maanantaina, toukokuuta 23, 2011

Joskus ei vain ehdi lukea

Pari viikkoa sitten jouduin menemään lukupiiriin ensimmäisen kerran niin, etten ollut lukenut teosta. Käsittelyssä oli Viktor Pelevinin teos Hyönteiselämää, joka on ilmeisen absurdi ja kokeellinen kuvaus venäläisestä elämästä. Ainakin muiden lukupiiriläisten esiin nostamat kohdat kuulostivat niin mielenkiintoisilta, että yritän paneutua kirjaan lähiaikoina. Sitä vartenhan lukupiirit kokoontuvat, että jäsenet lukisivat teoksia, joita eivät itse ehkä ollenkaan valitsisi. Tämä Pelevin on ehdottomasti sellainen.

Lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi sovittiin väljästi jokin venäläinen klassikko, aikaa lukemiseen on elokuun loppupuolelle asti. En ole vielä päättänyt omaa klassikkoani, mutta yritän kyllä ottaa jonkin sellaisen, jota en ole lukenut. Tosin melkein neljäkymmentä vuotta sitten nuorena luetut Tolstoin tiiliskivetkin voisivat tuntua ihan uusilta.

Jotain olen sentään ehtinyt lukea illalla sängyssä. ESS:n verkkolukupiiriä varten luin Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Teos on aivan ihastuttava ja kirjoitin siitä pienen kommentin verkkolukupiiriin, joten ei tässä sen enempää.

Äitini kirjahyllystä poimin mukaani Tuula-Liina Variksen, yhden suomalaisen lempikirjailijani, novellikokoelman Toshiro Mifunen tiikeri. Jostain syystä tämä kokoelma on jäänyt minulta lukematta aiemmin, vaikka se ilmestyi jo 2005. Kirjan tarinoista ja teemoista oli noussut esiin jo aiemmissa Variksen kirjoissa, mielestäni paremmin. Novellit isän, äidin ja alkoholisti-sekakäyttäjäystävän kuolemista kuvaavat asiaa ja tunteita kuitenkin sen verran vakuuttavalla kokemuksella, että kirjan lukeminen kannattaa.

Olen lukenut myös yhden elämänhallintakirjan, joka tuli vähän kuin vahingossa työpostin mukana. Ruotsalaisten Martin Ingvarin ja Gunilla Eldhin Älykäs painonhallinta on jonkinlainen kooste siitä keskustelusta, jossa syitä lihomiseen etsitään ihmisen aivoista, siis lähinnä addiktioista esimerkiksi sokeriin ja muuhun lihottavaan ruokaan. Kirja antaa kyllä vakuuttavia ja selkeitä argumentteja mahdollisen elämänmuutoksen pohjaksi, mutta ainakin kansikuva avocadoineen ja tomaatteineen hämää. Opuksessa ei ole reseptejä eikä edes mitään listoja siitä, mitkä ruoka-aineet olisivat niitä oikeita. Ymmärrän logiikan, jonka mukaan ihmisen pitää itse ajatella ja etsiä itselleen sopivat tavat toteuttaa tätä "aivodieettiä". Silti uskon, että moni lukija olisi halunnut vähän konkreettisempia esimerkkejä onnistuneen laihduttajan mielikuvaharjoittelusta, liikuntatavoista ja ruokaohjelmasta. Sekin pikkuisen rassaa, että ne kaikki vähät esimerkit ovat ruotsalaisia. Ehkä kirjalla halutaan pedata töitä elämäntapavalmentajille, joilla on tarjota porkkanan lisäksi muitakin paremman elämän eväitä.

lauantaina, toukokuuta 14, 2011

Rohkeita ihmisiä

Kun eilen olin saanut loppuun Jukka Mallisen Joseph Brodsky -muotokuvan Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä, kävi niin kuin hyvän elämäkerran kanssa käy: syttyi tarve ryhtyä lukemaan Brodskyä itseään. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että olen lukenut Nobel-kirjailijalta vain Venetsiasta kertovan upean Veden peili -teoksen. Runoja en ole lukenut ollenkaan (nyt Mallisen kirjaan otettuja näytteitä lukuun ottamatta), vaikka Nobel tuli kai nimen omaan runoilijalle. Mallinen kertoo hyvin asiantuntevan ja oivaltavan oloisesti siitä, miten eri asioita Neuvostoliitosta karkoitetun kirjailijan tuotannosta arvostettiin lännessä ja siinä venäläisessä piirissä, joka Brodskyä luki. Lännessä Brodsky oli enemmän esseisti, mihin vaikutti tietysti kielen vaihtokin venäjästä englanniksi. Täytyypä tutustua ainakin Katastrofeja ilmassa -esseekokoelmaan, jossa Brodsky kirjoittaa mm. itselleen läheisistä runoilijoista ja kirjailijoista kuten Anna Ahmatovasta ja Osip ja Nadezda Mandelstamista.

Minulle Mallisen teoksessa antoisinta oli itse elämäkertaosuus, joka myös jo kuvaili asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti sitä, mitä, miten ja miksi Brodsky kulloinkin kirjoitti. Karkotus ensin Neuvostoliiton sisällä ja sitten länteen hioi kirjailijatimantin mutta myös kulutti miehen loppuun ennen aikojaan. Loppupuolella Mallinen (joka tunsi Brodskyn ja on laajasti sivistynyt slavofiili ja kirjallisuuden tuntija) menee teosanalyyseissään ja joissain selostuksissa esim. Brodskyn ja toisen venäläisen Nobel-kirjailijan, Aleksandr Solzhenitsynin, vahvasta keskinäisestä antipatiasta niin syvälle, etten jaksanut enää pysyä mukana. Hieno kirja kuitenkin.

Ennen Brodskyä tutustuin kirjan kautta rohkeaan naiseen, suomalaiseen Marketta Horniin, joka 2004 aloitti yhden naisen mielenosoitusmatkansa reppumatkailijana Aasiaan ja Australiaan. Matkan aikaan jo reippaasti yli viisikymppinen Horn kuvaa vuoden reissuaan teoksessaan Neljän Dollarin päivä (ilmestynyt pokkariversiona tämän vuoden alussa), jonka nimi jo kertoo paljon. Matka etenee halvoilla busseilla ja junilla alkuperäisväestön keskellä, yöpymään Horn pyrkii luostareissa ja muissa yhteisöissä, joissa hän voi tutustua paikallisiin ihmisiin ja maksaa oleskelunsa pääosin työllä. Hän tutustuu eri uskontoihin, naisen asemaan, köyhyyteen ja ympäristöongelmiin monelta eri kannalta.

Mielenosoitusmatkan yksi sisältö on vastustaa kertakäyttökulttuuria, minkä vuoksi Horn ei mm. suostu missään ostamaan pullotettua vettä tai käyttämään kertakäyttöastioita. Hän tekee oivaltavia huomioita ihmisten tavasta elää - etenkin tuhota maapalloa - ja on välillä raivostuttavan taipumaton ja pedantti.

Kirja kannattaa lukea ihan jo sen tietosisällön ja koettujen asioiden takia, mutta kokonaisuus on liian laaja ja tasapaksu, kun lähes jokainen päivä ja uusi liikenneväline tai majapaikka käydään läpi samanlaisella otteella. Vaikka Horn on kokenut monta erilaista maata ja kulttuuria ja jopa ääritilannetta, ne eivät aina erotu liian runsaan massan keskeltä. Toisaalta junnaaminen on myös tehokeino, josta voi saada edes kalpean aavistuksen matkan vaivalloisuudesta. Teksti perustuu Hornin matkan aikana kirjoittamaan blogiin ja sähköposteihin, mikä osaltaan selittää tekstin rakennetta.

sunnuntaina, toukokuuta 08, 2011

Lastenkirjat ja kritiikki

Suomessa julkaistaan vuosittain satoja lastenkirjoja, mutta kritiikkejä kirjoitetaan vain joistain harvoista. Eikä kritiikin taso ole hääppöinen: tilaa on liian vähän, ja harva kriitikko on erikseen kouluttautunut ymmärtämään esimerkiksi kuvan merkitystä tarinalle. Tämä viesti tuli hyvin selväksi viime viikolla, kun vedin kaksipäiväisen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kurssille osallistui 49 lastenkirjoista kiinnostunutta ihmistä, pääosa heistä kirjastoammattilaisia, mutta mukaan mahtui myös mm. pari opettajaa, kustantaja, kääntäjä ja kuvataiteilija.

Parempaa kritiikkiä toivoivat niin tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen kuin kirjailijat Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Timo Parvela. Heikkilä-Halttunen on itse kriitikko ja kirjoittaa mm. Helsingin Sanomiin ja Lastenkirjainstituutin Onnimanniin, mutta ei hänkään pysty puolentoista tuhannen merkin arvioissa sanomaan kuin murto-osan havainnoistaan. Osittain tästä syystä hän on perustanut Lastenkirjahylly-blogin, jossa hän käy läpi paneutuvasti sekä uutuuskirjoja että klassikkoja.

Tatu ja Patu -kirjoistaan tunnetut Havukainen ja Toivonen olivat kyllästyneitä siihen, ettei juuri kukaan kriitikko ole löytänyt heidän kirjoistaan sitä perusasiaa, että teksti ja kuvat kantavat kumpikin tarinaa omilla keinoillaan, ja useimmat asiat kerrotaan vain joko kuvissa tai teksteissä. Graafisen suunnittelijan koulutuksen saaneet tekijät ovat halunneet noudattaa samaa periaatetta myös kuvittaessaan muiden teoksia, vaikkapa Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä. Muun muassa monet kuvituksen vitseistä ovat kuulemma nimen omaan Havukainen-Toivonen-tuotantoa, eivät siis Nopoloiden tekstistä lähteviä. Tämä menetelmä toimii silloin, kun kirjailijat ja kuvittajat ymmärtävät ja kunnioittavat toistensa huumoria ja ammattitaitoa.

Timo Parvela taas ihmetteli, miksei yksikään kriitikko kohtele lasten- tai nuortenkirjailijaa sillä tavalla oikeana kirjailijana, että esimerkiksi nostaisi tämän tuotannosta jonkin merkkiteoksen yleiseen keskusteluun "aikuisten" romaanien rinnalle. Parvela itse pitää Sammon vartijat -trilogiaansa (Tuliterä, Tiera ja Louhi) uransa pääteoksena, mutta sitä ei hyvistä arvosteluista huolimatta ole kuitenkaan nostettu "oikeiden" kirjojen tapaan esille. Vaikka Parvelan Ella-kirjat kuluvat yhä uusien lapsisukupolvien käsissä ja Maukka ja Väykkä -teoksissa nähdään jo klassikon aineksia, niistäkin puhutaan lähinnä hauskoina lastenkirjoina, ei osana kirjallisuutta.

Minulla oli etuoikeus lukea ennen kurssia vino pino sekä Havukainen-Toivonen-työparin että Parvelan teoksia - osa niistä ennalta tuttuja, osa ihan uusia tuttavuuksia. Tatuista ja Patuista ihastuin etenkin Tatu ja Patu Helsingissä -kuvakirjaan, joka toimii jopa elämyksellisenä matkaoppaana. Tatun ja Patun Suomi on tietenkin jo käsite, onhan se palkittu myös Finlandia Juniorilla.

Parvelalta ehdin lukea aika monta Ella-kirjaa, joissa on paljon koulumaailmaan ja ylipäänsä sosiaalisiin suhteisiin liittyvää viisautta - ja tietenkin sitä huumoria, joka pisti minut aika monta kertaa häiritsemään hihityksellä jo nukahtanutta puolisoa illalla sängyssä. Lisäksi pääsin nyt lukemaan kerralla Parvelan ja Virpi Talvitien lastenromaani-trilogian Keinulauta, Karuselli ja Onnenpyörä, joista ensimmäinen on palkittu Finlandia Juniorilla. Vaikka kokonaisuus on kunnianhimoinen, minua juuri nämä kolme kirjaa eivät saa lämpenemään.

Maukoista ja Väyköistä kirjoitinkin jo pienen merkinnän maaliskuussa; niistä pidän taas aivan valtavasti. Valitettavasti ennakkopakettiini ei kuulunut yhtään Sammon vartijat -trilogian osaa, joten se puute on yritettävä korjata pikaisesti.

tiistaina, toukokuuta 03, 2011

Pikku merkintöjä kirjailijaksi aikovalta

Maailmankuuluilta kirjailijoilta aletaan usein julkaista suomeksi varhaistöitä siinä vaiheessa, kun ei ole uutta tekstiä tarjolla. 2003 kuolleen kanadanamerikkalaisen Carol Shieldsin tuotannosta on nyt julkaistu esikoisteos Pikkuseikkoja (Small Ceremonies 1976). Se on ihan kelpo romaani, jossa ovat jo hyvässä kasvussa kirjailijan myöhemmät vahvuudet.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on nelikymppinen Judith, joka suhtautuu uraansa elämäkertakirjojen kirjoittajana sekä käytännöllisesti että hieman alemmuudentuntoisesti. Sama tuntuu koskevan perhe-elämää: apulaisprofessori-mies ei ole aivan alansa huippuja, ja kaksi teini-ikäistä lasta kipuilevat keskinkertaisia murheitaan.

Judithilla on kuitenkin taito havainnoida ja ihmetellä pikkuseikkoja, joiden ansiosta tasapaksu elämä muuttaa yllättävästi suuntaa. Miksi aviomiehen laatikko on täynnä villalankoja? Tuleeko englantilaistytön kirjeistä liian tärkeitä 12-vuotiaalle pojalle, ja miksi 16-vuotias tytär hullaantuu täysin Judithin ylenkatsoman kirjailijan uutuusteokseen? Ja miksi itse hän innostuu vahingossa löytämistään kurjista käsikirjoituksista?

Shields kuvailee herkullisesti kirjallisia ympyröitä, joihin Judith ei ihan vielä kuulu. Esikoistaan kirjoittaessaan Shields oli itse nelikymppinen viiden lapsen äiti ja opetti kirjallisuutta yliopistossa. Hän tunsi aihepiirinsä hyvin ja vieraili menestyksekkäästi kirjoittamisen maailmoissa myös myöhemmissä teoksissaan.

Pikkuseikkojen parasta antia ovat ihmisten, tilanteiden ja ympäristön analyysit. Suomalainen lukija tuntee olonsa suorastaan kotoisaksi kanadalaisessa lumisateessa ja hieman kankeassa seuraelämässä.

Kovin vahvaa muistijälkeä itse tarina ei jätä, sillä jotain varovaista teoksessa vielä on. Suosittelen kuitenkin jo ihan sen takia, että tämän esikoisen jälkeen hän kirjoitti mm. upeat teokset Kivipäiväkirjat ja Sattumankauppaa. Parempaa naisen elämän kuvaajaa saa hakea.

Ina Ruokolainen

Carol Shields: Pikkuseikkoja. Suom. Hanna Tarkka. Otava 2011, 240 s.

Kirja-arvio on julkaistu 3.5.2011 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).