Kultarinta on elämys

Olen lukenut tämän syksyn kirjapalkintoehdokkaista ainakin kaksi, Sirpa Kähkösen Graniittimiehen ja Anni Kytömäen Kultarinnan. Molemmat ovat hienoja kirjoja, minulle varsin tasavertaisia elämyksiä. Kähkönen on toki kokeneempi ja siinä mielessä ehkä osaavampi kirjoittaja, mutta Kytömäen esikoinenkin on aivan huimaa tekstiä.

Onneksi en ole joutunut päättämään näiden kahden kirjan paremmuusjärjestyksestä arvostelijana tai kirjallisuuskilpailun tuomarina. Kähkönen tuntee historian niin hyvin, että hän saa sen puhallettua siitä kaiken paperin maun ja vietyä lukijansa lähelle mitä raastavimpia ihmiselämiä. Myös Kytömäki ammentaa historiasta mutta on vielä vahvempi kuvatessaan ihmistä luonnon äärellä ja joskus keskelläkin, joko turvassa tai suunnattoman hämillään.

Ja vaikka kirjailijan persoonalla ei pitäisikään olla lukijalle merkitystä, olen työtapaamisten yhteydessä havainnut molemmat ihastuttaviksi ihmisiksi.

Anni Kytömäkeä pääsin tapaamaan alkusyksystä Ylöjärvellä hänen lapsuusmaisemissaan. Yhteinen metsäretki ja keskustelu sienistä olivat osa yhtä urani antoisimmista haastattelutilanteista. Olin tietenkin jo siinä vaiheessa lukenut Kultarinnan, jonka pohjalta ja ulkopuoleltakin löysimme paljon puhuttavaa.

Kirjoittamani haastattelu julkaistiin reilu viikko sitten ilmestyneessä Lapsen Maailma -lehden joulukuun numerossa ja eilen myös verkossa. Toivon, että mahdollisimman moni tutustuisi inspiroivaan kirjaan, jonka kirjoittajalta ainakin minä odotan myös tulevaisuudessa paljon.

Kytömäki aloittaa Lapsen Maailman kolumnistina tammikuussa, joten kannattaa palata lehden nettisivuille uudestaankin. Kaikki kolumnit julkaistaan verkossa aina heti lehden ilmestymispäivänä.

Kohtalokas kullan kiilto

Ensin tunnustus: käytin tämän kirjan lukemiseen kahden kuukauden illat. Urakka kuitenkin kannatti, sillä jopa katkelmina Eleanor Cattonin mammuttiromaani Valontuojat jaksoi pitää ihastuneen ja välillä uupuneenkin lukijan otteessaan.

Eletään vuotta 1866 Uuden-Seelannin kultakentillä, Hokitikan kaupungissa, joka tapahtumavuonna oli yksi saarivaltion väkirikkaimmista paikoista. 

Rankasta laivamatkasta vaivoin hengissä selvinnyt nuori Walter Moody astuu hotellin tupakkasalonkiin. Kaksitoista muuta miestä vaikenee tulijan keskeytettyä ilmeisen salaisen neuvonpidon.

Osanottajat ovat läpileikkaus kaupungin ihmisistä, käytännössä miehistä: apteekkari, pankkiiri, sanomalehtimies, kultakenttämagnaatti, laivameklari, oikeusvirkailija, hatturi... He tulevat Kiinasta ja eri puolilta brittiläistä imperiumia paetakseen menneisyyttä ja aloittaakseen kullan avulla alusta.

”Todellakin: siinä koko asian ydin. Me olemme kaikki muualta tulleita. Mitä taas perheeseen tulee, niin voin taata, että solasta löytyy yllin kyllin veljiä ja isiä”, laivameklari Balfour valistaa tulokasta. 

Kultakaupungin arki on yhtä epävakaista kuin Moodyn kokema myrsky kaatosateineen. Erakko kuolee ilmiselvän hämärissä oloissa, nuori kullankaivaja katoaa. Prostituoitu yrittää itsemurhaa oopiumihumalassa. Tarinan toinen nainen vaihtaa rooliaan surevasta leskestä meedioon ja bordellin emäntään.

Matka-arkkuja, kirjeitä ja asiakirjoja katoaa ja putkahtaa esiin kummallisilla allekirjoituksilla.

Kaikkiin tapahtumiin tuntuu liittyvän kapteeni Francis Carver, jonka Menestys-laivaan liittyy paljon selvittämättömiä asioita. Carver on ilman muuta teoksen roisto, mutta tuskin kukaan muukaan on vapaa alhaisista teoista ja tunteista. 

Kosto, petos, ahneus, himo ja huumeet pyörittävät yhteisön jäseniä. Jos rakkaus tai muu inhimillinen hyve nousee hetkeksi esiin, se on helppo polkaista kaivausten liejuun.

Eleanor Catton kuljettaa tarinaa ensin perinpohjaisen verkkaisesti, kuin antaakseen lukijalle mahdollisuuden huomata jokainen irtonainen langanpää ja sivuun osunut hakunisku. Vähitellen kierrokset kovenevat ja vyyhti kiristyy.

Taivaankappaleisiin ja tähtikarttoihin liittyvät symbolit lukujen alussa joko tarjoavat yhden tulkintamahdollisuuden lisää tai hämmentävät entisestään. Huomautus lukijalle on ehkä yksi avain: kevätpäiväntasaus – eteläisen pallonpuoliskon syyspäiväntasaus – oli 1800-luvulla kuukaudella siirtynyt.

Valontuojat on vasta 29-vuotiaan uusiseelantilaisen Eleanor Cattonin toinen romaani. Se toi hänelle vuoden 2013 Booker-palkinnon, joka on englanninkielisen kirjallisuuden tärkein palkinto. 

Ei voi kuin allekirjoittaa Booker-raadin perusteet: "Rakenteellisessa moniulottuvaisuudessaan upea, kerronnallisuudessaan koukuttava, ja ahneuden ja kullan maailmaa kuvatessaan maaginen."

Suomentaja Tero Valkonen ei ole pääsyt helpolla, mutta hienosti hän vie lukijan meillä melko tuntemattomaan Uuden-Seelannin kultaryntäyksen maailmaan.

Ina Ruokolainen

Eleanor Catton:Valontuojat

Suom. Tero Valkonen

Siltala 2014, 724 s.

 

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 20.10.2014

Murhenäytelmä ja rakkauskertomus

Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä on vähintään hämmentävä lukukokemus. Ei siksi, että kirjailija on tällä kertaa tarttunut tositapahtumiin, joista kuuli ensi kertaa jo lapsena. Hämmentävää on Phillipsille poikkeuksellinen sokerisuus.

1930-luvun laman keskellä leskiä surmaava huijari tappaa Asta Eicherin ja tämän kolme lasta Quiet Dellissä, joka on myös kirjan alkukielinen nimi. Aihe sopii hyvin kirjailijalle, joka tunnetaan sysimustasta ihmiskuvastaan ja tikarinterävästä yhteiskuntakritiikistään myös fiktiivisissä teoksissaan. 

Kaikki Phillipsin seitsemän kirjaa on nyt suomennettu, kääntäjänä jälleen huipputaitava Kersti Juva. Phillips on myös vieraillut Suomessa, kaksi kertaa Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessakin herättämässä keskustelua.

584-sivuinen romaani alkaa komeasti, perheen viimeisestä yhteisestä joulusta. Eichereiden pitkäaikainen vuokralainen näkee perheen taloudellisen ahdingon ja kosii ihailemaansa Astaa.

Hän on kuitenkin myöhässä, samoin perheen rahatilanteesta huolestunut pankinjohtaja. 

Asta on jo langennut Cornelius Piersonin hurmaaviin kirjeisiin ja suunnittelee salaa yhteistä tulevaisuutta tämän kanssa. Kun mies kesäkuussa 1931 hakee ensin äidin ja viikon kuluttua lapset, kukaan ei ehdi havaita pieniä varoitusmerkkejä.

Surmatyön paljastuttua kirjan päähenkilöksi nousee nuori toimittaja Emily Thornhill. Itsenäinen ja rohkea nainen on virkistävä hahmo keskellä vanhoillisiin sukupuoli-, rotu- ja luokkarajoihin jymähtänyttä yhteiskuntaa.

Valokuvaajakollegansa Ericin kanssa Emily seuraa poliisitutkimuksia ja oikeudenkäyntiä tavoilla, joita journalisti voi vain kadehtia. Kaksikko kaivaa esiin todisteita ja puolustaa oikeutta, kun väkijoukko haluaa lynkata hirviöksi osoittautuvan Piersonin.

Emily rakastuu pankinjohtajaan ja jaksaa kaiken kauheuden keskellä valita oikeudenmukaisuuden ja rakkauden vihan ja välinpitämättömyyden sijasta. Hän aistii Eicherin perheen nuorimman, Annabelin, tuntemukset jostain kuoleman toiselta puolelta. Toinen mykkä todistaja on Piersonin lähes hengiltä potkima Eichereiden koira, jonka Emily adoptoi. 

Vain yhdessä kohtaa Emily – tai kirjailija – ei tunnu epäröivän: naisia kylmäverisesti surmannut Pierson on hirttotuomionsa ansainnut. 

Romaani on milloin koukuttava jännityskirja, milloin maagisen reunoilla keikkuva rakkauskertomus. Lukiessani nautin mielessä pyörivistä sanoista ja kuvista, jopa kauhusta ja kalmanlemusta. 

Pidän silti paljon enemmän armottomasta Phillipsistä, joka ei olisi kuorruttanut tarinaa sokerirakkaudella antaakseen oikeutta uhreille.

Ina Ruokolainen

Jayne Anne Phillips

Murhenäytelmä

Suom. Kersti Juva. Tammi 2014, 584 s.

Arvio on julkaistu Savon Sanomissa 14.9.2014.

Kello lyö Ruotsi-Suomen juonittelijoille

Turkulainen luutnantti Carl Wennehielm ratkoo rikoksia jo toisessa Jyrki Heinon historiallisessa rikosromaanissa. Kello-teoksessa eletään vuotta 1796, jolloin nuori kuningas Kustaa IV Adolf saapuu Turkuun vierailulle.

Laivalla on mukana kenraali Pehr Swanstråle, jota painaa poikansa Magnuksen katoaminen Mikkelissä 1789. Poika on osallistunut Kustaa III:n sotaan, jossa Ruotsi yritti aktiivisesti suistaa Venäjän Katariina Suuren valtaistuimelta ja nostaa tilalle tämän pojan Paavalin.

Ruotsin ja Venäjän suurvaltakahnaukset ovat siis vahvasti läsnä, kun kenraali pyytää Wennehielmiä selvittämään poikansa katoamista. Yksi johtolangoista on kultakello, johon on kaiverrettu sekä Magnus Swanstrålen että sen lahjoittajan, murhatun Kustaa III:n tunnukset.

Sotainvalidi Wennehielm yrittää kieltäytyä tehtävästä, mutta joutuu nuoren kuninkaan määräyksestä tämän seurueeseen Pietariin. Matkalla hänet määrätään vielä Hämeenlinnaan ja Mikkeliin etsimään jälkiä kellon vaiheista. 

Mukaan joutuu myös kaupunginviskaali John Appengren, joka hänkin hoitaisi mieluummin töitään ja nuorta avioliittoaan Turussa.

Kirjailija Jyrki Heino on ammatiltaan biokemian professori, mikä näkyy perusteellisissa kirjan taustatöissä. Hän kuljettaa tapahtumia uskottavan oloisesti 1700-luvun lopun Suomessa, joka on yhä osa Ruotsia ja mutta jo luisumassa Venäjän valtapiiriin. 

Hevosvaunuilla matkaaminen on rasittavaa ja koettelee terveyttä, Hämeenlinnan vähät kadut liejussa ja kartanoissa kylmää ja ankeaa. 

Matkoillaan miehet tapaavat niin aatelisia, sotilaita, virkamiehiä, porvareita kuin kansanmiehiäkin.

Kuvioita sotkevat innokkaat alkemistit, rikastunut välskäri, saksalainen vakooja ja riikinruotsalainen kauppias. 

Salaisuuksien paljastuminen ei tunnu olevan kenenkään etu, ja kohta kuolema alkaa seurata kintereillä. Jopa Wennehielmin ja Appengrenin ystävyys on katkolla vaaralliseksi käyvän jutun vuoksi.

Myös ihmisiä kirjailija kuvaa eläytyvästi. Luutnantti Wennehielm on mielenkiintoisella tavalla kahtiajakautunut persoona, entinen Kustaa III:n luotettu, joka vammaansa vedoten yrittää vetäytyä seuraelämästä. Uuden kuninkaan vastaanotolle on kuitenkin ahtauduttava silkkipukuun ja aatelisia on pokkuroitava.

Toisaalta luutnanttia kiinnostaa syödä ja juoda hyvin pienessä piirissä, jossa uudet ruokalajit ja kirjalliset keskustelunaiheet merkitsevät enemmän kuin asema. Omapäinen taloudenhoitaja, Mamselli Mannelin, antaa hyvää vastusta isännälleen, samoin Appengren.

Rikosromaaniin kuuluvat joskus hieman epäuskottavat käänteet, ja historiallisessa dekkarissa voi olla ripaus kummitusjuttujen tunnelmaa. Wennehielm on pelastunut kahdessa kirjassa jo aika monesta kuolemanvaarasta, vaikka rampa jalka hidastaa. 

Tärkeintä onkin ajatella kirkkaasti ja olla sokaistumatta valtaa pitävien loisteessa ja juonittelijoiden hämärissä käytävissä. Odotan innolla jo seuraavaa Turku-murhamysteeriä.

Ina Ruokolainen

Jyrki Heino: Kello

Schildts & Söderströms 2014, 298 s.

Kirja-arvostelu on julkaistu Savon Sanomissa 4.8.2014

 

Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella

Lia Gasbarran kanssa kirjoittamani ja Reilika Landénin kuvaama sieniruokakirja Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella on ilmestynyt. Kirjojen pitäisi olla kaupoissa muutaman päivän sisällä.

Lisää kirjasta kerron sienestys- ja ulkoilublogissani Pro Mustarouskussa. Se on jo nyt sovittu, että Lia ja minä esiinnymme syksyllä Helsingin kirjamessuilla kertomassa kirjasta.

Sukuvihaa geenipellon reunalla

Biologian tohtori Maana Santanen tutkii jälleen sekä geenimuunneltuja kasveja että murhaa.  

Tuula Mai Salmelan neljäs rikosromaani, Lampi, vie päähenkilön tutkimusryhmineen kesänviettoon kantahämäläiseen pikkukylään, jossa maatalous ja ympäristöaktivismi ovat jo valmiiksi sotajalalla. 

Lähtökohta tarinalle on muutenkin herkullinen: amerikanrautaa ajava Santanen ottaa kyytiin joukon nuoria liftareita, leirilleen matkaavia Planeetan ystäviä. Biologi on menossa perustamaan perunan koeviljelmää, nuoret mitä ilmeisimmin vastustamaan sitä.

Biologi ja työryhmä asettuvat taloksi tilan vanhaan päärakennukseen, aktivistit läheiselle majalle. Santasen tutkimusryhmän vuokraisäntä on maanviljelijä ja yhden leiriläisen veli. 

Ensin Maana aistii epämääräistä liikettä vanhassa talossa ja sen ympärillä. Pian majan omistaja, aktivisti Ville, löytyy ammuttuna metsälammen rannasta. 

Surmatyötä alkavat tutkia sekä paikallinen poliisi että Maanan vanha tuttu, rikoskomisario Sarkiomaa. Hän tuntuu epäilevän, että tutkimusryhmän perunapelto ja huhut geenimuuntelusta voisivat olla avain surmaan. Onhan Santasen perulainen tutkijakollega murhattu aiemmin juuri geenimuunteluun liittyvän kansainvälisen valtapelin vuoksi.

Maana, edellisistä kirjoista tutut teknikot sekä paras ystävä Eve puolestaan tarkkailevat tulehtuneita ihmissuhteita, joita tilalla ja kylässä tuntuu riittävän. Tuttuun tapaan päähenkilö ajautuu myös romanssiin, jonka sivujuonteena hän huomaa jotain murhan ratkaisun kannalta oleellista.

Tuula Mai Salmela sai dekkarisarjalleen hyvän alun kymmenen vuotta sitten, kun esikoisteos Katajanokka kello kymmenen oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toisen teoksen, Syvyyden avaimet, tapahtumat oli nekin sijoitettu kirjailijan silloiseen kotikaupunkiin Helsinkiin. 2007 ilmestynyt Uhrihärkä vei jo osittain Espanjaan.

Salmelan kirjat ovat saaneet kiitosta miljöökuvauksestaan, monialaisesta asiantuntemuksestaan ja omaperäisestä päähenkilöstään. Maana Santanen onkin kiinnostava hahmo: nuorehko, etevä tutkija ja yksinäisyyttä poteva leski, jolla on selvästi kyky yhdistää syyt ja seuraukset. 

Lampi vie sekä kirjailijan että päähenkilön ympäristöön, josta heidän tuntuu olevan vaikea saada otetta. Maana on jotenkin ponneton, vaikka hän on aiemman aivojumpan lisäksi alkanut harrastaa punttien nostelua. 

Maalaiskylästä löytyy kyllä paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja yksityiskohtia, mutta liian moni hyppäys jää irralliseksi. Toki rikosromaanissa pitää antaa myös vääriä vihjeitä, jotta ratkaisu ei olisi liian ilmeinen. 

Kolmannen ja neljännen dekkarin välissä kirjailija on vaihtanut kotipaikan Helsingistä Lahteen ja kustantajan Tammesta ntamoksi. Kustantamolle Lampi on aluevaltaus, sen historian ensimmäinen rikosromaani.

Ina Ruokolainen

Tuula Mai Salmela

Lampi

ntamo 2014, 266 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 16.6.2014

 

Pyöräilyopas - kotiseutupyöräilyä Lahden seudulla

Kirjoittamani Pyöräilyopas - kotiseutupyöräilyä Lahden seudulla julkaistaan virallisesti ensi lauantaina, 17.5. Lahden kevätpyöräilyn yhteydessä Launeen perhepuiston rastilla. Olen paikalla 10-11.30 kertomassa kirjan synnystä.

Pyöräilyopas sisältää 17 reittikuvausta 14-100 kilometrin lenkeistä ja vinkkiosion, jossa kerron pyöräilyn peruasioista.

Opasta saa ensi viikosta lähtien kaupungin infopisteestä kauppakeskus Triosta. Teos on maksuton. Kirjan ovat rahoittaneet Lahden kaupunki ja seudullinen matkailun ja asumisen markkinointiyhtiö Lahti Region.

Kustantajien lisäksi kiitän valokuvaaja Reilika Landénia ja graafista suunnittelijaa Jalo Toiviota hyvästä yhteistyöstä. Pari päivää sitten käsiini saama opas on ulkoasultaan todella kaunis ja selkeä. Toivon tietysti, että kirjallinen sisältö eli reittikuvaukset ja muut vinkit ovat lukijoiden mielestä hyödyllisiä.

Olen kirjoittanut lisää ajamistani pyörälenkeistä toisessa blogissani Pro Mustarousku. Jutut löytyvät tunnisteilla pyöräily ja kotiseutu.

20 vuotta freenä ja vielä hengissä

Tänään juhlin freelancerin urani 20-vuotispäivää kirjoittamalla luentoa sosiaalisesta mediasta. Hyvä tapa, sillä some on yksi niistä asioista, joihin olen freenä tutustunut varhain ja ainakin joiltan nurkiltaan myös varsin perusteellisesti.

Lähdin Helsingin Sanomien Lahden aluetoimituksesta vapaaksi toimittajaksi 1.4.1994, keskellä pahaa lamaa. Olin tuolloin ollut talossa reilut kymmenen vuotta toimittajana ja sitä ennen jo pari vuotta toimittajakoululaisena. Yksi viimeisimmistä tehtävistäni aluetoimittajana oli seurata panttivanki Ilpo Larhan vankilapakoa ja panttivankidraamaa Lahden Kiveriössä. Niiden päivien jälkeen oli todella helpottavaa todeta, että uutistoimittajan ura oli nyt siinä. No, tein kyllä vielä joitain sijaisuuksia toiselle isolle talolle, STT:lle, 1990-luvun loppuvuosina.

1994 moni kollega ja ulkopuolinenkin pudisteli päätään, kun kuuli minun lähtevän vapaaehtoisesti. Kuka sitä nyt kotoaan lähtisi, totesi päätoimittajakin. Itse asiassa ratkaisu oli todella hyvä, koska olin etujoukoissa rakentamassa vapaan toimittajan verkostoa silloin, kun alalla ei vielä ollut ruuhkaa. Ehdin tehdä töitä freenä reilut kymmenen vuotta ennen kuin alkoi uudelleen rytistä.

Viime vuodet ovat olleet sitä kuuluisaa mediamyllerrystä, jonka keskellä on vaikea nähdä, mikä on omia ja mikä alan vaikeuksia. Olen minäkin kokenut pari todella huonoa vuotta, mutta nyt on taas töitä melkein ruuhkaksi asti. En valita vaan teen pois.

Kiitän ammattitaidostani toisaalta vuosikymmenten rutiinia ja toisaalta intoani uudistua. Olen kouluttautunut freevuosien aikana kolme kertaa oikein kunnolla: 1990-luvun lopussa tein cumuun asti kirjoittajaohjelman eli vapaan kirjoittamisen opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa, 2004 sain valmiiksi verkkoviestinnän maisteritutkinnon ja 2011 osallistuin kuuden viikon pohjoismaiselle journalistikurssille Tanskassa. Pienempiin koulutuksiin olen osallistunut kymmeniä kertoja. Lisäksi olen opiskellut kieliä - ranskaa, saksaa, tanskaa ja italiaa - lähes koko ajan työn ohessa.

Siitäkin oppii, kun koostaa luentoja muiden kuunneltavaksi. Siispä palaan työn ääreen. Sitä ennen onnittelen vielä kaikkia kollegoja, jotka onnistuvat tekemään mielekästä journalistista työtä ja vieläpä pysymään leivässä.

Ars Fennica -voittajien haastattelu

Kuvataiteilijapari Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen voittivat viime viikolla arvostetun Ars Fennica -palkinnon. Minulla oli ilo haastatella heitä vuodenvaihteessa, jolloin he olivat palkintoehdokkaina.

Vaikutuin etenkin pariskunnan ajatuksista, joilla he perustelevat kulttuurin merkitystä ihan kenen tahansa elämässä. Tellervo koki bändielämää ja yhteisiä projekteja nuorena Helsingissä, Oliver puolestaan teki kulttuurilehteä samaan aikaan sosialistisessa DDR:ssä. Myöhemmin heidät on opittu tuntemaan mm. suosittujen Valituskuorojen tekijöinä.

Artikkeli ilmestyi Lapsen Maailma -lehdessä 3/2014 vajaa kuukausi sitten. Nyt haastattelun pääsee lukemaan myös täältä.

Karhunpesän vaietut kohtalot ja vaikea sovinto

Veikkaan, että moni muukin yllättyy Venla Hiidensalon tuoreen romaanin ääressä. Karhunpesä on jotain aivan muuta kuin pari vuotta sitten ilmestynyt Mediahuora, jossa kirjailija nosti esille muutoksessa olevan median nurjimpia puolia.

Kiihkeästi nykyhetkessä eläneen esikoiskirjan jälkeen lukija saa eteensä 480-sivuisen sukutarinan, jossa on tilaa käsitellä suuria teemoja sadan vuoden ajalta. Ja kyllä, kirjailija selviää tästä pääosin hienosti.

Kuolema on Karhunpesässä läsnä heti ensi sivuilta lähtien. Maailman kriisikohteissa kiertävä nuori valokuvaaja Matalena tulee Suomeen äitinsä kutsusta. Isänäidin, Alman, loppu on lähellä.

Sairaalassa Alma pyytää etsimään 1918 sisällissodan jälkeen kadonneen isänsä. Kukaan ei tiedä, mitä punaisten joukossa Venäjälle paenneelle Voitolle on tapahtunut.

Alman mökistä Matalena löytää sanomalehtiartikkelin ja siitä tiedon alan tutkijasta, jolle lähettää sähköpostia. Ilmari vastaa nopeasti ja kysyy Matalenalta, miksi tämä etsii tietoja, joista kiinnostuvat useimmin vanhat miehet.

Kirjan toinen tärkeä teema on vaikeneminen. Myöskään isotäti Olgan kohtaloa eivät aikaisemmat sukupolvet ole uskaltaneet selvittää tai edes puhua siitä.

Olgan vaiheet syrjäisellä saarella antavat nimen koko kirjalle. Metsässä viihtyvä nuori nainen on naitettu väkisin vanhalle kalastajalle. Hylätystä karhunpesästä hän löytää turvapaikan itselleen ja kielletylle rakkaudelleen, mutta sisällissodan melskeissä sekään ei pelasta.

Kolmas teema on sovinto menneisyyden kanssa. Matalena ei pysty jatkamaan eteenpäin omassa elämässään ennen kuin edes osa salaisuuksista selviää. Hän on paennut ulkomaille väkivaltaista miestään ja yhtä paljon omaa juurettomuuttaan.

Matka kohti sovitusta vaatii naista käymään läpi suhteensa elävään äitiinsä, autokolarissa kuolleeseen isäänsä ja näiden kummankin vanhempiin ja isovanhempiin.

Henkilöitä on paljon ja heistä tärkeimmille on omistettu kokonainen teoksen osa.  Useista olisi saanut oman kirjansa, mutta kirjailija ei ole siihen tyytynyt.

Vasta sukupolvien ketju voi näyttää, miten vahvasti sota ja viha vaikuttavat ihmisten elämään vielä sadankin vuoden kuluttua.

Olgan sisko Senja valitsee sisällissodan melskeissä voittajien puolen, rikastuu aineellisesti, mutta ei kestä henkistä painetta. Hänen miniänsä Aleksandra, Matalenan toinen isoäiti, joutuu lapsena lähtemään Pietarista Suomeen.

Matalenan isä on tutkiva journalisti, joka muuttuu ihannekuvaksi myös leskelleen, vaikka avioliitto oli onnettomuuden alla jo vaikeuksissa.

Parhaiten Hiidensalo onnistuu kuvatessaan edellisiä polvia nuorina, kun heillä on vielä voimia, idealismia ja rakkautta. Myös Matalena kuuluu näihin nuoriin ja rohkeisiin, mutta silti kohtaamiset nykypäivässä ovat teoksen heikointa antia.

Tapahtumapaikoilla ja niiden hengellä on suuri merkitys. Lukijan mieleen jäävät vahvasti kuvat metsäsaarelta keskeltä Suomea ja venäläiseltä leiriltä, jossa inhimillisyys katoaa nälän lisääntyessä.

Uudet kirjailijasukupolvet ovat viime vuosina löytäneet tuoreita näkökulmia Suomen rankkoihin sotiin viime vuosisadalla. Hiidensalon teoksen lähtökohta oli oman suvun tarina. Hienosti siitä kasvoi romaani, jolla on merkitystä monen muunkinlaisen suvun jäsenille.

Ina Ruokolainen

Venla Hiidensalo

Karhunpesä

Otava 2014, 480 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 12.3.2014