Kaksi naista ostaa mahonkisen moottoriveneen, jossa on upea kattolamppu, erittäin hieno puinen ruori ja kauniit kesäiset ikkunaverhot. He olivat saaneet neuvoksi kysyä makeavesijäähdytintä ja kokeilla, vuotaako kajuutta. Vastaukset ovat ei ja kyllä.
Havaitut puutteet tai veneen nimi Diana eivät haittaa. Saikista ja Honksusta eli Pirkko Saisiosta ja Pirjo Honkasalosta oli tullut mahonkiristeilijän onnellisia omistajia.
Kesiin 1988-1994 ajoittuva Lokikirja perustuu Saision autenttisiin kirjoituksiin ja piirustuksiin, joita hän on raapustanut samaan aikaan, kun Honksu on tehnyt voileipiä. Vakiomiehistönä veneessä ja tarinoissa seilaavat myös täkkäristä (kansimies) jungmanniksi (laivapoika) kasvava tytär Elsa ja rääväsuinen pehmolelu Kengu, jonka nimiin menevät kesän 1991 havainnot. Lounaisrannikon ja itäisen Suomenlahden lisäksi vene kiertää kaksi kesää Itä-Suomen vesistöissä.
Jokainen veneenomistaja tietää, että vesillä on usein märkää, kylmää ja kurjaa. Lokikirjan alkuasetelma ja asenne lupaavat vielä enemmän. Tekniikka ei pelaa ja puolimätä mahonkirunko prakaa milloin mistäkin. Merikortit ovat joko vanhoja tai niitä ei osata lukea. Välillä käydään karilla tai joudutaan muuten merihätään. Riidellään.
Honksu sukeltaa tutkimaan vaurioita ja irrottamaan köyttä potkurista. Saikki kirjoittaa lähes asiantuntevasti Sikaflexistä, pakosarjoista ja muista kunnostukseen liittyvistä tarvikkeista. Lähes joka satamassa joku päivittelee ”onko teitä vain kaksi naista veneessä”.
Lokikirjan ensimmäisen osan loppusanat ovatkin parodia ”kaksi naista veneestä” -kansantarinoista, joiden mukaan merivartioston ylempään tutkintoon pitäisi sisällyttää vaatimus Dianan ja sen omistajien pelastamisesta ainakin kerran merihädästä.
Muitakin tarkkoja havaintoja matkalle osuu. Juuri ennen 1990-luvun lamaa Hangon satamassa ei ole yhtään alle miljoonan markan venettä tai hyväntuulista ihmistä. Itäsuomalaiset ovat puheliasta väkeä. Veneilyyn kuuluvat myös viini, konjakki, makkara ja pitkäksi venyvät illat ystävien kanssa.
Käsin tekstattu tikkukirjoitus ja karikatyyrimaiset kuvat sopivat hyvin välittämään tunnelmaa veneessä ja satamissa. Listat miehistöstä ja tuulivaroitukset kuuluvat lajiin.
Toisto voi rasittaa, jos lukija ei pääse sisään veneilyn rytmiin: loputtomiin lähtöihin, rantautumisiin, varusteiden kuivatuksiin ja lettukesteihin, kovaäänisiin keskusteluihin ja erojen haikeuteen. Minua häiritsi vain se, että osa tunnistettavista ihmisistä esiintyy kirjassa koko nimellä, osa pelkästään etu- tai lempinimellä.
Dianan yskivät ja vuotavat reissut ovat yhtä loputtomia kuin seikkailut Elsan lukemissa Neiti etsivissä. Vastapainoa tuovat unenomaiset kesäyöt luonnon keskellä ja mökkisaunailtojen jälkeisessä raukeudessa.
Saisiomainen kerronta on kuitenkin kaukana perinteiseksi mielletystä suomenruotsalaisesta idyllistä. Dianan konehuoneessa ei pärjäisi sekuntiakaan valkoisissa housuissa, mutta juuri se teki Saikista, Honksusta ja Elsasta seiloreita. Ja Lokikirjasta kirjan.
Ina Ruokolainen
Kirjat
Pirkko Saisio
Lokikirja
Siltala 2010
Kirja-arvio on julkaistu 31.8.2010 Savon Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan tulevaisuudessa julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti