perjantaina, syyskuuta 28, 2007

Vaikea JSN

Alkuviikon kova journalistinen uutinen oli Kalevi Kivistön ero Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan paikalta. Asian uutisoinnissa pääroolin saivat - tietenkin - Kivistön itäkytkennät, mainitsihan hän itsekin tärkeimmäksi syyski A-studion ohjelman. Vähemmän on mietitty sitä, miten hankala paikka JSN ehkä on. Myös Jacob Söderman erosi pari vuotta sitten kesken kauden.

Journalisti virittelee keskustelua uudesta puheenjohtajasta ja koko neuvoston tarpeesta ylipäätään seuraavilla saatesanoilla:

"Reilun parin viikon päästä ilmestyvässä Journalistissa (17/2007) on tarkoitus hahmotella median itsesääntelyn vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Olisikin älyttömän kiinnostavaa kuulla teidän, lukijoidemme, näkemyksiä siitä, miten itsesääntely tulisi hoitaa ja tarvitaanko koko Julkisen sanan neuvostoa lain. "

"Kenet pitäisi valita JSN:n johtoon? Ketä ainakaan ei pitäisi? Mitä JSN:lla tehdään? Miten itsesääntelystä puhallettaisiin pahimmat pölyt? Pitäisikö median vahtia itseään vain paikallisesti - käytännössä päätoimittajavoimin? Sietäisikö hyvän journalistisen tavan rikkomisesta saada ihan oikeat sakot?"

Parissa kommentissa on jo esitetty perusteita sekä journalistitaustaisen filosofin että juristin valinnalle - ja koko neuvoston lopettamiselle. Ylen aamu-tv:n jälkiviisaatkin saivat näköjään tänään pikku kiistan aikaan siitä, pitääkö johtoon valita juristi vai journalisti. Ei tule olemaan helppoa...

torstaina, syyskuuta 27, 2007

Valokuvatorstai: Kursiivinen melankolia

Minulle käynnit isovanhempieni kotiseuduilla itärajan takana eivät aiheuta suurta surua tai menetyksen tunteita, korkeintaan "kursiivista melankoliaa".

Ylhäällä Koiviston kirkon ovi syksyllä 2006, alhaalla Viipurin taidemuseon ja -koulun kaarikäytävä keväällä 2007. Kirkko on nykyään jonkinlaisena kokoontumistilana, jossa on päädyssä pieni museo. Taidemuseossa toimii ainakin jotain lasten taidetoimintaan viittaavaa.

Koiviston kirkon suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck, Viipurin taidemuseon ja taidekoulun rakennukset sisältävän kompleksin Viipurin kaupunginarkkitehti Uno Ullberg.

Valokuvatorstain tämän viikon haaste toteaa: "On 0lemassa kursiivinen melankolia".

torstaina, syyskuuta 20, 2007

Valokuvatorstai: kivet

Jatkan klassikkosarjaa: kuvat 1300-luvun kivilattioista on otettu Certosa del Galluzzossa, Firenzessä sijaitsevassa munkkiluostarissa. Reiät lattiassa parantavat kappelin akustiikkaa.

Valokuvatorstain teemana on tällä viikolla kivet.

keskiviikkona, syyskuuta 19, 2007

Kirja-arvio: Saaga, joka näkee ja tuntee

Alussa on taulu, pino kirjeitä ja kertoja, taidehistorioitsija Leo Hertzberg. Neljännesvuosisata ja 466 sivua myöhemmin mietin, miten kirjailija Siri Hustvedt on selvinnyt tarinasta, joka kertoo kahdesta taiteelle omistautuneesta perheestä New Yorkin SoHossa.

Ensimmäisen lukukerran valvotut yöt ja sivuille valuneet kyyneleet ovat lahjomaton tunnemittari. Toisella kerralla vakuutun vielä enemmän, kun maltan palata tarinaa edistäviin kuviin ja viitteisiin. Kaikki mitä rakastin on minulle yksi viime vuosien tärkeimmistä kirjoista.

En ole yksin, sillä amerikanenglanniksi kirjoitettu teos on käännetty jo yli kymmenelle muulle kielelle. Siitä keskustellaan vilkkaasti yksityisten ihmisten verkkoblogeissa ja netin keskustelupalstoilla. Tätä on kaivattu, älykkäällä tavalla tunteisiin vetoavaa tekstiä, jossa katsomisella ja ajattelulla ja tärkeä sijansa.

Kolmeen osaan jaettu kertomus lähtee liikkeelle William Wechslerin, Billin, maalaamasta taulusta, jonka Leo ostaa näyttelystä. Taideteoksen aiheuttama tunne on niin voimakas, että miesten välille syttyy vahva ystävyyssuhde.

Pian kuvio laajenee Billin runoilijavaimolla Lucillella, mallista rakastetuksi ja tutkijaksi muuttuvalla Violetilla, Leon opettajavaimolla Ericalla sekä perheiden samaan aikaan syntyvillä pojilla Matthewilla ja Markilla.

Kyseessä on saaga luovista ihmisistä, joilla on harvinainen voima nähdä, ymmärtää ja tuottaa taidetta. Eniten teoksesta saa irti, kun imeytyy sisälle Hustvedtin kuvailemiin teoksiin ja ympäristöihin. Monipuolisesti sivistynyt kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin, mutta hetkeäkään hän ei luennoi tai luetteloi. Jopa moneen kertaan käytetyllä juutalaisella identiteetillä on merkityksensä.

Romaanin voi lukea myös sen ihmissuhteiden kautta. Kertomuksen sisällä on kolmiodraama ja toinenkin, mutta vielä enemmän se kertoo menetyksistä. Kirjan nimi Kaikki mitä rakastin (What I loved) on yksi avain, toinen on Leon kertojanääni. Vanhan miehen nykyhetkessä on jäljellä niin vähän, että hän haluaa kertoa tämän tarinan.

Molemmat vanhemmat joutuvat luopumaan lapsestaan raastavilla tavoilla, joita juonen paljastamisen pelossa ei ole syytä kertoa. Muut menetykset ovat niitä ”normaaleja”: avioeroja, takaiskuja työssä ja ystävyydessä, vanhempien kuolemia.

Ihmiskuvat ovat harvinaisen selväpiirteisiä ja kokonaisia olematta tyyppejä. Edes yön väsyneimpinä lukutunteina ei ole vaikea ymmärtää, miksi joku galleristi tai sukulainen on mukana. Suorastaan kylmäävästi kirjailija piirtää Billin pojan Markin, jonka itsekin on vaikea löytää häilyviä ääriviivojaan.

Ei Hustvedtin kirja helppo ole. Sen sisältää kolme erirytmistä osaa ilman muita hengähdystaukoja välissä. Osa lukijoista on uupunut ensimmäisen osa kehittelyyn, joillekin lopun yhteenveto on ollut pettymys. Elämässäkään ei aina ole selvää juonta.

Joka tapauksessa kirjailija onnistuu tärkeimmässä: hän osaa kirjoittaa näiden ihmisten pyrkimyksistä, pettymyksistä ja suurista suruista pakahduttavan uskottavasti, taidetta unohtamatta.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. 466 s. Otava 2007.

Arvostelu on julkaistu 19.9.2007 Etelä-Suomen Sanomissa toimittaja Ilkka Kuosmasen Hustvedt-haastattelun ohessa (vaatii lukutunnuksen).

perjantaina, syyskuuta 14, 2007

Verkkokalastaja vihdoin verkossa

Suurella tyytyväisyydellä ilmoitan, että Verkkokalastaja-kolumnin voi taas lukea alkuperäisessä yhteydessään eli Journalistin uudistuneelta verkkosivulta (tosin kolumnin linkit eivät toimi...). Muutaman viikon toiminut uusi sivusto näyttää hyvältä ja lupaa myös päivityksiä paperilehden julkaisupäivien välillä. Vihdoinkin!

torstaina, syyskuuta 13, 2007

Valokuvatorstai: klassikko

Satuin olemaan Firenzessä 15.4.2007 sikäläisen maratonin aikaan. On oikeastaan vaikea päättää, mikä kuvassa täyttää eniten klassikon määritelmät: Palazzo Vecchio, sen edessä seisova Michelangelon Davidin kopio, maratonjuoksu vai Firenzen kevättä seuraavat turistilaumat, minä mukaan luettuna. Koko Firenzen keskusta ainakin kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Valokuvatorstai etsii siis klassikkoja.

P.S. Kohdallani alkaa jo olla perinne sattua opintomatkalle kaupunkiin, jossa järjestetään maraton juuri silloin. Syksyllä 2000 olin Kölnissä, 2003 Venetsiassa ja 2007 Firenzessä opiskelemessa kieltä ja/tai taidetta samaan aikaan juoksijoiden kanssa.

tiistaina, syyskuuta 11, 2007

Kirja-arvio: Go-Go pelaamaan ja selättämään kiusaajat!

Tannermäki Go-Go on niitä kirjoja, jotka on pitänyt kirjoittaa. Kalle Veirron edellinen, Tannermäki all stars, jäi viime sivullaan niin pahasti ilmaan roikkumaan, että osa faneista on odottanut lihakset pakottaen tietoa Marcuksen ja hänen sählyjoukkueensa kohtalonhetkistä. Kakkososa toimii silti myös yksin.

Marcus on 14-vuotias koululainen, joka ei ylipainonsa ja matemaattisen lahjakkuutensa vuoksi ole yltänyt ykkösjoukkueisiin sen paremmin urheilussa kuin ihmissuhteissakaan. Älykkökaverin, runoilija BigMacin, heitto sählyn ykkösjoukkueen perustamisesta on saanut kaverukset lievästi sanottuna liemeen. Moinen uhittelu ei sovi laitakaupungin koulun eliitille, joka vahvistaa sanomaansa väkivallalla.

Marcuksen kimpussa ovat yläluokan tähtien lisäksi urheilusuorituksiin piiskaavat vanhemmat, prinsessamainen sisko ja matematiikasta intoilevat opettajat. Hyvällä lailla niskaan hengittää kaljaan ja huumeisiin sortunut entinen maajoukkueurheilija Ruoste, jonka Marcus on värvännyt valmentajaksi.

Tannermäki Go-Go:ssa päästään todellisiin sählyharjoituksiin, joiden puute latisti edellistä kirjaa. Urheilusta kirjoittaessaan Veirto on omimmillaan, sillä hän ymmärtää sekä pettymyksen että voiton hikeen johtaneita tapahtumia.

Juonen sisällä käsitellään myös muita kohderyhmälle tärkeitä asioita. Luusereista koostuvassa sekajoukkueessa orastaa sopivasti romantiikka eikä kiusaaminen kai kierrä yhtäkään koulua. Paineita tulevaisuuden valintojen edessä tuntuu olevan niilläkin, joiden pitäisi vielä voida rauhassa käydä koulunsa kunnialla loppuun.

Reipas kieli on yksi Veirron vahvuuksista. Tannermäki Go-Go toimii myös juonen tasolla paremmin kuin aloitusosa. Rivakoita käänteitä riittää mutta ei epäuskottavuuteen asti. Nuortenkirjalle sopivasti mukaan sopii myös onnellisia lopetuksia.

Ina Ruokolainen

Kalle Veirto: Tannermäki Go-Go. 238 s. Karisto 2007.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 11.9.2007 (ei verkossa).

sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007

Valokuvatorstai: 1.9. klo 11

Kuva otettu 11.03 (kameran mukaan 10.03, mutta siihen oli jäänyt väärät asetukset).
Olemme juuri tyttäreni kanssa levittäneet uuden vahakankaan maaseutukotimme keittiön pöydälle.

Valokuvatorstai etsii lauantaina 11.9. klo 11 otettujen kuvien kautta digitaalista kuvapeittoa.