Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta tarjolla

Tämä on mainos: olen suunnitellut Päijät-Hämeen kesäyliopistolle jälleen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen, joka järjestetään 21.-22.5. Lahdessa. Koulutus sopii kaikille meille, joita kiinnostaa tietää, mitä lapset ja nuoret lukevat - ja miksi eivät ehkä enää lue.

Kurssilla esiintymässä mm. kirjallisuuden kovat nimet Vilja-Tuulia Huotarinen ja Aleksi Delikouras.

LUETUT, PIDETYT JA PALKITUT

Lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus

Aika 21. – 22.5.2013 tiistai klo 10.00 – 17.00, keskiviikko klo 9.00 – 16.00 (15 oppituntia)
Johto VTM, toimittaja-kriitikko Ina Ruokolainen                                                 
Kohderyhmä Lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa työskentelevät kirjastonhoitajat, luokanopettajat, yläasteen opettajat, päivähoitohenkilöstö, nuorisotyöntekijät ym. lasten ja nuorten kirjallisuudesta kiinnostuneet.                                        

Koulutuspäivien ohjelma

Tiistai 21.5.2013
10.00 – 10.15                   Kurssin avaus
10.15 – 11.00                   Hyvä kirja – palkittu kirja. Kokemuksia Topelius- ja Lydecken-palkintoraatien työstä, Kriitikko Marja Welin
11.00 – 11.15                   Tauko
11.15 – 12.30                   Marja Welin, jatkuu
12.30 – 13.30                   Lounastauko
13.30 – 14.30                   Rohkeaa? Myönteinen asenne seksuaalisuuteen nuortenkirjoissa,  kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen
14.30 – 15.00                   Kahvitauko
15.00 – 16.30                   Vilja-Tuulia Huotarinen, jatkuu
16.30 – 17.00                   Yhteenveto

Keskiviikko 22.5.2013
 9.00 – 9.15 Päivän avaus
 9.15 – 10.30                     Nörtti: miten kirja jatkaa elämäänsä facebookissa/inter -netissä/youtubessa, kirjailija Aleksi Delikouras
10.30 – 10.45                   Tauko
10.45 – 12.00                   Aleksi Delikouras, jatkuu
12.00 – 13.00                   Lounastauko
13.00 – 14.00                   Pitävätkö kaikki lapset tarinoista? Kokemuksia sanataideopettajan ja lastenlehden toimittajan näkökulmasta. Lastenkirjallisuuslehti Vinskin toimittaja, vastaava sanataideopettaja Tuutikki Tolonen
14.00 – 14.30                   Kahvitauko
14.30 – 15.30                   Tuutikki Tolonen, jatkuu
15.30 – 16.00                   Yhteenveto

Maksu 185 €, sisältää iltapäiväkahvit
Peruutusmaksu 50% maksusta, mikäli peruutus tehdään viimeisen ilmoittautumispäivän ja koulutuksen alkamisen välisenä aikana. Jos peruutus tapahtuu koulutuksen alettua, joudumme perimään koko maksun.
Ilmoittautuminen 3.5.2013 mennessä. Ilmoittautumisajan jälkeen voi tiedustella vapaita opiskelupaikkoja kesäyliopiston toimistosta.

Huomatkaa, että ilmoittautuminen pitää tehdä Päijät-Hämeen kesäyliopistoon suoraan. Lisätiedot löytyvät täältä. 

TERVETULOA!

Muotoilun yliopettaja uskoo yhteistyöhön

Yliopettaja, teollinen muotoilija Ari Känkänen viettää aina syksyn ensimmäisen viikon muotoilun ykköskurssilaisten kanssa Lahden ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutissa. Tavoitteena on hitsata noin kahdeksankymmenen hengen porukka yhteen seuraavaksi neljäksi vuodeksi.

Kuva © Markus Henttonen

– Eri linjojen verkottuminen alkaa heti ensimmäisenä päivänä. Moni on myös kiitellyt, että työ lähtee saman tien käyntiin. Muotoilijakoulutuksessa noudatetaan pitkälti tekemällä oppimisen periaatetta.

Muuna aikana Känkäselle ei juuri jää aikaa opettaa, sillä hallinto, kehittäminen, tutkimus ja verkottuminen vievät aikaa. WDC Helsinki 2012 -valtuuskunnassa, kansallisen muotoiluohjelman ohjausryhmässä ja valtion muotoilutoimikunnassa hän vaikuttaa koko alan elinehtoihin. Hän liikkuu teollisuuden piirissä ja tapaa muita muotoilun ja korkeakoulujen ammattilaisia.

Känkänen kuitenkin pitää tiivistä yhteyttä nykyisiin ja entisiin opiskelijoihin. Muotoilun laitos tunnetaan paikkana, jonne kutsutaan säännöllisesti muotoilun ammattilaisia jakamaan tietoa työelämästä. Se oli myös Känkäsen alkusysäys opettajan uralle.

– Koin, että teollisen muotoilun työvuosien jälkeen minulla voisi olla annettavaa kouluympäristöön. Pyrimme säilyttämään suhteet kasvavaan joukkoon täältä lähteneitä ja hyödyntämään työelämässä hankittua osaamista talossa. Samalla yritämme auttaa jokaista nykyistä opiskelijaa siihen suuntaan, millaiseksi muotoilijaksi maailmalle juuri hän haluaa.

Haastattelu on aiemmin julkaistu Muotoilijakuvia-kirjassa. Tämä on haastattelu 1/25.

Markus Henttosen kuvat ovat nähtävissä myös hänen nettisivullaan.

Mielenosoituksessa

Osallistuin eilen mielenosoitukseen Lahden Taideinstituutin puolesta. Päätöksethän on jo tehty, mutta toivottavasti viime hetken protestit vielä auttavat. Ainakin mielenosoituksessa oli hyvä henki, vaikka Lahden ammattikorkeakoulun ja koulutuskonsernin johtoa pilkattiinkin ihan ansiosta.

Konsernin moottorisahamurhaaja taidekoulutuksen kimpussa.

Työ on tehty, mutta samalla on sahattu oma oksa!

Huippuyksikkö!

Taideinstituutin rehtori Antti Salokannel

Teatteri Vanhan Jukon tukijoukot

Kansalaisia

Hihanauhat

Fantasiaa ja tyttötarinoita

Tämä on mainos! Suosittelen hakemaan kahden päivän lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutukseen, joka järjestetään 8.-9.toukokuuta Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kokemusteni perusteella paikalle saadut kirjailijat, tutkijat ja muut lasten- ja nuortenkirjallisuuden tuntijat ovat aina sekä innostavaa että tunnollista porukkaa. Tiedossa tietoa, keskustelua ja hyvää huumoria, tällä kertaa vahvojen tyttökuvien ja fantasian näkökulmasta. Suosittelen!

Ohjelma alla, tarkemmat ilmoittautumisohjeet myös Päijät-Hämeen kesäyliopiston nettisivulla. Ilmoittautumisaikaa tämän viikon, mutta paikkoja voi kysellä vielä ensi viikolla.

FANTASIAA JA TYTTÖTARINOITA NETTINATIIVEILLE JA SIVUJEN SELAAJILLE

Aika 8. – 9.5.2012 tiistai klo 10.00-17.00, keskiviikko klo 9.00- 16.00 (15 oppituntia)
Johto VTM, toimittaja-kriitikko Ina Ruokolainen ja FT, tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen
Kohderyhmä Lasten ja nuorten kirjallisuuden parissa työskentelevät kirjastonhoitajat, luokanopettajat, yläasteen opettajat, päivähoitohenkilöstö, nuorisotyöntekijät ym. lasten ja nuorten kirjallisuudesta kiinnostuneet.

Koulutuspäivien ohjelma

Tiistai 8.5.2012
10.00 – 10.15 Kurssin avaus
10.15 – 12.30 Kirjan paikka nettinatiivien mediamaailmassa. Voittaako pelien lumo ja fanifiktion viehätys perinteisen kirjan? FT, erikoistutkija Annikka Suoninen
12.30 – 13.30 Lounastauko
13.30 – 14.30 Verkot vesiin – lukija esiin! Mihin kirjailijablogeja ja -nettisivuja tarvitaan? Kirjailijat Anneli Kanto & Terhi Rannela
14.30 – 15.00 Kahvitauko
15.00 – 16.30 Kanto & Rannela jatkuu
16.30 – 17.00 Yhteenveto
Keskiviikko 9.5.2012
9.00 – 9.15 Päivän avaus
9.15 – 12.00 Velhoista vampyyreihin: lasten ja nuorten fantasiakirjallisuus 2000-luvulla, Kirjastonhoitaja, YM Tuija Mäki
12.00 -13.00 Lounastauko
13.00 – 14.00 Fantasian monet kodit, Kirjailija Sari Peltoniemi
14.00 – 14.30 Kahvitauko
14.30 – 15.30 Sari Peltoniemi jatkuu
15.30 – 16.00 Yhteenveto

Maksu 175 €, sisältää iltapäiväkahvit
Peruutusmaksu 50% maksusta, mikäli peruutus tehdään viimeisen ilmoittautumispäivän ja koulutuksen alkamisen välisenä aikana. Jos peruutus tapahtuu koulutuksen alettua, joudumme perimään koko maksun.
Ilmoittautuminen 20.4.2012 mennessä suoraan kesäyliopistoon.

Lahden taidekoulutuksen musta perjantai

Tänään sitten selvisi, että Lahdesta lopetetaan sekä maineikas ja arvostettu 40-vuotias Taideinstituutti että Musiikkiteatterilinja, joka nuoresta iästään huolimatta on onnistunut kouluttamaan hyvin työllistyviä musiikkiteatterin ammattilaisia.

Asia on erityisen surullinen siksi, että koulutuksia hallinnoinut Lahden ammattikorkeakoulu - tai itse asiassa Päijät-Hämeen koulutuskonsernin johto - tappoi koulutukset, eikä kaupungin päättäjistä ollut mitään apua koulutusten puolustamisessa. Opetusministeri Jukka Gustafsson totesi juuri äsken tv-uutisissa, että LAMK itse päätti aloituspaikkojen leikkaamista. SIIS ITSE!

Hävettää, surettaa ja masentaa asua ja tehdä töitä tällaisessa kaupungissa, jossa kulttuurin ja etenkin kuvataiteen asema on mennyt alaspäin jo vuosia. 1970-luvun koululaisena olin aina vihainen siitä, että tässä kaupungissa pistetään aina urheilu kaiken muun edelle, mutta silloin sentään tosiaan syntyi Taidekoulu, josta tuli maineikas Taideinstituutti. 1980- ja 1990-luvuilla tuntui hetkittäin siltä, että täällä tosiaan halutaan nostaa esille myös kulttuuria. Teatterille ja musiikille on saatu kunnon talot, sen sijaan Taidemuseo odottaa aina vaan.

Vaan mitä tänne on viime vuosina haluttu? Formulaveneiden F1-kisoja ja Jyväskylän MM-rallien joitain hikisiä osakilpailuja. Ohitustie, toriparkki ja matkakeskus. Joka ikisiä hiihdon arvokilpailuja tietysti haetaan myös. Mikäs siinä, kyllä minäkin tykkään hiihtämisestä, mutta mitenkähän paljon iloa niistä Lahden 2001 doping-kisoista nyt sitten oli?

Niin, onhan tänä vuonna tosiaan menossa maailman muotoilupääkaupunkivuosi, jossa Lahti luulee saavansa kovastikin mainetta Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien rinnalla. Kummasti vain WDC 2012 -tiedotuksessa Helsinki vetää koko ajan kotiinpäin. Ehkä vuodesta on sentään se hyöty, ettei koulutuskonserni tänä vuonna kehtaa lopettaa Muotoiluinstituutin linjoja. Elokuvakoulutushan sai jo mennä.

Mutta vinkiksi Opetusministeriöön: kannattaa ottaa yhteyttä tänne päin jo ihan ensi vuoden alusta, jos tulee uusi tarve nipistää aloituspaikkoja. Täällä on ihan kokonainen Muotoiluinstituutti, joka on vuosikaudet närästänyt koulutuskonsernin johtoa näkyvällä asemallaan. Ei ole sopinut, että olisi puhuttu vain Muotsikasta, vaan meitä kulttuuritoimittajiakin on simputettu kilometrin pituisilla nimihirviöillä, jossa on tärkeintä nostaa esiin se ammattikorkeakoulu, joka siis on vain yksi hallinnollinen tapa järjestää koulutusta. Ei sillä koululla ole mitään erityistä vetovoimaa ilman taiteen ja muotoilun koulutusta.

Siitä vain brändäämään jatkossa LAMK:ia linjoilla, joita tarjoavat ihan kaikki muutkin. Eivät ne kaikki tradenomit ja insinööritkään kuulemma työllisty, mutta sehän ei täällä huolettanut, kun haluttiin lopettaa huonosti työllistävät taiteen linjat. En väheksy ainuttakaan koulutusohjelmaa tai ammattiryhmää, mutta läheltä seuranneena tiedän useimpien kuvataiteilijoiden suhtautuvan työelämään sellaisella asenteella, josta kuka tahansa yrittäjyyttä saarnaava virkamies ja poliitikko voisi ottaa oppia. He todellakin keräävät elantonsa vaikka mistä pienistä puroista voidakseen tehdä rakastamaansa työtä. Harva heistä menee työttömyyskortistoon.

Toistan vielä: HÄVETKÄÄ LAHTELAISET PÄÄTTÄJÄT! Olisitte edes taistelleet, niin tappio ei tuntuisi niin pahalta. Ja tehkää nyt edes yksi ryhdikäs teko: erottakaa Lahden koulutuskonsernin johto, joka ei osaa pitää omien oppilaitostensa puolta. Sekä hallitus että toimitusjohtaja saisivat mennä.

Kannanotto lahtelaisen taidekoulutuksen puolesta

Taideinstituutin lakkauttaminen

Lahden ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee 15.12 vastinetta Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykselle Lahden taideinstituutin lakkautuksesta. Lopullisen päätöksen vastineesta tekee Päijät-Hämeen koulutuskonsernin hallitus 21.12. Jokainen tietää, että Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykset ovat esityksiä. Paikallisen tason tahdolla ja päätöksillä on asiassa lopullinen vastuu.

Vuodesta 1971 lähtien toiminut koulu lukeutuu maamme arvostetuimpiin taideoppilaitoksiin. Sen merkitys ei rajoitu vain Lahteen, vaan se on olennainen osa suomalaista kuvataidekenttää. Viimeisimpiä hyviä uutisia Lahden Taideinstituutin luovan voiman kanavoimistaidoista on se, että instituutin entinen oppilas Anssi Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla.

Kuvataiteen moniottelija Erkki Pirtola, joka on opettanut Lahden Taideinstituutissa 1990-luvulta lähtien, toteaa, että Lahden Taideinstituutti on kehittynyt yhdeksi maamme johtavista opinahjoista (12.12.2011 voima.fi). Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, sanoo Pirtola ja lisää, että siksi mielikuvitusta ja tunneaivoja on koulutettava. Lopetuspäätös kuulostaa Pirtolan mielestä yhtä absurdilta kuin, jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä.

Viime perjantain Helsingin Sanomien Näkökulmassa kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja puolestaan kirjoitti Suomen olevan niin pieni maa, että jos taidekoulutusta keskitetään vain korkeakoulupaikkakunnille, tuloksena on entistä pienemmän eliitin hyväksymää oikeaa taidetta. Taidekoulut ole yksiköitä, joita voi perustaa ja lakkauttaa numeroiden perusteella. Ei ymmärretä, että taidekoulujen laatu perustuu ansaittuun arvostukseen. Kun yksikkö lopetetaan, ei sitä enää synnytetä uudestaan. Kuvataideopiskelun paikkoja ei voi arpoa ja säädellä tarpeen mukaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hoito- ja matkailualan, sivaltaa Halmetoja.

Lahden taideinstituutin merkitys Lahden kaupungin visuaaliselle kulttuurille on aivan olennaista. Sen kautta lahtelainen kulttuurielämä on saanut jatkuvasti uutta nuorta pääomaa taidekehyksiinsä. Taiteilijaseuran uusista jäsenistä suurin osa tulee Lahden taideinstituutista. Ja jäädessään Lahteen nuoret taiteilijat vilkastuttavat kaupungin henkistä elämää.

Hilkka Silvekosken säätiö on keskittynyt nuorten taiteilijoiden tukemiseen, muun muassa jakamalla apurahoja. Säätiön mielenkiinto kohdistuu näin ollen Lahden Taideinstituuttiin nuorien taiteilijoiden kouluttajana. Siksi Säätiön hallitus kannustaa Lahden ammattikorkeakoulun johtoa vielä miettimään, mitä kaikkea Lahden Taideistituutin lakkauttaminen Lahden kaupungille ja sen imagolle tulisi merkitsemään.

Hilkka Silvekosken säätiön hallitus

Jarmo Tevajärvi  pj.

Terhi Kaakinen

Ina Ruokolainen

Tiina Salmi

Annukka Visapää

Lastenkirjat ja kritiikki

Suomessa julkaistaan vuosittain satoja lastenkirjoja, mutta kritiikkejä kirjoitetaan vain joistain harvoista. Eikä kritiikin taso ole hääppöinen: tilaa on liian vähän, ja harva kriitikko on erikseen kouluttautunut ymmärtämään esimerkiksi kuvan merkitystä tarinalle. Tämä viesti tuli hyvin selväksi viime viikolla, kun vedin kaksipäiväisen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kurssille osallistui 49 lastenkirjoista kiinnostunutta ihmistä, pääosa heistä kirjastoammattilaisia, mutta mukaan mahtui myös mm. pari opettajaa, kustantaja, kääntäjä ja kuvataiteilija.

Parempaa kritiikkiä toivoivat niin tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen kuin kirjailijat Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Timo Parvela. Heikkilä-Halttunen on itse kriitikko ja kirjoittaa mm. Helsingin Sanomiin ja Lastenkirjainstituutin Onnimanniin, mutta ei hänkään pysty puolentoista tuhannen merkin arvioissa sanomaan kuin murto-osan havainnoistaan. Osittain tästä syystä hän on perustanut Lastenkirjahylly-blogin, jossa hän käy läpi paneutuvasti sekä uutuuskirjoja että klassikkoja.

Tatu ja Patu -kirjoistaan tunnetut Havukainen ja Toivonen olivat kyllästyneitä siihen, ettei juuri kukaan kriitikko ole löytänyt heidän kirjoistaan sitä perusasiaa, että teksti ja kuvat kantavat kumpikin tarinaa omilla keinoillaan, ja useimmat asiat kerrotaan vain joko kuvissa tai teksteissä. Graafisen suunnittelijan koulutuksen saaneet tekijät ovat halunneet noudattaa samaa periaatetta myös kuvittaessaan muiden teoksia, vaikkapa Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä. Muun muassa monet kuvituksen vitseistä ovat kuulemma nimen omaan Havukainen-Toivonen-tuotantoa, eivät siis Nopoloiden tekstistä lähteviä. Tämä menetelmä toimii silloin, kun kirjailijat ja kuvittajat ymmärtävät ja kunnioittavat toistensa huumoria ja ammattitaitoa.

Timo Parvela taas ihmetteli, miksei yksikään kriitikko kohtele lasten- tai nuortenkirjailijaa sillä tavalla oikeana kirjailijana, että esimerkiksi nostaisi tämän tuotannosta jonkin merkkiteoksen yleiseen keskusteluun "aikuisten" romaanien rinnalle. Parvela itse pitää Sammon vartijat -trilogiaansa (Tuliterä, Tiera ja Louhi) uransa pääteoksena, mutta sitä ei hyvistä arvosteluista huolimatta ole kuitenkaan nostettu "oikeiden" kirjojen tapaan esille. Vaikka Parvelan Ella-kirjat kuluvat yhä uusien lapsisukupolvien käsissä ja Maukka ja Väykkä -teoksissa nähdään jo klassikon aineksia, niistäkin puhutaan lähinnä hauskoina lastenkirjoina, ei osana kirjallisuutta.

Minulla oli etuoikeus lukea ennen kurssia vino pino sekä Havukainen-Toivonen-työparin että Parvelan teoksia - osa niistä ennalta tuttuja, osa ihan uusia tuttavuuksia. Tatuista ja Patuista ihastuin etenkin Tatu ja Patu Helsingissä -kuvakirjaan, joka toimii jopa elämyksellisenä matkaoppaana. Tatun ja Patun Suomi on tietenkin jo käsite, onhan se palkittu myös Finlandia Juniorilla.

Parvelalta ehdin lukea aika monta Ella-kirjaa, joissa on paljon koulumaailmaan ja ylipäänsä sosiaalisiin suhteisiin liittyvää viisautta - ja tietenkin sitä huumoria, joka pisti minut aika monta kertaa häiritsemään hihityksellä jo nukahtanutta puolisoa illalla sängyssä. Lisäksi pääsin nyt lukemaan kerralla Parvelan ja Virpi Talvitien lastenromaani-trilogian Keinulauta, Karuselli ja Onnenpyörä, joista ensimmäinen on palkittu Finlandia Juniorilla. Vaikka kokonaisuus on kunnianhimoinen, minua juuri nämä kolme kirjaa eivät saa lämpenemään.

Maukoista ja Väyköistä kirjoitinkin jo pienen merkinnän maaliskuussa; niistä pidän taas aivan valtavasti. Valitettavasti ennakkopakettiini ei kuulunut yhtään Sammon vartijat -trilogian osaa, joten se puute on yritettävä korjata pikaisesti.

Tervetuloa kirjoittamisen kursseille

Jälleen pieni mainos: Lahden Kansanopisto jäljestää kevään, kesän ja syksyn aikana neljä kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen kannustavaa kurssia, joista kolmessa minulla on sormet pelissä. Ensimmäiset tulevat vastaan jo varsin pian, joten kannattaa olla valppaana ilmoittautumassa, jos aihepiiri kiinnostaa. Hintakaan ei ole aivan päätähuimaava, sillä kunkin viikonlopun 15 tunnin opetus maksaa 80 euroa.

Ja tässä kurssit: Elämäkertakirjoittaminen 14.-15.5., Keskustele ja kirjoita kirjallisuudesta (lukupiirikurssi) 11.-12.6., Kokeellinen kirjoittaminen 13.-14.8. ja Blogikirjoittaminen 10.-11.11.

Yhteystiedot, ilmoittautumisajat ja muut ohjeet löytyvät kunkin kurssin kohdalta linkin takaa. Tervetuloa kursseille!

Aikuista elokuvaa, viisaita kirjoja

Kävin hyvässä seurassa katsomassa elokuvan Vuosi elämästä. Siinä oli paljon hyvää (ja seuralaiseni piti elokuvasta aivan valtavasti), mutta se jokin puuttui. Näyttelijät ovat sekä hyviä että uskottavan oloisia; on suorastaan ihastuttavaa katsoa eurooppalaista elokuvaa, jossa kenenkään ei tarvitse olla Hollywood-mitoissa.

Käsikirjoituksen pääideakin on toimiva: Ruth Sheenin esittämä Gerry ja Jim Broadbentin esittämä Tom ovat onnellinen pariskunta, joka kuuntelee vähemmän onnellisten ystäviensä vaikeuksia ja yrittää tukea heitä pääasiassa tarjoamalla päivällisiä. Aikuiset ihmiset puhuvat toistensa ohi, juovat paljon viiniä ja joko kieltävät ongelmansa tai sitten vatvovat niitä loputtomasti. Tom ja Gerry hakevat voimaa ja iloa siirtolapuutarhapalstalta. Hommassa kuluu vuosi.

En päässyt näiden ihmisten tunnelmaan, vaikka olen istunut vähintään kymmenillä vastaavanlaisilla kutsuilla, joilla syödään ja seurustellaan viinilasin äärellä. Mielestäni vika on rakenteessa, joka on filmiksi liian tasapaksu. Tv-sarjana vuodenaikojen vaihtelu puutarhapalstalla ja ihmissuhteiden isot ja pienet muutokset sinä aikana olisivat ehkä toimineet paremmin. Filmissä on nimittäin hetkensä; alun terapiaistunto, jossa Gerry yrittää saada Imelda Stauntonin esittämää naista muuttamaan elämäänsä, on suorastaan hyytävän hyvä.

-----------
Olen lukenut viime aikoina aika monta kirjaa, joissa käydään läpi sisällissodan ja/tai kansanmurhan kärsineiden ihmisten vaiheita. Viime aikojen uutisten keskellä - tässä tapauksessa etenikin arabimaiden kansannousujen - on välillä tuntunut siltä, ettei kirjaa enää pysty lukemaan. Ja sitten on taas muistanut, että valitettavan moni ihminen on ihan henkilökohtaisesti kokenut nämä kauhut;tullut tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi tai ihan "vain" kuollut nälkään oman maansa sisällä käsittämättömissä julmuuksissa. Virolaisen Imbi Pajun Torjutut muistot oli tällainen kirja, jota ryhdyin lukemaan nimen omaan sen elämäkerrallisten pohdintojen takia. Pajuhan kertoo kirjassa (ja elokuvassa sitä ennen) äitinsä ja tämän kaksoissisaren karmean tarinan Neuvosto-Virosta, jossa kuka tahansa saattoi olla järjestelmän vihollinen.

Imbi Paju on muuten tulossa ensi torstaina Lahteen kertomaan Sofi Oksasen kanssa toimittamastaan artikkelikirjasta Kaiken takana oli pelko, joka sekin kertoo ihmisten elämästä neuvostomiehityksen aikana. Menisin ehdottomasti kuuntelemaan häntä pääkirjaston auditorioon (17.30), jos en olisi matkoilla tuolloin.

---------------
Onneksi on olemassa myös sellaisia viisaita kirjoja, joissa uskotaan ihmisten hyvyyteen tai ainakin kykyyn yrittää olla hyviä. Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä -kirjat tosin kertovat päällisin puolin kissasta ja koirasta ja heidän eläinystävistään, mutta jokainen faabelien ystävä toki tietää eläinhahmojen edustavan meidän ihmisten hauskoja, ikäviä, pikkusieluisia, ahneita, lempeitä, rakastettavia ja ties mitä luonteenpiirteitä. Maukka-kissa on aika itsekäs ja elämästä nautiskeleva tapaus, sen paras ystävä Väykkä puolestaan ahkera ja vähän tylsäkin koirakaveri, joka aina yrittää korjata tilanteet. Ja Kana von Got, Lehmä Muukkonen ynnä muut muuten vain mielenkiintoista porukkaa.

Sarjassa ovat tähän mennessä ilmestyneet Maukka ja Väykkä, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo ja Maukka ja Väykkä rakentavat talon. Kirjoissa kunnon moraali, hersyvät kerronta ja hauskat sattumukset yhdistyvät oivaltavan upeisiin kuviin. Suosittelen luettavaksi ääneen niille perheenjäsenille, jotka eivät vielä osaa lukea! Ja tietysti samalla muillekin.

Muistutan myös vielä, että Timo Parvela on tulossa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskurssille kertomaan mm. näistä viisaista teoksistaan 5.5. Kurssi on kaksipäiväinen, ja siellä on muitakin hauskoja, viisaita ja valovoimaisia esiintyjiä.

-----------
Ja vielä yksi kirjaamisen arvoinen kokemus, josta tietenkin olisi pitänyt muistaa kirjoittaa aiemmin. Lahtelaisen Aaro Matinlaurin näyttelyt ovat hänen 1970-luvun lopun debyytistään lähtien olleet aina tapauksia, niin nytkin. Tänään Kehystämö-galleria Aila Seppälässä sulkeutuneessa näyttelyssä oli muutama niin energinen muotokuva, että niihin oli varmasti saatu ainakin hippunen esittämänsä ihmisen sielua mukaan. Näköisiä kuvia, mutta ei mitään "näköistaidetta". Ikävää, ettei paikallinen valtalehti katsonut aiheelliseksi arvioida hienoa näyttelyä.

Tatun ja Patun ja Ellan ystäville

Tämä on mainos: olen ollut suunnittelemassa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, joka tänä vuonna järjestetään jo toukokuussa, 4.-5.5. Kurssin otsikko on Outolasta Maukkaan ja Väykkään, Kuvakirjan monet maailmat.

Onnistuimme saamaan esiintyjiksi/luennoitsijoiksi huippusuositut ja -toivotut kuvittaja-kirjailijat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen (Tatu ja Patu -kirjat) ja kirjailija Timo Parvelan (mm. Ellat ja Maukka ja Väykkä -kirjat). Vaikka teema on kuvakirjat, keskustelemme kurssilla varmasti paljon muustakin.

Kesäyliopistossa kun ollaan, tarjolla on tietenkin myös hieman teoriaa kulttuurielämyksen ohessa. Kukakirjoista väitöskirjaa tekevä tutkija-kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen arvostelee lastenkirjoja mm. Helsingin Sanomiin ja pitää erittäin tasokasta blogia Lastenkirjahylly, jota suosittelen. Lehtori Kaarina Kolu puolestaan on tutkinut mm. suomalaista satua ja osaa kertoa, mitä kirjoja nuoret lukevat.

Tervetuloa kurssille, jos yhtään kiinnostaa, millaista kulttuuria on tarjolla lapsillemme. Ilmoittautumiset (19.4. mennessä) suoraan kesäyliopistoon, lisätietoja hinnasta ja muista käytännön asioista saa mm. info(at)paijathameenkesayliopisto.fi -osoitteesta.

"En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan löytämään kirjoittajan sisältään"

Osallistuin viime viikolla kaksipäiväiseen Taide käy työssä -seminaariin, johon oli koottu taidealojen asiantuntijoita, tutkijoita ja opettajia. Yksi luennoitsijoista ja työpajan pitäjistä oli Gillie Bolton, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija, jonka menetelmistä olen kirjoittanut aiemminkin.

Bolton ohjaa usein sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita ihmisiä, joita hän auttaa kirjoittamisella käsittelemään sairauttaan. Toinen kohderyhmä ovat terveydenhuoltoalan työntekijät, joiden pitää jaksaa tehdä töitä näiden ihmisten kanssa. Menetelmän nimi on Reflective Creative Writing.

Tässä muutamia Boltonin luennosta poimimiani perusasioita, joihin hänen metodinsa perustuu.

En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan opetan heitä löytämään kirjoittajan sisältään.

Työsi on erittäin tärkeää! Boltonin mukaan suurin osa ihmisistä uskoo, että juuri heidän työnsä on vain tavallista, arkipäiväistä, eikä kiinnosta ketään muuta. Kirjoittaminen voi auttaa heitä näkemään toisin, löytämään omat, mielenkiintoiset tarinansa.

Taide on taikaa! Bolton nojaa Jean-Francois Lyotardin ajatukseen, jonka mukaan me kirjoitamme ennen kuin tiedämme, mitä sanoa, miten sen sanomme ja saadaksemme selville sen, mitä haluamme sanoa. Bolton soveltaa asiaa käytännössä harjoituksissaan, jossa hän kehottaa ihmisiä kirjoittamaan esimerkiksi kuusi minuuttia asiasta, joka ensimmäisenä tulee hänen mieleensä, nostamatta kynää välillä paperista.

Asiat nousevat esille, ennen kuin tarina nostaa ne esille. Tämä havainto tulee eräältä Boltonin kirjoittajaryhmäläiseltä ja liittyy edelliseen kohtaan. Itsekin huomasin lyhyessä työpajassa, että kirjoittaminen ajattelematta tai automaattisesti toimii. Kuuden minuutin tarinassani yli hyvin yllättävä, jopa kipeä sisältö.

Pidän runoudesta, koska en saa sitä tekemään, mitä haluan. Runouden on tehtävä se, mitä runous haluaa.Toinen Boltonin oppilaan kiteytys, jota opettaja selittää: Sallimme itsellemme sen, että teemme taidetta.

Älä anna ajattelun häiritä! Tekeminen merkitsee. Työpajan metodia voi vielä selventää teatterimetaforalla. Kun käymme teatterissa, näemme vain valmiin teoksen ja tiloista lämpiön, katsomon ja ne esiripun takaiset tilat, joissa esitys tapahtuu. Näyttämön takana on kuitenkin valtava määrä jännittäviä takahuoneita, joissa rakennetaan lavasteita ja ommellaan pukuja, puetaan ja meikataan näyttelijöitä jne. Mielemme kuitenkin pysyy useimmiten katsomossa, kun meidän pitäisi päästää se työhuoneisiin hommiin. Tässä auttaa se, että vain alamme kirjoittaa.

Luota kirjoittamisprosessiin! Arvosta itseäsi ja kykyjäsi! Sinä itse otat vastuun kirjoittamisprosessista, ei pomosi, ohjaajasi tai tutorisi.

Sisältö on tärkein: Älä kirjoittaessasi välitä kieliopista, rakenteesta tai muista säännöistä! Ehdit korjata tarinan myöhemmin.

Anna itsellesi aikaa! Ole avokätinen ja armollinen itseäsi kohtaan! Kirjoittaminen alkaa sujua, kun nautit siitä.

Vaikka kirjoittaisit vaikeista aiheista ja ihmisistä, ole armollinen myös niitä ihmisiä kohtaan, joista kirjoitat. Mieti asiaa toisen ihmisen näkökulmasta. Tästä Bolton kertoi esimerkin, jossa kätilö kirjoitti ensin tarinan synnyttäjästä, joka oli hänen mielestään käyttäytynyt täysin mahdottomalla tavalla. Kun kätilöä pyydettiin kuvailemaan tapahtumat synnyttävän äidin näkökulmasta, hän ymmärsi naisen olleen hirvittävän peloissaan ja käyttäytyneen siksi huonosti.

Ja vielä loppukevennys. Bolton näytti meille sarjakuvaa, jossa sarjakuvan Lassi kirjoittaa kirjettä joulupukille. Siinä hän haukkuu pukin aiemmista vuosista, jolloin Lassi ei koskaan ollut saanut mitään haluamaansa lahjaa. Leevi-tiikeri toteaa, että Lassi ehkä haluaisi nukkua yön yli, ennen kuin lähettää kirjeen eteenpäin. Tiedän, vastaa Lassi, mutta kirjeen kirjoittaminen tuntui hyvältä.

Ei haittaa, vaikka kirjoittaisi kamalia sanoja elämänsä vaikeista tapahtumista ja ihmisistä. Kannattaa kuitenkin miettiä, kenelle tekstin näyttää. Vanhanaikainen päiväkirja on turvallisempi kuin kaikille avoin blogi tai Facebook. Eikä joulupukillekaan ehkä kannata paljastaa aivan kaikkea.

Gillie Boltonin menetelmiin voi tutustua tarkemmin hänen verkkosivullaan.

Jos seminaarissa on edes yksi hyvä alustus...

Olen toimittajana osallistunut vähintään kymmeniin erilaisiin seminaareihin ja koulutustilaisuuksiin. Jo vuosia sitten kehitin tuon otsikon "viisauden", jolla perustelin tiivistä ay-seminaareihin ja ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistumista. Kokonaisuudessaan ajatus menee: "Jos viikonlopun seminaarissa/koulutuksessa on edes yksi ajatuksia herättävä hyvä alustus tai työpaja, aika ei ole mennyt hukkaan." Välillä helmen löytäminen on ollut mahdotonta, mutta yleensä edes joku puhuja, työmuoto, otsikko tai näkökulma on saanut omankin pään raksuttamaan.

Menneen viikonvaihteen jäljiltä on aika ristiriitainen olo, sillä en ole enää varma sloganin paikkansapitävyydestä. Pohjoismainen seminaari oli minulle seitsemäs tai kahdeksas, paikka Ahvenanmaa. Ihan omien vaikutelmien järjestämiseksi listaan lyhyesti plussia ja miinuksia.

Plussia

+++ Teemat. Uskallan kehua, vaikka olin järjestelytyöryhmässä.
*Ahvenanmaa paikkana innoitti meidät ideoimaan teemoiksi ympäristön ja vähemmistöt. *Ajankohtaiset taistelut tekijänoikeuden, Sanoma News -sopimuksen ja taantuman kanssa toivat ohjelmaan tiukat tietoiskut aihepiireistä. Lisäksi annos journalismin etiikkaa kouluampumista koskevan uutisoinnin ja tutkimuksen pohjalta.

+++ Esiintyjät.
*Vähemmistöjen edustajina/kuvaajina suomenruotsalaien elokuvaohjaaja Klaus Härö ja saamelainen näyttelijä-toimittaja Anni-Kristiina Juuso, jotka kumpikin osasivat puhua sekä itsestään, töistään että vähemmistöjen rooleista.
*Ruotsalainen tv-tuottaja-journalisti Erik Tjernström, joka repäistiin viime hetkellä keskustelemaan paneeliin tulevaisuuden haasteista; hänen puheensa journalistien yhteistuotannoista ja verkostoista eivät kuulostaneet kuluneilta vaan suoraan nykytilanteesta lähteviltä.
*Ympäristöpajan vetäjä Ismo Tuormaa, joka haastoi kuulijat pohtimaan kunkin maan omia ympäristötabuja (voiko Suomessa kirjoittaa kriittisesti metsäteollisuudesta, Norjassa öljystä, Tanskassa sioista, Ruotsissa oikeudesta Thaimaan matkoihin) ja pajaan osallistunut erittäin osaava Greenpeace-lobbari Lauri Myllyvirta.
*Rautainen ekonomisti Arto Suninen, joka on tutkinut mediatayritysten taloutta.
*Hyvät juontajat/keskustelunvetäjät Kirsi Crowley ja Magnus Londen.

++ Vierailut.
*Ahvenanmaan parlamentissa saimme rautaisannoksen itsehallinnosta ja kielipolitiikasta ja pikkuisen raapaisuja lautta- liikenteen, kalan- kasvatuksen ja paikallisen kestävän kehityksen strategian merkityksestä Ålannille. Paljon tietoa, hieman kylmä ja kiireinen tunnelma.
*Sightseeing Bomarsundin linnoituksessa. Ainakin meidän bussissamme karismaattinen opas, joka osasi historiansa ja sopivasti pikku tarinoita.
*Kävelyretki Eckerön postitalolle. En ollut mukana, mutta kuuleman mukaan sekä pappisopas Mårten Andersson että itse reissu oli ihastuttanut mukana olleita.

++Luonto. Sää oli kylmä, mutta Ahvenanmaa kukkeimmillaan ja merimaisemat upeita. Näimme saaren oman orkidean, Adamin.

+Vapaa-ajanohjelma. Saunat, pelit ja illallispuheet ovat vuodesta toiseen turvallisen samanlaisia, mutta henki oli hyvä.

+ Kollegat. Pohjoismaiset tuttavuudet ovat virkistäviä, mutta tällä kertaa en tutustunut kovinkaan moneen uuteen ihmiseen. +++ Järjestelytyöryhmässä ja lähipiirissä oli muutama superihminen, joka jaksoi toimia ja levittää hyvää mieltä.

Miinuksia

----- Kongressipaikan järjestelyt. Käringsundin kongress-centrumissa ei pelannut mikään. Töissä vain yksi osaava henkilö, loput ensimmäistä ja toista päivää töissä olevia kesäihmisiä. Moneen kertaan kysytty ja testattu tekniikka petti joka välissä. Kahvit ja lounaat myöhässä, noutopöytien ja kahvipisteiden reitit mahdottomia 100 hengen porukalle.

---- Ruoka. Käringsundin perusaamiaiset, lounaat ja päivällinen halpaa, mautonta ja epämääräistä mössöä. +++Ainoa poikkeus erikseen maksettu ja tilattu Strömsö-kokin Mikael Björklundin tekemä ja isännöimä juhlaillallinen, jonka ruoka maistui ko. olosuhteissa sitten erityisen hyvältä.

--- Majoitus. Mökkimajoitus on tietenkin mökkimajoitus, mutta voisi neljän hengen mökkiin olla useampi kuin yksi avain. Homeen hajua, ei saippuaa, rikkinäisiä ovia ja lamppuja. Osa mökeistä todella kaukana kokouspaikasta.

-- Se pieni joukko, joka aina juo, meluaa, tappelee, valittaa, joutuu sairaalaan tai hukkaa tavaransa ja itsensä. Se porukka oli jostain syystä tällä kertaa aika näkyvä - tai sitten minä osuin vääriin paikkoihin. Pari järjestelyistä vastaavaa ihmistä oli tämän joukon takia aika lujilla.

- Omat krempat. Migreenikohtaus ja allerginen ihottuma. Ei varsinaisesti kenenkään muun vika, mutta järjestelystressillä ja homeisella huoneella saattoi olla osuutta. ++ Pari kollegaa auttoi tarjoamalla särkylääkettä ja mahdollisuuden iltapäivälepoon.

Tulos

Moni alustus, työpaja ja kohtaaminen kolahti ihan voimalla. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun piti taistella joko olosuhteiden tai oman jaksamisen kanssa. Toivon, että ilmaan jääneet ajatukset saisivat minut muistamaan uudet näkökulmat myös myöhemmin.
Olen aiemmin viettänyt monta hyvää luonto- ja kulttuurilomaa Ahvenanmaalla. Kongressipaikkana se ei vakuuttanut.

Nuorten kieltä ja jakinkasvatusohjeita

Tänään päättynyt Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutus käsitteli paljon vuorovaikutusta - sekä netissä että ihan perinteisesti kirjailijan, lukijan, arvostelijan, kuvittajan, kääntäjän, kustannustoimittajan, tekstin, kuvan jne. välillä. Olin kurssin vetäjänä ja osasuunnittelijana päässyt vaikuttamaan asiaan.

Tänään äänessä oli kaksi nuoren polven kirjailijaa, Terhi Rannela ja Jukka Laajarinne, joista kumpikin ahkeroi myös verkossa. Omien sivujensa lisäksi he pohtivat kirjailijan työtä grafomania-kimppablogissa. Kumpikin myös lukee ahkerasti kollegojen blogeja ja kirjallisia nettisivuja.

Vieraat olivat siis nykykatsannolla interaktiivisia kirjailijoita, mutta eivät erityisyyttään julistaen. Useimmille kirjailijoille kosketus lukijoihin on aina ollut elinehto. Koulu- ja kirjastovierailut ovat vakiintunut tapa kohdata lukijoita, kirjamessuista ja muista tapahtumista on tullut yhä tärkeämpiä kohtauspaikkoja. Aina ovat lukijat myös lähestyneet kirjailijoita kirjein, vaikka varsinaisen vyöryn kohteeksi ovatkin päätyneet vain muutamat yleisön suosikit. Tänäänkin yleisössä oli paljon kirjastonhoitajia, jotka olivat kokeneita kirjailijavierailujen järjestäjiä ja osallistujia.

Keskustelimme monelta kannalta siitä, mitä internet ja siihen nivoutuvat palvelut itse asiassa ovat muuttaneet. Rannela kertoi käyttävänsä kirjailijantyössään hyväkseen sitä runsasta sähköpostipalautetta, jota hän saa kirjoituksistaan Demi-lehdessä. Nuorten tyttöjen kirjeet ovat kuulemma varsinainen aarreaitta sekä mielenkiintoisten aiheiden että nuorten kielen kannalta. Kirjojen aihepiiriin liittyvät asiantuntijakontaktit löytyvät puolestaan usein nettisivuilta etsimällä.

Myös Laajarinne pitää nettiä aivan välttämättömänä taustatyölle. Esimerkiksi hänen viimeisessä kirjassaan, Jäiset jumalat, kuvataan tarkasti Himalajan syrjäkylän elämää ja jakinkasvatusta. Kirjan keskeinen aihepiiri, vuorikiipeily, oli Laajarinteelle ennestään tuttu, Himalajan maisema ja elinolot sen sijaan eivät.

Erityisen oivaltavasti nuoret kirjailijat mielestäni kuvasivat sitä, mitä merkitys bloggaamisella heille on arkipäivässä. Rannela ei bloggaa julkisesti, mutta kirjoittaa kavereidensa kanssa suljettua nettipäiväkirjaa: "Kirjoitan aamulla löysät pois ennen varsinaista kirjoitustyöhön ryhtymistä. Luen myös paljon muiden kirjoittajien sivuja."

Sveitsissä vastikään pari vuotta asunut Laajarinne korostaa kirjailijoiden keskinäistä verkottumista: "Netistä on helpointa seurata, missä mennään esimerkiksi runouden puolella. Se on kokeilualusta, jossa saa palautetta, enimmäkseen kollegoilta, mutta myös lukijoilta. Osaa kollegoista en olen nähnyt vuosikausiin livenä, mutta verkossa olemme pitäneet yllä jopa viikottain. Kirjailijoita on blogosfäärissä jo hirmuiset määrät."

Päivitys

Huomenaamulla raahaan matkalaukut n. klo 4.45 ulos talostamme ja aloitan matkan tänne. Parin päivän päästä käynnistän käyttöjärjestelmän päivityksen täällä. Reilussa kahdessa viikossa toivottavasti unohdan mahdollisimman monta suomalaisittain hyödyllistä asiaa, jotta työasioita pursuaviin henkilökohtaisiin tiedostoihini tulee tilaa italialaiselle kielelle, kulttuurille ja mentaliteetille. Nähdään vapun tienoissa! Ci vediamo!

Sivistymätön koulupäätös

Lahden sivistyslautakunta on nyt sitten päättänyt lopettaa kaupungin vanhimman koulun, 105-vuotiaan Vuorikadun koulun. Päätös on sivistymättömyydessään ennenkuulumaton ja todennäköisesti säästöjen tavoittelussa ihan turha. Lasten ja opettajien siirtäminen naapuriin Harjun kouluun merkitsee joka tapauksessa remonttia.

Aivan ydinkeskustassa sijaitseva talo on opettajineen on kouluttanut uskomattoman määrän kulttuuri-ihmisiä, päättäjiä ja ihan tavallisia kunnon kaupunkilaisia. Se on toiminut äänestyspaikkana ja väliaikaisena sotilassairaalana. Komea kivikoulu rakennettiin pieneen kauppalaan, jossa perustamista ajaneen J. K. Paasikiven ohella oli muitakin sen aikaisia visionäärejä. He näkivät lasten sivistykseen panostaessaan paljon kauemmaksi kuin yksikään näistä nykyisistä päättäjistä.

Uusrenessanssirakennus oli aikansa ympäristössä suuri ja juhlallinen kivilinna, nykyään alle kahdensadan oppilaan kouluna juuri sopivan kokoinen peruskoulun 3.-6.-luokkalaisille lapsille, joita koulu on viime vuosina kasvattanut. Koulussa ovat toimineet mm. maahanmuuttajaluokka sekä saksan ja venäjän kielen luokat, joiden oppilaiden on ollut helppo kulkea keskustan kouluun mistä päin kaupunkia tahansa. Juuri venäjän kielen opetus 3. luokalta lähtien on pysynyt kaupungissa hengissä Vuorikadun omistautuneiden opettajien ja heidän naapurimaahan luomiensa kontaktien ansiosta. Pahaa pelkään, että koulujen yhdistämisten ansiosta kohta ei Lahdessa enää saada venäjän luokkia aikaiseksi. Hyvät opettajat ehkä kaupungissa pysyvät, mutta hieno yhteisö hajoaa.

Kovin journalistisesti en osaa tähän juttuun suhtautua, sillä omat jo aikuiset lapseni ovat käyneet turvallista ja inspiroivaa koulua. He saivat hyvän pohjan saksan kielelle ja hyvin yhteisölliselle ja aktiiviselle ajattelutavalle, johon myös perheet saivat ottaa osaa. Vielä abi- ja ylioppilasluokilta vanhat monet vuorikatulaiset ovat käyneet tervehtimässä entisiä opettajiaan ja nuorempia koululaisia. Ja sittenkin Vuorikatu on ollut kaukana mistään elitismistä; se on ollut hyvä, tavallinen koulu.

Eniten inhottaa tässä monta vuotta jatkuneessa lakkautusfarssissa se, miten hienoa taloa on oltu jakamassa muille hallintokunnille ja ulkopuolisille vuokraajille tai ostajille jo etukäteen. Se on rakennettu kouluksi ja toimisi parhaiten juuri siinä käytössä. Mutta kukapa välittää siitä, millaisessa ympäristössä lapset viettävät vuosikausia elämästään. Ja samaan aikaan, kun kaupungissa löytyy hometta ja muita terveyshaittoja ties mistä koulurakennuksista, ollaan luopumassa talosta, joka on pehmeästi peruskorjattuna ihan kelpo kunnossa.

Häpeäisitte!

Teatterielämys Karjaalla

Taas kerran olen iloinen siitä, että läheisen ihmisen harrastuksen tai opiskelun takia tulee käydyksi paikoissa, joihin muuten ei eksyisi.

Eilen kävimme perheen voimin katsomassa Karjaalla Tryckeriteaternissa Shakespearen En Midsommarnattsdröm (Kesäyön unelma/uni). Esitys on saanut ruotsinkielisissä lehdissä, Västra Nylandissa ja Hufvudstadsbladetissa melkeinpä ylistävät arvostelut, enkä sitä ihmettele. Saimme nähdä niin laadukasta teatteria, että melkein unohdin äidin roolin ja muistin katsoa esitystä kokonaisuutena, en vain jännittäen tyttäreni puolesta. Vaikka olihan se sykähdyttävää huomata, millainen komedienne etenkin käsityöläistä esittäessään perheemme esikoisessa piilee.

Åsa Salvesenin ohjaus on raikas ja oivaltava, Erik Salvesenin lavastus juuri sopivasti taianomainen ja kekseliäs. Ja ne nuoret naiset - tänä talvena kaikki Västra Nylands Folkhögskolan teatterilinjan opiskelijat ovat naisia - heistä löytyi rohkeutta ja taitoa esittää niin naisten kuin miestenkin roolit. Erityismaininnan ansaitsee Puckin osan tehnyt Maria Erickson, joka on juuri niin juoni tapaus, ettei huvittaisi jäädä hänen armoilleen metsään.

Jos osaa yhtään ruotsia tai tuntee Shakespearen näytelmän ennestään, suosittelen matkaa Karjaalle. Ainakin Helsingistä sinne pääsee kätevästi junalla ja vielä illalla takaisinkin. Iltanäytöksiä on vielä tänään, 3.4, 4.4, 12.4, ja 13.4.

Oheinen kuva on väliajalta, sillä esityksessä ei tietenkään saa kuvata. Vanhaan kirjapainoon rakennettuun teatteriin on saatu mahdutettua myös baaritiski, jonka takaa opiskelijat myyvät väliaikarjoiluja kevään opintomatkansa rahoittamiseksi. Näytelmän teemaan sopivasti joukko pääsee Ateenaan heti esitysten päätyttyä. Kuvasssa oikealla ohjaaja Åsa Salvesen punaisessa puserossa seurustelemassa yleisön kanssa.

Terveisiä liukuhihnalta

Kauppalehden irtisanomisilmoitus herätti muutamat keskustelupalstojen kärkkäät, joiden mielestä kokeneiden journalistien irtisanomiseen on syynsä. Mitäs ovat vanhoihin työrutiineihin sitoutuneita fakki-idiootteja, jotka jokaisen uuden teknisen vempaimen edessä ensimmäiseksi huutavat uutta sopimusta ja lisää rahaa.

Samanlaiseen käsitykseen törmäsin äskettäin tilaisuudessa, jossa olin kertomassa journalistien muuttuneesta työnkuvasta. Kuulija epäili, että ennen Internetin syntyä töihin päässeillä alan ammattilaisilla on päässään ylipääsemätön asennevamma, jota poteroihinsa hautautunut Journalistiliitto lyhytnäköisesti tukee. Nuoria ja osaavia kun on tulossa jonoksi asti.

Olen itsekin ollut tukemassa tätä kuvaa ammattilaisista, jotka eivät ole suostuneet ottamaan vastaan jokaista uutta välinettä ja toimenkuvaa kyseenalaistamatta. Haastattelin verkkoviestinnän opinnäytteisiini lehtitoimittajia, joiden toimituksissa verkkolehden tekeminen ei heti alussa sujunut kivuttomasti.

Milloin oli tekniikka pettänyt, milloin jäänyt välineen koulutus saamatta. Useimmat journalistit myönsivät, että monimediamaailmassa sattui työn tuiskeessa myös unohduksia.

Näiden surkimusten kertomuksille sain tukea itseäni viisaampien kirjoittamista tutkimuksista. Yhdysvalloissa asti on välillä kokeiltu yhteisiä monimediatoimituksia, välillä palattu verkkovelhojen omiin karsinoihin. Verkko ja sen sovellukset ovat jo luoneet uusia ammatteja, joiden tekijöistä on uumoiltu uutta eliittiluokkaa.

Mutta usein journalisti on vain varustettu uusilla tallennuslaitteilla ja yhteyksillä ja paiskattu kentälle. Reippaalle videoklippien, mobiiliuutisten ja verkkotekstin tekijälle on aikansa aplodeerattu, kunnes on keksitty uusi täyttymätön julkaisutarve. Aina ei laatu ole parantunut, kun tuottavuutta on lisätty.

Ei mediataloissa enää ole vapaamatkustajia, jotka hiovat päiväkausia suuria teoksiaan. Useimmat meistä työskentelevät jo tuotantolaitoksen liukuhihnalla, mihin monet viisaat mediatutkijat ovatkin journalistista prosessia verranneet.

Ina Ruokolainen

Kolumni on julkaistu 9.3. ilmestyneessä Journalistissa

Kadonneita muistoja Toimittajakoulusta

Tuli viime viikolla postia Sanoman Toimittajakoulun 40-vuotisjuhlia valmistelevalta historiikkityöryhmältä, joka kyseli anekdootteja ja kuvia. Kiireessä siirsin postin vain seurattavien kansioon, mutta tänään hiihtoladulla ryhdyin miettimään, mitä sieltä 1980-luvun alusta, kymmenenneltä kurssilta, oikein muistan. Enpä paljoakaan, ajattelin, sillä välillä on vaikea luetella edes kaikkien kurssikavereiden nimiä - eikä meitä ollut kuin 18. Kummallinen on silti ihmisen mieli, sillä siinä eteenpäin lykkiessä palautui kohta mieleen yksi vierailu Ylessä ja toinen paloasemalla. Ja se, miten Tervon Jari aina hakkasi jonkinlaista reaktiopeliä Domuksen kuppilan aulassa, jossa kävimme Hietaniemenkadulla sijainneelta koululta syömässä. Ja - mutta säästetään ne harvat muistot nyt kuitenkin syksyllä tulevaan historiikkiin eikä julkaista ihan vielä...

Se harmittaa, ettei ainakaan minulla taida olla yhtään valokuvaa, joka olisi otettu jossain Toimittajakoulun oppitunnilla tai harjoittelujaksolla. Valokuvaajien kanssa oltiin liikkeellä harjoittelujaksoilla tietenkin koko ajan, mutta kukapa meitä toimituksen arkea häiritseviä harjoittelijoita olisi viitsinyt kuvata. Enkä itse varmaan edes tajunnut. Olenko muka kuvannut myöhemminkään yhdessäkään työpaikassani?

Sarjakuvakaupunki Lahti

Kävin tsekkaamassa Lahden taidemuseon tuoreen sarjakuvanäyttelyn Kuvia ja kuplia! - suosittelen! Ainakin kaikille niille, jotka eivät ole päässeet ihan kaikkiin viimeaikaisiin sarjakuvatapahtumiin Suomessa ja ulkomailla. Tarjolla on hyvä läpileikkaus sarjakuvan viimeaikaisesta kehityksestä ja jonkin verran myös sen juurista. Lahtelaisista, Lahdesta lähteneistä tai asuvista, sarjakuvantekijöistä (osa tekee enemmänkin sarjakuvan kieltä käyttävää nykytaidetta) esitellään ainakin seuraavat: Mikko Aspa, Solja Järvenpää, Jukka Tilus, Jupu Tolonen, Marko Turunen, Jenni Rope ja Markus Heikkerö. Muita tärkeitä suomalaisia nimiä ovat mm. Kaisa Leka, Matti Hagelberg, Ville Pirinen, Ville Ranta... Jos nyt jotain pitää näyttelyssä kritisoida, niin enemmän olisi saanut olla seinillä tiedottavia tekstejä. Jotain sentään löytyy monisteesta, jonka saa kassalta.

Kannattaa katsastaa myös Marko Turusen ja Annemari Hietasen vetämän Daada-kustantamon kotisivut. Sieltä löytyy mm. yksi viime vuoden kehutuimmista sarjakuvakirjoista, Anke Feuchtenbergerin kuvittama Huora h kulkee omaa rataansa. Saksalaisen Feuchtenbergerin kuvia on esillä myös taidemuseon näyttelyssä, ja kirjaakin (Katrin de Vriesin tekstit suomeksi) saa ostaa näyttelyn yhteydessä. Eipä onnistunut paikallisesta kirjakaupasta joulun alla, kun yritin...Näyttelyssä on myynnissä muitakin sarjakuvan nykyalbumeita, sekä suomeksi että isoilla sarjakuvakielillä kuten ranskaksi ja englanniksi. Kipin kapin siis museoon!

P.S. Museo tarjoaa kiinnostuneille sarjakuvan työpajoja maalis-huhtikuussa. Opettajina paikalliset taiteilijat. Tähän on jo perinteitä, sillä Muotoiluinstituutti on eri yhteistyökumppaneiden kanssa järjestänyt jo useana syksynä sarjakuvatapahtuman näyttelyineen ja työpajoineen. Seurasin viime syksynä Sarjakuvan lokakuu -tapahtumassa mm. evakkoon joutuneiden iäkkäiden karjalaisten työskentelyä sarjakuvapajassa - näin monta upeaa tarinaa!

Toimittajakoulutus juhlabloggaa

Tampereen toimittajakoulutus viettää tänään 80-vuotisjuhlia. Tapahtumaa seuraa blogi, jossa näin iltapäivän aluksi on jo neljä merkintää. Raportoijat ovat journalistiikan sivuaineopiskelijoita.
Päivän avausmerkintä löytää bloggauksesta sekä opetuksellisia että tiedonvälityksellisiä arvoja: "Tiedotusopin lehtori Ari Heinosen mukaan tarkoitus on kokeilla, miten blogin julkaiseminen sopii uutisointiin. Meneillään olevasta tilaisuudesta tehdään prosessiuutisointia yhden päivän ajan. Samalla saadaan kokemusta siitä, mitä blogin kirjoittaminen edellyttää."
"Heinonen kertoo, että aiemmin tapahtuman reaaliaikaista blogiuutisointia on kokeiltu Tampereen yliopistossa vain kerran vastaavanlaisen ryhmän kanssa. Blogi näyttäisi sopivan uutisointiin erityisen hyvin silloin, kun tapahtumasta on raportoimassa useita reporttereita."