Kirjailijakokouksen alustukset

Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen alustukset ovat nyt myös netissä luettavissa. Osa esseistä toimii ihan sellaisenaan, joten suosittelen. Esimerkiksi Davide Enian lukijaa huijaava kertomus isosisänsä tanssista karkuun teloittajia on suorastaan valloitava.

Sain muuten Lahden kaupunginkirjastosta Enian kirjan Maan päällä lainaksi. Muutaman kymmenen sivun jälkeen ihailen miehen kirjailijankykyjä ja huokailen hänen kuvaamansa Sisilian ihmiskuvaa. Sehän on ihan varmasti tarkoituskin...

Kieli, kansallisuus ja identiteetti

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous Messilässä on nyt ohi. Ja hyvin loppuikin, sillä jo aika väsähtäneiden kirjailijoiden viimeinen paneeli oli hauska, kiihkeä, välillä vähän turhautunutkin.  Aurinkoinen sää herätti jopa anarkistisiin tekoihin: Per Ole Persson komensi osallistujat avaamaan teltan seinän auki auringolle.

Seurasin ajatuksia Twitter-tililläni (InaFrancisca), jossa merkitsin ne #kirjailijakokous-tunnuksella. Muutama muukin paikalla ollut twiittasi samalla hashtagilla.

Pääsin kuuntelemaan alustuksia kolmena päivänä iltapäivisin ja lisäksi ehdin eilisiltaiseen runoiltaan. Sibeliustalolla oli yllättävän väheä siihen nähden, miten innostava tapahtuma se on: yhdistelmä käsittämättömien kielten surinaa, antaumuksellisia, rohkeita ja pelokkaita esiintyjiä ja tietenkin suurta lahjakkuutta. Runoista oli jälleen kerran tehty vihko, johon runot on suomennettu ja painettu usein myös alkukielellä ja englanniksi.

Kielet, kansallisuudet ja identiteetit olivat hyvin vahvasti esillä Murtuvat muurit -otsikon alla, hieman eri tulokulmasta kuin usein aiemmin. Ulkomaisista vieraista moni oli pakolainen, vaihtanut kieltä tai kuului vähemmistöön. Paikalla ei ollut yhtään englannin kielellä kirjoittavaa kirjailijaa - toki englantia käytettiin paljonkin keskustelussa. Olipa ihana kuunnella italiaa, galiciaa, espanjaa, ranskaa, venäjää ja ties mitä kieliä! Näistä osaan vain italiaa, lopusta sain selvää tulkkien hienon työn ansiosta. Tulkit saivat ansaitut aplodit kokouksen lopuksi.

Kirjailijakokouksesta bloggasi säännöllisesti mm. pitkän linjan toimittaja Kari Naskinen. Osallistujista ainakin Heikki Aittokoski heitti oman alustuksensa heti verkkoon. Kirjailijan blogissa on muitakin kokousta koskevia tekstejä. Eikä tietenkään pidä unohtaa kirjailijakokouksen omaa sivua ja sen blogia.

Kirjailijat, muurit ja minä

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous aloitti keskustelut eilen Hollolan Messilässä, reilun kymmenen kilometrin päässä Lahden keskustasta. Tänä vuonna teema on Murtuvat muurit, joka jälleen kerran on tarpeeksi monimielinen ja kuitenkin tarkka saadakseen kirjailijat pohtimaan muureja sekä kirjoittamisessaan että yhteiskunnissa ympärillään. Messilässä onkin läsnä sekä pakolaiskirjailijoita että ihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet teoksensa marginaalissa.

Pääsin mukaan aamulla alkaneeseen kokoukseen vasta iltapäivällä, jonne vei kätevästi ilmaisbussi. Olinkin sitten ainoa matkustaja siinä kuljetuksessa. No, illalla keskustelujen päätyttä meitä oli jo kymmenkunta.

Iltapäivän keskustelussa esiintyivät algerialainen Farid Benyoucef, suomalainen Johanna Venho ja Unkarin transsilvanialainen Anna T. Szabó. Benyoucefin lukema katkelma hänen saarrettuun Palestiinaan sijoittuvasta kirjastaan oli hyvin koskettava, ehkä jopa hieman naiivi: siinä pieni lintu lopulta ylitti vankilankin muurit viemällä viestejä - jopa spermaa - vangitulta mieheltä vaimolleen.

Mutta ajatus naiiviudesta karisi saman tien, kun kirjailija alkoi kertoa algerialaisten kokemasta apartheid-politiikasta Ranskan hallintovuosina ja pitkästä sisällissodasta 1990-2000-luvuilla. Selvisi sekin, ettei B. lataa kovin paljon toivoa arabikevään kaltaisille vallankumouksille, sillä aina on valtaan päässyt vallankumouksen voittaja alkanut sortaa toisia uskonnon ja politiikan keinoin. Algeriassa on voimassa sharia-laki, joka ei esimerkiksi anna juurikaan oikeuksia naisille.

Johanna Venhon esityksen muurit olivat kirjailijan sisällä. Niistä Venho oli pyrkinyt irti kirjoittamalla Jaana Seppäsen kanssa dialogiin perustuvan teoksen Revitään rikki se rakkaus. Eniten minua viehätti Venhon pohdinta siitä, miten kirjailija joutuu usein pyörimään oman napansa ja ajatustensa ympärillä: "Mutta miksi kaipasin dialogia? Mikä minua oli alkanut kirjoittamisessa väsyttää? Minä. Minä. Minä maailmassa. Synkkä yksinpuhelu. Minun lävitseni nähty historia ja yhteiskunta...."

Keskustelin Venhon ajatuksista teltan ulkopuolella hetken kirjailija Eeva-Kaarina Arosen kanssa, joka entisenä toimittajana ymmärsi toimittajan ammatin yhden edun verrattuna osaan kirjailijoista: dialogia on aina käytävä vähintään lehden sisällä, nykyään myös lukijoiden kanssa.

Anna T. Szabón alustuksen aikaan oli jo pakko puikahtaa hakemaan kahvia, joten osa siitä meni ohi. Sen sijaan keskustelussa kiinnitin huomiota siihen, miten kirjailija selvästi harmistui toiselle puheenjohtajalle Joni Pyysalolle, joka kysyi häneltä suhdetta itäblokin ja Neuvostoliiton aikaan.

Alustuksessaan (jonka sain kirjallisena lehdistötilasta) kirjailija oli toki aloittanut kokemuksistaan Itä-Euroopan muurientakaisesta elämästä. Tärkeintä siinä hänelle oli kuitenkin transsilvanialaisuus, jota hän oli kokenut 15-vuotiaaksi asti ensin romanialaisena, sittemmin unkarilaisena. Pienen marginaalikansan jäsenenä hän oli joutunut kokemaan väheksyntää ja muukalaisuutta. "Tätä arvokasta läksyä en koskaan unohda, opin katselemaan maailmaa ulkopuolisen näkökulmasta, mikä kirjailijalle on hyvin hyödyllistä."

Tänään pääsen Messilään taas vasta iltapäivällä, vaikka alun perin oli tarkoitus istua koko päivä teltassa. Menetän siis ainakin kovasti kohutun italialaisen Davide Enian esityksen, mutta yritän korvata sen lukemalla hänen romaaninsa Maan päällä, kunhan saan sen kirjaston varausjonosta. Illalla on kansainvälinen runoilta Sibeliustalossa, sinne on ehdottomasti mentävä.

Ja vuoret kaikuivat

Kirjailija Khaled Hosseini on kuvannut lapsuutensa kotimaata Afganistania tavalla, joka tuntuu kiinnostavan länsimaisia lukijoita. Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa ovat kestosuosikkeja myös Suomessa niin kouluissa, blogeissa kuin lukupiireissäkin.  

Ensimmäisessä romaanissa teoksen kokija on mieheksi kasvava poika, toinen kuvaa naisen asemaa vahvojen henkilötarinoiden kautta. Kirjojen Afganistan on väkivaltainen ja epätasa-arvoinen, mutta niissä muistetaan myös maan vuosituhantisen kulttuurin kauniit puolet.  

Ja vuoret kaikuivat -teoksessa Afganistan ja etenkin sen pääkaupunki Kabul on enää vain yksi tapahtumaympäristöistä. Teos koostuu toisiinsa liittyvistä tarinoista, joista osa saattaa kummuta 15-vuotiaana Afganistanin jättäneen Hosseinin taustasta. Sillä erotuksella, että diplomaatin lapsi pääsi pakoon poliittista sekasortoa Yhdysvaltoihin perheensä kanssa.

Romaanin päähenkilöistä suurin osa revitään irti juuriltaan yksin, ilman perhettä tai aina edes muistoa taustoistaan. Joku pääsee länteen tai parempaan asemaan kotimaassaan, toinen tuhoutuu.

On myös heitä, jotka matkustavat toiseen suuntaan ja löytävät avustustyöstä Kabulissa tarkoituksen elämälleen. Lähtijät ovat rohkeita ja pelkureita, pettureita ja hyväntekijöitä, mutta jokaisella on aukko elämässään. Väkivalta ei näissä tarinoissa vyöry päälle enempää kuin muut yksilön, perheen tai yhteiskunnan kipukohdat.

Teos lähtee liikkeelle tarinasta, jota isä kertoo pienelle tyttärelleen, Parille, ja tämän isoveljelle, Abdullahille. Tarinassa isä joutuu antamaan yhden lapsistaan pois säästääkseen koko kylän vaaralliselta hirviöltä.

Seuraavana aamuna isä, Pari ja Abdullah lähtevät kävellen vuoristokylästä Kabuliin, jossa veli tajuaa joutuvansa luopumaan rakkaasta pikkusiskostaan. Rutiköyhän maalaisperheen tytöstä tulee hyvinvoivan pariskunnan lapsi suureen kaupunkitaloon.

Pisimpään seurataan talon isännän, herra Wahdatin, ja palvelijan, Nabin, suhdetta. Nabi on vastuussa pienen Parin elämän ensimmäisestä isosta käännekohdasta ja yrittää paikata asiaa hoitamalla ensin halvaantunutta isäntäänsä ja myöhemmin antamalla perimänsä talon kansainvälisen avustusjärjestön käyttöön.

Monet kirjan kauneimmista kohtauksista tapahtuvat talossa, joka kukoistaa ja rapistuu asukkaidensa mukana ja lopulta luovuttaa salaisuuksiaan myös ulkopuolisille. Lähes elävänä se on selvä vastakohta uusrikkaan huumekauppiaan luksushuvilalle, jossa miehen lapsi ja vaimo ovat käytännössä vankeina.

Hosseini kuvaa vahvasti etenkin vanhan sivistyneistön elämää ja elinympäristöä, jonka piiristä hänkin on lähtöisin. Ilmaisu laimenee, kun henkilöt muuttavat Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin, vaikka kirjailija itse on elänyt suurimman osan elämästään USA:ssa.

Selvästi kirjailija on kuitenkin jo matkalla pois Afganistanista, jonka kuvaamiseen hän kertoo jo hieman väsyneensä kahden edellisen kirjansa aikana. Se näkyy.

Parasta kirjassa ovat monet syvästi inhimilliset romaanihenkilöt, joista moni paikkaa tyhjyyttään hoitamalla muita. Lukemattomine sivuhenkilöineen ja -juonineen romaani muistuttaa ajoittain itämaista satukokoelmaa, jossa aina uudet vastoinkäymiset ja ihmeet odottavat seuraavan vuoren takana. Kieli tukee kauniisti melankolisia tarinoita, mistä kiitos myös suomentaja Katariina Kailalle.

Välillä kirjailijalla tuntuu olevan kova kiire tiivistää vuosikymmenten tapahtumat luetteloksi, jotta tarinassa päästään taas eteenpäin. Yllättäen teos loppuu lähes onnellisesti.

Ina Ruokolainen

Khaled Hosseini

Ja vuoret kaikuivat

Suom. Katariina Kaila

Otava 2013, 411 s.

 

Kirja-arvio on julkaistu 9.6. Savon Sanomissa ja 10.6. Keskisuomalaisessa.