Lukekaa Mediahuora!

Venla Hiidensalo ei olisi voinut kirjoittaa Mediahuora-esikoisteostaan ajankohtaisempaan aikaan. Mediamarkkinoilla käydään raakaa eloonjäämiskamppailua, jossa yhä suurempi osa lehtitaloista valitsee strategiakseen kohusisällöt ja avustajien kyykyttämisen torpparisopimuksilla.

Hiidensalo (s. 1975) tuntee alan, sillä hän on vuosia elättänyt itsensä lehtiin kirjoittavana freelancerina. Kirja onkin noteerattu isosti jo mm. ammattijärjestölehti Journalistissa ja Helsingin Sanomissa, joista jälkimmäinen suvaitsi jopa omaa freelancersopimustaan kritisoivat mielipiteet kirjailijan haastattelun yhteydessä.

Samasta aihepiiristä kirjoitti tosin jo toimittaja-kirjailija Pauliina Susi 2010 julkaistussa Nostalgia-teoksessa, joka kirjallisista ansioistaan huolimatta jäi yllättävän vähälle huomiolle.

Mediahuoran päähenkilö Maria Vartiainen on Hiidensalon kaltainen vapaa toimittaja, joka yrittää tulla toimeen mahdottomassa tilanteessa. Hän on juttutykki, joka haistaa kiinnostavat ilmiöt ja etenkin ihmiset niiden takaa.

Kun toimituspäällikkö pyytää – käytännössä käskee – free lähtee haastattelemaan narkkaria, yksinhuoltajaa, maajussiohjelman sinkkua eli ketä tahansa, josta voi löytää sensaatioksi jalostettavan särön.

Palkkioksi Maria saa juuri niin vähän rahaa ja niin paljon epävarmuutta, että hänen on pakko hyväksyä myös jokainen uusi keikkatarjous. On lähdettävä illalla ja viikonloppuna, vaikka kotona oireilee varhaisteini minuuttipuurolautastensa ja vanhempien kaipuunsa kanssa.

Marian vastapuoli on toimituspäällikkö Jorma Tikka, joka uskoo tekevänsä suurta journalismia ostamalla avustajilta jutut ja kuvat mahdollisimman halvalla ja sopimuksilla, jotka vievät tekijöiltä oikeudet omaan materiaaliinsa. Hän editoi tekstit raflaavasti ja nauttii pienestä vallastaan, jota hän käyttää lasitalon yläkerroksissa, kaukana todellisuudesta.

Tikka edustaa kirjan pahaa, mutta hyvin ei käy Mariankaan periaatteiden. Hän käyttää hyväksi ensin tuttaviaan ja ystäviään, lopulta myös poikansa katoamista. Kun tarpeeksi venyttää moraalia, muuttuu huoraksi.

Mediahuora liioittelee, tyypittelee ja vetää mutkat suoriksi. Se kertoo todellisuutta vahvasti muistuttavasta työelämästä ja julkisuudesta mustan huumorin ja irvokkaan koukuttavien mediatekstien keinoin.

Ihailen Hiidensalon tapaa leikitellä vaaralla, johon jokainen haastateltavakin antautuu. Muistuttaako keskimääräinen lehtijuttu kohdettaan vähemmän vai enemmän kuin Maria Vartiainen häntä itseään? 

Lukijan kannattaa silti aina muistaa, että romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, kun journalismin pitäisi edes pyrkiä kuvaamaan todellisuutta.

Teoksen kaunokirjalliset ansiot rajoittuvat hyviin havaintoihin ja sujuvasti etenevään tarinaan. Marian syöksykierteen ja heräämisen kuvaukseen olisi riittänyt sata sivua vähemmän, kun samankaltaisista juttukeikoista olisi maltettu karsia ylimääräiset pois. Kielikin on kovin tasapaksua.

Lukekaa silti! Media on läsnä kaikkialla, joten kirjan aihepiiri kiinnostaa varmasti muitakin kuin sen ammattilaisia. Pahimmassa tapauksessa kaikki tekijänoikeuksista elävät luovan työn tekijät huomaavat pian, että joku muu omistaa heidän henkisen perintönsä ja saa vääristellä sitä mielin määrin.

Ina Ruokolainen

Kirjat

Venla Hiidensalo

Mediahuora

Otava 2012, 411 s.

Arvio on julkaistu Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa 20.3.2011.