti oma tarinansa, eikä takapenkillä istuva hyvin pukeutunut keski-ikäinen pariskunta liity siihen millään tavalla.”

Tai kun kirjailija ensimmäistä kertaa kuvaa Peterin yövalvomista ikkunan ääressä: ”..joinakin öinä neljännessä kerroksessa palaa valo, Peter kuvittelee että siellä on toinen huonouninen, toivoo – ja pelkää – että tuo ihminen tulisi ikkunaan ja näkisi hänet…”

Kirjailija tunnetaan parhaiten Pulitzer-palkitusta ja filmatusta romaanistaan Tunnit, jossa hän kuvasi päivän ajan Virginia Woolfin ja kahden muun naisen kamppailua tukahduttavaa elämäänsä vastaan. 

Muissakin kirjailijan teoksissa henkilöillä riittää sisäisiä epäilyksiä, olivat he sitten kirjoittajia, äitejä, hippejä tai muita elämäntaiteilijoita. Cunninghamilla on myös taito kutoa ihmistensä ympärille monikerroksisia, tosia ja kiinnostavia maailmoja. 

Tällä kertaa tosin pohdin, pitääkö lukijan kestää hiukan liikaa taidetriviaa, joka tuntuisi edellyttävän vuosittaista galleriakierrosta New Yorkissa. Illan tullen -kirjassa 44-vuotias Peter pitää kohtalaisen menestyvää taidegalleriaa, hieman nuorempi Rebecca johtaa huonosti kannattavaa taidelehteä. 

Yhdessä ja erikseen pariskunta tapaa taiteen ympärillä pyöriviä rikkaita ja kuuluisia, menestyksestä haaveilevia tuhertajia ja joitain oikeitakin taiteen rakastajia. Tärkeät nimet ja niiden tunnistaminen ovat heidän maailmaansa.

Harrisien parisuhde on ärtyneen kohteliaalla tasolla, seksi rutinoituneen sujuvaa. Bea-tytär on lähtenyt kotoa, tilalle tupsahtaa Rebeccan paljon nuorempi veli Mizzy.

Ensimmäisestä keskustelusta lähtien lukija tietää, että huumeista (ehkä) toipuva Mizzy tuo vaikeuksia. Alitajuisesti sen tietävät myös Rebecca ja Peter, mutta kummallakin on omat syynsä suostua vaimon pikkuveljen majoittamiseen.

Näkökulma on Peterin, joka nuoren Mizzyn kautta palaa etsimään vaimoaan nuorena, aidsiin kuollutta homoveljeään ja sitä kohtaa, jossa hän kadotti yhteyden omaan tyttäreensä. 

Suhde Mizzyyn etenee tasolle, jossa Peter ei enää tunne pelisääntöjä. Öisten ikkunoiden ääressä hän joutuu miettimään, olisiko valmis hyppäämään ulos elämästään vai tarttuisiko johonkin turvallisempaan muutokseen. Loppujen lopuksi päätös ei edes ole hänen.

Illan tullen saa minut lukijana sekä ihastumaan että raivostumaan. Nämä newyorkilaiset keski-ikäiset ja -luokkaiset hahmot kipuilevat enemmän kuin kärsivät. Eivät he juuri kehity, vaikka ympärillä kuollaan ja joudutaan perikatoon.

Ja kuitenkin Cunningham onnistuu kuvaamaan New Yorkin taidepiirejä niin, että ahmin kolmesataa sivua sen elitistisiä ongelmia. Uskon, että kirjailijan Suomen vierailulla marraskuun puolivälissä on taas pitkät jonot kirjakaupassa.

Ina Ruokolainen

Michael Cunningham

Illan tullen

Suom. Laura Jänisniemi. Gummerus 2011, 301 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 14.11. ja Etelä-Suomen Sanomissa 21.11.2011.

Unohdus ja sen selitys

Sain tänään kahdelta suunnalta muistutuksen, että olin unohtanut luettujen kirjojen listauksestani Juha Itkosen teoksen Seitsemäntoista. Ensin ruotsinsuomalainen kollega kiitti pokkaria, jonka annoin hänelle syksyllä yhteisellä Tanskan kurssillamme. Ja sitten satuin vilkaisemaan ystäväni blogiin Neljännen kerroksen kirjoituksia, jossa hän niin ikään kertoo unohtaneensa listata kirjan omiin luettuihinsa.

Mikä ihme saa kaksi kirjallisuuden ystävää unohtamaan ihan kelpo kirjan? Ystäväni selitystä en vielä tiedä, mutta minua häiritsi ainakin teoksen jako kahteen täysin erilliseen osaan, joista ei sitten syntynytkään siitä suurta oivallusta.

Parhaimmillaan Itkonen on kuvannut päähenkilöidensä hyvin häilyviä identiteettejä niin mestarillisesti, että se jossain kohtaa piilevä iso yllätys onkin sitten täysin luonnollinen. Mutta tällä kertaa näiden ihmisten irralliset ajatukset, teot ja toiveet eivät vain jotenkin tarttuneet edes lähimuistiini. Ja kuitenkin: kun sain nämä muistutukset, pystyin palauttamaan heti mieleeni muutaman hyvinkin vaikuttavan kohdan romaanissa.

Hmm. Olen vähän ymmälläni. Tai sitten vain pitää hyväksyä, että paljon lukevalta menee myös runsaasti ohi.

Maanläheistä Muotohuoltamolla

Lahden Muotohuoltamolle kannattaa nyt poiketa, jos haluaa tuulettaa tapojaan katsella ympäristöään. Valokuvaaja Juha Tanhua ja kirjailija-toimittaja Heikki Saure ovat pystyttäneet "maanläheisen", poikkitaiteellisen ja monimerkityksisen näyttelykokonaisuuden

Juha Tanhua ja kolme valokuvattua Olavi Lanun veistosta

Lanun puistossa -osiossa Juha haluaa valokuvillaan muistuttaa lahtelaisia yhdestä upeimmista taidekohteistaan, Kariniemen Lanun puistosta. Olavi Lanun veistokset on pystytetty upeaan lehtoon 1980- ja 1990-luvuilla, minkä jälkeen luonnosta inspiraationsa saaneet teokset ovat saaneet päälleen Lanun toivomaa oikeaa luontoa kuten sammalta ja jäkälää.

Kuvansa Juha otti elokuussa päivällä, mutta salamalla valaistuissa kuvissa on taianomainen kesäyön tunnelma: vihreät lehdet loistavat kirkkaina ja valot tuovat jokaikisen muodon esiin veistoksista.

Heikki Saure ja alkuperäiset paperilaput

Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -projekti käsittää paperilappuja, joita hän keräsi maasta kymmenisen vuotta. Kriteerinä oli, että lapussa pitää olla jokin käsin kirjotettu merkki. Ostoslistojen ohella kadulta on löytynyt jopa pieni runokirja ja kaikenlaista filosofiaa. Kooste on valokuvattu ja koostettu myös runokirjaksi, joka äskettäin arvosteltiin jopa Parnassossa.

Kokonaisuutta tukee runovideo, jossa Heikki itse lausuu randomisti syntyneet runonsa lähes shamanistisella tempolla. Viisiminuuttinen toimii oikein hyvin.

Jos Muotohuoltamo ei ole vielä tuttu, nyt kipin kapin sinne. Lauantaina 12.11. eli huomenna herrat ovat luvanneet olla siellä itse paikalla selostamassa 10-14. Jos haluaa välttää taiteilijatartunnan, näyttely jatkuu vielä viikon verran eli 19.11. asti maanantaista perjantaihin 14-18 ja lauantaina 10-14.

Niitä muita luettuja

Keväällä päätin, että kirjaisin ylös kaikki lukemani kirjat. Luulen ja pelkään taas unohtaneeni useita, mutta tässä joitain niistä teoksista, jotka eivät muista syistä ole esiintyneet tässä blogissa:

Gerald V. Kuss: Matka miesten maahan. Suomentanut Raimo Seppälä. Kirjayhtymä 1968. Sain Grönlantia käsittelevän matkakirjan lahjaksi ystävältäni ennen syksyn opintomatkaani. Yllättävän moni ennakkoluulo ja jokunen faktakin on vielä voimissaan. Yksi nappimääritelmä ei ole muuttunut yli 40 vuodessa mihinkään: "...silmiemme edessä 'Euroopan säätehdas'. Täällä 'tehdään' tänään huomispäivän sää." Tosin tähänkin voisi huomauttaa, että nykyisin puhumme globaalista ilmastosta, emme vain eurooppalaisten säästä.

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta. Alkuperäisteos julkaistu 2004 (Otava); pokkariversion tietoja en pääse enää tarkistamaan, sillä jätin matkalukemiseksi ostetun kirjan hotelliin. Fantasianuorisokirja on ihan kelpo esikoisteos sarjassaan.

Diana Gabaldon: Muukalainen. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tämänkin kirjan ostin mukaan pokkariversiona ja jätin sen ystäväni kotiin, joten tarkemmat tiedot eivät ole enää tallessa. Olen iloinen, että lopultakin luin edes yhden Gabaldonin supersuosituista historiallisista romaaneista, joita ystäväni Anuirmeli on toki useita kertoja suositellut. En ole ihan tällaisen kirjallisuuden kohderyhmää, mutta ihailen kirjailijan (ja suomentajan) suurta tietomäärää ja kykyä kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kulttuureissa. Ja olihan se mukava hotellihuoneen yksinäisyydessä hetkittäin heittäytyä myös romanttisiin juonenkäänteisiin. Saattaisi tehdä hyvää joskus kotonakin...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. Atena-kustannus. Sopivasti annostellut filosofiset pohdinnat avaavat välillä uusia ovia Muumilaaksossa, toisinaan taas jäävät hieman raapaisuiksi. Matkani loppui ennen takakantta, joten otin kirjan takaisin kotiin ja aion vielä lukea loppuun jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2011. Lohdullista, että Hustvedt on palannut täysveriseksi romaanikirjailijaksi epäonnistuneen Vapisevan naisen jälkeen. Laatutyötä mutta kuitenkin väliteos, jonka luin parissa illassa.

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009. Lukupiirikirja, josta keskustelemme ensi keskiviikkona, joten viisainta olisi olla vielä sanomatta mitään. Sanonpa kuitenkin: jos omat lapsuuden erokokemukset ovat näin hurjia, ymmärrän. Mutta sittenkin vähän raivostuttaa, että ilmiselvästi sairas paha äitipuoli on vain sitä ja siksi jollain lailla epäuskottava. Ihailen kuitenkin kykyä kirjoittaa sekä lapsen että isoäidin näkökulmista.

Suurmiesten historiasta syntyi verevä romaani

Kanadalainen Annabel Lyon ei antanut periksi, kun kustantaja epäili hänen ideaansa historiallisesta romaanista ilman naispäähenkilöä ja rakkaustarinaa. Onneksi, sillä filosofi Aristoteleen ja valloittajakuningas Aleksanteri Suuren hedelmällisen ristiriitaisesta suhteesta kertova Aleksanterin opettaja on löytänyt lukijoita jo parissakymmenessä maassa.

Teos kuvaa seitsemän vuoden periodia, jolloin Aristoteles opettaa nuorelle Aleksanterille luonnontieteitä, historiaa, etiikkaa ja muita tärkeinä pitämiään henkisiä arvoja. 

Vastassaan hänellä on aluksi 13-vuotias hemmoteltu kakara, myöhemmin jo nuori soturi, joka kärsii ilmiselvistä sotatraumoista mutta on myös älykäs ja taitava. Samaan aikaan Aleksanterin isä Filippos, Makedonian kuningas, käy jatkuvia sotia naapurikansoja vastaan.

Kuva: Philip Chin

Teos on maanläheinen, kiinnostava ja erittäin vetävästi kirjoitettu tarina ajanjaksosta 300-luvulla ennen ajanlaskuamme. Lyon on karistanut harteiltaan kaikki aiempien sukupolvien sievistelevät tai ihailevat kuvaukset filosofista ja valloittajakuninkaasta ja antaa hahmojensa haista, kuolla, naida ja kiroilla – kuten myös rakastaa, tehdä teatteria, opiskella ja elää perhe-elämää.

- Kuvaan sotilaiden yhteiskuntaa, jossa sanottiin asiat juuri niin kuin ne ovat. Mutta samalla haluan näyttää syyt, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa tietyllä lailla.

Lyon sai idean 2009 julkaistuun kirjaansa New Yorkin terrori-iskujen jälkeen, kun hän etsi selitystä ja lohtua Aristoteleen teoksista. Sieltä löytyi mies, joka koko ikänsä taisteli etsiäkseen kultaista keskitietä ääripäiden välissä. Teoksen englanninkielinen nimi The Golden Mean viittaa juuri tähän.

- Aristoteles kirjoitti asioista, jotka ovat hyvin moderneja ja tosia: hyvästä elämästä ja kunnon kansalaisista, tavoista välttää äärimmäisyyksiä. Toisaalta hän kuvaa hyvin läheltä melankolian ja luovan temperamentin suhdetta puhumalla mustasta sapesta, joka tekee kuumana ihmisestä helposti suuttuvan, eroottisen, älykkään ja puheliaan ja kylmänä taas tylsän ja masentuneen. Nykyään puhumme kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kirjailija olikin aluksi kiinnostuneempi filosofista, josta hän halusi tehdä pelottavan älykön sijasta elävän ihmisen. Sen hän ratkaisi kuvaamalla tämän perhe-elämää, seksiä, ruokailuja, vaimoa, lapsia ja orjia. 

Lyon osoittaakin hyvin, miten ristiriitaisessa maailmassa aikansa älykkö joutui elämään.

- Kirjoituksissaan Aristoteles on aikamoinen naistenvihaaja eikä esimerkiksi pitänyt naisten kouluttamista tärkeänä, mutta toisaalta testamentissaan hän haluaa huolehtia tyttärensä Pythiaan ja vihkimättömän toisen vaimonsa tulevaisuudesta. Pythias on seuraavan kirjani keskeinen henkilö, sillä miesten kirjan jälkeen haluan kirjoittaa naisista.

Seitsemän vuotta kestäneen kirjoitustyön aikana Lyon sai kaksi lasta ja käytti heitä Aristoteleen lasten malleina. Samaan aikaan hän seurasi maailman tapahtumia kuten uutisia Afganistanista palaavista kanadalaisista sotilaista.

- Aleksanteri kärsii väkivaltaisista kohtauksista, masennuksesta, alkoholismista ja painajaisista, aivan samoista asioista kuin nykypäivän sotilaat. Hän oli myös lapsisotilas ja tappoi jo 12-vuotiaana, mitä pidämme tänä päivänä traagisena asiana.

Lyonin kanadalainen kustantaja oli kirjoitustyön aikana huolissaan siitä, miten kirjailija onnistuu yhdistämään jo lapsena traumatisoituneen Aleksanterin myöhempään oppineeseen kuninkaaseen, joka luki Homerosta ja oli kiinnostunut myös valloittamiensa maiden historiasta. 

Siihen lukija saa vastauksen keskusteluista, joita Aristoteles ja Aleksanteri käyvät. 

Ina Ruokolainen

Haastattelu on julkaistu 30.10.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Tapasin kirjailija Annabel Lyonin lauantaina 29.10. Helsingin kirjamessuilla, joilla hän esiintyi tänään sunnuntaina. Etelä-Suomen Sanomien tuoreet ja kauniit henkilökuvat otti Anne Vatén, mutta niihin minulla ei valitettavasti ole käyttöoikeuksia.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Avain 2011, 310 s.

Kaatopaikan jumala on armoton

Osattomien olympoksen tapahtumapaikka on vahva kannanotto. Epälukuinen miesjoukko asuu kaatopaikalla, jonne miehet ovat luoneet kotinsa ja turvapaikkansa.Ensimmäisten sivujen kohdalla mietin, haluaako kirjailija Yasmina Khadra kertoa niistä unohdetuista, jotka kehityksen takapihoilla yrittävät sinnitellä etsimällä myytävää kaatopaikkojen ankeudesta.

Tulkinta olisi mahdollinen edellisten kirjojen perusteella, sillä vaimonsa nimellä kirjoittava entinen Algerian armeijan upseeri on kuvannut mm. talibanien hirmuhallintoa romaanissaan Kabulin pääskyset. 

Mutta ei, sillä nyt eletään vapaiden miesten jumalvuorella, jossa soitetaan banjoa, kerrotaan tarinoita ja kasvatetaan koiranpentuja. Täysin vapaita tosin ovat vain äreät erakot; muut ovat pelon ja välittämisen sitein kiinni toisissaan.

Silmäpuoli musikantti Ach raivoaa Juniorille, joka välillä kyttää autoja tai katsoo kaupunkiin päin. Aallonmurtajan Pašša johtaa sotahullun, autistikaksosten, alkemistin ja harmaiden miesten jengiä karismalla ja kovalla äänellä. Silti hän lähes kuolee ikävästä, kun nuori rakastaja lähtee. 

Kuviota saapuu sotkemaan Ben Adam, lierosaarnaajan ja oikean messiaan välimuoto. Hänen kaunis puheensa ja puhdas ilmiasunsa muistuttavat Juniorille, että pelätyssä kaupungissa saattaisi odottaa oikea rakkaus. 

Tähän asti teos on vahvaa kerrontaa, minkä Lotta Toivasen suomennos hyvin välittää. Kaatopaikan miljöö haisee ja tuo mieleen uskomattomia kuvia, ristiriitaiset henkilöt valtasuhteineen tulevat iholle. 

Alan jo etsiä syvempiä merkityksiä kaatopaikalle ja sen erityisille asujille. Mietin, miksi siellä asuu vain yksi nainen. Onko teos puheenvuoro syrjäytyneiden miesten puolesta?

Sitten lässähtää. Ach avautuu menneisyydestään ja ajaa rakastamansa Juniorin kaupunkiin. Vuosien odottelun jälkeen Juniori palaa ja kertoo surullisesta retkestään. 

Enää en löydä tarinasta muuta kuin lohduttoman ajatuksen siitä, ettei kerran kaatopaikalle joutunut voi koskaan päästä sieltä pois. Ehkä se on kirjailijan tarkoitus.

Ina Ruokolainen

Yasmina Khadra: Osattomien olympos. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2011,  185 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 19.9.2011. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Kallis internet maailman laidalla

Grönlannin viikkomme aikana on käynyt selväksi, että asuminen maailman laidalla on kallista. Erityisen kalliita ovat verkkoyhteydet, joihin Tele Greenlandilla on monopoli. Kuulimme paikallisilta journalisteilta, että Tele Greenland on tiukasti sidoksissa paikalliseen parlamenttiin, joten monopolia tuskin kovin nopeasti puretaan.

Hotellissa Nuukissa kolme tuntia luokattoman huonoa verkkoyhteyttä maksoi 275 kruunua, joka on reippaasti yli 30 euroa. Paikalliset ihmiset eivät tietenkään maksa samaa omista yhteyksistään, mutta kuulemma silti moninkertaisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Kysymys on demokratiavajeesta, paikallinen journalisti Ivalo Egede arvioi puhuessaan meille journalisteille Grönlannin mediatilanteesta. Verkko jos mikä voisi lähentää ihmisiä ja tuoda heille niin tietoa kuin kulttuuriakin. Grönlannissa välimatkat ovat pitkät ja taitetaan joko vesitse tai lentäen. Teitä on käytännössä vain Nuukin seudulla, jossa toki asuu pääosa valtavan saarivaltion väestöstä.

Lehtien jakelu on kallista ja vaikeaa, paikallisen tv- ja radiotoiminnan elinehdot ovat surkeat. Ammattijournalistit tekevät parhaansa, mutta ovat koko ajan riippuvaisia siitä, mihin kaikkeen raha riittää. Yleensä ei ainakaan tekniikkaan. Rahaa ja aikaa vie myös demokratialle tärkeä kaksikielisyys, mikä merkitsee kaiken materiaalin kääntämistä grönlannista tanskaksi ja päinvastoin.

Äskettäin valmistui mediaselvitys, jonka median ammattilaisista koostunut työryhmä luovutti itsehallintoparlamentille. Toimenpide-ehdotuksista yksi tärkeimmistä oli saada nettiyhteys vähintään kaikille lapsiperheille ja kouluihin opiskelua varten. Ei kuulemma tule onnistumaan vuosiin. Kaikkiin osiin Grönlantia ei ole edes saatu vielä mitään verkkoa tavallisten ihmisten ulottuville.

Olen nyt jumissa toista vuorokautta Kangerlussuaqin lentokentällä, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta Nuukista koilliseen. Sisämaan jäätikön raja on parinkymmen kilometrin päässä. Täällä lentokentällä netti pelaa sveitsiläisen Telepointin kautta ihan kohtalaisella nopeudella verrattuna Nuukiin. Hintakin on kolmasosa eli sata kruunua kolmelta tunnilta.

Journalisti jäätikön reunalla.

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että Grönlannissa on tärkeämpää tarjota verkkoyhteydet matkustaville businessihmisille ja turisteille kuin tavallisille grönlantilaisille.

Tärkeää olisi myös saada lentoyhteydet toimimaan. Me emme ole jumissa sääolojen takia vaan siksi, että Air Greenlandin ainoa iso jetti on poissa pelistä teknisen vian takia. Lentokentälle on eilen ja tänään kerääntynyt yhä lisää ihmisiä, jotka odottavat jatkoyhteyttä Kööpenhaminaan. Saa nähdä, mahdummeko kaikki koneeseen huomenna.

Valaan pyrstö tekee journalistin onnelliseksi

Toissapäivänä söin elämäni ensimmäistä – ja toivottavasti viimeistä – kertaa valaan lihaa. Pari tuntia sen jälkeen sain ihailla ryhävalaiden tanssia Nuukin edustalla, johon olimme palaamassa Kapisillitin kalastajakylästä. Jälkimmäinen kokemus oli henkeäsalpaava. 

Kun näin viimeisen pyrstön heilahduksen, olin viettänyt yhteensä toista vuorokautta veneessä ja kalastajakylän pienessä kylätalossa kuunnellen Grönlannin kalastus- ja pyyntiorganisaatioiden kattojärjestön toimitusjohtajan Alfred ER Jakobsenin tarinoita ja faktaa kalastajien ja pyytäjien elämästä. (Kalaallit Nunaanni Aalisartut Piniartullu Kattuffiat / Sammenslutningen af Fiskere og Fangere i Grønland).

Jakobsen oli hyvää seuraa esitellessään hylkeen- ja jääkarhunnahasta tehtyjä ”maailman parhaita” rukkasiaan ja laulaessaan grönlanninkielisiä sävelmiä. Poliittisesti kokenut entinen ministeri esitteli myös hyvin vakuuttavasti lukuja siitä, miten paljon vähemmän tuloja grönlantilaiset kalastajat saavat saaliistaan kuin kanadalaiset tai EU-maiden kollegat.

Viisaasti Jakobsen säästi valaskeskustelun paluumatkalle veneeseen, jolloin eväslaatikoista paljastui lajitelmat erilaisia Grönlannin kaloja ja lihoja. Savustetut valaansiivut makasivat lihalaatikossa poron, myskihärän ja lammasmakkaran välissä. Kaikki muut paitsi lampaat ovat Grönlannissa vapaana luonnossa liikkuvia ja metsästettäviä eläimiä, myös porot. 

Jokainen liha maistui niitä syöneiden suussa ensiluokkaiselta, tuoreelta ja vahvalta. Minä maistoin vain pienen palan valasta enkä erityisemmin pitänyt sen voimakkaasta jälkiaromista. Voin kuitenkin ymmärtää sen olevan suurta herkkua siihen tottuneiden grönlantilaisten suussa. Vielä paremmin ymmärrän sitä, että isosta eläimestä on kerralla saatu arvokasta ravintoa ja materiaalia suurelle määrälle arktisissa oloissa eläviä ihmisiä.

Jos minun pitäisi tuon retken jälkeen kirjoittaa kriittinen artikkeli grönlantilaisten oikeudesta pyytää valaita, olisin pulassa. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että olen edelleen jyrkästi valaanpyyntiä vastaan.  

Erityisen huonosti hyväksyn sitä, että japanilaisten, islantilaisten ja norjalaisten ravintolaherkuttelu naamioidaan tutkimustarkoituksissa tehdyksi pyynniksi.  Voisin myös kuvitella, että valaiden katseluretket tuottaisivat vähintään yhtä paljon rahaa kuin valaanlihasta, -rasvasta ja muista ruhonosista saatavat tuotteet. 

Vaan enpä enää tiedä, kun katselen ympärilleni Nuukin matkamuistomyymälöissä. Moni meistä matkailijoista ostaa silmää räpäyttämättä valaanluisen veistoksen tai pienen korun. Ja miksi ei ostaisi, kun samalla saa vuosisataiseen käsityötaitoon perustuvaa taidetta. 

Alfred ER Jakobsen muistuttikin, että Grönlanti on ainoa maa, jolle on kansainvälisessä valaskomissiossa myönnetty pyyntioikeudet kulttuurisista syistä. Valaita on aina ollut Grönlannin vesillä, ja aina niistä on haettu lisätienestiä. 

Kapisillitin kalastajakylässä sain pienen aavistuksen siitä, miten rankoissa oloissa meren ja jään välissä eletään. Aurinkoisen lauantain jälkeen koitti tuulinen ja sateinen sunnuntai, jolloin vuoristoisen kylän polut muuttuivat liejuksi ja merelle lähteminen oli jo vähän vaikeaa pienehköillä moottorialuksilla. Ja nyt on kuitenkin vasta syyskuu.

Ryhmällämme oli kuitenkin kokenut miehistö, joka veneessä nautitun lounaan jälkeen tarjosi meille vielä sen paremman valaselämyksen. Kun tulimme vuonolta lähemmäksi Nuukia ja merta, miehet alkoivat osoitella horisonttiin. Ensin näkyi suihkuja ja vähitellen me turistitkin aloimme erottaa liikettä kovan aallokon seassa. Muutama musta selkä, sitten palkinto: yksi komea pyrstö, vähän ajan kuluttua kahden valaan hidas sukellus syvyyteen.

Grönlantilaiset kalastajaoppaamme näyttivät itsekin hyvin tyytyväisiltä, kun me kymmenen journalistia kiljuimme melkein yhteen ääneen onnesta. Oppaillemme on turha opettaa yhteiseloa valaiden kanssa, mutta toivottavasti heistä yhä useampi haluaa jatkossa tarjota eläviä valaselämyksiä.

Århusista alkanut pohjoismaisten journalistien täydennyskoulutuksemme on edennyt Grönlantiin.

Lottovoitto vai terrori-isku?

Miksi 9/11 -tapahtumista vielä puhutaan? Case is closed, kun Osama Bin Laden on kuollut ja Bush poissa vallasta. Mutta aika monella nykyiselläkin terroriksi laskettavalla tapahtumalla on juurensa syyskuun 2001 tapahtumissa, toteaa professori Mark Sedgwick Aarhusin yliopistosta. Hän on erikoistunut etenkin islamin ja lännen suhteiden tutkimiseen.

- Ihmiset ostavat lottorivejä ja pelkäävät terrorismia: kummankin osuminen kohdalle on yhtä epätodennaista, Sedgwick muistuttaa.

Terrorismin suurimmat vaikutukset ovatkin poliittisia (ja taloudellisia). 11.9.2001 kuoli huomattavasti vähemmän ihmisiä kuin sen jälkeen aloitetuissa  sotatoimissa.

Professori kärjistää, mutta tekee sen faktojen pohjalta - ja haluaa muistuttaa niistä myös journalisteja.

Yksi niistä on se, että radikaalikaan islamismi ei ole mikään synonyymi terrorismille.

Lähi-idän ensimmäinen terroriteko oli 1896, kun armenialaiset ottivat panttivankeja pankissa Istanbulissa. Pitkään kyse oli nationalistisista tavoitteista, joissa islamismilla ei ollut roolia. Anwar Sadatin murha Egyptissä 1981 oli tästä hyvä esimerkki.

Afganistanin sodan aikana islamistit alkoivat ensimmäistä kertaa operoida yli rajojen tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sedgwickin mukaan ongelma ei ole Al Qaida vaan idän ja lännen suhteet ja globaali taistelu. Mutta mitä tarkoitamme lännellä?

Tässä kohtaa Sedgwick muistuttaa, etteivät useimmat tutkijat arvosta Samuel Huntingtonin teesejä kulttuurien kamppailusta ja sivilisaatioiden törmäyksestä. Poliittisella tasolla ne ovat käytännöllisiä ja siksi laajasti hyväksyttyjä.


- Muslimimaailma ja Eurooppa ovat maantieteellisesti hyvin lähellä. Kontaktit ovat olleet olemassa koko ajan. Joskus konflikti on noudattanut uskontorajoja, usein ei. Jos katsotaan isoja taisteluita (jopa 1990-luvulla entisessä Jugoslaviassa), molemmilla puolilla on ollut "vääriä" ihmisiä. Krimin sodassa ottomaanit ja britit samalla puolella. Miksi koulujen uskontokirjoissa esitetään uskontokiistoina? Osittain halutaan yksinkertaistaa, mutta myös kansalliset tavoitteet ovat hyvin tärkeitä.

Sedgwick muistuttaa, että itse asiassa 1683 Wienin taistelusta lähtien eurooppalaiset ovat olleet voittajan puolella. Siinä mielessä on olemassa sivilisaatioiden törmäyksen elementtejä, ja kyllä suhde on jatkossakin vaikea.

- On kuitenkin myös totta, että valtioita johtavat ihmiset ja hallitukset jopa arabimaissa ovat alttiita yleisön mielipiteelle.

Silti Euroopassa on paljon suurempi ongelma kotitekoisten eli home grown -terroristien kanssa kuin USA:ssa. Madrid 11.3.2001, Lontoo 7.7.2005. Pelon elementti astui esiin. Seurauksena oli viha muslimimaahanmuuttoa kohtaan. Joka maassa Euroopassa harjoitetaan integraatiopolitiikkaa. Samat päättäjät, jotka tekevät ingegraatiopolitiikkaa, päättävät myös vastapolitiikasta (counter politics) ja kansallisesta turvallisuudesta.

Mitä tilastot sitten sanovat islamiterrorismista? Viiden viime vuoden aikana ei ole tapahtunut juuri mitään terroritekoja. Heti 2001 jälkeen oli Bali, Madrid, ja Lontoo. Niiden jälkeen ei juuri mitään länsimaissa. Johtuuko sitten siitä, että ne olisi niin tehokkaasti estetty? Sedgwick ei siihen usko, vaikka se onkin yksi terrorismista huolestuneiden poliitikkojen ja kansalaisten yksi perusargumenteista.

Ovatko Pohjoismaat enää erityinen alue?

- Pohjola on myös globalisoitunut. Siirtolaiset ovat tärkeitä, koska he luovat transnationaalisia yhteyksiä, satelliitti-tv on yksi tärkeä väylä. Imigraatio on myös seuraus. Pohjoismaiset ovat menettäneet asemansa järkevinä tyyppeinä.

Entä Tanska? - Ei ole niin erityinen, mutta poliittinen systeemi antoi helpommin ja nopeammin sijaa populistisille ja uusnationalistisille puolueille, mutta muut tulossa perässä nopeasti. Hyvinvointivaltio on hyvin haavoittuva systeemi. Voisimme katsoa Hollantiin ja seurata, mitä siellä tapahtuu.

Pohjoismainen hyvinvointisysteemi onkin yksi niistä asioista, joiden Sedgwick uskoo romahtavan avoimen ja globaalin yhteiskunnan seurauksena.

Professori sanoo, että hän on yhdessä asiassa samaa mieltä Tony Blairin kanssa, vaikka ei totisesti kuulu tämän Britannian sotaan vieneen entisen pääministerin ihailijoihin.

- Blairin mukaan politiikkaa ei enää voida jakaa vain vasemmisto-oikeisto-akselilla vaan avoin-suljettu-ajattelutavan mukaan.

Samaan hengenvetoon Sedgwick suomii Britannian lehdistöä siitä, miten ne reagoivat Yhdysvaltojen hyökkäykseen Irakiin.

-Mikä on tämä Länsi, Eurooppa, jossa UK:n lehdistö eli pari vuotta aivan eri planeetalla  kuin Ranskan ja Saksan lehdistö, kun USA hyökkäsi Irakiin? Median edustajat olivat liian lojaajela ja liian lähellä poliittista systeemiä.

Hyökkäys Bagdadiin nähtiin kaikissa arabimaissa länsimaisena valloituspolitiikkana ja provokaationa arabimaailmaa vastaan, vaikka Saddam ei ollut suosittu aiemmin kaikissa maissa. Kun Bagdad kaatui, koko Egypti hiljeni täysin, kertoo siellä silloin työskennellyt Sedgwick.

Miten sitten käy uusnationalistisille ajatuksille ja populistisille puolueille Pohjoismaisssa, kysyy norjalainen journalisti Svein Inge Meland. (Juuri ennen tätä luentoa olimme kuulleet alustuksen Norjan Utøyan tapahtumista ja niiden syistä.)

- Aikatekijä auttaa populisteja, koska hallinto ei koskaan pysty nopeasti korjaamaan asioita. Ensin lehdet eivät halua kirjoittaa uusnationalistien ajamista asioista ja mielipiteistä eivätkä muut poliittiset puolueet halua niistä keskustella. Kun puolueet ovat valtiopäivillä, on pakko. Sen jälkeen on alettava kirjoittaa uutisia ja pääkirjoituksia ja lopulta sellaiset asiat, joista ei olisi puhuttu aiemmin, tulevat yhtäkkiä aivan normaaleiksi. Sitä en kuitenkaan osaa sanoa, miten pitkälle uusnationalismi kussakin Pohjoismaassa voi kantaa, Sedgwick vastaa.


Tämä blogimerkintä perustuu 5.9. pitämääni live-blogiin ja on siksi enemmän valikoima nopeita tiivistyksiä kuin kokonaisvaltainen tiivistelmä Mark Segwickin luennnosta. Käsittelimme Århus-kurssilla kuluneella viikolla maahanmuuttoa, terrorismia ja islamia.

Terroristien pommit tikittävät lähiöissä - tai sitten eivät

2001 keväällä Jyllands-Postenin toimittaja Orla Borg sai hienon idean: miksei kirjoitettaisi juttusarjaa tanskalaisesta muslimiperheestä matkalla pyhiinvaellukselle Mekkaan. Sarja valmistuikin ja herätti ansaittua huomiota ennakkoluulojen hälventäjänä islamilaista kulttuuria kohtaan.

Kunnes koitti 11.9. ja muutti kaiken. Kaksoistornien romahdus oli ensimmäinen "kirottu syyskyy"- tapahtumien sarjassa, jotka tuntuivat seuraavan Borgin yrityksiä avata maahanmuuttoa ja islamia lukijoille myös muuten kuin ongelmalähtöisesti.

Seuraavan yrityksen hän teki keväällä 2005, jolloin hän kirjoitti sarjan työssäkäyvistä maahanmuuttajista. Juttusarja lähetettiin jopa kouluihin opetusmateriaaliksi. Kunnes - aivan oikein - Borgin työnantaja Jyllands-Posten julkaisi syyskuussa 2005 ne kuuluisat Muhammed-pilakuvat.

Borg kertoi pitäneensä kuvien julkaisua huonona ideana ja myös kertoneensa sen etukäteen toimituksessa. Silti hän ei olisi ikinä osannut ennustaa reaktiota, joka niistä kuvista syntyi muutaman kuukauden jälkeen islamilaisissa maissa. Uhka on voimassa edelleen, mikä näkyy edelleen Jyllands-Postenin toimitalon portilla ja turvatarkastuksessa. Tiukka henkilöllisyyden kontrolli, ei valokuvia sisääntulosta, ei lupaa käyttää Twitteriä vierailun aikana.

Vielä selvemmin havaitsin uhan noin viikko sitten täällä aarhusilaisessa teatteriesityksessä, jossa pilapiirtäjä Kurt Westergaard istui katsomossa kahden henkivartijan kanssa. Vielä viime vuonna somalisyntyinen muslimi yritti tappaa Westergaardin tämän kotona täällä Aarhusissa, ja sekä uhkauksia että murhayrityksiä on ollut aiemminkin. Aika pitkä kakku yhdestä pommiturbaanikuvasta.

Orla Borg on kuitenkin aivan liian palkittu ja kokenut journalisti syyttääkseen terrorismista tai sen uhasta vain islamia. Sen sijaan hän antoi meille journalisteille paljon eväitä ymmärtää sitä, miksi pohjoismaisessa Tanskassa etnisesti tanskalaisten ja maahanmuuttajien välit ovat kiristyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kolmissa vaaleissa kansa on antanut mandaatin yhä tiukemmalle maahanmuuttajapolitiikalle. Ja vajaan viikon kuluttua näemme, miten seuraavissa vaaleissa käy.

2003 Borg kirjoitti artikkelin otsikolla Ghettoer er tikkende bomber. Tanskassa nimitetään ghetoiksi aivan virallisesti lähiöitä, joissa vähintään 40 % asukkaista on taustaltaan ulkomaalaisia, 60 % heistä on työttömiä ja kahdella tuhannesta on tuomio jostain rikoksesta. Niissä tikittää montakin pommia, joista uskonnolliset vastakkainasettelut eivät välttämättä ole ollenkaan päällimmäisenä.

Kävimme tutustumassa pariin tällaiseen lähiöön, joista Tanskan suurimpana Gellerupparken on ilmiö myös maan ulkopuolella.  Maahanmuuttajien kauppoja sisältävän Bazar Vestin entinen vetäjä Jørgen Skov väitti, että suurimmat ongelmat aiheutuvat alueella vallitsevista "klaaneista", etenkin muutamasta palestiinalaisperheestä. Hänen mukaansa moskeija voi olla kätevä paikka hoitaa asioita ohi viranomaisten, mutta ei hänkään pelkästään uskontoa syytä. Basaarin edustallakin myytiin ihan kätevästi somalien käyttämää khat-huumetta. Huumekaupalla ei ole mitään tekemistä myyjien tai ostajien uskonnon kanssa, vaan khatin käyttö on heillä kulttuurinen ongelma - aivan kuten viina suomalaisissa ongelmalähiöissä.

Skov ennusti, että muutaman vuoden sisällä Aarhusissa ja muissa Tanskan isoissa maahanmuuttajakeskuksissa saadaan varautua Britannian kaltaisiin katumellakoihin. Myös Borg oli varovasti samaa mieltä. Mutta terrorismiksi sitä ei pidä nimittää. Gellerup-aktiivi Helle Hansen - harvinainen etnisesti tanskalainen lähiön asukas - muistutti, ettei lähiössä ole sattunut edes yhtään ampumatapausta.

Asukasaktiivi Helle Hansen ja Bazar Vest

"Basaarialue on omansa, siellä on ollut jonkin verran ongelmia arabi- ja turkkilais- kauppiaiden välillä. Lähiön suurin ongelma on tällä hetkellä sen huono maine. Aina kun jossain ghettossa tapahtuu rikos, uutisissa näytetään kuvaa samasta Gelleruptalosta, vaikka rikos olisi sattunut Kööpenhaminassa. Emme pyydä vaikenemaan ongelmista vaan pysymään faktoissa."

Suomalaiselle journalistille jo Gellerup-lähiön faktoissa riittää ihmettelemistä. 1970-luvun taloissa asuu n. 13000 asukasta, joista alle kymmenellä prosentilla on tanskalainen nimi ja suunnilleen samalla määrällä on työtä. Uudet rakennussuunnitelmat lupailevat alueelle asuntoja ja työ- ja koulutusmahdollisuuksia jopa neljällä miljardilla Tanskan kruunulla.

Lähiöitä todella kannattaa seurata mutta ei pelkästään terroristien, pommien tai katumellakoiden näkökulmasta.

28-kerroksisten Gellerup-talojen ylimmistä kerroksista on hienot näköalat Aarhusin yli. 1970-luvulla lähiö oli vielä hyvin suosittu työssäkäyvien ja opiskelevien etnisten tanskalaisten asuinpaikka, nykyään asukkaista yli 90 prosentilla on maahanmuuttajatausta.

Osallistun kuusiviikkoiselle journalistien täydennyskoulutuskurssille Århusissa (Aarhusissa), Grönlannin Nuukissa, Kööpenhaminassa ja Brysselissä. Toisen viikkomme teemoja olivat maahanmuutto, islam ja terrorismi.

Twitter-journalismi brändää, kerää ja tutkii

Uutisia sukupolvelle, joka ei omista kynää. Uutisvirtaa Japanin maanjäristyksestä ja Utøyan massamurhasta ennen kuin yhtään virallista tietoa oli saatavissa. Automaattista digitaalista sisältöä, josta lähes käsin koskematta saa muokattua informatiivista ja analyyttistä journalismia.

Journalistit menevät Facebookiin ja Twitteriin joko vapaaehtoisesti tai karvaasti myöhässä, kun joku muu on ehtinyt löytää uutisen ennen heitä. Mitä saamme Twitteristä? Norjan yleisradioyhtiö NRK keräsi muutaman avainsanan avulla yli 250 000 tuhatta twiittiä, jotka koskivat Oslon ja Utøyan saarella 22.7. tapahtuneita terroritekoja.

"Graafisesta esityksestä tuli kaleidoskooppi siitä, miten tapahtumat etenivät ja miten ihmiset niistä ilmoittivat", Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö sanoo.

Signedamj on brändi

Kolmikymppinen toimituspäällikkö Signe Damgaard Jepsen on tanskalaisen Århus Stiftstidenden kasvot nuoriin lukijoihin päin. Hän pitää lehden sivulla kommentoivaa blogia, mutta kätevin työkalu on Twitter. Signedamj-nimellä hän twiittaa päivittäin useita kertoja, sekä yksityishenkilönä että journalistina. Profiilien sekoittaminen ei kuulemma aiheuta ongelmia.

"Twiittaan tärkeistä uutisista ja siitä miten ne syntyvät. Moni kuitenkin seuraa minua, koska kommentoin myös yksityishenkilönä muiden lähettämiä sisältöä ja käyn keskustelua ajankohtaisista asioista. Tämä on modernia brändäämistä."

Twitterin virrasta Damgaard Jepsen löytää ideoita ja lähteitä, joskus uutisiakin. Uutistyössä lehti ei kuitenkaan nojaa vain siihen, mitä yksittäiset journalistit tai heille vinkkaavat lukijat verkosta löytävät. Apuna käytetään digitaalista sisältöä kerääviä ohjelmia.

"Uutisia voi tehdä automaattisesti, käsin koskematta. Keruu täytyy kuitenkin valmistella hyvin, jotta tiedetään, mitä halutaan. Siihen tarvitaan edelleen journalistia", hän toteaa.


Tee ainakin nämä

Jos ja kun journalisti päätyy käyttämään sosiaalista mediaa ammatillisesti, hänen kannattaa tehdä vähintään nämä (neuvot kerätty Damgaard Jepsenin ja Rasmussenin esityksistä):

• päättää ajoissa, missä roolissa verkossa esiintyy - julkinen vai yksityinen vai jotain siltä väliltä. Tehdä valinta selväksi myös lukijoille.
  
• mainostaa "journalistisia tekojaan" eli tärkeimpiä uutisia, kolumneja ja pakinoita Twitterissä ja Facebook-sivuillaan
• seurata mielenkiintoisia ihmisiä ja sivustoja
  
• opetella kunkin sosiaalisen median oma tapa hakea ja käsitellä sisältöjä
• lähettää eteenpäin muiden tuottamaa sisältöä ja rakentaa samalla verkostoja
• liittyä ryhmiin ja verkostoihin ja jakaa sille mielenkiintoista sisältöä vastalahjaksi saamastaan informaatiosta
  
• ladata ohjelmia, jotka auttavat käsittelemään haettua sisältöä
• pitää mielessä journalistin eettiset ohjeet, kun aikoo käyttää sosiaalisen median tarjoamaa sisältöä mediassa
• harjoitella, harjoitella ja harjoitella

Osallistun pohjoismaiseen journalistien täydennyskoulutukseen Tanskan Århusissa. Edellä esittämäni kohdat olen kerännyt 31.8. ja 2.9. järjestetyiltä luennoilta ja työpajoista.

Arabikadulta Facebookin kautta tanskalaiseen uutispöytään

Journalisti voi olla yhtä perustellusti optimisti kuin pessimisti nykyisessä mediatilanteessa. Kielteisiin johtopäätöksiin päätyvä näkee levikinlaskut ja mediayritysten heikkenevän talouden, jotka vähentävät työpaikkoja ja lisäävät kiirettä toimituksissa. Kiireessä tehdään virheitä, jolloin journalismin laatu heikkenee.

Optimisti taas näkee kaikki uudet tekniikat, media-alustat ja muuttuvat työtavat suurina inspiraation lähteinä, jotka voivat jopa helpottaa työntekoa. Myös interaktiivinen yleisösuhde on hänestä hieno asia, joka parantaa journalismia ja tuo siihen lisää demokratiaa.

Näin Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö, alusti luentonsa tänä aamuna Århusin 55. toimittajakurssin avauksessa. Silti hän uskalsi pohtia journalismin tulevaisuutta.

Rasmussen listasi kuusi piirrettä ja laajempaakin virtausta, jotka näkyvät juuri nyt tanskalaisessa journalismissa.
1. voimakas temponvaihtelu yhdistettynä mobiliteettiin
2. digitaalinen konvergenssi
3. käyttäjien tuottama sisältö
4. konstruktiivinen journalismi
5. jatkuva seuranta ja päivittäminen
6. fokus tärkeissä aiheissa, joilla on demokratian kannalta merkitystä

Kohdat 4 ja 6 herättivät heti epätietoista ja -uskoista muminaa. Rasmussen oli varautunut selittämään, sillä etenkin 4. kohta on hänen mukaansa vain tanskalainen ilmiö. Hän määritteli konstruktiivisen journalismin jonkinlaisena ongelmanratkaisujournalismina, jossa tiedotusväline aktiivisesti etsii ratkaisua lukijoita koskettavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Yleensä tällaista journalismia harjoitetaan paikallislehdessä tai vastaavassa mediassa, jonka on "helppo" tarttua vaikkapa uuden bussireitin luomiin ongelmiin. Lukijoilta/kuulijoilta pyydetään myös usein ratkaisuja, jotka välitetään julkisuuden kautta päättäjille ja/tai käytännön toteuttajille. Rasmussen huomautti, ettei kaikki konstruktiiviseksi nimetty journalismi ole sitä: esimerkiksi Århusin oma lehti Stiftstidende harrastaa hänen mukaansa positiivista journalismia, jonka tarkoitus on selittää kaikki ongelmat parhain päin.

6. kohta sai ruotsalaisen osallistujamme Dag Franssonin (Göteborgsposten) huudahtamaan, että hän epäilee median keskittyvän nykyään pikemminkin epäolennaisiin kuin tärkeisiin ja olennaisiin uutisiin. Rasmussen myönsi, että tällainen voi olla yleinen kuva, kun seurataan pintajulkisuutta. Hän kuitenkin väitti, että laatumedia, suuret aamulehdet ja (yleis)radio ja -tv, pistävät nykyään paljon panoksia juuri vallan vahtikoiran virkaan. Ja kieltämättä: onhan meilläkin Suomessa nähty viime aikoina tällaista journalismia esimerkiksi vaalirahoituksen ja uskonnollisten yhteisöjen insestin ympärillä. Se on tietysti ikävää, että analyyttistä ja tutkivaa journalismia harjoittavan laatumedian ja epäolennaisella "katso kuvat" -shokeerauksilla elävän päiväperhojulkisuuden kuilu vain kasvaa.

Silti journalistien kannattaa Rasmussenin mukaan olla (Eric S. Raymondia mukaillen) yhä enemmän torilla ja basaarissa aiemman katedraalin sijasta. Emme ole enää piispoja tai edes alempaa papistoa, joka voisi määräillä kansaa tyhjistä kirkoista. Työssä pitää olla koko ajan yhteydessä kentälle. Hän oli jopa valmis hurraamaan sille, ettei århusilaisessa lehdessä enää ole viiden hengen ulkomaantoimitusta kuten vuonna 1995. Arabikeväänä 2011 yksi ainut editoiva toimittaja deskissä keräsi tiedot ja tunnelmat sadoilta ja tuhansilta kentällä olevilta "reporttereilta" eli käytännössä arabimaissa asuvilta ihmisiltä mm. sosiaalisen median kautta. Kentälle meno ja yhteys lukijoihin siis hoidetaan yhä enemmän journalismin aiempien kilpailijoiden eli vaikkapa Facebookin kautta.

Odotan mielenkiinnolla lisäpohdintaa juuri tästä sosiaalisen median ja journalismin suhteesta - ilman epäluuloisia vastakkainasetteluja tai ylioptimistisia demokratiahypetyksiä.

Olen tänään aloittanut Århus-kurssin, joka on perinteinen täydennyskoulutuskurssi pohjoismaisille journalisteille. Seuraavat kuusi viikkoa käymme läpi kulttuuria, politiikkaa, taloutta, maahanmuuttoa, terrorismia ja monia muita ajattomia ja ajankohtaisia aiheita journalismin näkövinkkelistä.
Raportoin luennoista ja kohtaamisista aina, kun aikaa ja voimia riittää. Pahoittelen huonoa suomen kieltä ja epätarkkoja ilmauksia. Joudun kääntämään ajatukset pääosin tanskasta tai sekakielestä, jota kutsutaan skandinaviskaksi tai blandinaviskaksi.

Uskomattoman hienoa kirjallisuutta

Viime viikoille on lukulistalle osunut monta todella hyvää kirjaa. Joskus menee pitkiä aikoja ilman isoja elämyksiä, mikä on saanut minut joskus jopa väsymään kaunokirjallisuuden lukemiseen. Nyt olen päinvastaisessa pulassa; pelkään, etten millään jaksa keskittyä teoksiin, jotka eivät säväytä samalla tavalla.

Riikka Pulkkinen: Totta. En pitänyt mitään kiirettä tämän teoksen kanssa, sillä kirjasta tai kirjailijasta kirjoitetut artikkelit tai arviot eivät kiinnostaneet millään tavalla - en myöskään ole lukenut Pulkkisen Raja-esikoista. Yllätys oli positiivinen, sillä löysin kirjasta ihan oikeita ihmisiä ja kiinnostavaa kerrontaa. Jonkinlainen nuoren naisen tosikkomaisuus vaivasi, mutta tunnistan toisaalta senkin. Ehdottomasti ehyt teos.

Eleanor Catton: Harjoitukset. Uusiseelantilainen Catton oli mukana Messilän kirjailijakokouksessa ja puhui siellä teräviä. Vielä terävämpi ja armottomampi on Harjoitukset, joissa seurataan lukioikäisten tyttöjen soittotunteja ja nuorten teatteriopiskelijoiden ensimmäistä lukuvuotta. Catton kuvaa vallankäyttöä opettajien ja oppilaiden välisissä suhteissa niin avoimen häpeämättömästi, että lukija voi vain ihastella. Tulee sellainen tunne, että elämä nyt vain on tällaista, ja siitä kannattaa ehdottomasti kirjoittaa.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta. Samaisessa Messilässä teos mainittiin "pakolaiskirjana", jonka Böll kirjoitti lähdettyään perheensä kanssa Irlantiin toisen maailmansodan jälkeen. Jos taakse jäi voitettu, raunioitunut ja ristiriitainen Saksa, edessä oli lohdottoman köyhä ja lapsensa siirtolaisiksi lähettävä Irlanti. Päällisin puolin Böll kuvaa kansaa, maisemaa, säätä, uskontoa, köyhyyttä ja vieraita tapoja. Samalla hän pohtii sitä, mikä oikeastaan onkaan tuttua ja mikä vierasta ihmisten kanssakäymisessä.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet. Teos sisältää kertomuksia, joita yhdistää Ženja-niminen päähenkilö. Ihmiset, etenkin naiset, hänen ympärillään kertovat niin ihmeellisistä sattumuksista, että osan on pakko olla valheita. Sitä onkin sitten jo paljon vaikeampi tietää, missä kohtaa huijataan loputtoman avuliasta Ženjaa ja missä lukijaa.

Olli Jalonen: Poikakirja. Kirjoitin jo aiemmin, miten valtavan vaikutuksen Jalosen alustus Messilässä minuun teki. Poikakirja imi mukaansa ja salpasi hengen, se on ehdottomasti suuri kirja ihmisyydestä. Neljän siskon ja vanhempiensa kanssa perheen muodostava poika tarkkailee elämäänsä 1960-luvun Suomessa. Sota on vielä läsnä rikkinäisenä äkseeraavan opettajan hahmossa ja poikien pommileikeissä, rinnalla kasvaa ja rakentuu aivan erilainen Suomi. Poika elää, kokee, pelkää ja erehtyy, mutta ennen kaikkea hän tarkkailee kaikkea ja kaikkia. Hän on totinen mutta samalla pohjattoman kiinnostunut kaikista elämänilmiöistä. En voi kuin ihailla niitä tosia ja koskettavia yksityiskohtia, jotka Jalonen on kaivanut joko omasta pojan mielestään tai jostain sellaisesta paikasta, johon on hyvin helppo uskoa.

Poikakirja on ESS:n lukupiirin kuukauden kirja; odotan mielenkiinnolla muita näkemyksiä teoksesta.

Sitten vielä kaksi kesken jäänyttä teosta.
Anna-Lena Laurén: Ja sitten saavuin Moskovaan. Luin henkilökohtaisesta ja hyvin kirjoitetusta teoksesta noin puolet odottaessani kesälomamatkalla tytärtäni nettipäätteen ääreltä Kotkan kaupunginkirjastossa. Ihan mielelläni luen kirjan loppuunkin, jos se eteen tulee.

Vladimir Nabokov: Nikolai Gogol. Ajattelin pohjustaa lukupiirimme "kesätehtävää" lukea jokin venäläinen klassikko ja tartuin Nabokovin tutkimushenkiseen pitkään esseeseen. Kirjoittajan luonnehdinnat vanhemmasta kollegastaan ja tämän kirjailijanlaadusta olivat aluksi oikein virkistäviä, mutta jymähdin lukijana yksityiskohtaisiin analyyseihin Reviisorista ja Kuolleista sieluista.

Palautetaan kirjastoon

Kirjastoon lähtevät aivan kohta luetut, ajankohtaiset kirjat:

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Tartuin kirjaan, koska saksalainen kirjailija osallistui Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä. Sujuvasti kirjoitettu Suomi-ihastelu, jossa olin aistivinani pientä kieli poskessa -henkeä.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Jännärin muotoon puettu tarina siitä, miten intialainen kulttuuri edelleen ajaa surmaamaan ei-toivottuja tyttöjä. Kirjassa on muutama todella hienosti toteutettu väkivallan kuvaus tyyliin "kaikkea ei tarvitse sanoa", mutta juoni jännärijuoni tökkii, samoin osa henkilöistä. Ehkä nämä asiat korjautuvat jatko-osassa, joka kuulemma on jo Desain kustantajalla. Kirjoittamani Desain haastattelu löytyy täältä.

Annelies Verbeke: nuku! Belgialaisen nuoren naisen esikoinen on tehokas näyttö kyvystä kirjoittaa arjesta ja ihmissuhteista absurdin kautta. Myös AV alusti Messilässä.

Kaikki nämä kirjat löytyivät Lahden hyvästä kirjastosta aivan kirjailijakokouksen alla. Nyt lähden hakemaan Bengt Jangfeldtin teosta Axel Munthe: Tie Caprin huvilalle.

Saako kirjailija puhua vaikeita?

Palaan vielä Lahden eli Messilän kirjailijakokouksen tunnelmaan, jota ainakin kaksi lehteä, Etelä-Suomen Sanomat ja Helsingin Sanomat, käsitteli tällä kertaa harvinaisen paljon ns. suuren yleisön näkökulmasta. Teltasta ja nurmikolta oli löydetty ihmisiä, jotka tunsivat olonsa vieraaksi, kun eivät tunteneet kokouspaikalta ketään muuta tai heti ymmärtäneet, mitä kirjailija ehkä haluaa alustuksessaan sanoa.

HS:n Noora Mattila jatkoi teemaa tänään kulttuurisivun näkökulmassa, jossa hän jakoi kirjailijoiden alustukset kolmeen kategoriaan. Ensiksi oli runollisia tekstejä, jotka käsittelevät subjektiivisesti kirjailijan työtä, arkipäivää. Toiseksi oli korkealentoista pohdiskelua, jotka Mattila piti lähinnä oman oppineisuuden todisteluna, jolla taas haetaan oman ryhmän hyväksyntää. Ja sitten oli muutama yhteiskunnallinen puheenvuoro, joita pitivät enimmäkseen kehitysmaista (!) tulevat kirjailijat. Positiiviseksi poikkeukseksi Mattila nosti Olli Jalosen, joka osasi yhdistää yhteiskunnallisuuden ja kirjailijan työn. Jalosta koskevasta havainnosta olen tismalleen samaa mieltä: alustus oli itsessään hienoa kirjallisuutta ja samalla viiltävän hyvä yhteiskunnallinen kannanotto kirjailijan tehtävästä maailmassa.

Senkin olen valmis allekirjoittamaan, ettei jokaisen alustuksen jokainen rivi varmaankaan palvellut kokouksen tärkeintä tehtävää, keskustelua. Ei välttämättä ole helppo tarttua ranskalaisessa kammiossa pitkään pureskeltuun ajatuskulkuun, jos sitä ryydittävät kulttuuri- ja kielierojen lisäksi kirjoittajien ja kuuntelijoiden hyvin erilaiset taustat. Vaikka yhä useampi kirjailijakin on nykyään korkeasti koulutettu, ei jokaisella sentään ole filosofian, kielitieteen, matematiikan tai historian arvosanaa taskussaan. Joku on syntynyt 1930-luvulla ja elänyt jo monta sotaa, toinen on ollut pikkulapsi vielä Berliinin muurin kaatuessa. Tämä sama koskee tietysti myös yleisöä.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi kirjailija ei saisi puhua vähän vaikeitakin, jos edes yksi muu osallistuja saa kiinni hänen ajatuksestaan ja pystyy siitä keskustelemaan. Välillä on ihan hyvä joutua hetkeksi haukkomaan henkeään ja pohtimaan, mikä olikaan tässä se olennaisin näkökulma. Joskus oivallus löytyy filosofiasta, toisen kerran henkilökohtaisista kokemuksista, aika usein historiasta.

Olen itse 1950-luvun lopussa syntynyt, paljon lukenut ja ainakin muodollisesti korkeakoulutettu. Kuuntelin alustuksia välillä suurella mielenkiinnolla, välillä ajatukset harhailivat ties missä. Loistavista tulkeista huolimatta paljon meni pääni yli Messilän harmaalle taivaalle, kuten Mattila asiaa kuvaili.

Me voimme joka päivä lukea aivan riittävästi helpoiksi paketoituja, sataan kertaan pureskeltuja, hajuttomia ja mauttomia tekstejä ympärillämme julkaistavista lehdistä, valitettavan usein myös kirjoista. Voisi tehdä hyvää joskus pysähtyä kuuntelemaan ja lukemaan tekstejä, joita ei heti ymmärrä. Keskustelua seuratessa on tietenkin vaikea enää palata kuulemaansa, mutta kirjailijakokouksen nettisivu auttaa tässäkin. Onneksi lähes jokainen puhuja antoi luvan julkaista alustuksensa, joista suosittelen nyt aluksi Olli Jalosen kristallinkirkasta tekstiä.

Muut tekstit löytyvät täältä. Tervemenoa lukemaan ensin alustuksia, sitten kunkin kirjailijan tuotantoa. Minä hain kirjastosta tänään Jalosen Poikakirjan.

Pimeydestä Messilän auringonpaisteeseen

Osallistuin Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilän kartanon mäellä 19.-21.6. Onnistuin kuuntelemaan sunnuntain aamupaneelin, maanantain molemmat paneelit ja runoillan Sibeliustalolla sekä tämän tiistain aamupaneelin. Sunnuntaina olin lisäksi töissä eli haastattelin intialais-brittiläistä kirjailijaa Kishwar Desaita hänen kirjastaan Pimeyden lapset sekä siitä, mitä hän ajattelee kokouksen teemasta Kirjailija ja sanoin kuvaamaton.

Kokous oli ehkä paras, johon olen vuosien mittaan osallistunut, sekä alustukset että keskustelu olivat syvällisiä ja samalla innostavia. Palaan Messilän teemoihin vielä tulevissa merkinnöissäni, kunhan olen hieman sulatellut näkemääni ja kuulemaani. Auringonpaisteen ja ukkossateiden seassa oli sellainen tihentymä sekä viisaita kysymyksiä että monenlaisia yrityksiä vastauksiin, että en voinut kuin taas kerran ihailla syvällisesti kirjoittamista ja lukemista rakastavia ihmisiä.

Alla artikkeli, joka julkaistiin maanantaina 20.6.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Oheisessa kuvassa haastattelen Kishwar Desaita Mukkulan hotellin pihassa - tätä kuvaa ei toki julkaistu lehdessä.

Tyttöjen murhat ovat Intiassa tabu
Kishwar Desai iskee kirjailijakokouksen teemaa suoraan suoneen

Intialais-brittiläinen Kishwar Desai kehuu vuolaasti suomalaista luontoa ja sunnuntaina esiin tullutta aurinkoa Messilässä. Hänen romaanissaan Pimeyden lapset (Like 2010) eletään kuitenkin pimennetyissä huoneissa, joissa tapahtuu hyvin paljon pahaa.

- Intiassa on muutamassa kymmenessä vuodessa tapahtunut kansanmurha, jota mielestäni voisi verrata holokaustiin. Viimeisten arvioiden mukaan jopa 50 miljoonaa tyttösikiötä tai -vauvaa on surmattu, ja yhteiskunnassa on yhtä suuri miesten ja naisten epätasapaino.

Messilän teemaan ”kirjailija ja sanoin kuvaamaton” Pimeyden lapset iskee suoraan suoneen. Kirjailija tarttuu sosiaaliseen tabuun, joka hänen mukaansa kyllä tunnetaan, mutta ei haluta tunnustaa.

- Minäkin kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni surmatuista pikkuvauvoista ja aborttiklinikoista jo parikymmentä vuotta sitten. Kun lapsen sukupuolen selvittäminen ultraäänellä tehtiin laittomaksi, toiminta meni maan alle, mutta sai jatkua siellä. Jopa keskiluokkaiset ja hyvin toimeentulevat perheet surmaavat edelleen ei-toivottuja tyttövauvoja, Desai kertoo.

Desai teki kolmenkymmenen vuoden uran toimittajana ja tv-tuottajana, mutta ei pystynyt mielestään journalismin keinoin tuomaan asioita esille tarpeeksi vaikuttavasti. Hän päätti kokeilla kaunokirjallisuutta, jolla voi koskettaa myös ihmisten tunteita.

- Kirjan aihe muhi päässäni, kunnes luokseni tuli kuitenkin nuori punjabilaisnainen, joka oli yritetty tappaa vauvana oopiumilla. Ryhdyin pohtimaan, miltä tuntui kasvaa siinä samassa talossa niiden samojen ihmisten kanssa ja tietää koko ajan, ettei ole haluttu. Halusin eläytyä myös äidin,isän ja veljien ajatuksiin ja todella koskettaa ihmisten tunteita sillä, mitä kirjoitin.

Alkuperäiseltä nimeltään Witness the Night olikin tapaus sekä Britanniassa että Intiassa, joissa se julkaistiin yhtä aikaa pari vuotta sitten. Viime vuonna teos sai arvostetun Costa Book Awardin.

Teos kertoo rikosromaanin raameissa tarinan 14-vuotiaasta tytöstä, Durgasta, jonka epäillään tappaneen 13 perheenjäsentään. Vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä ja itsenäinen nainen, Simran, alkaa selvittää tapahtumien kulkua ja mahdollisia syitä niihin.

Vankilassa lojuva Durga ei puhu eikä näytä haluavan muistaa mitään. Pala palalta Simran kuitenkin kerää kokoon kuvion, josta ei puutu laiminlyöntejä, seksuaalista väkivaltaa ja aivan selviä tyttölasten murhia. Syyllisiä ovat kaikki läheiset ihmiset äidistä isään ja kotiopettajasta poliisipäällikköön.

Desai kirjoittaa sanoinkuvaamattomista hirveyksistä, mutta ei kuvaile väkivaltaa yksityiskohtaisesti. Silti esimerkiksi kirjan alkukohtaus, jossa Durga kirjoittaa päiväkirjaan muistikuviaan talosta täynnä ruumiita ja kokemastaan raiskauksesta, vaikuttaa lukijaan vahvasti.

- Annan lukijalle sen verran faktoja ja vihjeitä, että hän osaa kuvitella tapahtumat lapsen näkökulmasta, kun tältä on viety identiteetti, vapaus ja kaikki perheen tuki jo hyvin nuorena. Kerron, mitä tapahtuu, kun hänestä tulee yhtenä päivänä hyvin vihainen. Olin itsekin hyvin vihainen kun kirjoitin kirjaa!

Intialaisessa mytologiassa Durga on naispuolinen jumala, jolla on voimakas kyky tuhota pahaa ympäriltään. Nimi tuli Desain mieleen ensin alitajuisesti, mutta kirjoitustyön aikana kirjailija alkoi ajatella sitä myös julistuksena murrosikäisen tytön voimista.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Desailla on ollut vientiä kirjallisuustapahtumissa, minkä lisäksi hän on ehtinyt kirjoittaa rikosromaanille jo jatko-osan. Baby love –niminen käsikirjoitus on nyt kustantajalla ja julkaistaneen tänä vuonna.

Messilässä Desai tarttui heti sunnuntaina tilaisuuteen käydä keskustelua muiden alustajien kanssa. Hän oli erityisen otettu Vilja-Tuulian Huotarisen alustuksesta, joka käsitteli 14-vuotiaan tytön kasvua kirjallisessa teoksessa.

Desain oman alustuksen vuoro on maanantaina aamusta. Tyttöjen murhien sijaan hän lähestyy kokouksen teemaa Bollywoodin eli intialaisten viihde-elokuvien kautta.

- Intialaisessa elokuvassa on hyvin tärkeää, mitä voi sanoa ja mitä ei voi näyttää. Vaikka niissä lauletaan ja tanssitaan paljon, eleiden ja laulujen avulla voidaan kertoa vaikeistakin asioista.

Ina Ruokolainen

Miten ymmärtää venäläisiä?

Hieman vahingossa huomaan lukeneeni tämän kevään ja kesän aikana kirjoja, joissa pääosassa ovat venäläiset. Tässä kolme lisää:

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset. Tuokiokuvia venäjältä (suom. Laura Beck). Laurén on toiminut Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana ja Hufvudstadsbladetin toimittajana Venäjällä ja käynyt samalla useissa sen naapurimaissa entisen Neuvostoliiton alueella. Olenkin aiemmin lukenut hänen teoksensa Vuorilla ei ole herroja: Kaukasiasta ja sen kansoista, jossa hän seikkailee meidän näkökulmastamme ehkä vielä "hullumpien" kansojen kuin venäläisten parissa.

Laurén suhtautuu rakastamaansa Venäjään sillä asenteella, jolla siellä todennäköisesti pärjää parhaiten: toisaalta röyhkeästi ja määrätietoisesti, toisaalta fatalistisen ymmärtävästi. Asiat eivät toimi kuten Suomessa, mutta toimivat huomattavasti paremmin, jos ymmärtää kieltä ja kulttuuria edes jotenkin.

2009 julkaistun kirjan kulttuuriset osiot ovat kestävämpää tavaraa kuin poliittiset (joiden perusta toki on vuosituhantinen kulttuuri), joten alla muutama Laurénin kiteytys:

Klassikoista: "Venäjän kulttuuri on äärettömän rikas ja hedelmällinen. Sen merkitys maailmankirjallisuudelle on korvaamaton. Olen vakuuttunut siitä, että yksi syy tähän on juuri kollektivismi, koska sen ansiosta aina tarpeeksi monet ovat lukeneet saman kirjan, jotta voi syntyä elävää keskustelua. Venäjällä klassikot ovat aitoja klassikoita eivätkä jotakin, mikä löytyy vain hakuteoksista - kansa on todellakin lukenut ne. Tämä antaa teoksille enemmän laajuutta ja syvyyttä kuin länsimaisilla monilla klassikoilla on."

Venäläisestä kulttuurista: "Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Ei erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään. Lyhyesti sanottuna maa, jonka ymmärtäminen vaatii valtavasti aikaa, koska ensin täytyy tunkeutua historian lukuisten kerrosten läpi."

Historiasta: "Venäjä on vanha maa. En ajattele tässä kansallisvaltiota, koska se on vasta pari sataa vuotta vanha rakennelma. Tarkoitan venäläistä kulttuuria ja maailmanvaltaa, sitä maailmanvallan rakentamista, joka alkoi Kievin (Kiovan?) Venäjästä 800-luvulla ja joka periaatteessa on jatkunut siitä lähtien."

Nykyvenäläisestä kirjallisuudesta esimerkkinä luin ensin Natalja Kljutšarjovan Kolmannessa luokassa (suom. Arto Konttinen), joka veijariromaanin tapaan pisti päähenkilönsä Nikitan junamatkalle Venäjän laajalle maalle ja etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin turistit eivät eksy. Ihmiset ovat roistoja, narkkareita, lopetettujen tehtaiden ja kokonaan unohduksiin jäävien paikkakuntien pudokkaita, joilla tietenkin on ihan samat haaveet kuin muillakin. Sisältä päin katsottu Venäjä ei ainakaan tässä romaanissa ole yhtään vähemmän "hullu" kuin mitä Laurén kuvaa. Tähän kirjaan tartuin tuttavan suosituksesta; hyvä että suositteli.

Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa -teokseen (suom. Tuukka Sandström) tartuin, koska kirjailija on tulossa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen parin viikon päästä. Teos on jonkinlainen elämäkerta, jossa vaikean nimen omaava juutalaisperheen poika muistelee Brežnevin aikaista lapsuuttaan Neuvostoliitossa ja sitä, miten hän vaikeuksien kautta lopulta päätyy kirjallisuudentutkijaksi Pietarin yliopistoon - eikä siinäkään hommassa pärjää erityisen hyvin.

Ote on hyvin itseironinen, mikä on kirjan parasta antia hulvattoman rujojen lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella. Kirjailijan on ollut selvästi helpompi saada ote neuvostoajan ankeudesta kuin nykyisen Venäjän kaoottisilta vaikuttavista lainalaisuuksista. Loppuosan sekoilut muiden varoilla elostelevan Archien kanssa ovat välillä jopa tylsiä. Tuukka Sandströmin suomennoksessa ihmettelen ratkaisua, jossa hän jatkuvasti - mutta ei kuitenkaan aina - käyttää muotoa "alkaa tekemään".

Joka tapauksessa odotan paljon A:n (todella vaikea nimi, jopa venäläisille, mihin kirjassakin viitataan moneen kertaan!) alustukselta Messilässä, kirjan perusteella hän vaikuttaa kuivan huumorin mestarilta.

Joskus ei vain ehdi lukea

Pari viikkoa sitten jouduin menemään lukupiiriin ensimmäisen kerran niin, etten ollut lukenut teosta. Käsittelyssä oli Viktor Pelevinin teos Hyönteiselämää, joka on ilmeisen absurdi ja kokeellinen kuvaus venäläisestä elämästä. Ainakin muiden lukupiiriläisten esiin nostamat kohdat kuulostivat niin mielenkiintoisilta, että yritän paneutua kirjaan lähiaikoina. Sitä vartenhan lukupiirit kokoontuvat, että jäsenet lukisivat teoksia, joita eivät itse ehkä ollenkaan valitsisi. Tämä Pelevin on ehdottomasti sellainen.

Lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi sovittiin väljästi jokin venäläinen klassikko, aikaa lukemiseen on elokuun loppupuolelle asti. En ole vielä päättänyt omaa klassikkoani, mutta yritän kyllä ottaa jonkin sellaisen, jota en ole lukenut. Tosin melkein neljäkymmentä vuotta sitten nuorena luetut Tolstoin tiiliskivetkin voisivat tuntua ihan uusilta.

Jotain olen sentään ehtinyt lukea illalla sängyssä. ESS:n verkkolukupiiriä varten luin Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Teos on aivan ihastuttava ja kirjoitin siitä pienen kommentin verkkolukupiiriin, joten ei tässä sen enempää.

Äitini kirjahyllystä poimin mukaani Tuula-Liina Variksen, yhden suomalaisen lempikirjailijani, novellikokoelman Toshiro Mifunen tiikeri. Jostain syystä tämä kokoelma on jäänyt minulta lukematta aiemmin, vaikka se ilmestyi jo 2005. Kirjan tarinoista ja teemoista oli noussut esiin jo aiemmissa Variksen kirjoissa, mielestäni paremmin. Novellit isän, äidin ja alkoholisti-sekakäyttäjäystävän kuolemista kuvaavat asiaa ja tunteita kuitenkin sen verran vakuuttavalla kokemuksella, että kirjan lukeminen kannattaa.

Olen lukenut myös yhden elämänhallintakirjan, joka tuli vähän kuin vahingossa työpostin mukana. Ruotsalaisten Martin Ingvarin ja Gunilla Eldhin Älykäs painonhallinta on jonkinlainen kooste siitä keskustelusta, jossa syitä lihomiseen etsitään ihmisen aivoista, siis lähinnä addiktioista esimerkiksi sokeriin ja muuhun lihottavaan ruokaan. Kirja antaa kyllä vakuuttavia ja selkeitä argumentteja mahdollisen elämänmuutoksen pohjaksi, mutta ainakin kansikuva avocadoineen ja tomaatteineen hämää. Opuksessa ei ole reseptejä eikä edes mitään listoja siitä, mitkä ruoka-aineet olisivat niitä oikeita. Ymmärrän logiikan, jonka mukaan ihmisen pitää itse ajatella ja etsiä itselleen sopivat tavat toteuttaa tätä "aivodieettiä". Silti uskon, että moni lukija olisi halunnut vähän konkreettisempia esimerkkejä onnistuneen laihduttajan mielikuvaharjoittelusta, liikuntatavoista ja ruokaohjelmasta. Sekin pikkuisen rassaa, että ne kaikki vähät esimerkit ovat ruotsalaisia. Ehkä kirjalla halutaan pedata töitä elämäntapavalmentajille, joilla on tarjota porkkanan lisäksi muitakin paremman elämän eväitä.

Rohkeita ihmisiä

Kun eilen olin saanut loppuun Jukka Mallisen Joseph Brodsky -muotokuvan Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä, kävi niin kuin hyvän elämäkerran kanssa käy: syttyi tarve ryhtyä lukemaan Brodskyä itseään. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että olen lukenut Nobel-kirjailijalta vain Venetsiasta kertovan upean Veden peili -teoksen. Runoja en ole lukenut ollenkaan (nyt Mallisen kirjaan otettuja näytteitä lukuun ottamatta), vaikka Nobel tuli kai nimen omaan runoilijalle. Mallinen kertoo hyvin asiantuntevan ja oivaltavan oloisesti siitä, miten eri asioita Neuvostoliitosta karkoitetun kirjailijan tuotannosta arvostettiin lännessä ja siinä venäläisessä piirissä, joka Brodskyä luki. Lännessä Brodsky oli enemmän esseisti, mihin vaikutti tietysti kielen vaihtokin venäjästä englanniksi. Täytyypä tutustua ainakin Katastrofeja ilmassa -esseekokoelmaan, jossa Brodsky kirjoittaa mm. itselleen läheisistä runoilijoista ja kirjailijoista kuten Anna Ahmatovasta ja Osip ja Nadezda Mandelstamista.

Minulle Mallisen teoksessa antoisinta oli itse elämäkertaosuus, joka myös jo kuvaili asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti sitä, mitä, miten ja miksi Brodsky kulloinkin kirjoitti. Karkotus ensin Neuvostoliiton sisällä ja sitten länteen hioi kirjailijatimantin mutta myös kulutti miehen loppuun ennen aikojaan. Loppupuolella Mallinen (joka tunsi Brodskyn ja on laajasti sivistynyt slavofiili ja kirjallisuuden tuntija) menee teosanalyyseissään ja joissain selostuksissa esim. Brodskyn ja toisen venäläisen Nobel-kirjailijan, Aleksandr Solzhenitsynin, vahvasta keskinäisestä antipatiasta niin syvälle, etten jaksanut enää pysyä mukana. Hieno kirja kuitenkin.

Ennen Brodskyä tutustuin kirjan kautta rohkeaan naiseen, suomalaiseen Marketta Horniin, joka 2004 aloitti yhden naisen mielenosoitusmatkansa reppumatkailijana Aasiaan ja Australiaan. Matkan aikaan jo reippaasti yli viisikymppinen Horn kuvaa vuoden reissuaan teoksessaan Neljän Dollarin päivä (ilmestynyt pokkariversiona tämän vuoden alussa), jonka nimi jo kertoo paljon. Matka etenee halvoilla busseilla ja junilla alkuperäisväestön keskellä, yöpymään Horn pyrkii luostareissa ja muissa yhteisöissä, joissa hän voi tutustua paikallisiin ihmisiin ja maksaa oleskelunsa pääosin työllä. Hän tutustuu eri uskontoihin, naisen asemaan, köyhyyteen ja ympäristöongelmiin monelta eri kannalta.

Mielenosoitusmatkan yksi sisältö on vastustaa kertakäyttökulttuuria, minkä vuoksi Horn ei mm. suostu missään ostamaan pullotettua vettä tai käyttämään kertakäyttöastioita. Hän tekee oivaltavia huomioita ihmisten tavasta elää - etenkin tuhota maapalloa - ja on välillä raivostuttavan taipumaton ja pedantti.

Kirja kannattaa lukea ihan jo sen tietosisällön ja koettujen asioiden takia, mutta kokonaisuus on liian laaja ja tasapaksu, kun lähes jokainen päivä ja uusi liikenneväline tai majapaikka käydään läpi samanlaisella otteella. Vaikka Horn on kokenut monta erilaista maata ja kulttuuria ja jopa ääritilannetta, ne eivät aina erotu liian runsaan massan keskeltä. Toisaalta junnaaminen on myös tehokeino, josta voi saada edes kalpean aavistuksen matkan vaivalloisuudesta. Teksti perustuu Hornin matkan aikana kirjoittamaan blogiin ja sähköposteihin, mikä osaltaan selittää tekstin rakennetta.