Kari Haakana kirjoittaa eilisessä merkinnässään haastattelujen nauhoittamisesta ja ehdottaa, että nauhan voisi kiistatilanteissa laittaa blogiin ja siellä katsoa, kumpi oli oikeassa. Hän myös myöntää käytännön ongelmat, eihän kaikkia haastatteluja tai ohimennen kerrottuja tietoja edes pysty nauhoittamaan.
Olen lehtiin kirjoittavana toimittajana huomannut, että haastateltavat ovat yhä tietoisempia oikeuksistaan. En ole siitä pahoillani, useimmitenhan sekä toimittajan että haastatellun tavoite on sama, kertoa asioista selvästi ja mahdollisimman totuudenmukaisesti. Isoissa ja kiistanalaisissa uutisissa taas lähteitä pitäisi olla niin monta, ettei yhden haastatellun kiistämisillä edes ole isoa merkitystä - ellei sitten tosiaan ole käytetty hänen sanojaan täysin väärin.
Tietoisuuden lisäksi myös selkkä epäluulo on lisääntynyt. Aivan lähiaikoina parikin haastateltavaani on kysynyt, eikö minulla ole nauhuria mukana. Ei ollut, koska sanoma- ja aikakauslehteen tarkoitettujen haastattelujen lähtökohta oli kertoa kulttuuriammateissa olevien ihmisten ajatuksia työstään ilman mitään suuren uutisen tai juorun metsästystä. Haastateltaville oli myös annettu mahdollisuus lukea lehteen menevä teksti ennalta. No, kumpikin rauhoittui nähdessään tekstini; en ollutkaan keksinyt heille mitä tahansa suuhun.
Oman työturvallisuuteni takia toki kannan nauhuria mukana kinkkisissä tilanteissa ja annan myös aina mahdollisuuksien mukaan tekstin luettavaksi. Säästän tarkistussähköpostit ja nauhat siltä varalta, että jutun kohde myöhemmin hermostuu. Freelancerina teen tämän siksikin, että jo hyväksytty juttu voi käsittelyssä muuttua aivan toisennäköiseksi - mitä ei 25-vuotisen toimittajakokemukseni perusteella kuitenkaan tapahdu kamalan usein. Silti jokainen tapaus on surullinen, sillä jokainen moka menee yleisesti median piikiin.
Haakanan merkintään palatakseni: on hienoa, jos blogin avulla on mahdollista oikaista väärinkäsitys ja mahdollisesti jopa parantaa alkuperäistä juttua. En kuitenkaan toivo, että ihan kaikkia pilkkuja lähdetään viilaamaan julkisesti, sillä jo nyt keskustelu näyttää vain syventävän median ja sen kohteiden välistä epäluuloa. Emme kai me sitäkään toivo, että toimittajat ja yleisö tapaavat jatkossa yhä useammin käräjillä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Emme varmaankaan toivo. Läpinäkyvyyden lisääminen, ainakin parhaassa tapauksessa, estäisi käräjöintiä. Väärinkäsitysten ja tulkintojen korjaaminen kun kävisi sivistyneemmin.
Ehkä isoin asia onkin dzournalistisen prosessin muutoksessa. Nyt toimittaja (aika usein) katsoo hommansa loppuneen, kun juttu on lehdessä tai lähetyksessä. Jatkossa käynee niin, että juttu on lähtökohta, josta toimittajan ja aiempaa aktiivisemman yleisön yhteistoiminta alkaa.
Lähetä kommentti