Lähikirjastot ovat tasa-arvon perusta

Lähetin äsken hakemuksen jäsenyydestä Lähikirjastojen puolesta -yhdistykseen. Yhdistyshän perustettiin kesän alussa täällä kotikaupungissani Lahdessa, joka on ehdottanut lähikirjastojen muuttamista palvelupisteiksi eli käytännössä toimivien pisteiden lopettamista. Lopetusuhka on päällä monella muullakin paikkakunnalla Suomessa, mikä lopulta on saanut ison joukon kirjallisuuden ystäviä ja ammattilaisia puolustamaan suomalaisen sivistyksen yhtä perustaa, kirjastolaitosta.

Ryhdyin miettimään, miten itse olen käyttänyt ja käytän kirjastoa. Aivan lapsena asuin Lahden keskustassa kuten nykyäänkin, joten kirjasto oli lähellä. Mieleen lapsuudesta on jäänyt Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa sijainnut vanha puutalo, jossa minulla oli pääsy vain lastenkirjaston puolelle. Se oli sekä juhlavan tuntuinen että hyvin kotoisa paikka, josta muistan lähinnä hajun, portaat ja tiettyjä välähdyksiä kuvakirjojen kansista. Kotonammekin oli kirjoja, mutta kirjastossa niitä oli tietysti paljon enemmän. Vanhemmatkin varmasti kannustivat menemään kirjastoon, mutta muistan silti nimen omaan itsenäiset matkat jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Oleellista oli se, että asuin muutaman korttelin päässä tuosta silloisesta pääkirjastosta, ja se oli myös osa koulumatkaani.

Kun olimme muuttaneet Hollolaan 1970, kirjasto oli joko Lahdessa tai koulupaikkakunnalla eli Salpakankaalla. Molemmissa kävin, kun bussilla pääsin. Mieleen ovat jääneet etenkin Lahden silloisessa pääkirjastossa järjestetyt erilaiset tapahtumat, joihin menin myös äitini kanssa. Lahdesta hain myös oppikouluaikana lähdekirjat, kun piti ryhtyä kirjoittamaan esitelmiä. Tärkeimmäksi muodostui silti joskus 1970-luvulla aloittanut kirjastoauto, joka tuli muutaman sadan metrin päähän kotoamme kerran viikossa. Sieltä opin lainaamaan hyvin nopeasti aikuisten laatukirjallisuutta eli esimerkiksi Keltaisen kirjaston kirjoja. Kirjastoauton pysähdys ei ole kovin pitkä, mutta silti autossakin vietettiin aikaa ja tavattiin kavereita.

Aikuisena olen käyttänyt monenlaisia kirjastoja opiskelijana, ammattitietoa etsivänä kirjoittajana, kirjallisuuden harrastajana ja äitinä. Olen itsestään selvästi vienyt omat lapseni kirjastoon jo rattaissa istuvina kuuntelemaan satutunteja ja etsimään uudenlaista luettavaa. Lasten ensimmäiset vuodet kävimme erillisessä lastenkirjastossa, joka oli meille todellinen lähikirjasto, viereisessä talossa. Meilläkin oli kotona paljon kirjoja, mutta halusin näyttää tyttärille, mistä luettavaa ja lukukokemuksia löytää vielä enemmän.

Keskustassa asuvana netinkäyttäjänä olen niitä kansalaisia, joka pärjäisi varsin hyvin ilman lähikirjastoja. Tilaan usein teoksen netin kautta tai vähintään tsekkaan sen saatavuuden. Pääsen autolla ja pyörällä hakemaan sen vähän pidemmänkin matkan päästä. Mutta kyllä minäkin käytän kirjastoa myös tilana ja inspiraationa: istun lukusalissa lukemassa ammatillisesti tärkeitä tai muuten vain kiinnostavia lehtiä, harhailen hyllyjen välissä tekemässä löytöjä, käyn tietopalvelussa kysymässä neuvoa. Viimeksi viime viikolla huomasin palautettujen hyllyssä teoksen, jonka olin ajatellut lukevani jo vuosia sitten. Nyt sain Arne Nevanlinnan Marien mukaani ja ahmaisin sen saman tien.

Lähikirjastoissa käyvät ihmiset yhtä lailla monenlaisista syistä. Ne eivät ehkä täytä kaikkein vaativimman opiskelijan tarpeita, mutta lähes kaikki muut kyllä. Vaikka kirja- tai lehtivalikoima ei ole laaja, ammattitaitoinen henkilökunta osaa etsiä tarvitsijalle materiaalia ja tilata sitä muualta. Lähikirjastoissa on nykyään välttämättömät tietokoneet, on aina jokin nurkka lukemiselle ja tutkimiselle, usein myös lasten ja nuorison tai lukupiirien kokoontumisille. Sinne poikkeavat äidit, isät ja perhepäivähoitajat pikkulasten kanssa, pienet koululaiset pyörillä tai kävellen, kepin tai rollaattorin kanssa kävelevät ja ihan terveetkin, mutta autottomat ihmiset. Jopa teineistä osa viettää aikaa mieluummin kirjastossa kuin kauppakeskuksen aulassa.

Suomalaisessa kirjastolaitoksessa onkim parasta se, että sitä käyttävät melkein kaikki. Harva pitää itseään liian rikkaana käyttämään kunnallista kirjastoa, ja etenkin varattomille kirjasto on harvoja ilmaisia kulttuurielämyksiä. Jos ainoa kirjasto viedään kauas, se karsii automaattisesti pois heikoimmassa asemassa olevat käyttäjät: pienet lapset, huonosti liikkuvat vanhukset ja ne, joilla ei ole varaa maksaa kulkemisesta. Kannattaa miettiä, mitä muuta yhteiskunta samalla leikkaa, jos se siirtää läheltä kaukaksi nämä sivistyspalvelut.

Ulysses-odysseia

Tartuin sitten minäkin James Joycen Odysseuksen uuteen käännökseen, jonka Leevi Lehto on kääntänyt alkuperäisellä nimellä Ulysses. Olen lukenut myös Pentti Saarikosken 1964 julkaistun käännöksen ja nauttinut siitä suunnattomasti. Lukukokemus on noin vuodelta 1985, joten kovin paljon muuta kuin tunnelman en siitä muista. Se jäi mieleen, että kirjan piti antaa viedä, oli siis oltava aikaa lukea.

Olen tämän Ulysseksen kanssa nyt sivulla 137. En ole pystynyt lukemaan kirjaa tuntikausia kerrallaan, en siis antautumaan täysillä sen maailmaan. Olen pitänyt välillä päivien taukoja. Olen nukahtanut (suuri ja erittäin painava) kirja sylissäni sänkyyn. Ja silti teos vie mukanaan!

Leevi Lehdon käännösratkaisuista on ehditty kirjoittaa ja puhua jo paljon. Alaviitteitä on tosiaan paljon joka sivulla. Minua ne viehättävät, sillä aika moni asia tekstissä jäisi muuten epäselväksi. Aluksi luin niistä lähes jokaisen, tekstin edetessä yhä harvemman. Joku ymmärtämisen kannalta oleellinenkin alaviite on saattanut jäädä väliin, mutta en välitä. Kirjahan on aina myös lukijan tulkinta. On silti hienoa, että on mahdollisuus tarkistaa jokin ranskan- tai latinankielinen ilmaisu, katoliseen uskoon liittyvä symboli tai asema Dublinin kartalla juuri kyseisellä hetkellä.

Naista merkitsevä hen-pronomini häiritsee aluksi paljonkin, etenkin taivutettuna henet tai henelle. Jossain vaiheessa hyväksyin ja totuin. Se on kai tarkoituskin, että edelleen huomaan eron hänen ja henen välillä. Lehtohan perusteli ratkaisuaan sillä, että muuten osa Joycen kirjoittamasta kerta kaikkiaan jää ymmärtämättä.

Uskon, että selviän Ulysses-odysseiastani. Sain kirjan lainaksi Lahden kaupunginkirjastosta heti tuoreeltaan ja pelkäsin tietysti, että laina-aikaa suotaisiin uutuuskirjalle vain kaksi viikkoa. Onneksi sainkin kaksi viikkoa lisäaikaa, yhteensä siis kuusi, sillä kesälaina-ajat ovat nyt päällä. 

Näillä reunaehdoilla uskaltaa lukea välillä muutakin. Jo kokonsa puolesta Ulysses ei sovi matkalukemiseksi, joten otin perjantain ja lauantain kestäneelle Helsingin reissulleni mukaan Carol Shieldsin äskettäin julkaistun teoksen Ruohonvihreää. Olipa taas nautinnollista lukea luottokirjailijalta tarkkanäköinen perhekuvaus! Shieldsin kohdalla voi olla vain iloinen, että muutama vuosi sitten kuolleelta kirjailijalta on nyt ryhdytty kääntämään hänen ensimmäisiä teoksiaan. Ruohonvihreää on itsenäinen jatkoteos hänen ensimmäiselle romaanilleen Pikkuseikkoja.

Minustakin tuli elämäkertojen lukija

Joka kerta, kun nykyään tartun elämäkertakirjaan, muistan nuoruuden ihmettelyni. Oma elämä tuntui silloin niin ainutlaatuiselta, ettei olisi tullut mieleenkään lukea keidenkään kuuluisien ihmisten elämästä.

Toinen syy saattoi olla se, että 1970- ja 1980-luvulla oli vielä nykyistä vähemmän tarjolla kirjoja ikäisistäni ihmisistä. Nythän niitä on tarjolla omituisistakin hetken julkkiksista, mutta en minä heistä edelleenkään tahdo lukea. Poikkeuksen jo 1970-luvulla tekivät teokset John Lennonin kaltaisista, tarpeeksi ristiriitaisista idoleista. Mutta että olisin lukenut jostain historiallisesta tai nykyhallitsijasta tai -poliitikosta - se oli mahdoton ajatus. Ja taitaa olla edelleenkin.

Mutta luovat ihmiset, heistä luen nykyään mielelläni. Viimeksi olen lisännyt lukupäiväkirjaani peräti kolme luovan ihmisen henkilökuvaa, kaksi niistä (Armi Ratiaa koskevat) tosin työn puolesta. Mutta nekin luin  kiinnostuksella, koska ne olivat hyvin kirjoitettuja eivätkä kunnioittaneet liikaa kohdettaan.

Helena Ruuskan Marja-Liisa Vartion elämäkerta Kuin linnun kirkaisu oli sekä kaunokirjallinen nautinto että yksi avain Vartion teosten ymmärtämiseen. Erityisen iloinen olen siitä, että luin äskettäin myös Vartion Kaikki naiset näkevät unia -romaanin, joka oli jäänyt aiemmin väliin. Vuoropuhelu paikoitellen absurdin teoksen ja Vartion elämän välillä oli hyvin kiintoisa!

Kaipa se on niin, että oma elämänkokemus saa kiinnostumaan (oma)elämäkerroista yleisemminkin. Olenhan minä ollut perustamassa elämäkertakirjoittamiseen innostavaa verkkopalveluakin. Kunpa hieman useampi kirjoittaja löytäisi sinne pohtimaan omia kokemuksiaan hieman paneutuvammin kuin vaikkapa Facebookissa on mahdollista.

Ja tässä vielä ne kolme viimeksi lukemaani elämäkertaa: 
Helena Ruuska: Kuin linnun kirkaisu. Marja-Liisa Vartion elämäkerta
Tuula Saarikoski: Armi Ratia. Legenda jo eläessään
Marja-Leena Parkkinen - Ristomatti Ratia: Love Armi. Armi Ratian henkilökuva 

HBL aina vain vaikeuksissa jakelun kanssa

Tämän päivän Hufvudstadsbladet kirjoittaa työskentelevänsä jakeluongelmien kanssa. Samassa uutisessa kerrotaan, että ilman lehteä jääviä olisi satakunta. Jotenkin en usko lukua noin pieneksi sen perusteella, millaisia puhelinkeskusteluja olen käynyt kaksi kertaa viikon sisään paikallisen Esa Jakeluiden kanssa.

Yhtenä päivänä viime viikolla Lahteen ei ollut tullut yhtään lehteä. Ja tänään jakelupäivystys väitti, ettei meillä näy missään voimassa olevaa tilausta. Toisaalta ystävällinen palveluneuvoja totesi, ettei näy juuri kellään muullakaan, joten hän lähetti meille lehden paikkausjakeluna.

Satun tietämään, että meillä on voimassa oleva tilaus, sillä tartuin lehden tarjoukseen ennen vuodenvaihdetta ja maksoin koko vuoden ennalta ilman alv-korotusta. Tarjouksessa oli myös mahdollisuus tilata jopa kolme vuotta putkeen, mutta siihen en sentään halunnut näinä epävarmoina lehdenkustantamisen aikoina tarttua. Onneksi.

Toivon HBL:lle kaikkea hyvää, mutta kohta alkaa oma mitta olla täysi. Vuodenvaihteessa on viimeistään aika katsoa, mitä kestotilauksellemme tapahtuu.

Eikö HBL halua suomenkielisiä lukijoita?

Tilaan Hufvudstadsbladetia Lahteen eli suomenkieliselle paikkakunnalle. Vähintään kerran kuussa joudun soittamaan täkäläiseen Esa Jakelut -palveluun, kun lehti ei aamulla tule. Maakuntalehti Etelä-Suomen Sanomien kanssa samaan konserniin kuuluva jakelufirma kun jakaa täällä käsittääkseni kaikki muutkin aamulehdet.

Usein vika on varmasti ollut tässä päässä, mistä kielii jo lehdenjakajan virhe: tilalle on tarjottu monia muita tabloid-kokoisia lehtiä Itä-Hämeestä Kauppalehteen. Niin luulin olevan tänä aamunakin (Kauppalehti), mutta soitto jakelupäivystykseen kertoi toista.

Aina anteeksipyytävä ja oman pään virheet tunnustava päivystäjä kertoi, että HBL on itse muuttanut jotenkin jakelusysteemiä, minkä jälkeen Lahteen on tullut liian vähän lehtiä. Ensin hän lupasi meille paikkauslehden, mutta joutui sitten soittamaan perään. Yhtään ylimääräistä lehteä ei löytynyt mistään.

Ihmetyttää moinen nuukuus HBL:n päässä. Eikö se halua pitää kiinni suomenkielisen paikkakunnan harvoista lukijoistaan? Onko tämä ovela tapa tiputtaa pois lukijat, joille lähetettävien lehtien jakelu ehkä maksaa hieman enemmän kuin pääkaupunkiseudulle?

Toisaalta ruotsinkielisellä ykköslehdellä on varmasti lukijoita pitkin Suomea, joten kovin hyvä tuo strategia ei ole. Eikä se varmasti ole iso kustannus, jos Lahteen tulee vaikkapa kymmenen ekstralehteä.

Kesä täynnä töitä - ja liikuntaa

Selkää kolottaa, hiirikäden olkapää on jumissa. Tiedossa kesä, johon ei todennäköisesti mahdu yhtään lomapäivää, ainakaan keskellä viikkoa. Olen onnellinen, jos edes muutama viikonloppu kuluu muualla kuin koneen ääressä. Mutta olen onnellinen myös siitä, että saan kirjoittaa ison määrän haastavia tekstejä, joiden deadline-päivät osuvat välille juhannuksen aatonaatto - 14.9.

Miksi tällainen tilanne, kun suurin osa suomalaisista suunnittelee lomapäiviään? Siksi, että freelancerin on tehtävä töitä silloin, kun niitä on. Alkuvuodesta minulla oli niukasti toimeksiantoja, joten oli ryhdyttävä tosissaan pohtimaan tulevaisuutta tässä ammatissa. Olin hetkittäin lamaantunut ja erittäin vihainen mediataloille, jotka tarjoavat freelancereille toinen toistaan epäreilumpia sopimuksia. Oma valinta tietysti, kun en allekirjoittanut Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin sopimuksia, mikä merkitsi aikamoista lovea omaan toimeentuloon. Mutta sitten sisuunnuin.

Tein muutamia mentaalisia ja fyysisiä harjoituksia, joista joistakin olen raportoinut Pro Mustarousku -blogissani tunnisteella muutos. Hain paria työpaikkaa ja jäin viimeisellä kierroksella ulkopuolelle. Jaoin kokemuksia läheisten kollegojen kanssa. Suostuin ehdolle Suomen Freelance-journalistien hallitukseen ja tulin valituksi. Pääsin pohjoismaiseen seminaariin kuuntelemaan sekä synkkiä ennustuksia että selviytymistarinoita freelancerin elämästä.

Aloitin myös jonkinlaisen uuden liikunta-ajattelun. Kokeilin juoksemista, muistin rynnätä kuntosalille joka välissä. Ryhdyin kotiseutupyöräilemään, jotta saisin kerättyä kilometrejä ennen syksyllä odottavaa pyörälomaa. Yritin muistaa jumpata kättä ja käydä kyykyssä aina, kun kirjoittajan oireet kävivät hankaliksi. Autokin hajosi sopivasti, joten nyt hoidan kaikki alle 10 kilometrin asioimiset pyörällä.

Ja kas, loppukeväästä alkoivat yksittäiset jutut mennä kaupaksi sinne ja tänne. Viime viikolla sain yhden ison tilauksen, eilen toisen. Oma sinnikkyys alkoi kantaa hedelmää, ja rehellisyyden nimissä myös lehtitalojen kesälomat alkoivat vaikuttaa. Jonkun täytyy tehdä hommia myös loma-aikaan.

Tänä aamuna havahduin siihen, että nyt on ihan pakko tehdä koneelle exel-taulukko, johon merkitsen kaikki haastattelut ja deadlinet. Alkaa näyttää vahvasti siltä, että kesä on nyt täyteen buukattu.

Hyvässä työtilanteessa aion pitää kiinni kahdesta tärkeästä asiasta: liikunnasta ja kohtuudesta. Lähden ulos luontoon ja liikkumaan aina, kun siihen on tilaisuus, muistan jumpata ja venytellä. Nukun päiväunet, jos en muuten jaksa.

Kohtuus on vaikeampi asia, sillä se vaatii välillä silmien sulkemista kotitöiltä ja perheenjäsenten vaatimuksilta. Yhtä hankalaa on sanoa ei asiakkaille siinä vaiheessa, kun exel-taulukko näyttää täydeltä. Se pitää vain tehdä, jos haluan pitää huolta työn laadusta ja omasta kunnostani.

Syksyllä, parhaaseen sienestysaikaan, häämöttää minun lomani. Sitä ennen pitää vielä varmistaa, että töitä on odottamassa myös sen jälkeen. Nyt töihin siitä!

Ei mikään turha seminaari

Kun on mukana alansa koulutustapahtumassa noin tusinatta kertaa, sisällöiltä ei odota kauheasti uutta Onneksi norjalaiset ottivat heti luulot pois. Freelancereiden pohjoismainen seminaari Hurdalsjøenissä lähti käyntiin kahdella vahvalla esityksellä.

NRKbetan eli Norjan yleisradioyhtiön uuden median osaston Eirik Solheim lennätti salissa pienoishelikopteria, jonka live-kuvaa saimme samalla seurata valkokankaalta. Kysymys ei ollut ihan pelkästä tempusta, sillä samantyyppistä liikkuvaa kuvaa saamme seurata vaikkapa pyöräkilpailuista - niissä kamera on kiinnitetty kypärään tai pyörän runkoon.

Solheim kertoi myös suursuosion saaneesta Hurtigruten live-realitystä, joka poiki valtaisat määrät yleisön luovaa toimintaa sosiaalisessa mediassa ja muualla verkossa. Yli viisi vuorokautta kestänyt live-lähetys oli riski, joka kannatti ottaa.

Päivän toinen luennoitsija, Al Jazeera Englishin toimittaja Yasmine Ryan, antoi eväitä ymmärtää työskentelyä arabikevään tapahtumapaikoilla, kuten Tunisiassa.

Pahimmin henki salpautui, kun hän näytti meille otteen dokumentista Shout in the dark. Siinä Bahrainissa ainoana työskentelevä journalisti kertoo, miten rauhalliset mielenosoitukset murskataan raa'asti.

Nordic Freelance Journalist -ryhmä Facebookissa seuraa seminaaria reaaliajassa.

Kuvassa norjalaisten puheenjohtaja Jørn Wad valaa taisteluhenkeä pohjoismaisiin kollegoihin.