Klassikko vetää mutta vasta ympäristösanoma puhuttelee

Taidekeskus Retretin ovella se iskee: pakokauhu massojen keskellä. Olen osunut lippujonoon keskelle bussilastillista ja pelästyn, etten pääse kohtaamaan taideteoksia hetkeäkään kahden kesken. Olenhan yksi niistä, jotka jälleen kerran ovat liikkeellä kesän klassikon, Eero Järnefeltin, perässä. Mikä meissä suomalaisissa on, kun niin mielellämme katsomme jo kadotetun Suomen ihmisiä ja maisemia kultakauden mestareiden käsittelyssä? Emmekö ikinä ole päässeet irti maaseutuyhteiskunnan arvoista, joita kuorruttavat muutamat taiteilijat, sivistyneistön edustajat ja harvat valtaapitävät?

Mutta Retretti on ovela. Lippuluukulta se ohjaa meidät ensiksi luolastoon, jossa on tarjolla ihan erilainen sanoma. Hälisevät massat kaikkoavat ympäriltä, kun pimeän keskeltä hahmottuu tämän kesän ympäristöarkelogiaa. Antero Kare vaikuttaa minun voimakkaimmin Karhullaan ja esihistorialliseen taiteeseen viittaavalla maisemallaan. Ihmisen luomia keinovärejä valuva karhu ja vedestä heijastuvat joutsenet kertovat siitä, mitä emme kaikessa alkuperäisen kaipuussamme sittenkään välitä suojella. Luolassa solisee ja humisee, Stuart Wreden jääveistokset jatkavat keskustelua. Suurten ja teknisesti vaativien teosten sponsorit ovat näkyvästi esillä. Se voi kertoa yritysten yhteiskuntavastuusta, mutta samalla se muistuttaa maailmasta, jossa taide ei mitenkään pärjää ilman suuria tukijoita ja isoja ihmismassoja.

Järnefelt-näyttely on esillä maan päällä, ja siellä ihmisten läsnäolo taas tuntuu. Edessä kulkee ryhmä oppaineen, jota en nyt välitä kuunnella, vaikka hän selvästi osaa asiansa. Haluan katsoa rauhassa niin ennestään tutut klassikot kuin yksityiskotien aarteetkin. Kumpienkin takia olen kuluttanut polttoainetta ja ympäristöä lähtemällä pitkälle näyttelymatkalle. Maalauksiin en pety, sillä ne kertovat monipuolisesta ja jokaisen yksityiskohdan hallitsevasta taitelijasta. Maisemat ovat niitä suomalaiskansallisia ikoneja, joita on käytetty monissa Suomen vaiheissa symboleina. Mutta minä katson nyt läheltä nais- ja lapsikuvia. Järnefeltillä ei miehenä näytä olleen pienintäkään vaikeutta saada aikaan sitä intiimiä tunnelmaa, joka usein liitetään vain tunnettuihin naismaalareihin.

Ripustuksesta en pidä, se on sitä mielikuvituksetonta ja tylsää museotyyliä, johon Suomessa niin kovin usein tyydytään. Järnefeltien maalaavien perheenjäsenten ja venäläisten realistien mukanaolo sen sijaan toimii. Se kertoo omalta osaltaan siitä hedelmällisestä ristiriidasta, missä suomalaisiksi itsensä tunteneet taiteilijat loivat töitään osana Venäjää. Kiitoksen ansaitsee myös näyttelykirja, jossa Järnefeltien sukutarina monine rönsyineen on mukana.

Usean tunnin vierailu syömistaukoineen osoittaa taas kerran, että Retretti on liian iso. Kalevala-korun juhlanäyttely ja Timo Sarpanevan teosten esittely tuntuvat ennalta katsomisen arvoisilta, mutta paikan päällä koen pettymyksen. Kalevala-korun näyttely on enemmän tuote-esittely kuin historiallisen yrityksen vaiheiden läpileikkaus. Sarpanevan hienoista lasiteoksista, muutamasta rautapadasta ja kankaista syntyy niin aneeminen kokonaisuus, että se tuntuu vain täyttävän yhden tilan. Loput näyttelyt laahustan läpi, ja kaupasta jaksan ostaa kolme postikorttia. Jos asuisin lähempänä, käyttäisin hyväksi mahdollisuutta käydä kertalipun hinnalla katsomassa minulle tärkeimmät näyttelyt uudestaan.