Kävin joulukuun alussa jo kolmatta kertaa Lahden Taidemuseon Pop - Rauha - Rakkaus -näyttelyssä ja olen sen jälkeen lukenut harvinaisen pätevää, samannimistä näyttelykirjaa. Suosittu näyttely käsittelee 1960- ja 1970-lukujen populaarikulttuurin vyöryä ja sen vaikutusta ihan perinteiseenkin kuvataiteeseen, kulutustavaroita ja arkkitehtuuria unohtamatta.Ehkei näyttely ihan kolmea kertaa olisi minua itsenäisenä kävijänä innostanut, mutta oleellista siinä onkin sen funktio seurustelu- ja muistelukohteena. Etenkin me joko lapsina tai nuorina aikuisina mainitut vuosikymmenet kokeneet löydämme sieltä Marimekkojen, Iittalan lasiesineiden, Sarviksen ja Upon muovituotteiden, psykedeelisten levykansien ja Dimensio-ryhmän kineettisten teosten keskeltä monta ahaa-elämystä. Näitä huudahduksia museon työntekijät ovat kuulemma kuunnelleet tyytyväisinä; on löydetty, mikä koskettaa.
Näyttelykirjasta en ole lukenut vielä ihan kaikkia artikkeleita, mutta paljastan nyt lukemistani kaksi suosikkia. Melkein häpeän tunnustaa, että kummankin kirjoittajat ovat 1960-luvun musiikkimaailman kaksi eri tavoin kokenutta silloista koulupoikaa: pääasiassa brittipopista ja -rockista innostunut Tapani Ripatti (myöhemmin discomiehenä tunnettu, nykyinen radiotoimittaja) sekä hieman enemmän souliin kallellaan ollut Antti Karisto (nykyinen sosiaaligerontologian professori). Heidän kuvauksensa täydentävät sitä kuvaa nuorisokulttuurin Lahdesta ja Suomesta, jonka omakohtaiseen kokemiseen olin muutaman vuoden liian nuori. Mutta ennen kaikkea herrat käsittelevät silloista nuoruutta ymmärtävällä huumorilla, mikä on aina hyvä merkki keski-ikään ja yhteiskunnallisesti pysyvään asemaan yltäneiltä ihmisiltä.
Ja jos joku ihmettelee, miksi musiikki on oleellisessa osassa Lahden Taidemuseon näyttelyssä, kannattaa mennä itse tsekkaamaan. Olivathan levynkannet (ne LP:n kokoiset) aikanaan ihan tunnustettua taidetta. Ja kyllä Osmo Valtosen hiekkapiirrin ja Rauni Liukon kantaaottavat veistoksetkin tulevat komeasti esille.
Lahden museoissa koordinaatio toimii myös yksiköiden ja näyttelyiden välillä. Historiallisen museon Kodikasta ja kansainvälistä -näyttely esittelee Askon ja Upon huonekaluja sekä kodinkoneita 1950- ja 1960-luvuilta. Siellä näkee mm. Eero Aarnion Pallotuolin ja muut kuulut muovihuonekalut, joista viime viikkoina on taas puhuttu mm. suunnittelijan saaman Kaj Franck -palkinnon vuoksi. Myös tässä museossa voi jatkaa huokauksia ja huudahduksia huonekaluista ja interiööreistä, jotka ovat isovanhempien luota tai lapsuudenkodista tuttuja, mutta ah niin kadonneita. Näihin kahteen näyttelyyn muuten näyttää pääsevän vielä 31.12. asti yhteislipulla kuudella eurolla.
Täytyy myöntää, että Lahden museoissa on ollut komea vuosi. Olen jopa missannut muutaman näyttelyn, mutta silti kokenut useita vähintään kansallisesti merkittäviä katseluelämyksiä. Kesäinen Julistemuseon Aatetta jaloa ja tunteen paloa -näyttely antoi vihiä myös kansainvälisestä tasosta, jolla se toimii julistekokoelmiensa ja -tutkimuksensa puolesta. Samaan aikaan Pariisissa, Louvren museon yhdessä siivessä, oli esillä Lahden kokoelmista kerätty näyttely, joka keräsi 140 000 katsojaa viiden kuukauden aikana.
Suomessa mikään näyttely ei tietenkään vedä satoja tuhansia kävijöitä, mutta Lahdessa edes tuhansiin nouseva näyttely-yleisö on hyvä saavutus nykyisissä tiloissa. On suorastaan ihme, että vuosikymmeniä virastojen keskelle piilotetut Taidemuseo ja Julistemuseo saavat aikaan kunnon näyttelyitä. (Keskustelu on pitkä ja vaatisi perusteellisen kertauksen kunnallispolitiikasta ja kaavoituksesta, joten ei siitä sen enempää. Paitsi että mielestäni rakennuspuolella olisi nyt kuvataiteen vuoro...)
Toinen surullinen asia oli Lahden Taidepanimon sulkeminen, vaikka paikalliset taiteilijajärjestöt ja muu taideväki vielä toivookin pääsyä takaisin supistettuihin tiloihin remontin jälkeen. Uusi Kipinä on aloittanut pontevasti, mutta toivottavasti muille näyttelyvieraille ei ole käynyt kuten minulle: vasta kerran olen saanut käännettyä askeleeni Päijänteenkadun sijasta Kymintien gallerioihin. Tilat vaativat sisällön lisäksi hengen, joka Panimolle ehti muodostua.
Täytyy kuitenkin mainita yksi uudehko valopilkku lahtelaisessa taidemaailmassa, puolitoista vuotta toiminut kehystäjä-galleristi Aila Seppälän työhuoneen ohessa sijaitseva pieni galleria. Katutason tilaan on helppo poiketa vaikka keskellä kahvituntia. Tarjolla etenkin grafiikkaa ja vanhoja valokuvia - ja tietenkin korkeatasoisia kehyksiä.
Kirjoitus on kolmas osa kulttuurivuoteni 2008 arvioista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti