Onnea Alice Munro!

Kanadalainen novellisti Alice Munro saa tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin. Uskon, että kanssani onnittelee laaja (nais)lukijajoukko, joka ihailee Munron tarkkanäköisiä tarinoita aivan tavallisesta elämästä.

Kirjoittamistani kirjallisuusarvioista löytyy yksi Munro-arvostelu. Se on marraskuulta 2010, jolloin olin lukenut hänen teoksensa Liian paljon onnea.

Yritin äsken löytää kirjaa hyllystäni, mutta ilmeisesti olen joko antanut hyvän kiertää jollekin paljon lukevalle ystävälleni tai sitten vain sijoittanut sen johonkin muualle kuin aakkosten mukaan pitäisi. Viikonloppuna olen menossa maalle tyhjentämään kirjahyllyä ja kerään sieltä mukaani muut omistamani Munrot.

Luettuja, arvosteltuja ja unohtuneita kirjoja

Vajaat puolitoista vuotta sitten, toukokuussa 2012, aloin kirjata lukemani kirjat ylös tämän blogin lukupäiväkirjaan. Perimmäinen syy oli halu pysyä selvillä siitä, paljonko oikein luen ja mitä kirjoista jää mieleen.

Ensimmäiseen on nyt helppo vastata, ainakin kirjaksi määriteltävien tekstien osalta. Olen lukenut vuoden 2012 toukokuun alusta lähtien 89 kirjaa tai oikeastaan 86 kokonaan, sillä kolme olen joutunut jättämään kesken. Yhden niistä eli Leevi Lehdon suomentaman Ulysseksen lukemisesta loppuun haaveilen edelleen.

Vuodessa eli syyskuusta syyskuuhun luin noin 70 kirjaa, siis enemmän kuin kirjan viikossa. Pääosa kirjoista on fiktiota ja nimen omaan proosaa, jonkin verran seassa on elämäkertoja ja ammattikirjallisuutta. Kunhan reilun parin viikon päästä saan valmiiksi yhden suunnittelemani koulutuksen, listalle pompahtaa aika monta sosiaalisen median käyttöä koskevaa teosta, joita olen lueskellut kaiken muun ohessa kesästä asti.

Mitä sitten kirjoista muistan? En välttämättä paljonkaan enempää kuin silloin, kun en listannut lukemiani kirjoja mihinkään ylös. Tosin nyt minulla on jokin dokumentti, johon palaan, kun en muista kirjan nimeä, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan minulta ensimmäiseksi. Paljon paremmin muistan tunnelmat, tyylin, henkilöt ja juonen.

Muutama hieno romaani on jäänyt todella kolkuttamaan alitajuntaan. Itse asiassa kaksi viimeksi lukemaani, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja Jari Tervon Esikoinen ovat olleet suuria elämyksiä, mutta niidenhän vaikutuksen kestävyydestä ei ole mitään takeita. Kesällä lukemistani Tuula Mai Salmelan dekkareista pidin kaikista. Kesäkuun suuria lukukokemuksia olivat Davide Enian Maan päällä ja Saara Villan äitinsä Kyllikki Villan matkakirjoista koostama ja kauniisti kommentoima Äidin lokikirja.

Oli suuri ilo myös lukea Jonathan Franzenin esseekirja Yksin ja kaukana - etenkin kun olin lukenut myös hänen kuolleen ystävänsä David Foster Wallacen huiman esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Monta hyvää jätän nyt tässä mainitsematta.

Olen aiemminkin yrittänyt pitää jonkinlaista kirjaa lukemisistani, mutta homma on aina aiemmin kaatunut joko liialliseen kunnianhimoon, aikapulaan, väsymiseen tai unohduksiin. Yritin jossain vaiheessa tässä blogissa ja lyhytaikaisessa toisessa blogiyritelmässä sanoa jotain kaikista lukemistani kirjoista - se ei onnistunut mitenkään, koska aina ei ehdi tai ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ammatin puolesta arvostelen muutaman kirjan vuodessa, ne arviot kopioin aina julkaisun jälkeen myös tänne.

Ihailen ja kadehdin esimerkiksi niitä saman lukupiirin jäseniä, jotka tekevät jokaisesta lukemastaan kirjasta tarkat muistiinpanot muistikirjaan ja voivat niiden pohjalta siteerata ja muuten nostaa esille kirjan tärkeitä kohtia. Minä teen samaa arvostellessani paljon alkeellisemmalla tavalla: liimaan tarralappuja sivujen väliin ja kirjoitan niihin jonkin avainsanan. Kun kirja on käsitelty, poistan laput, jotta voin joko pistää siistin kirjan hyllyyn tai antaa sen eteenpäin. Kun luen huvikseni, en jaksa tehdä muistiinpanoja.

Sain äskettäin äidiltäni pinon isovanhempieni kirjastosta periytyviä kirjoja. Isoisäni Jaakko Leppo oli journalisti, suomentaja ja kriitikko 1920-1950-luvuilla, joten kokoelmassa on muutama aika hienokin omistuskirjoitus aikansa kuuluilta kirjailijoilta. Iloitsen niiden lisäksi isoisäni hyvin käytännönläheisestä tavasta käsitellä arvosteltavia kirjoja: marginaalit ja välillä rivinvälitkin ovat täynnä hänen käsin kirjoittamiaan merkintöjä. Kirjat eivät totta vie ole siistejä, mutta ne elävät historiallisina dokumentteina hyvin vahvasti.

Vielä kahdeksan iltaa aikaa lukea

Ulysses-urakkani on kestänyt nyt jo yli kuukauden ja olen noin sivulla 400. Nautin tekstistä edelleen, mutta kesäohjelmani taitaa olla liian täysi. Pääsen kirjan ääreen yleensä vasta illalla sängyssä, jolloin olen liian väsynyt lukemaan kokonaista lukua. Pätkissä intensiteetti katoaa.

Jatkan kuitenkin niin pitkään, kuin laina-aikaa riittää. Sain Ulysseksen uuden käännöksen lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta ruhtinaallisella kuuden viikon laina-ajalla. Kirja on palautettava 10.8., sillä jonossa on jo muitakin.

Kirjan kääntäjä Leevi Lehto sanoi jossain haastattelussa, että teosta voi myös vain selailla ja maistella sieltä täältä. Olen huomannut tekeväni juuri niin, vaikka periaatteessa luenkin tekstiä alusta loppuun. Jos olen nukahtanut edellisenä iltana kesken sanan, seuraavana päivänä aloituskohta voi tuntua ihan tuntemattomalta. En kuitenkaan palaa takaisin. Uusia kielellisiä ja kulttuurisia seikkailuja riittää myös edessä päin. Pidän myös edelleen alaviitteistä, vaikka luenkin niistä yhä harvemman.

Ulysses-odysseia

Tartuin sitten minäkin James Joycen Odysseuksen uuteen käännökseen, jonka Leevi Lehto on kääntänyt alkuperäisellä nimellä Ulysses. Olen lukenut myös Pentti Saarikosken 1964 julkaistun käännöksen ja nauttinut siitä suunnattomasti. Lukukokemus on noin vuodelta 1985, joten kovin paljon muuta kuin tunnelman en siitä muista. Se jäi mieleen, että kirjan piti antaa viedä, oli siis oltava aikaa lukea.

Olen tämän Ulysseksen kanssa nyt sivulla 137. En ole pystynyt lukemaan kirjaa tuntikausia kerrallaan, en siis antautumaan täysillä sen maailmaan. Olen pitänyt välillä päivien taukoja. Olen nukahtanut (suuri ja erittäin painava) kirja sylissäni sänkyyn. Ja silti teos vie mukanaan!

Leevi Lehdon käännösratkaisuista on ehditty kirjoittaa ja puhua jo paljon. Alaviitteitä on tosiaan paljon joka sivulla. Minua ne viehättävät, sillä aika moni asia tekstissä jäisi muuten epäselväksi. Aluksi luin niistä lähes jokaisen, tekstin edetessä yhä harvemman. Joku ymmärtämisen kannalta oleellinenkin alaviite on saattanut jäädä väliin, mutta en välitä. Kirjahan on aina myös lukijan tulkinta. On silti hienoa, että on mahdollisuus tarkistaa jokin ranskan- tai latinankielinen ilmaisu, katoliseen uskoon liittyvä symboli tai asema Dublinin kartalla juuri kyseisellä hetkellä.

Naista merkitsevä hen-pronomini häiritsee aluksi paljonkin, etenkin taivutettuna henet tai henelle. Jossain vaiheessa hyväksyin ja totuin. Se on kai tarkoituskin, että edelleen huomaan eron hänen ja henen välillä. Lehtohan perusteli ratkaisuaan sillä, että muuten osa Joycen kirjoittamasta kerta kaikkiaan jää ymmärtämättä.

Uskon, että selviän Ulysses-odysseiastani. Sain kirjan lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta heti tuoreeltaan ja pelkäsin tietysti, että laina-aikaa suotaisiin uutuuskirjalle vain kaksi viikkoa. Onneksi sainkin kaksi viikkoa lisäaikaa, yhteensä siis kuusi, sillä kesälaina-ajat ovat nyt päällä. 

Näillä reunaehdoilla uskaltaa lukea välillä muutakin. Jo kokonsa puolesta Ulysses ei sovi matkalukemiseksi, joten otin perjantain ja lauantain kestäneelle Helsingin reissulleni mukaan Carol Shieldsin äskettäin julkaistun teoksen Ruohonvihreää. Olipa taas nautinnollista lukea luottokirjailijalta tarkkanäköinen perhekuvaus! Shieldsin kohdalla voi olla vain iloinen, että muutama vuosi sitten kuolleelta kirjailijalta on nyt ryhdytty kääntämään hänen ensimmäisiä teoksiaan. Ruohonvihreää on itsenäinen jatkoteos hänen ensimmäiselle romaanilleen Pikkuseikkoja.

Lisätty lukupäiväkirja

Aika ajoin olen yrittänyt koota yhteen lukemani kirjat ja vielä sanoakin niistä jotain. Aina ei kuitenkaan riitä aikaa tai syvällistä sanottavaa hyvistäkään kirjoista, joten nyt uudistan vähän kirjanpitoa.

Lukemani kirjat löytyvät tästä lähtien omalta lukupäiväkirjasivultaan, jonka linkki löytyy blogin nimen yläpuolelta vasemmalta.

Toukokuun 2012 kohdalle olen merkinnyt ne tässä kuussa lukemani kirjat, joista en jossain aiemmassa merkinnässäni ole jo sanonut jotain. Jatkossa kirjan nimi ilmestyy listaan joka tapauksessa, vaikka olisin siitä kirjoittanut myös jostain muusta syystä.

Ruokatarinoita

Laitan mielelläni ruokaa ja sillä varjolla ainakin vilkaisen lehtien ruokaohjeet ja kausiteemat läpi. Aina välillä iskee innostus lukea ruokakirjoja, joissa on muutakin asiaa kuin reseptejä. Talven ja kevään aikana olen tutustunut kolmeen ruokakirjaan.

Donna Leon - Roberta Pianaro: Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. En ole jaksanut lukea kuin pari Donna Leonin huippusuosituista rikosromaaneista, mutta tästä kirjasta pidin silti. Huomasin nimittäin, että itse asiassa ruokakuvaukset ovat melkein parasta aika kaavamaisen juonen seassa. Ja tässähän on mukana myös aito venetsialainen ruoka-ammattilainen eli signora Pianaro. Venetsialainen keittiö ei ehkä ole helpoimmasta päästä italialaisen ruoan joukossa, mutta se ei minua haitannut. En edes kuvittele koskaan ostavani kokonaista mustekalaa ja valuttavani sen sisältä mustetta pastan sekaan. Silti huomasin lukevani juuri nuo kaikkein vieraimmat reseptit erityisen tarkkaan, jotta osaan edes tilata (tai ehdottomasti välttää) tiettyjä ruokia, jos joskus vielä pääsen Venetsiaan. Ja pitää päästä; sen verran ihania kala- ja äyriäisruokamuistoja sieltä on.

Heli Kuusipalo: Dolce patata ja muuta ihanaa kasviksista. Perusteellinen ja elämyksellinenkin teos siitä, miten ruokaa voi laittaa täysin kasviksista. Kirjan resepteissä ei käytetä mitään eläinperäistä, joten esimerkiksi maitotuotteiden ja kananmunan korvaajat kerrotaan myös perusteellisesti. Teoksen taustalla on vahva ideologia suojella ympäristöä ja eläinkuntaa. Sen verran vahva sekaravinnon perinne on, että kovin monessa reseptissä kuitenkin käytetään kasvisjuustoja, mikä tuntuu minusta hieman keinotekoiselta. Reseptikokeiluja en ole ehtinyt tehdä, mutta toisaalta vastaan tuli paljon myös aivan tuttuja ruokia, esimerkiksi tämän hetken sesonkivillivihanneksesta nokkosesta.

Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta en ihan pääse sisään sen olemukseen. Toisaalla ovat pienet tarinat Vilénin Intian vuosista ja katkelmat intialaistaustaisilta kirjailijoilta, toisaalla ruokaohjeet. Aineksissa ei ole vikaa, mutta jotenkin ne eivät saakaan minua haistelemaan intialaista maustesekoitusta ja etsimään vaihtoehtokaupoista muita raaka-aineita. Vika voi olla siinäkin, että kirja (kuten edellinenkin) on minulla lainassa kirjastosta. En oikein osaa paneutua. Reseptit kuitenkin vaikuttavat perusteellisilta ja siinä mielessä helposti omaksuttavilta, joten ehkä vielä yritän ehtiä kokeilla jotain niistä. Tässäkin kirjassa on paljon ruokia kasvissyöjille.

Mahdollisuus lukea nuortenkirjoja

Aika moni meistä lukee lastenkirjoja, kun omat lapset ovat pieniä. Paljon harvempi enää tutustuu nuortenkirjoihin, vaikka ehkä toivookin omien lasten niitä lukevan. Harry Potter -ilmiö on harvinainen. Sääli, sillä nuortenkirjoissa käsitellään monia sellaisia teemoja, joiden kanssa aikuisetkin kipuilevat koko ajan: perhettä, rakkautta, erilaisuutta, kiusaamista, oman tiensä löytämistä ja vaikkapa alkoholin kohtuukäyttöä.

Omat lapseni ovat jo reippaasti yli kaksikymppisiä, mutta luen edelleen mielelläni hyviä nuortenkirjoja sekä työn puolesta että ihan omaksi ilokseni. Ensi viikolla pääsen jälleen kerran vetämään Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, minkä varjolla olen innolla uponnut Terhi Rannelan, Anneli Kannon ja Sari Peltoniemen viimeaikaiseen tuotantoon.

Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon on varsin hurja fantasiakirja, josa pelottavat pohjoisen henget alkavat ahdistaa puoliksi kolttasaamelaista päähenkilöä, Jounia. Lukiessa pystyin hyvin palauttamaan mieleen ne pelot, joita minulla oli kaikkea selittämätöntä kohtaan Jounin ikäisenä yläkoululaisena. Aikuisena uskon löytäneeni toisen tason, kertomuksen Jounin kasvusta omien päänsisäisten pelkojensa voittajaksi.

Luin myös Peltoniemen viehättävän kirjan Kissataksi. Siinä pikkupoika oppii kissojen kielen käydessään tapaamassa vanhaa naista, jolla on vain kissat seuranaan.

Terhi Rannelan kirjojen päähenkilöt ovat räväköitä lähes aikuisia, joilla on seurustelu- ja seksielämää ja vahvoja mielipiteitä omasta elämästään ja jo vähän ympäröivästä yhteiskunnastakin. Scarlettin puvussa on pinnalta katsoen vaaleanpunainen kertomus Viivistä, joka pitää suosittua muotiblogia ja valmistautuu vanhojen tansseihin suunnittelemalla maailman ihaninta Tuulen viemää -pukua. Kesästä kevääseen tapahtuu kuitenkin paljon sekä Viivin rakkauselämässä että hänen ympärillään puutaloalueella, jota uhkaa purkaminen. Kesken on vielä kirjailijan teos Jäämeri, jäähyväiset ja minä.

Anneli Kanto sai viime vuonna Anni Polva -palkinnon Futistyttö-sarjaan kuuluvasta Huippuvalmentaja-kirjasta. En ole vielä ehtinyt lukea pöydälläni odottavia sarjan kirjoja, mutta otan yhden mukaan jo tämän päivän työmatkalle Helsinkiin. Sen sijaan luin jo viime vuoden puolella Kannon ja Rannelan yhdessä kirjoittaman elämyksellisen Tähystäjäneito-kirjan, josta kirjoitin aiemmin.

Hidasta lukemista

Olen lukenut kirjoja 45 vuotta. Joinain kausina hitaasti luettavat tiiliskivet ovat olleet parasta, mitä tiedän. Klassikot kuten Leo Tolstoin Sodan ja rauhan ja James Joycen Odysseyksen (Leevi Lehdon uudessa suomennoksessa nimi on alkuperäinen Ulysses, minä olen vielä lukenut Pentti Saarikosken Odysseuksen) luin varsin nuorena. Viime aikoina nautintoa ovat antaneet A.S. Byattin hidasta ja paneutuvaa lukemista vaatineet Riivaus ja Lasten kirja.

Surukseni kuitenkin huomaan, etten useimmiten jaksa millään paneutua laajoihin teoksiin. Sain äskettäin lainaksi ystävältä Jonathan Franzenin 600-sivuisen teoksen Vapaus, jota luin pääasiassa iltaisin työpäivän jälkeen. Jäin monta kertaa jumiin ja jouduin palaamaan monta sivua taaksepäin, kun en enää hahmottanut edellisenä iltana lukemiani tapahtumia. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta en löytänyt missään vaiheessa lukemista sitä suurta intohimoa, joka ajaa joidenkin teosten kohdalla varastamaan ajan vaikka mistä.

Kirjahan on laatutyötä ja sen ihmisten pitäisi koskettaa minua läheltä: päähenkilö Patty on tiliä elämästään tehdessään tismalleen saman ikäinen kuin minä, 52. Eniten ehkä häiritsi se, että Vapaudesta tuntuu tunkevan läpi elokuvakäsikirjoitus, joka aika monista nykyromaaneista tehdään. Menestysromaanit ovat jo valmiiksi monimediatuotteita. Ei voi kuin ihailla amerikkalaista systeemiä, joka moisia menestystarinoita tuottaa, mutta jotain niistä samalla puuttuu. Voin olla väärässäkin.

Toinen lainakirja oli Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä, josta on kovasti keskusteltu viime aikoina julkisuudessa. Mazzarella kun kirjoittaa - monen muun asian ohella - siitä, miten hän naimisissa ollessaan löysi itselleen uuden miehen, vieläpä eläkeiän kynnyksellä. Läpi kirjan MM pohtii, kuinka oikein tai väärin on itse saada elämäänsä suuri rakkaus ja samalla jättää "heitteille" yli kahdeksankymppinen vihitty aviomies. Hän suree myös menetettyä ystävää, joka loukkaantui Mazzarellan tavasta hylätä miehensä.

Pidän Mazzarellan teoksista, tästäkin, vaikka tällä kertaa en kokenutkaan elämystä. Parisuhdepeli oli mielestäni ehkä kirjan vähiten kiinnostava osuus, mutta toisaalta teema ei kosketa minua juuri nyt. Onneksi MM:n kirjoissa on aina esseistinen puolensa, joka kulkee hänen assosioaatioidensa tahdissa reippaasti asiasta kolmanteen. Aika usein seuraan hänen ajatuksenkulkujaan vaivatta, mutta tipahtaminenkaan ei haittaa. Entinen kirjallisuuden professori osaa poimia mielenkiintoisia viitteitä lukemastaan ja laajentaa siten ajattelua. Mieleen ehkä jää vain pääteema, mutta samalla lukija saa ruokaa omalle ajattelulleen seuratessaan oppineen ja ajattelevan kirjoittajan polkuja. Mieluummin luen tällaista kirjallisuutta hieman huolimattomasti kuin sellaista kepeää hömppää, josta ei löydä mitään muistijälkeä enää seuraavalla viikolla.

Nyt on luettavana kolmas lainakirja, Timo Sandbergin dekkarigenreen sijoittuva Kalmankokko. En osaa arvottaa rikosromaaneja, koska luen niitä niin vähän, mutta ihan sujuvastihan Sandberg tuntuu tarinaa kuljettavan. Tartuin kirjaan sen Lahti-kytkentöjen takia, onhan teos myös yksi kommentoiduimmista ESS:n lukupiirissä. Katsotaan nyt, miten kirjailija solmii langanpäät, mutta olen jo nyt kiitollinen kirjailijalle siitä, että hän kuvaa kotikaupunkiani varsin asiantuntevasti.

Alussa surin sitä, että lukemisesta on tullut yhä pirstaleisempaa. Tunnistan kyllä syitäkin, joista yksi on jatkuva online-elämä. Liian usein kurkistan Facebookiin tai sivustoille, joissa tiedän kommentoitavan vaikkapa tänään huipentuvia presidentinvaaleja. Mutta ei rauhattomuus tietenkään ole kiinni sosiaalisesta mediasta tai mistään muustakaan harrastuksesta. Ihan itse sitä on mielensä rauhoitettava, jos haluaa vielä saada elämyksiä jostain hitaasta kuten lukemisesta. Ihan ensimmäiseksi vetäydyn sohvalle lukemaan Kalmankokon loppuun.  

Kulttuurin tammikuu

Kuluneen kuukauden aikana olen ehtinyt olla rakentamassa ja avaamassa taidenäyttelyä (ks. edellinen postaus), käydä kaksi kertaa teatterissa (yksi on vielä tiedossa) ja lukea epälukuisen määrän kirjoja, joista myös olen käynyt keskustelemassa lukupiirissä. Niin, ja tyttären kanssa tuli myös käytyä katsomassa riemukas ja rohkea Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin, näyttely Helsingissä, Amos Anderssonin taidemuseossa. Suosittelen!

Näytelmistä ensimmäinen oli ensi-ilta - tarkemmin Korjaamo-teatterista Helsingistä siirtynyt ja edelleen Turkuun ja Tampereelle jatkava - Hannah ja rakkaus. Savyon Liebrechtin näytelmä kertoo saksanjuutalaisen filosofin Hannah Arendtin ja hänen opettajansa, natsienkin ideologina pidetyn, Martin Heideggerin vaikeasta rakkaudesta. Teoksen sisältö on mielenkiintoinen pala historiaa, mutta minä olisin kyllä antanut nimeksi Hannah ja filosofia tai Hannah ja politiikka. Vaikka rakkaus ehkä selitti sen, miksi kaksi niin erilaista ihmistä ymmärsi toisiaan natsien hirmutöiden jälkeenkin, esityksestä ei suurta rakkauden liekkiä tai intohimon kipinää löydä. Pidin silti perinteisestä puheteatterista, ennen kaikkea siksi, ettei esitys aliarvioi katsojaa. Ja sopiihan Seela Sella tietenkin aivan loistavasti vanhan juutalaisälykön rooliin, eikä nuoren Hannahin esittäjässä, Elena Leevessäkään, ole valittamista.

Toinen näkemäni oli Lahden kaupunginteatterin kestosuosikki Täti ja minä, joka on jäänyt minulta väliin ihan loppuhetkiin asti. Täytyy myöntää, että olin aika ällistynyt näytelmän suosiosta. En valita Leena Kokko-Saukkosen tai Tapani Kalliomäen roolisuorituksia, Maarit Pyökärin ohjausta tai itse näytelmän aihettakaan. Onhan vanhusten yksinäisyys iso ongelma, ja kaipa aika monella on sellaisia nuoria sukulaisia, jotka käyvät heitä katsomassa vain hyötymismielessä. Mutta silti, kovin ihmeellisiä oivalluksia en teoksesta löytänyt. Hyvä kai silti, että kahden näyttelijän näytelmä tällaisesta aiheesta on viehättänyt niin monia. Niin, ja en paljasta minäkään juonta, mitä kovasti vielä esityksen lopuksi kehotettiin varjelemaan. No, olihan siinä yksi iso yllätys ja muutama sellainen, jonka kyllä arvasi. Onnea vaan vielä seuraaviin esityspaikkoihin, Helsinkiin ja Tukholmaan.

Luin sitten minäkin Rosa Liksomin teoksen Hytti nro 6. Se oli huima matkakuvaus ja samalla enemmän, joidenkin arvioiden mukaan jopa Neuvostoliiton viime hetkien kurjuuden symboli. Minua viehätti eniten kertojan eli Tytön matkatoveri, jonka kuvaus oli uskomattoman hieno. Mutta Tytöstä itsestään en saanut yhtä hyvin selvää. ESS:n lukupiirissä keskustellaan parhaillaan kirjasta, ja itsekin kirjoitin sinne pikku pätkän.

Käsilaukussa sekä yö- ja työpöydällä on nyt monta kirjaa, joiden lukeminen on kesken. Eniten nyt imee mukaansa Jonathan Franzenin Vapaus, mutta en nyt vielä sano mitään.

Niin, ja se tämän kuun kolmas teatterielämys tai oikeammin musikaalielämys on tiedossa vajaan parin viikon kuluttua, kun matkustamme katsomaan tyttären tuottamaa The Rocky Horror Show:ta Seinäjoelle. Kysymys on Seinäjoen ammattikorkeakoulun kulttuurituottajaopiskelijoiden suurtuotannosta, jonka ensi-ilta (kuulemma loppuunmyyty) on huomenna. Onnea nuorille esiintyjille ja kaikille muille tuotannon kanssa tekemisissä olleille!

Vähän ja paljon sanoja

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Unohdus ja sen selitys

Sain tänään kahdelta suunnalta muistutuksen, että olin unohtanut luettujen kirjojen listauksestani Juha Itkosen teoksen Seitsemäntoista. Ensin ruotsinsuomalainen kollega kiitti pokkaria, jonka annoin hänelle syksyllä yhteisellä Tanskan kurssillamme. Ja sitten satuin vilkaisemaan ystäväni blogiin Neljännen kerroksen kirjoituksia, jossa hän niin ikään kertoo unohtaneensa listata kirjan omiin luettuihinsa.

Mikä ihme saa kaksi kirjallisuuden ystävää unohtamaan ihan kelpo kirjan? Ystäväni selitystä en vielä tiedä, mutta minua häiritsi ainakin teoksen jako kahteen täysin erilliseen osaan, joista ei sitten syntynytkään siitä suurta oivallusta.

Parhaimmillaan Itkonen on kuvannut päähenkilöidensä hyvin häilyviä identiteettejä niin mestarillisesti, että se jossain kohtaa piilevä iso yllätys onkin sitten täysin luonnollinen. Mutta tällä kertaa näiden ihmisten irralliset ajatukset, teot ja toiveet eivät vain jotenkin tarttuneet edes lähimuistiini. Ja kuitenkin: kun sain nämä muistutukset, pystyin palauttamaan heti mieleeni muutaman hyvinkin vaikuttavan kohdan romaanissa.

Hmm. Olen vähän ymmälläni. Tai sitten vain pitää hyväksyä, että paljon lukevalta menee myös runsaasti ohi.

Niitä muita luettuja

Keväällä päätin, että kirjaisin ylös kaikki lukemani kirjat. Luulen ja pelkään taas unohtaneeni useita, mutta tässä joitain niistä teoksista, jotka eivät muista syistä ole esiintyneet tässä blogissa:

Gerald V. Kuss: Matka miesten maahan. Suomentanut Raimo Seppälä. Kirjayhtymä 1968. Sain Grönlantia käsittelevän matkakirjan lahjaksi ystävältäni ennen syksyn opintomatkaani. Yllättävän moni ennakkoluulo ja jokunen faktakin on vielä voimissaan. Yksi nappimääritelmä ei ole muuttunut yli 40 vuodessa mihinkään: "...silmiemme edessä 'Euroopan säätehdas'. Täällä 'tehdään' tänään huomispäivän sää." Tosin tähänkin voisi huomauttaa, että nykyisin puhumme globaalista ilmastosta, emme vain eurooppalaisten säästä.

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta. Alkuperäisteos julkaistu 2004 (Otava); pokkariversion tietoja en pääse enää tarkistamaan, sillä jätin matkalukemiseksi ostetun kirjan hotelliin. Fantasianuorisokirja on ihan kelpo esikoisteos sarjassaan.

Diana Gabaldon: Muukalainen. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tämänkin kirjan ostin mukaan pokkariversiona ja jätin sen ystäväni kotiin, joten tarkemmat tiedot eivät ole enää tallessa. Olen iloinen, että lopultakin luin edes yhden Gabaldonin supersuosituista historiallisista romaaneista, joita ystäväni Anuirmeli on toki useita kertoja suositellut. En ole ihan tällaisen kirjallisuuden kohderyhmää, mutta ihailen kirjailijan (ja suomentajan) suurta tietomäärää ja kykyä kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kulttuureissa. Ja olihan se mukava hotellihuoneen yksinäisyydessä hetkittäin heittäytyä myös romanttisiin juonenkäänteisiin. Saattaisi tehdä hyvää joskus kotonakin...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. Atena-kustannus. Sopivasti annostellut filosofiset pohdinnat avaavat välillä uusia ovia Muumilaaksossa, toisinaan taas jäävät hieman raapaisuiksi. Matkani loppui ennen takakantta, joten otin kirjan takaisin kotiin ja aion vielä lukea loppuun jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2011. Lohdullista, että Hustvedt on palannut täysveriseksi romaanikirjailijaksi epäonnistuneen Vapisevan naisen jälkeen. Laatutyötä mutta kuitenkin väliteos, jonka luin parissa illassa.

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009. Lukupiirikirja, josta keskustelemme ensi keskiviikkona, joten viisainta olisi olla vielä sanomatta mitään. Sanonpa kuitenkin: jos omat lapsuuden erokokemukset ovat näin hurjia, ymmärrän. Mutta sittenkin vähän raivostuttaa, että ilmiselvästi sairas paha äitipuoli on vain sitä ja siksi jollain lailla epäuskottava. Ihailen kuitenkin kykyä kirjoittaa sekä lapsen että isoäidin näkökulmista.

Kaatopaikan jumala on armoton

Osattomien olympoksen tapahtumapaikka on vahva kannanotto. Epälukuinen miesjoukko asuu kaatopaikalla, jonne miehet ovat luoneet kotinsa ja turvapaikkansa.Ensimmäisten sivujen kohdalla mietin, haluaako kirjailija Yasmina Khadra kertoa niistä unohdetuista, jotka kehityksen takapihoilla yrittävät sinnitellä etsimällä myytävää kaatopaikkojen ankeudesta.

Tulkinta olisi mahdollinen edellisten kirjojen perusteella, sillä vaimonsa nimellä kirjoittava entinen Algerian armeijan upseeri on kuvannut mm. talibanien hirmuhallintoa romaanissaan Kabulin pääskyset. 

Mutta ei, sillä nyt eletään vapaiden miesten jumalvuorella, jossa soitetaan banjoa, kerrotaan tarinoita ja kasvatetaan koiranpentuja. Täysin vapaita tosin ovat vain äreät erakot; muut ovat pelon ja välittämisen sitein kiinni toisissaan.

Silmäpuoli musikantti Ach raivoaa Juniorille, joka välillä kyttää autoja tai katsoo kaupunkiin päin. Aallonmurtajan Pašša johtaa sotahullun, autistikaksosten, alkemistin ja harmaiden miesten jengiä karismalla ja kovalla äänellä. Silti hän lähes kuolee ikävästä, kun nuori rakastaja lähtee. 

Kuviota saapuu sotkemaan Ben Adam, lierosaarnaajan ja oikean messiaan välimuoto. Hänen kaunis puheensa ja puhdas ilmiasunsa muistuttavat Juniorille, että pelätyssä kaupungissa saattaisi odottaa oikea rakkaus. 

Tähän asti teos on vahvaa kerrontaa, minkä Lotta Toivasen suomennos hyvin välittää. Kaatopaikan miljöö haisee ja tuo mieleen uskomattomia kuvia, ristiriitaiset henkilöt valtasuhteineen tulevat iholle. 

Alan jo etsiä syvempiä merkityksiä kaatopaikalle ja sen erityisille asujille. Mietin, miksi siellä asuu vain yksi nainen. Onko teos puheenvuoro syrjäytyneiden miesten puolesta?

Sitten lässähtää. Ach avautuu menneisyydestään ja ajaa rakastamansa Juniorin kaupunkiin. Vuosien odottelun jälkeen Juniori palaa ja kertoo surullisesta retkestään. 

Enää en löydä tarinasta muuta kuin lohduttoman ajatuksen siitä, ettei kerran kaatopaikalle joutunut voi koskaan päästä sieltä pois. Ehkä se on kirjailijan tarkoitus.

Ina Ruokolainen

Yasmina Khadra: Osattomien olympos. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2011,  185 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 19.9.2011. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Uskomattoman hienoa kirjallisuutta

Viime viikoille on lukulistalle osunut monta todella hyvää kirjaa. Joskus menee pitkiä aikoja ilman isoja elämyksiä, mikä on saanut minut joskus jopa väsymään kaunokirjallisuuden lukemiseen. Nyt olen päinvastaisessa pulassa; pelkään, etten millään jaksa keskittyä teoksiin, jotka eivät säväytä samalla tavalla.

Riikka Pulkkinen: Totta. En pitänyt mitään kiirettä tämän teoksen kanssa, sillä kirjasta tai kirjailijasta kirjoitetut artikkelit tai arviot eivät kiinnostaneet millään tavalla - en myöskään ole lukenut Pulkkisen Raja-esikoista. Yllätys oli positiivinen, sillä löysin kirjasta ihan oikeita ihmisiä ja kiinnostavaa kerrontaa. Jonkinlainen nuoren naisen tosikkomaisuus vaivasi, mutta tunnistan toisaalta senkin. Ehdottomasti ehyt teos.

Eleanor Catton: Harjoitukset. Uusiseelantilainen Catton oli mukana Messilän kirjailijakokouksessa ja puhui siellä teräviä. Vielä terävämpi ja armottomampi on Harjoitukset, joissa seurataan lukioikäisten tyttöjen soittotunteja ja nuorten teatteriopiskelijoiden ensimmäistä lukuvuotta. Catton kuvaa vallankäyttöä opettajien ja oppilaiden välisissä suhteissa niin avoimen häpeämättömästi, että lukija voi vain ihastella. Tulee sellainen tunne, että elämä nyt vain on tällaista, ja siitä kannattaa ehdottomasti kirjoittaa.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta. Samaisessa Messilässä teos mainittiin "pakolaiskirjana", jonka Böll kirjoitti lähdettyään perheensä kanssa Irlantiin toisen maailmansodan jälkeen. Jos taakse jäi voitettu, raunioitunut ja ristiriitainen Saksa, edessä oli lohdottoman köyhä ja lapsensa siirtolaisiksi lähettävä Irlanti. Päällisin puolin Böll kuvaa kansaa, maisemaa, säätä, uskontoa, köyhyyttä ja vieraita tapoja. Samalla hän pohtii sitä, mikä oikeastaan onkaan tuttua ja mikä vierasta ihmisten kanssakäymisessä.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet. Teos sisältää kertomuksia, joita yhdistää Ženja-niminen päähenkilö. Ihmiset, etenkin naiset, hänen ympärillään kertovat niin ihmeellisistä sattumuksista, että osan on pakko olla valheita. Sitä onkin sitten jo paljon vaikeampi tietää, missä kohtaa huijataan loputtoman avuliasta Ženjaa ja missä lukijaa.

Olli Jalonen: Poikakirja. Kirjoitin jo aiemmin, miten valtavan vaikutuksen Jalosen alustus Messilässä minuun teki. Poikakirja imi mukaansa ja salpasi hengen, se on ehdottomasti suuri kirja ihmisyydestä. Neljän siskon ja vanhempiensa kanssa perheen muodostava poika tarkkailee elämäänsä 1960-luvun Suomessa. Sota on vielä läsnä rikkinäisenä äkseeraavan opettajan hahmossa ja poikien pommileikeissä, rinnalla kasvaa ja rakentuu aivan erilainen Suomi. Poika elää, kokee, pelkää ja erehtyy, mutta ennen kaikkea hän tarkkailee kaikkea ja kaikkia. Hän on totinen mutta samalla pohjattoman kiinnostunut kaikista elämänilmiöistä. En voi kuin ihailla niitä tosia ja koskettavia yksityiskohtia, jotka Jalonen on kaivanut joko omasta pojan mielestään tai jostain sellaisesta paikasta, johon on hyvin helppo uskoa.

Poikakirja on ESS:n lukupiirin kuukauden kirja; odotan mielenkiinnolla muita näkemyksiä teoksesta.

Sitten vielä kaksi kesken jäänyttä teosta.
Anna-Lena Laurén: Ja sitten saavuin Moskovaan. Luin henkilökohtaisesta ja hyvin kirjoitetusta teoksesta noin puolet odottaessani kesälomamatkalla tytärtäni nettipäätteen ääreltä Kotkan kaupunginkirjastossa. Ihan mielelläni luen kirjan loppuunkin, jos se eteen tulee.

Vladimir Nabokov: Nikolai Gogol. Ajattelin pohjustaa lukupiirimme "kesätehtävää" lukea jokin venäläinen klassikko ja tartuin Nabokovin tutkimushenkiseen pitkään esseeseen. Kirjoittajan luonnehdinnat vanhemmasta kollegastaan ja tämän kirjailijanlaadusta olivat aluksi oikein virkistäviä, mutta jymähdin lukijana yksityiskohtaisiin analyyseihin Reviisorista ja Kuolleista sieluista.

Pimeydestä Messilän auringonpaisteeseen

Osallistuin Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilän kartanon mäellä 19.-21.6. Onnistuin kuuntelemaan sunnuntain aamupaneelin, maanantain molemmat paneelit ja runoillan Sibeliustalolla sekä tämän tiistain aamupaneelin. Sunnuntaina olin lisäksi töissä eli haastattelin intialais-brittiläistä kirjailijaa Kishwar Desaita hänen kirjastaan Pimeyden lapset sekä siitä, mitä hän ajattelee kokouksen teemasta Kirjailija ja sanoin kuvaamaton.

Kokous oli ehkä paras, johon olen vuosien mittaan osallistunut, sekä alustukset että keskustelu olivat syvällisiä ja samalla innostavia. Palaan Messilän teemoihin vielä tulevissa merkinnöissäni, kunhan olen hieman sulatellut näkemääni ja kuulemaani. Auringonpaisteen ja ukkossateiden seassa oli sellainen tihentymä sekä viisaita kysymyksiä että monenlaisia yrityksiä vastauksiin, että en voinut kuin taas kerran ihailla syvällisesti kirjoittamista ja lukemista rakastavia ihmisiä.

Alla artikkeli, joka julkaistiin maanantaina 20.6.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Oheisessa kuvassa haastattelen Kishwar Desaita Mukkulan hotellin pihassa - tätä kuvaa ei toki julkaistu lehdessä.

Tyttöjen murhat ovat Intiassa tabu
Kishwar Desai iskee kirjailijakokouksen teemaa suoraan suoneen

Intialais-brittiläinen Kishwar Desai kehuu vuolaasti suomalaista luontoa ja sunnuntaina esiin tullutta aurinkoa Messilässä. Hänen romaanissaan Pimeyden lapset (Like 2010) eletään kuitenkin pimennetyissä huoneissa, joissa tapahtuu hyvin paljon pahaa.

- Intiassa on muutamassa kymmenessä vuodessa tapahtunut kansanmurha, jota mielestäni voisi verrata holokaustiin. Viimeisten arvioiden mukaan jopa 50 miljoonaa tyttösikiötä tai -vauvaa on surmattu, ja yhteiskunnassa on yhtä suuri miesten ja naisten epätasapaino.

Messilän teemaan ”kirjailija ja sanoin kuvaamaton” Pimeyden lapset iskee suoraan suoneen. Kirjailija tarttuu sosiaaliseen tabuun, joka hänen mukaansa kyllä tunnetaan, mutta ei haluta tunnustaa.

- Minäkin kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni surmatuista pikkuvauvoista ja aborttiklinikoista jo parikymmentä vuotta sitten. Kun lapsen sukupuolen selvittäminen ultraäänellä tehtiin laittomaksi, toiminta meni maan alle, mutta sai jatkua siellä. Jopa keskiluokkaiset ja hyvin toimeentulevat perheet surmaavat edelleen ei-toivottuja tyttövauvoja, Desai kertoo.

Desai teki kolmenkymmenen vuoden uran toimittajana ja tv-tuottajana, mutta ei pystynyt mielestään journalismin keinoin tuomaan asioita esille tarpeeksi vaikuttavasti. Hän päätti kokeilla kaunokirjallisuutta, jolla voi koskettaa myös ihmisten tunteita.

- Kirjan aihe muhi päässäni, kunnes luokseni tuli kuitenkin nuori punjabilaisnainen, joka oli yritetty tappaa vauvana oopiumilla. Ryhdyin pohtimaan, miltä tuntui kasvaa siinä samassa talossa niiden samojen ihmisten kanssa ja tietää koko ajan, ettei ole haluttu. Halusin eläytyä myös äidin,isän ja veljien ajatuksiin ja todella koskettaa ihmisten tunteita sillä, mitä kirjoitin.

Alkuperäiseltä nimeltään Witness the Night olikin tapaus sekä Britanniassa että Intiassa, joissa se julkaistiin yhtä aikaa pari vuotta sitten. Viime vuonna teos sai arvostetun Costa Book Awardin.

Teos kertoo rikosromaanin raameissa tarinan 14-vuotiaasta tytöstä, Durgasta, jonka epäillään tappaneen 13 perheenjäsentään. Vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä ja itsenäinen nainen, Simran, alkaa selvittää tapahtumien kulkua ja mahdollisia syitä niihin.

Vankilassa lojuva Durga ei puhu eikä näytä haluavan muistaa mitään. Pala palalta Simran kuitenkin kerää kokoon kuvion, josta ei puutu laiminlyöntejä, seksuaalista väkivaltaa ja aivan selviä tyttölasten murhia. Syyllisiä ovat kaikki läheiset ihmiset äidistä isään ja kotiopettajasta poliisipäällikköön.

Desai kirjoittaa sanoinkuvaamattomista hirveyksistä, mutta ei kuvaile väkivaltaa yksityiskohtaisesti. Silti esimerkiksi kirjan alkukohtaus, jossa Durga kirjoittaa päiväkirjaan muistikuviaan talosta täynnä ruumiita ja kokemastaan raiskauksesta, vaikuttaa lukijaan vahvasti.

- Annan lukijalle sen verran faktoja ja vihjeitä, että hän osaa kuvitella tapahtumat lapsen näkökulmasta, kun tältä on viety identiteetti, vapaus ja kaikki perheen tuki jo hyvin nuorena. Kerron, mitä tapahtuu, kun hänestä tulee yhtenä päivänä hyvin vihainen. Olin itsekin hyvin vihainen kun kirjoitin kirjaa!

Intialaisessa mytologiassa Durga on naispuolinen jumala, jolla on voimakas kyky tuhota pahaa ympäriltään. Nimi tuli Desain mieleen ensin alitajuisesti, mutta kirjoitustyön aikana kirjailija alkoi ajatella sitä myös julistuksena murrosikäisen tytön voimista.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Desailla on ollut vientiä kirjallisuustapahtumissa, minkä lisäksi hän on ehtinyt kirjoittaa rikosromaanille jo jatko-osan. Baby love –niminen käsikirjoitus on nyt kustantajalla ja julkaistaneen tänä vuonna.

Messilässä Desai tarttui heti sunnuntaina tilaisuuteen käydä keskustelua muiden alustajien kanssa. Hän oli erityisen otettu Vilja-Tuulian Huotarisen alustuksesta, joka käsitteli 14-vuotiaan tytön kasvua kirjallisessa teoksessa.

Desain oman alustuksen vuoro on maanantaina aamusta. Tyttöjen murhien sijaan hän lähestyy kokouksen teemaa Bollywoodin eli intialaisten viihde-elokuvien kautta.

- Intialaisessa elokuvassa on hyvin tärkeää, mitä voi sanoa ja mitä ei voi näyttää. Vaikka niissä lauletaan ja tanssitaan paljon, eleiden ja laulujen avulla voidaan kertoa vaikeistakin asioista.

Ina Ruokolainen

Miten ymmärtää venäläisiä?

Hieman vahingossa huomaan lukeneeni tämän kevään ja kesän aikana kirjoja, joissa pääosassa ovat venäläiset. Tässä kolme lisää:

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset. Tuokiokuvia venäjältä (suom. Laura Beck). Laurén on toiminut Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana ja Hufvudstadsbladetin toimittajana Venäjällä ja käynyt samalla useissa sen naapurimaissa entisen Neuvostoliiton alueella. Olenkin aiemmin lukenut hänen teoksensa Vuorilla ei ole herroja: Kaukasiasta ja sen kansoista, jossa hän seikkailee meidän näkökulmastamme ehkä vielä "hullumpien" kansojen kuin venäläisten parissa.

Laurén suhtautuu rakastamaansa Venäjään sillä asenteella, jolla siellä todennäköisesti pärjää parhaiten: toisaalta röyhkeästi ja määrätietoisesti, toisaalta fatalistisen ymmärtävästi. Asiat eivät toimi kuten Suomessa, mutta toimivat huomattavasti paremmin, jos ymmärtää kieltä ja kulttuuria edes jotenkin.

2009 julkaistun kirjan kulttuuriset osiot ovat kestävämpää tavaraa kuin poliittiset (joiden perusta toki on vuosituhantinen kulttuuri), joten alla muutama Laurénin kiteytys:

Klassikoista: "Venäjän kulttuuri on äärettömän rikas ja hedelmällinen. Sen merkitys maailmankirjallisuudelle on korvaamaton. Olen vakuuttunut siitä, että yksi syy tähän on juuri kollektivismi, koska sen ansiosta aina tarpeeksi monet ovat lukeneet saman kirjan, jotta voi syntyä elävää keskustelua. Venäjällä klassikot ovat aitoja klassikoita eivätkä jotakin, mikä löytyy vain hakuteoksista - kansa on todellakin lukenut ne. Tämä antaa teoksille enemmän laajuutta ja syvyyttä kuin länsimaisilla monilla klassikoilla on."

Venäläisestä kulttuurista: "Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Ei erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään. Lyhyesti sanottuna maa, jonka ymmärtäminen vaatii valtavasti aikaa, koska ensin täytyy tunkeutua historian lukuisten kerrosten läpi."

Historiasta: "Venäjä on vanha maa. En ajattele tässä kansallisvaltiota, koska se on vasta pari sataa vuotta vanha rakennelma. Tarkoitan venäläistä kulttuuria ja maailmanvaltaa, sitä maailmanvallan rakentamista, joka alkoi Kievin (Kiovan?) Venäjästä 800-luvulla ja joka periaatteessa on jatkunut siitä lähtien."

Nykyvenäläisestä kirjallisuudesta esimerkkinä luin ensin Natalja Kljutšarjovan Kolmannessa luokassa (suom. Arto Konttinen), joka veijariromaanin tapaan pisti päähenkilönsä Nikitan junamatkalle Venäjän laajalle maalle ja etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin turistit eivät eksy. Ihmiset ovat roistoja, narkkareita, lopetettujen tehtaiden ja kokonaan unohduksiin jäävien paikkakuntien pudokkaita, joilla tietenkin on ihan samat haaveet kuin muillakin. Sisältä päin katsottu Venäjä ei ainakaan tässä romaanissa ole yhtään vähemmän "hullu" kuin mitä Laurén kuvaa. Tähän kirjaan tartuin tuttavan suosituksesta; hyvä että suositteli.

Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa -teokseen (suom. Tuukka Sandström) tartuin, koska kirjailija on tulossa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen parin viikon päästä. Teos on jonkinlainen elämäkerta, jossa vaikean nimen omaava juutalaisperheen poika muistelee Brežnevin aikaista lapsuuttaan Neuvostoliitossa ja sitä, miten hän vaikeuksien kautta lopulta päätyy kirjallisuudentutkijaksi Pietarin yliopistoon - eikä siinäkään hommassa pärjää erityisen hyvin.

Ote on hyvin itseironinen, mikä on kirjan parasta antia hulvattoman rujojen lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella. Kirjailijan on ollut selvästi helpompi saada ote neuvostoajan ankeudesta kuin nykyisen Venäjän kaoottisilta vaikuttavista lainalaisuuksista. Loppuosan sekoilut muiden varoilla elostelevan Archien kanssa ovat välillä jopa tylsiä. Tuukka Sandströmin suomennoksessa ihmettelen ratkaisua, jossa hän jatkuvasti - mutta ei kuitenkaan aina - käyttää muotoa "alkaa tekemään".

Joka tapauksessa odotan paljon A:n (todella vaikea nimi, jopa venäläisille, mihin kirjassakin viitataan moneen kertaan!) alustukselta Messilässä, kirjan perusteella hän vaikuttaa kuivan huumorin mestarilta.

Joskus ei vain ehdi lukea

Pari viikkoa sitten jouduin menemään lukupiiriin ensimmäisen kerran niin, etten ollut lukenut teosta. Käsittelyssä oli Viktor Pelevinin teos Hyönteiselämää, joka on ilmeisen absurdi ja kokeellinen kuvaus venäläisestä elämästä. Ainakin muiden lukupiiriläisten esiin nostamat kohdat kuulostivat niin mielenkiintoisilta, että yritän paneutua kirjaan lähiaikoina. Sitä vartenhan lukupiirit kokoontuvat, että jäsenet lukisivat teoksia, joita eivät itse ehkä ollenkaan valitsisi. Tämä Pelevin on ehdottomasti sellainen.

Lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi sovittiin väljästi jokin venäläinen klassikko, aikaa lukemiseen on elokuun loppupuolelle asti. En ole vielä päättänyt omaa klassikkoani, mutta yritän kyllä ottaa jonkin sellaisen, jota en ole lukenut. Tosin melkein neljäkymmentä vuotta sitten nuorena luetut Tolstoin tiiliskivetkin voisivat tuntua ihan uusilta.

Jotain olen sentään ehtinyt lukea illalla sängyssä. ESS:n verkkolukupiiriä varten luin Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Teos on aivan ihastuttava ja kirjoitin siitä pienen kommentin verkkolukupiiriin, joten ei tässä sen enempää.

Äitini kirjahyllystä poimin mukaani Tuula-Liina Variksen, yhden suomalaisen lempikirjailijani, novellikokoelman Toshiro Mifunen tiikeri. Jostain syystä tämä kokoelma on jäänyt minulta lukematta aiemmin, vaikka se ilmestyi jo 2005. Kirjan tarinoista ja teemoista oli noussut esiin jo aiemmissa Variksen kirjoissa, mielestäni paremmin. Novellit isän, äidin ja alkoholisti-sekakäyttäjäystävän kuolemista kuvaavat asiaa ja tunteita kuitenkin sen verran vakuuttavalla kokemuksella, että kirjan lukeminen kannattaa.

Olen lukenut myös yhden elämänhallintakirjan, joka tuli vähän kuin vahingossa työpostin mukana. Ruotsalaisten Martin Ingvarin ja Gunilla Eldhin Älykäs painonhallinta on jonkinlainen kooste siitä keskustelusta, jossa syitä lihomiseen etsitään ihmisen aivoista, siis lähinnä addiktioista esimerkiksi sokeriin ja muuhun lihottavaan ruokaan. Kirja antaa kyllä vakuuttavia ja selkeitä argumentteja mahdollisen elämänmuutoksen pohjaksi, mutta ainakin kansikuva avocadoineen ja tomaatteineen hämää. Opuksessa ei ole reseptejä eikä edes mitään listoja siitä, mitkä ruoka-aineet olisivat niitä oikeita. Ymmärrän logiikan, jonka mukaan ihmisen pitää itse ajatella ja etsiä itselleen sopivat tavat toteuttaa tätä "aivodieettiä". Silti uskon, että moni lukija olisi halunnut vähän konkreettisempia esimerkkejä onnistuneen laihduttajan mielikuvaharjoittelusta, liikuntatavoista ja ruokaohjelmasta. Sekin pikkuisen rassaa, että ne kaikki vähät esimerkit ovat ruotsalaisia. Ehkä kirjalla halutaan pedata töitä elämäntapavalmentajille, joilla on tarjota porkkanan lisäksi muitakin paremman elämän eväitä.

Rohkeita ihmisiä

Kun eilen olin saanut loppuun Jukka Mallisen Joseph Brodsky -muotokuvan Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä, kävi niin kuin hyvän elämäkerran kanssa käy: syttyi tarve ryhtyä lukemaan Brodskyä itseään. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että olen lukenut Nobel-kirjailijalta vain Venetsiasta kertovan upean Veden peili -teoksen. Runoja en ole lukenut ollenkaan (nyt Mallisen kirjaan otettuja näytteitä lukuun ottamatta), vaikka Nobel tuli kai nimen omaan runoilijalle. Mallinen kertoo hyvin asiantuntevan ja oivaltavan oloisesti siitä, miten eri asioita Neuvostoliitosta karkoitetun kirjailijan tuotannosta arvostettiin lännessä ja siinä venäläisessä piirissä, joka Brodskyä luki. Lännessä Brodsky oli enemmän esseisti, mihin vaikutti tietysti kielen vaihtokin venäjästä englanniksi. Täytyypä tutustua ainakin Katastrofeja ilmassa -esseekokoelmaan, jossa Brodsky kirjoittaa mm. itselleen läheisistä runoilijoista ja kirjailijoista kuten Anna Ahmatovasta ja Osip ja Nadezda Mandelstamista.

Minulle Mallisen teoksessa antoisinta oli itse elämäkertaosuus, joka myös jo kuvaili asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti sitä, mitä, miten ja miksi Brodsky kulloinkin kirjoitti. Karkotus ensin Neuvostoliiton sisällä ja sitten länteen hioi kirjailijatimantin mutta myös kulutti miehen loppuun ennen aikojaan. Loppupuolella Mallinen (joka tunsi Brodskyn ja on laajasti sivistynyt slavofiili ja kirjallisuuden tuntija) menee teosanalyyseissään ja joissain selostuksissa esim. Brodskyn ja toisen venäläisen Nobel-kirjailijan, Aleksandr Solzhenitsynin, vahvasta keskinäisestä antipatiasta niin syvälle, etten jaksanut enää pysyä mukana. Hieno kirja kuitenkin.

Ennen Brodskyä tutustuin kirjan kautta rohkeaan naiseen, suomalaiseen Marketta Horniin, joka 2004 aloitti yhden naisen mielenosoitusmatkansa reppumatkailijana Aasiaan ja Australiaan. Matkan aikaan jo reippaasti yli viisikymppinen Horn kuvaa vuoden reissuaan teoksessaan Neljän Dollarin päivä (ilmestynyt pokkariversiona tämän vuoden alussa), jonka nimi jo kertoo paljon. Matka etenee halvoilla busseilla ja junilla alkuperäisväestön keskellä, yöpymään Horn pyrkii luostareissa ja muissa yhteisöissä, joissa hän voi tutustua paikallisiin ihmisiin ja maksaa oleskelunsa pääosin työllä. Hän tutustuu eri uskontoihin, naisen asemaan, köyhyyteen ja ympäristöongelmiin monelta eri kannalta.

Mielenosoitusmatkan yksi sisältö on vastustaa kertakäyttökulttuuria, minkä vuoksi Horn ei mm. suostu missään ostamaan pullotettua vettä tai käyttämään kertakäyttöastioita. Hän tekee oivaltavia huomioita ihmisten tavasta elää - etenkin tuhota maapalloa - ja on välillä raivostuttavan taipumaton ja pedantti.

Kirja kannattaa lukea ihan jo sen tietosisällön ja koettujen asioiden takia, mutta kokonaisuus on liian laaja ja tasapaksu, kun lähes jokainen päivä ja uusi liikenneväline tai majapaikka käydään läpi samanlaisella otteella. Vaikka Horn on kokenut monta erilaista maata ja kulttuuria ja jopa ääritilannetta, ne eivät aina erotu liian runsaan massan keskeltä. Toisaalta junnaaminen on myös tehokeino, josta voi saada edes kalpean aavistuksen matkan vaivalloisuudesta. Teksti perustuu Hornin matkan aikana kirjoittamaan blogiin ja sähköposteihin, mikä osaltaan selittää tekstin rakennetta.

Lastenkirjat ja kritiikki

Suomessa julkaistaan vuosittain satoja lastenkirjoja, mutta kritiikkejä kirjoitetaan vain joistain harvoista. Eikä kritiikin taso ole hääppöinen: tilaa on liian vähän, ja harva kriitikko on erikseen kouluttautunut ymmärtämään esimerkiksi kuvan merkitystä tarinalle. Tämä viesti tuli hyvin selväksi viime viikolla, kun vedin kaksipäiväisen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kurssille osallistui 49 lastenkirjoista kiinnostunutta ihmistä, pääosa heistä kirjastoammattilaisia, mutta mukaan mahtui myös mm. pari opettajaa, kustantaja, kääntäjä ja kuvataiteilija.

Parempaa kritiikkiä toivoivat niin tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen kuin kirjailijat Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Timo Parvela. Heikkilä-Halttunen on itse kriitikko ja kirjoittaa mm. Helsingin Sanomiin ja Lastenkirjainstituutin Onnimanniin, mutta ei hänkään pysty puolentoista tuhannen merkin arvioissa sanomaan kuin murto-osan havainnoistaan. Osittain tästä syystä hän on perustanut Lastenkirjahylly-blogin, jossa hän käy läpi paneutuvasti sekä uutuuskirjoja että klassikkoja.

Tatu ja Patu -kirjoistaan tunnetut Havukainen ja Toivonen olivat kyllästyneitä siihen, ettei juuri kukaan kriitikko ole löytänyt heidän kirjoistaan sitä perusasiaa, että teksti ja kuvat kantavat kumpikin tarinaa omilla keinoillaan, ja useimmat asiat kerrotaan vain joko kuvissa tai teksteissä. Graafisen suunnittelijan koulutuksen saaneet tekijät ovat halunneet noudattaa samaa periaatetta myös kuvittaessaan muiden teoksia, vaikkapa Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä. Muun muassa monet kuvituksen vitseistä ovat kuulemma nimen omaan Havukainen-Toivonen-tuotantoa, eivät siis Nopoloiden tekstistä lähteviä. Tämä menetelmä toimii silloin, kun kirjailijat ja kuvittajat ymmärtävät ja kunnioittavat toistensa huumoria ja ammattitaitoa.

Timo Parvela taas ihmetteli, miksei yksikään kriitikko kohtele lasten- tai nuortenkirjailijaa sillä tavalla oikeana kirjailijana, että esimerkiksi nostaisi tämän tuotannosta jonkin merkkiteoksen yleiseen keskusteluun "aikuisten" romaanien rinnalle. Parvela itse pitää Sammon vartijat -trilogiaansa (Tuliterä, Tiera ja Louhi) uransa pääteoksena, mutta sitä ei hyvistä arvosteluista huolimatta ole kuitenkaan nostettu "oikeiden" kirjojen tapaan esille. Vaikka Parvelan Ella-kirjat kuluvat yhä uusien lapsisukupolvien käsissä ja Maukka ja Väykkä -teoksissa nähdään jo klassikon aineksia, niistäkin puhutaan lähinnä hauskoina lastenkirjoina, ei osana kirjallisuutta.

Minulla oli etuoikeus lukea ennen kurssia vino pino sekä Havukainen-Toivonen-työparin että Parvelan teoksia - osa niistä ennalta tuttuja, osa ihan uusia tuttavuuksia. Tatuista ja Patuista ihastuin etenkin Tatu ja Patu Helsingissä -kuvakirjaan, joka toimii jopa elämyksellisenä matkaoppaana. Tatun ja Patun Suomi on tietenkin jo käsite, onhan se palkittu myös Finlandia Juniorilla.

Parvelalta ehdin lukea aika monta Ella-kirjaa, joissa on paljon koulumaailmaan ja ylipäänsä sosiaalisiin suhteisiin liittyvää viisautta - ja tietenkin sitä huumoria, joka pisti minut aika monta kertaa häiritsemään hihityksellä jo nukahtanutta puolisoa illalla sängyssä. Lisäksi pääsin nyt lukemaan kerralla Parvelan ja Virpi Talvitien lastenromaani-trilogian Keinulauta, Karuselli ja Onnenpyörä, joista ensimmäinen on palkittu Finlandia Juniorilla. Vaikka kokonaisuus on kunnianhimoinen, minua juuri nämä kolme kirjaa eivät saa lämpenemään.

Maukoista ja Väyköistä kirjoitinkin jo pienen merkinnän maaliskuussa; niistä pidän taas aivan valtavasti. Valitettavasti ennakkopakettiini ei kuulunut yhtään Sammon vartijat -trilogian osaa, joten se puute on yritettävä korjata pikaisesti.

Ihmisten pahuudesta

Otsikko on ehkä turhan dramaattinen, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni pohtiessani viime aikoina lukemiani kirjoja.

Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.

Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.

Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.

Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.

Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.

Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.