keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007

Horisontissa siintää Rantagalleria

Osallistuin toukokuun lopussa risteilylle, jossa pohdittiin ensi kesänä avautuvan Vesijärven Rantagallerian sisältöä. Merikartan ja perimätiedon avulla pieni ydinporukka katsasti paikkoja, joihin voisi sijoittaa ympäristötaideteoksia risteilyturistien, purjehtijoiden ja ranta-asukkaiden iloksi. Lahden ympäristöön sijoittuva Rantagalleria on osa Taidemajakka-projektia, jonka ensimmäiset teokset on jo pystytetty Päijänteelle. Haasteena on nyt vain saada hankkeelle rahoitus, jotta ympäristöä kunnioittavat ja sen arvoja korostavat teokset todella nousevat rannoille.

Lahden Sibeliustalossa esillä olevassa näyttelyssä voi käydä 3.8. asti katsomassa kuvia sekä valmiista töistä että tulevaisuuden sijoituspaikoista. Valokuvaaja Juha Tanhuan kuvat Vesijärveltä ovat ihan toista tasoa kuin tämä oma otokseni jostain reitin puolivälistä. Juhan kuvissa on valo kohdallaan ja horistonttikin suorassa...

Näyttelyssä on myös kolme ympäristötaiteeksi laskettavaa teosta, taiteilijoina Tapani Kokko, Jukka Lehtinen ja Villu Jaanisoo. Minun suosikkini on Kokon hieno Maja, johon monikin pikkupojan sielulla varustettu mielellään kiipeäisi. Pikkunäyttely muuten sopii hienosti osaksi päiväkävelyä, minäkin sain siellä erittäin ystävällistä kohtelua oppaalta kävelysauvoista ja lenkkivaatteista huolimatta.

torstaina, heinäkuuta 12, 2007

Klassikko vetää mutta vasta ympäristösanoma puhuttelee

Taidekeskus Retretin ovella se iskee: pakokauhu massojen keskellä. Olen osunut lippujonoon keskelle bussilastillista ja pelästyn, etten pääse kohtaamaan taideteoksia hetkeäkään kahden kesken. Olenhan yksi niistä, jotka jälleen kerran ovat liikkeellä kesän klassikon, Eero Järnefeltin, perässä. Mikä meissä suomalaisissa on, kun niin mielellämme katsomme jo kadotetun Suomen ihmisiä ja maisemia kultakauden mestareiden käsittelyssä? Emmekö ikinä ole päässeet irti maaseutuyhteiskunnan arvoista, joita kuorruttavat muutamat taiteilijat, sivistyneistön edustajat ja harvat valtaapitävät?

Mutta Retretti on ovela. Lippuluukulta se ohjaa meidät ensiksi luolastoon, jossa on tarjolla ihan erilainen sanoma. Hälisevät massat kaikkoavat ympäriltä, kun pimeän keskeltä hahmottuu tämän kesän ympäristöarkelogiaa. Antero Kare vaikuttaa minun voimakkaimmin Karhullaan ja esihistorialliseen taiteeseen viittaavalla maisemallaan. Ihmisen luomia keinovärejä valuva karhu ja vedestä heijastuvat joutsenet kertovat siitä, mitä emme kaikessa alkuperäisen kaipuussamme sittenkään välitä suojella. Luolassa solisee ja humisee, Stuart Wreden jääveistokset jatkavat keskustelua. Suurten ja teknisesti vaativien teosten sponsorit ovat näkyvästi esillä. Se voi kertoa yritysten yhteiskuntavastuusta, mutta samalla se muistuttaa maailmasta, jossa taide ei mitenkään pärjää ilman suuria tukijoita ja isoja ihmismassoja.

Järnefelt-näyttely on esillä maan päällä, ja siellä ihmisten läsnäolo taas tuntuu. Edessä kulkee ryhmä oppaineen, jota en nyt välitä kuunnella, vaikka hän selvästi osaa asiansa. Haluan katsoa rauhassa niin ennestään tutut klassikot kuin yksityiskotien aarteetkin. Kumpienkin takia olen kuluttanut polttoainetta ja ympäristöä lähtemällä pitkälle näyttelymatkalle. Maalauksiin en pety, sillä ne kertovat monipuolisesta ja jokaisen yksityiskohdan hallitsevasta taitelijasta. Maisemat ovat niitä suomalaiskansallisia ikoneja, joita on käytetty monissa Suomen vaiheissa symboleina. Mutta minä katson nyt läheltä nais- ja lapsikuvia. Järnefeltillä ei miehenä näytä olleen pienintäkään vaikeutta saada aikaan sitä intiimiä tunnelmaa, joka usein liitetään vain tunnettuihin naismaalareihin.

Ripustuksesta en pidä, se on sitä mielikuvituksetonta ja tylsää museotyyliä, johon Suomessa niin kovin usein tyydytään. Järnefeltien maalaavien perheenjäsenten ja venäläisten realistien mukanaolo sen sijaan toimii. Se kertoo omalta osaltaan siitä hedelmällisestä ristiriidasta, missä suomalaisiksi itsensä tunteneet taiteilijat loivat töitään osana Venäjää. Kiitoksen ansaitsee myös näyttelykirja, jossa Järnefeltien sukutarina monine rönsyineen on mukana.

Usean tunnin vierailu syömistaukoineen osoittaa taas kerran, että Retretti on liian iso. Kalevala-korun juhlanäyttely ja Timo Sarpanevan teosten esittely tuntuvat ennalta katsomisen arvoisilta, mutta paikan päällä koen pettymyksen. Kalevala-korun näyttely on enemmän tuote-esittely kuin historiallisen yrityksen vaiheiden läpileikkaus. Sarpanevan hienoista lasiteoksista, muutamasta rautapadasta ja kankaista syntyy niin aneeminen kokonaisuus, että se tuntuu vain täyttävän yhden tilan. Loput näyttelyt laahustan läpi, ja kaupasta jaksan ostaa kolme postikorttia. Jos asuisin lähempänä, käyttäisin hyväksi mahdollisuutta käydä kertalipun hinnalla katsomassa minulle tärkeimmät näyttelyt uudestaan.

perjantaina, heinäkuuta 06, 2007

Kolminaisuus ja armo

Tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun katselee körttien Herättäjäjuhlien tunnuslausetta Armo kannattaa juhlakentällä kolmen suuren lahtelaisen juurella.

Osa urheilijoistakin luottaa henkeen ja hengellisyyteen pyrkiessään nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin.

Herättäjäjuhlia on rakennettu Lahteen tämä viikko, iso rähinä on päällä huomisesta asti. Etelä-Suomen Sanomat päätoimittajineen on monella tavalla huolehtinut, että tapahtuma näkyy myös mediassa.

keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2007

Monen tason viestintää markkinoilla

Kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona on aina hauska huomata, miten perinteinen viestintä toimii Lahden markkinoilla. Keksitarjouksien huutelijat ja väärin kirjoitetut tai muuten räikeät mainostekstit ohjaavat osaltaan, mutta vähintään yhtä tärkeä on myyntipisteiden sijoittelu. Markkinarinkeli- ja vihanneskauppiaat ovat olleet vuosikymmeniä samoilla sijoilla, enemmän vaihtelua näkyy erilaisten ihmeaineiden ja -tarvikkeiden tarjoajien näyttelyarkkitehtuurissa.

Torin vierellä 23 vuotta asuneena olen aika immuuni kaikenlaiselle mainostukselle, sillä suunnistan haluamieni herkkujen ja tavaroiden perään enimmäkseen tuttujen vakiomyyjien luokse - jos en lankea kiusauksiin. Aina joku silti joutuu siirtymään katutyön tai muun ulkoisen syyn takia; tänään mies ei löytänyt saaristolaisleivän myyjää ilman apuani. Torikauppa onkin markkinapäivinä levinnyt pari korttelia itään Aleksin molemmin puolin ja Lanunaukiolle.

Heinäkuussa tunnelma on turistien ja lomalaisten takia ihan omansa, sillä ihmisillä tuntuu olevan entisaikojen tapaan aikaa pysähtyä kahville tai vain juttelemaan vastaan tulevien tuttujen kanssa - aika usein kulkuväylälle. Onneksi oma loma on niin huulilla, ettei edes mateluvauhtia edennyt ihmismassa saanut minua hermostumaan, kun piti ehtiä vähän muillekin asioille kuin herneitä ja svartbrödiä ostamaan.

maanantaina, heinäkuuta 02, 2007

Kesäteatterikausi jatkuu Gogolin hengessä

Kesäteatterin lainalaisuudet jaksavat ihmetyttää vuodesta toiseen. Meidän perinteisiimme kuuluu vierailu hollolaisen Heinäsuon näytelmäpiirin esityksissä erinäisten sukulaisuus- ja tuttuusviritysten vuoksi, mutta myös paikan ilmapiiri lammen rannalla viehättää. Suuria taiteellisia elämyksiä emme ole monenakaan kesänä saaneet, mutta aina näytelmät on tehty huolella niistä aineksista, joita on ollut käytettävissä. Aika monena kesänä kappaleeseen on saatu ujutettua vähintään yksi uimaan pulahdus ja jokin eksoottinen härveli maansiirtokoneista museoautoihin. Muutenkin puskakomediat ovat luottaneet maalaisrealismiin -romantiikalla höystettynä.

Nyt näytelmäpiiri oli kuitenkin uudistunut ja ottanut käsittelyyn Gogolin kaksi maalaistolloa sovitettuna ja uudelleenkirjoitettuna hollolaiseen historialliseen maisemaan. Erittäin suurella vapaudella tosin, sillä esim. täkäläisittäin tuttu nimi Jepulis-Penjami oli vääntynyt Jepulis Benjaminiksi ja saanut aivan toisenlaisen toimenkuvan kuin lahtelaisista muisteloista tutun originellin paskakuskin. Mutta kuten näytelmässä todetaan Gogolia mukaillen sanotaan: "Moni saattaa erehtyä pitämään tätä jopa totena, tapahtuneena historiallisena dokumenttina menneiltä vuosisadoilta. Mutta heitä täytyy hetimiten varoitaa, näytelmä vie aikamatkalle kuvitteelliseen historiaan, ..."

Venäläis-hollolainen henki viihdytti minua ja seurassa ollutta miestä kohtalaisesti, sillä jopa tanssi- ja lauluosuudet sujuivat ihan mallikkaasti. Törmäilyt kulisseissa näyttivät enimmäkseen ennalta sovituilta ja Porfir-possun (Lasse Paarma) takaa-ajo oli suorastaan riemukas. Muista näyttelijöistä kunnostautuivat etenkin ne kaksi maalaistolloa eli Urho Ukkolan laajat housut hyvin täyttänyt Erkki Soininen sekä Arvid Yli-Äijälää eli sydämellisen ketkua naapuria esittänyt Raimo Hauta-aho. Irene Lingon Agafia Venäläinen (kuvassa) oli sopivan inhottava riivinrauta.

Mutta ne kesäteatterin lainalaisuudet. Yleensä hyvinkin täysi katsomo suorastaan tuuli tyhjyyttään, vaikka perjantaina oli kaunis ilta. (Torstain ensi-illassa oli kuulemma ollut 170 ihmistä sateessa). Paikalta yhytetyistä puolitutuista osa oli selvästi pettyneitä uudistuneeseen ilmeeseen, ja yksi mainostikin minulle yhtä alueen kesäteatteria, jossa pidetään tiukemmin kiinni puskailmapiiristä. En tiedä näistä henkilöistä, käyvätkö he talvella teatterissa. Veikkaan kuitenkin, että juuri kesäteatteri on joillekuille se vuoden ainoa näyttämötaiteen elämys, ja sille on jotkin aivan omanlaisensa vaatimukset. Myönnetään, että minäkin suhtaudun harrastajavoimin tehtyihin kappaleisiin järvimaisemissa eri lailla kuin laitosteatterin tai vaikkapa teatteriopiskelijoiden tuotantoihin. Puupenkit, hyttyset ja grillimakkarran tuoksu eivät silti muuta minua eri ihmiseksi siinä mielessä, että kestäisin tekstiltä pelkkää tyhjyyttä. Onnea Heinäsuon näytelmäntekijöille tämän kesän yritykseen - se on aika hyvä sellainen.