Alussa on taulu, pino kirjeitä ja kertoja, taidehistorioitsija Leo Hertzberg. Neljännesvuosisata ja 466 sivua myöhemmin mietin, miten kirjailija Siri Hustvedt on selvinnyt tarinasta, joka kertoo kahdesta taiteelle omistautuneesta perheestä New Yorkin SoHossa.
Ensimmäisen lukukerran valvotut yöt ja sivuille valuneet kyyneleet ovat lahjomaton tunnemittari. Toisella kerralla vakuutun vielä enemmän, kun maltan palata tarinaa edistäviin kuviin ja viitteisiin. Kaikki mitä rakastin on minulle yksi viime vuosien tärkeimmistä kirjoista.
En ole yksin, sillä amerikanenglanniksi kirjoitettu teos on käännetty jo yli kymmenelle muulle kielelle. Siitä keskustellaan vilkkaasti yksityisten ihmisten verkkoblogeissa ja netin keskustelupalstoilla. Tätä on kaivattu, älykkäällä tavalla tunteisiin vetoavaa tekstiä, jossa katsomisella ja ajattelulla ja tärkeä sijansa.
Kolmeen osaan jaettu kertomus lähtee liikkeelle William Wechslerin, Billin, maalaamasta taulusta, jonka Leo ostaa näyttelystä. Taideteoksen aiheuttama tunne on niin voimakas, että miesten välille syttyy vahva ystävyyssuhde.
Pian kuvio laajenee Billin runoilijavaimolla Lucillella, mallista rakastetuksi ja tutkijaksi muuttuvalla Violetilla, Leon opettajavaimolla Ericalla sekä perheiden samaan aikaan syntyvillä pojilla Matthewilla ja Markilla.
Kyseessä on saaga luovista ihmisistä, joilla on harvinainen voima nähdä, ymmärtää ja tuottaa taidetta. Eniten teoksesta saa irti, kun imeytyy sisälle Hustvedtin kuvailemiin teoksiin ja ympäristöihin. Monipuolisesti sivistynyt kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin, mutta hetkeäkään hän ei luennoi tai luetteloi. Jopa moneen kertaan käytetyllä juutalaisella identiteetillä on merkityksensä.
Romaanin voi lukea myös sen ihmissuhteiden kautta. Kertomuksen sisällä on kolmiodraama ja toinenkin, mutta vielä enemmän se kertoo menetyksistä. Kirjan nimi Kaikki mitä rakastin (What I loved) on yksi avain, toinen on Leon kertojanääni. Vanhan miehen nykyhetkessä on jäljellä niin vähän, että hän haluaa kertoa tämän tarinan.
Molemmat vanhemmat joutuvat luopumaan lapsestaan raastavilla tavoilla, joita juonen paljastamisen pelossa ei ole syytä kertoa. Muut menetykset ovat niitä ”normaaleja”: avioeroja, takaiskuja työssä ja ystävyydessä, vanhempien kuolemia.
Ihmiskuvat ovat harvinaisen selväpiirteisiä ja kokonaisia olematta tyyppejä. Edes yön väsyneimpinä lukutunteina ei ole vaikea ymmärtää, miksi joku galleristi tai sukulainen on mukana. Suorastaan kylmäävästi kirjailija piirtää Billin pojan Markin, jonka itsekin on vaikea löytää häilyviä ääriviivojaan.
Ei Hustvedtin kirja helppo ole. Sen sisältää kolme erirytmistä osaa ilman muita hengähdystaukoja välissä. Osa lukijoista on uupunut ensimmäisen osa kehittelyyn, joillekin lopun yhteenveto on ollut pettymys. Elämässäkään ei aina ole selvää juonta.
Joka tapauksessa kirjailija onnistuu tärkeimmässä: hän osaa kirjoittaa näiden ihmisten pyrkimyksistä, pettymyksistä ja suurista suruista pakahduttavan uskottavasti, taidetta unohtamatta.
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. 466 s. Otava 2007.
Arvostelu on julkaistu 19.9.2007 Etelä-Suomen Sanomissa toimittaja Ilkka Kuosmasen Hustvedt-haastattelun ohessa (vaatii lukutunnuksen).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti