Toissapäivänä söin elämäni ensimmäistä – ja toivottavasti
viimeistä – kertaa valaan lihaa. Pari tuntia sen jälkeen sain ihailla
ryhävalaiden tanssia Nuukin edustalla, johon olimme palaamassa Kapisillitin
kalastajakylästä. Jälkimmäinen kokemus oli henkeäsalpaava.
Kun näin viimeisen pyrstön heilahduksen, olin viettänyt yhteensä
toista vuorokautta veneessä ja kalastajakylän pienessä kylätalossa kuunnellen
Grönlannin kalastus- ja pyyntiorganisaatioiden kattojärjestön toimitusjohtajan
Alfred ER Jakobsenin tarinoita ja faktaa kalastajien ja pyytäjien elämästä.
(Kalaallit Nunaanni Aalisartut Piniartullu Kattuffiat / Sammenslutningen af
Fiskere og Fangere i Grønland).
Jakobsen oli hyvää seuraa esitellessään hylkeen- ja
jääkarhunnahasta tehtyjä ”maailman parhaita” rukkasiaan ja laulaessaan
grönlanninkielisiä sävelmiä. Poliittisesti kokenut entinen ministeri esitteli
myös hyvin vakuuttavasti lukuja siitä, miten paljon vähemmän tuloja grönlantilaiset
kalastajat saavat saaliistaan kuin kanadalaiset tai EU-maiden kollegat.
Viisaasti Jakobsen
säästi valaskeskustelun paluumatkalle veneeseen, jolloin eväslaatikoista
paljastui lajitelmat erilaisia Grönlannin kaloja ja lihoja. Savustetut valaansiivut
makasivat lihalaatikossa poron, myskihärän ja lammasmakkaran välissä. Kaikki
muut paitsi lampaat ovat Grönlannissa vapaana luonnossa liikkuvia ja
metsästettäviä eläimiä, myös porot.
Jokainen liha maistui niitä syöneiden suussa
ensiluokkaiselta, tuoreelta ja vahvalta. Minä maistoin vain pienen palan
valasta enkä erityisemmin pitänyt sen voimakkaasta jälkiaromista. Voin
kuitenkin ymmärtää sen olevan suurta herkkua siihen tottuneiden
grönlantilaisten suussa. Vielä paremmin ymmärrän sitä, että isosta eläimestä on
kerralla saatu arvokasta ravintoa ja materiaalia suurelle määrälle arktisissa
oloissa eläviä ihmisiä.
Jos minun pitäisi tuon retken jälkeen kirjoittaa kriittinen
artikkeli grönlantilaisten oikeudesta pyytää valaita, olisin pulassa. Selvyyden
vuoksi sanottakoon, että olen edelleen jyrkästi valaanpyyntiä vastaan.
Erityisen huonosti hyväksyn sitä, että japanilaisten,
islantilaisten ja norjalaisten ravintolaherkuttelu naamioidaan tutkimustarkoituksissa
tehdyksi pyynniksi. Voisin myös
kuvitella, että valaiden katseluretket tuottaisivat vähintään yhtä paljon rahaa
kuin valaanlihasta, -rasvasta ja muista ruhonosista saatavat tuotteet.
Vaan enpä enää tiedä, kun katselen ympärilleni Nuukin
matkamuistomyymälöissä. Moni meistä matkailijoista ostaa silmää räpäyttämättä
valaanluisen veistoksen tai pienen korun. Ja miksi ei ostaisi, kun samalla saa
vuosisataiseen käsityötaitoon perustuvaa taidetta.
Alfred ER Jakobsen muistuttikin, että Grönlanti on ainoa
maa, jolle on kansainvälisessä valaskomissiossa myönnetty pyyntioikeudet kulttuurisista
syistä. Valaita on aina ollut Grönlannin vesillä, ja aina niistä on haettu
lisätienestiä.
Kapisillitin kalastajakylässä sain pienen aavistuksen siitä,
miten rankoissa oloissa meren ja jään välissä eletään. Aurinkoisen lauantain
jälkeen koitti tuulinen ja sateinen sunnuntai, jolloin vuoristoisen kylän polut
muuttuivat liejuksi ja merelle lähteminen oli jo vähän vaikeaa pienehköillä
moottorialuksilla. Ja nyt on kuitenkin vasta syyskuu.
Ryhmällämme oli kuitenkin kokenut miehistö, joka veneessä
nautitun lounaan jälkeen tarjosi meille vielä sen paremman valaselämyksen. Kun tulimme
vuonolta lähemmäksi Nuukia ja merta, miehet alkoivat osoitella horisonttiin.
Ensin näkyi suihkuja ja vähitellen me turistitkin aloimme erottaa liikettä
kovan aallokon seassa. Muutama musta selkä, sitten palkinto: yksi komea pyrstö,
vähän ajan kuluttua kahden valaan hidas sukellus syvyyteen.
Grönlantilaiset kalastajaoppaamme näyttivät itsekin hyvin
tyytyväisiltä, kun me kymmenen journalistia kiljuimme melkein yhteen ääneen
onnesta. Oppaillemme on turha opettaa yhteiseloa valaiden kanssa, mutta
toivottavasti heistä yhä useampi haluaa jatkossa tarjota eläviä valaselämyksiä.
Århusista alkanut pohjoismaisten journalistien täydennyskoulutuksemme on edennyt Grönlantiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti