Vaikea ja vavisuttava Karkkipäivä

Markus Nummen Karkkipäivään on todella vaikea päästä sisälle. Ongelmaa kuvaa hyvin romaaniin sisältyvä episodi, jossa päähenkilöihin kuuluva kirjailija Ari saa pakit elokuvan tuotantoyhtiöltä. ”Jos kukaan ei jaksa kattoa sitä edes sinne asti…”, yhtiön edustaja luonnehtii käsikirjoitusta.

Alussa on pieni poika, joka omalla kielellään puhkuu raivoa, pelkoa ja vähän toivoakin halutessaan pelastaa vankina olevan prinsessan. Ari kirjoittaa hänestä tarinaa, jonka lopussa näyttää käyvän todella huonosti.

Seuraavaksi esitellään kauppaketjun tilasuunnittelija Paula, joka pelkää kontrollin menettämistä niin paljon, että päätyy pitämään tytärtään vankina. Sosiaalityöntekijä Katriin taas tutustutaan, kun hän vääntää täydellistä esitystä työstään.

Tapahtumat keskittyvät esikaupungin kerrostaloalueelle metsän reunaan. Ari ja mielikuvitusnimeä Tok Kilmoori käyttävä Tomi tutustuvat kaupan kassalla, kun pojalta puuttuu kolikko karkkipussiostoksista. Vähitellen selviää, että pojalta puuttuu paljon muutakin, esimerkiksi huolta pitävät aikuiset.

Ari ja suklaata ahmiva Paula ovat naapureita, Tomin vahtima vangittu prinsessa Paulan tytär. Katri hälytetään kentälle, kun kerrostalojen käytävissä aletaan epäillä karmeita salaisuuksia.

Jos Karkkipäivä olisi elokuva, ihmiset voisi esitellä muutamassa tehokkaassa kohtauksessa. Nyt pitää kahlata 140 sivua, jotta heihin ehtii kiintyä.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, jos haluaa lukea hyytävän tarinan siitä, miten raaoilla tavoilla me aikuiset laiminlyömme ja pahoinpitelemme lapsia.

Kukapa haluaisi, ellei näkymättömäksi lannistetusta Tomista olisi jo tullut siinä vaiheessa rakas ja tärkeä. On pakko tietää, miten hänen ja prinsessan käy.

Nummi kirjoittaa kirjan jälkisanoissa käyttäneensä lähteenä sosiaaliviranomaisten ja tutkijan tekstejä aidoista lastensuojelutapauksista. Aitouden haistaa, mutta todennäköisesti enemmän voimakkaan henkilö- ja paikkakuvauksen kuin lähdemateriaalin ansiosta.

Elokuvakäsikirjoituksiakin tehneen Nummen olisi silti pitänyt päättää, kenen tarinaan hän keskittyy. Ettei lukeminen jäisi kesken, jotta havahtuisimme näkemään näkymättömät lapset.

Ina Ruokolainen

Markus Nummi

Karkkipäivä

Otava 2010, 381 s.

Kirja-arvio on julkaistu 28.9.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella kritiikki voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa (20.10.)

Kirja-arvio: Suurimmasta pahuudesta voi vain kirjoittaa

Paul Austerin uusin teos Näkymätön lähtee liikkeelle vuodesta 1967, jolloin Yhdysvallat oli täysillä mukana Vietnamin sodassa ja poliittinen tyytymättömyys alkaa kuplia yliopistojen kampuksilla. Päähenkilö, parikymppinen Adam Walker, on kuitenkin hämillinen ja hieman ulkopuolinen Columbian yliopiston kirjallisuuden opiskelija, joka haaveilee päätyvänsä runoilijaksi, mieluiten joutumatta kutsuntoihin ja sotaan.

Yhdentekevillä kutsuilla hän tapaa toistakymmentä vuotta vanhemman kansainvälisen politiikan professorin, sveitsiläis-ranskalaisen Rudolf Bornin, ja tämän ranskalaisen rakastetun Margotin.

Kumpikin heistä kiinnostuu Adamista, syistä joita nuori mies ei täysin ymmärrä. Sen hän näkee kuitenkin heti, että mistä tahansa suhteesta Bornin kanssa syntyy vain ikävyyksiä. Silti Adam hyväksyy Bornin pyynnön perustaa tämän rahoilla kirjallisuuslehti ja Margotin tarjouksen ryhtyä suhteeseen tämän kanssa.

Alkaa tapahtumaketju, jota Walker yrittää hahmottaa itselleen neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Kolmiodraama sysää ajelehtivan nuoren miehen tuntemattomaan suuntaan. Sameilla vesillä on tarjolla lisää ja paljon pahempaa: Born ihannoi sotaa kaiken ratkaisuna eikä kaihda mitään keinoja silloin, kun hän kokee omat etunsa vähääkään uhatuiksi.

Teoksen juonta on tarpeetonta avata sen enempää, mutta Adam joutuu mukaan niin murhaan kuin petoksiinkin. Pieni epäröinti ratkaisevalla hetkellä saa hänet tunnontuskiin, jotka kulkevat mukana koko elämän. Kirjailijahaaveet jäävät, nuori mies päättää muuttua näkymättömäksi.

Mutta Auster ei olisi yksi nykypäivän tärkeimmistä kirjailijoista, jos hän jättäisi kertomuksen vain Adamin todistuksen varaan. Toisessa osassa ääneen pääsee hänen opiskelutoverinsa Jim, kuuluisa kirjailija, jolle Walker lähettää neljänkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen luonnoksensa Rudolf Bornia kuvaavasta kirjasta – ja samalla omasta elämästään.

Jimin ja Adamin muistot vuorottelevat ja nivovat yhteen paitsi lähihistoriaa, myös muita läheisiä ihmisiä. Yksi heistä on Adamin sisar Gwyn, johon Jim on ollut hetken rakastunut. Hänestä Adam kirjoittaa asioita, joita itsekin pelkää, ja jotka sisar muistaa aivan eri lailla. Samanlaista ristivalotusta tapahtumiin tulee Pariisin ajan ystävältä Cécileltä, joka hänkin pystyy vain kirjoittamalla kertomaan pahimmat kokemuksensa Bornista.

Käsitys pahuudesta vahvistuu, mutta kaikkea vastuuta ei voi sysätä yksin Bornille. Adamin tausta lapsuuden menetyksiä myöten selittää osaltaan, miksi nuoren miehen on vaikea päästä yli vastoinkäymisistä.

Toisaalta Adam näkymättöminä vuosinaan elää oikean ja tärkeän elämän, josta todistaa tytär Rebecca.

Ei voi kuin ihailla sitä, miten Auster pystyy kerimään neljä vuosikymmentä, liudan mielenkiintoisia henkilöitä ja monta elämän peruskysymystä kolmensadan sivun paketiksi, jonka lukeminen – Erkki Jukaraisen suomennosta myöten – on suurimman osan ajasta silkkaa nautintoa.

Austerin tasoisella kirjailijalla on varaa pohtia myös oman ammattinsa rajoituksia ja mahdollisuuksia. Walkerista ei tule eläessään suurta kirjailijaa eikä kaikki hänen kirjoittamansa välttämättä ole totta. Suurinta pahuutta vastaan voi taistella kuitenkin vain kirjoittamalla.

Ina Ruokolainen

Paul Auster

Näkymätön

Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2010, 303 s.

Kirja-arvio on julkaistu 19.9.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa (1.10.).

Kirja-arvio: Kylmää ja märkää kyytiä Dianalla

Kaksi naista ostaa mahonkisen moottoriveneen, jossa on upea kattolamppu, erittäin hieno puinen ruori ja kauniit kesäiset ikkunaverhot. He olivat saaneet neuvoksi kysyä makeavesijäähdytintä ja kokeilla, vuotaako kajuutta. Vastaukset ovat ei ja kyllä.

Havaitut puutteet tai veneen nimi Diana eivät haittaa. Saikista ja Honksusta eli Pirkko Saisiosta ja Pirjo Honkasalosta oli tullut mahonkiristeilijän onnellisia omistajia.

Kesiin 1988-1994 ajoittuva Lokikirja perustuu Saision autenttisiin kirjoituksiin ja piirustuksiin, joita hän on raapustanut samaan aikaan, kun Honksu on tehnyt voileipiä. Vakiomiehistönä veneessä ja tarinoissa seilaavat myös täkkäristä (kansimies) jungmanniksi (laivapoika) kasvava tytär Elsa ja rääväsuinen pehmolelu Kengu, jonka nimiin menevät kesän 1991 havainnot. Lounaisrannikon ja itäisen Suomenlahden lisäksi vene kiertää kaksi kesää Itä-Suomen vesistöissä.

Jokainen veneenomistaja tietää, että vesillä on usein märkää, kylmää ja kurjaa. Lokikirjan alkuasetelma ja asenne lupaavat vielä enemmän. Tekniikka ei pelaa ja puolimätä mahonkirunko prakaa milloin mistäkin. Merikortit ovat joko vanhoja tai niitä ei osata lukea. Välillä käydään karilla tai joudutaan muuten merihätään. Riidellään.

Honksu sukeltaa tutkimaan vaurioita ja irrottamaan köyttä potkurista. Saikki kirjoittaa lähes asiantuntevasti Sikaflexistä, pakosarjoista ja muista kunnostukseen liittyvistä tarvikkeista. Lähes joka satamassa joku päivittelee ”onko teitä vain kaksi naista veneessä”.

Lokikirjan ensimmäisen osan loppusanat ovatkin parodia ”kaksi naista veneestä” -kansantarinoista, joiden mukaan merivartioston ylempään tutkintoon pitäisi sisällyttää vaatimus Dianan ja sen omistajien pelastamisesta ainakin kerran merihädästä.

Muitakin tarkkoja havaintoja matkalle osuu. Juuri ennen 1990-luvun lamaa Hangon satamassa ei ole yhtään alle miljoonan markan venettä tai hyväntuulista ihmistä. Itäsuomalaiset ovat puheliasta väkeä. Veneilyyn kuuluvat myös viini, konjakki, makkara ja pitkäksi venyvät illat ystävien kanssa.

Käsin tekstattu tikkukirjoitus ja karikatyyrimaiset kuvat sopivat hyvin välittämään tunnelmaa veneessä ja satamissa. Listat miehistöstä ja tuulivaroitukset kuuluvat lajiin.

Toisto voi rasittaa, jos lukija ei pääse sisään veneilyn rytmiin: loputtomiin lähtöihin, rantautumisiin, varusteiden kuivatuksiin ja lettukesteihin, kovaäänisiin keskusteluihin ja erojen haikeuteen. Minua häiritsi vain se, että osa tunnistettavista ihmisistä esiintyy kirjassa koko nimellä, osa pelkästään etu- tai lempinimellä.

Dianan yskivät ja vuotavat reissut ovat yhtä loputtomia kuin seikkailut Elsan lukemissa Neiti etsivissä. Vastapainoa tuovat unenomaiset kesäyöt luonnon keskellä ja mökkisaunailtojen jälkeisessä raukeudessa.

Saisiomainen kerronta on kuitenkin kaukana perinteiseksi mielletystä suomenruotsalaisesta idyllistä. Dianan konehuoneessa ei pärjäisi sekuntiakaan valkoisissa housuissa, mutta juuri se teki Saikista, Honksusta ja Elsasta seiloreita. Ja Lokikirjasta kirjan.

Ina Ruokolainen

Kirjat

Pirkko Saisio

Lokikirja

Siltala 2010

Kirja-arvio on julkaistu 31.8.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan tulevaisuudessa julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.