Lomailin peräti viisi viikkoa, mutta luin ehkä vähemmän kirjallisuutta kuin koskaan. Syytellä voi vaikkapa hienoja säitä sekä sieni-, marja ja remonttihulluutta. Lähempänä totuutta on varmaan lyhytjännitteisyys, joka iskee aina samalla, kun yritän päästä spontaaniin lomatunnelmaan.
Jotain sentään toteutin ajatuksestani syventyä kirjailijoihin, joista sain esimakua Mukkulan kirjailijakokouksessa. Ensimmäiseksi Lahden kaupunginkirjaston jonotuslistalta sai käsiini José Luis Peixoton romaanin Tyhjä taivas, joka on ilmestynyt tänä vuonna Tarja Härkösen suomennoksena. Sitähän on mainostettu kertomisen magiana, ja kieltämättä juuri tuo luonnehdinta houkutti myös minua, kun olin kuunnellut kirjailijan lähes shamanistisen monotonista lausuntaa omalla kielellään Mukkulan maanantain kansainvälisessä runoillassa.
Piexoton kieli onkin kaunista, portugalilaisen maalaiskylän maisema armoton ja tarina pohjattomassa murheessaan syövereihinsä imevä. Mutta olisinko sittenkään selvinnyt urakasta, jos lomalle ei olisi osunut kahta yötä makuuvaunussa ja kahta rovaniemeläisessä hotellissa? Edes pieni toivonkipinä olisi selittänyt minulle, miten ylipäänsään Portugalin maaseudulla (tai muissa jumalanhylkäämissä paikoissa) enää elää ihmisiä. Enpä muuten löytänyt netistä äkkihaulla yhtään arviota Peixoton kirjasta.
Toinen Mukkulan kirjailija, Colin McAdam, ei hänkään kaunistele tai sievistele kertoessaan tarinaansa Jotakin suurta (2005, suom. Hilkka Pekkanen). Tarina kertoo rakennusuarkoistijan ja byrokraatin törmäyksestä 1970- ja 1980-lukujen Ottawassa, mutta ehkä vielä enemmän perhe-elämän vaikeudesta tilanteessa, jossa rahan- ja työnteko on tärkeämpiä kuin ihmissuhteet. Ja onhan hommaan saatu mukaan alkoholismikin, joka ei totisesti ole kaunista katsottavaa, vaikkei päähenkilö Jerry McGuinty sitä vaimossaan Kathleenissa näekään ennen kuin maksakirroosi on vähällä tappaa vaimon.
Tämäkin kirja oli ehdottoman taitavasti kirjoitettu ja suomennettu rakennustyöläisten kiroilua myöten, mutta jokin tökki. Parhaiten sain kiinni Jerryn ja tämän perheen henkilöistä, vieraammiksi jäivät byrokraattina ja ihmisenä henkinen surkimus Simon sekä tämän ihastukset. Ja vähän lopussa tuntui siltä, että kirjailijalle oli tullut kiire saada kertomuksensa valmiiksi. Hyvä niin, muuten minäkään en olisi vielä valmis...
Seuraavana pöydälläni odottaa Pauls Bankovskisin Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia. Vähän jo hirvittää takakansitekstin aloitus: "Salaperäinen ja kammottava, selittämätön ja paha on maailma." Mutta nyt sentään lupaillaan huumoria.
Löytyisiköhän Mukkulan tarjonnasta jotain, mikä ei ole ihan yhtä pahasti keskipäivän auringon, rakennustyömaiden tai katuojien raaistamaa? Ja mihin olen unohtanut naiset?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti