Vähintään viisitoista vuotta olen kärsinyt siitä, etten ehdi lukea tarpeeksi enkä etenkään keskittyneesti kaunokirjallisuutta. Joka ilta kiipeän sänkyyn toiveikkaana kirja kädessä, mutta nukahdan pitkän työpäivän jälkeen usein jo muutaman sivun jälkeen. Yksi ja toinenkin nykyromaani on jäänyt mieleeni vain katkelmina, joista ei välttämättä koostu sellaista kertomusta, joka olisi lähelläkään kirjailijan tarkoitusta. No, jokainen lukija toki tekee oman tulkintansa, mutta nykyinen lukutapani ei todellakaan suosi hitaasti kehittyvien ajatusten omaksumista.
Osa kirjoista silti toimii jopa näin. Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on paksu (340 s.) eepos, jossa Suvi Vaahtera eli Summer Maple kasvaa maailmankuuluksi rock-tähdeksi ja katoaa, missä vaiheessa hänen läheisensä alkavat kertoa nuoren naisen tarinaa. Teksti vilisee viittauksia populaarikulttuurin historiaan ja on muutenkin lastattu sekä monipolvisilla ihmissuhteilla että värikkäällä ajankuvalla, mutta jotenkin vain kirjailija onnistui pitämään myös tällaisen katkolukijan kyydissä. Luulen, että ratkaisu löytyy kirjan rakenteesta, jossa hyödynnetään lehtijuttuja ja muita fragmentteja. Kirjailija tuntee meidät, joiden on vaikea pysähtyä!
Toisen lukutyylilleni sopivan kirjan, Antti Sarajan elämyksellisen Kämppä pohjoisessa -kuvateoksen, esittelen Pro Mustarouskussa.
sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005
lauantaina, marraskuuta 19, 2005
Verkkoviestinnän juhlallisia latteuksia
Osallistuin eilen Lahdessa Verkon monet kasvot -seminaariin, joka oli verkkoviestinnän muuntokoulutuksen eli Wermun juhlaseminaari. Oli toki juhlallista saada ruusu ja Jürgen Habermansin Julkisuuden rakennemuutos -kirja palkkioksi siitä, että olen yhdeksän valmistuneen joukossa. Ja illanvieton ruoka ja etenkin seura oli hyvää, kiitos siitä.
Kyseessä on siis Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen valvoma ohjelma, joka on leiponut verkkoviestinnän ilmiöitä ymmärtäviä maistereita itseni kaltaisista yliopistojen drop outeista ja pitkän linjan journalisteista, tiedottajista, informaatikoista, kulttuurityöläisistä, markkinoinnin ammattilaisista jne. Kaikkiaan ohjelman aloitti 65 ihmistä, joten professori Pekka Aulalla ja yliopistonlehtori Janne Matikaisella riittää vielä graduja paimennettaviksi ja lopputenttejä luettavaksi.
Seminaarin sisältö ei sen sijaan ilahduttanut, vaikka sainkin oman reilun 15 minuuttiani tiedeyhteisön julkisuudesta power pointien äärellä. Äänessä olivat enimmäkseen ns. the usual suspects eli Aula, professori Leif Åberg ja pelitutkija Frans Mäyrä. En ehtinyt mukaan Aulan tai Åbergin avauksiin, joten en voi heitä moittiakaan - tosin kuulin muilta alustusten sisältäneen aikamoisia itsestäänselvyyksiä. Mäyrän esitys oli varmaan mielenkiintoinen ihmiselle, joka ei oikeastaan ole koskaan kuullut yhtään mitään verkkopeleistä. Itse olen lukenut pelipuolelta vain peruskurssikirjat, enkä kummemmin edes pelaa, mutta eipä ollut esityksessä mitään uutta.
Ohjelman siirappiosuudesta vastasi Positiivarit oy:n iloista elämänfilosofiaa levittävä ja siinä sivussa sieviä postikortteja, viisauksia sisältäviä kirjasia ja lohduttavia verkkoviisauksia myyvä paikallinen Juhani Töytäri. Jees, myönnän, olen kateellinen tuollaisesta menestyvästä verkkoliiketoiminnasta, kun itse pienillä palkkioilla yritän tuottaa pohdittua ja joskus älykästäkin sisältöä milloin verkkoon, milloin lehtiin.
Niin, olimmehan miellä mekin, kaksi opiskelijanaista, miespuolisten professorien, tutkijan, päätoimittajan ja toimitusjohtajan lisäksi. Naiskiintiö saatiin täyteen ja rahoittajien osuus esille, kun kerroimme yhteistyökumppani Etelä-Suomen Sanomia koskevien gradujemme tuloksista.
Kyseessä oli kutsuseminaari, joten seminaarin järjestäjät olisivat vähän voineet pohtia kohderyhmää. Suurin osa yleisössä istuneista oli jo kuullut tai lukenut neljän tunnin aikana esitetyt asiat moneen kertaan. Harmitti myös siksi, että siellä sentään oli joitain ihan taloudellista ja poliittista valtaa omaavia ihmisiäkin tsekkaamassa verkkopuolen uusia tuulia ja verkkoviestinnän opetuksen tasoa. Tai ehkäpä heille asiat olivat uusia. Ainakin he istuivat ihan kiltisti salissa vielä 17.05, sen verran ylitimme aikamme.
Kyseessä on siis Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen valvoma ohjelma, joka on leiponut verkkoviestinnän ilmiöitä ymmärtäviä maistereita itseni kaltaisista yliopistojen drop outeista ja pitkän linjan journalisteista, tiedottajista, informaatikoista, kulttuurityöläisistä, markkinoinnin ammattilaisista jne. Kaikkiaan ohjelman aloitti 65 ihmistä, joten professori Pekka Aulalla ja yliopistonlehtori Janne Matikaisella riittää vielä graduja paimennettaviksi ja lopputenttejä luettavaksi.
Seminaarin sisältö ei sen sijaan ilahduttanut, vaikka sainkin oman reilun 15 minuuttiani tiedeyhteisön julkisuudesta power pointien äärellä. Äänessä olivat enimmäkseen ns. the usual suspects eli Aula, professori Leif Åberg ja pelitutkija Frans Mäyrä. En ehtinyt mukaan Aulan tai Åbergin avauksiin, joten en voi heitä moittiakaan - tosin kuulin muilta alustusten sisältäneen aikamoisia itsestäänselvyyksiä. Mäyrän esitys oli varmaan mielenkiintoinen ihmiselle, joka ei oikeastaan ole koskaan kuullut yhtään mitään verkkopeleistä. Itse olen lukenut pelipuolelta vain peruskurssikirjat, enkä kummemmin edes pelaa, mutta eipä ollut esityksessä mitään uutta.
Ohjelman siirappiosuudesta vastasi Positiivarit oy:n iloista elämänfilosofiaa levittävä ja siinä sivussa sieviä postikortteja, viisauksia sisältäviä kirjasia ja lohduttavia verkkoviisauksia myyvä paikallinen Juhani Töytäri. Jees, myönnän, olen kateellinen tuollaisesta menestyvästä verkkoliiketoiminnasta, kun itse pienillä palkkioilla yritän tuottaa pohdittua ja joskus älykästäkin sisältöä milloin verkkoon, milloin lehtiin.
Niin, olimmehan miellä mekin, kaksi opiskelijanaista, miespuolisten professorien, tutkijan, päätoimittajan ja toimitusjohtajan lisäksi. Naiskiintiö saatiin täyteen ja rahoittajien osuus esille, kun kerroimme yhteistyökumppani Etelä-Suomen Sanomia koskevien gradujemme tuloksista.
Kyseessä oli kutsuseminaari, joten seminaarin järjestäjät olisivat vähän voineet pohtia kohderyhmää. Suurin osa yleisössä istuneista oli jo kuullut tai lukenut neljän tunnin aikana esitetyt asiat moneen kertaan. Harmitti myös siksi, että siellä sentään oli joitain ihan taloudellista ja poliittista valtaa omaavia ihmisiäkin tsekkaamassa verkkopuolen uusia tuulia ja verkkoviestinnän opetuksen tasoa. Tai ehkäpä heille asiat olivat uusia. Ainakin he istuivat ihan kiltisti salissa vielä 17.05, sen verran ylitimme aikamme.
sunnuntaina, marraskuuta 06, 2005
Joululahjarahat Pakistaniin
Hyvä idea Kirsiltä: pistetään blogeissa sana kiertämään ja kehotetaan laittamaan joululahjarahat tai edes osa niistä johonkin inhimillistä hätää lievittävään keräykseen.
Hieno vaihtoehto esim. kuitata veljeni perheen kanssa vaihdetut joululahjat, jotka ovat menneet puolin ja toisin totaalisen pieleen sitten perheidemme pikkulapsiaikojen. Ja tarkemmin ajatellen korvattavia kohteita löytyy todella helposti lisää...
Hieno vaihtoehto esim. kuitata veljeni perheen kanssa vaihdetut joululahjat, jotka ovat menneet puolin ja toisin totaalisen pieleen sitten perheidemme pikkulapsiaikojen. Ja tarkemmin ajatellen korvattavia kohteita löytyy todella helposti lisää...
lauantaina, marraskuuta 05, 2005
Überkaiserwurstführer & co tehokkaina
Jatkan uhkarohkeasti teatteriarvostelijan uraani. Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon
Minä olen Adolf Eichmann on koskettavinta draamaa, jota pitkään aikaan olen nähnyt.
Osallistuin eilen illalla näytelmän toiseen esitykseen, jossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä katsomossa, mm. oma 19-vuotias tyttäreni. Kun kaksi- ja puolituntinen esitys - huom! ilman väliaikaa - loppui, etenkin moni nuori katsoja huudahti aivan spontaanisti, kuinka loistava esitys oli. Katsomosta lähtevillä ihmisillä oli näytelmän alussa jaettu kivi kädessä ja monilla varmasti myös sydämen kohdalla, mutta ei ilmeistä päätellen paha olo. Teatteri siis voi sekä pistää ihmiset ajattelemaan että viihdyttää.
Jari Juutisen kirjoittama Minä olen Adolf Eichmann käsittelee natsien joukkotuhon kuljetuksista vastanneen upseerin elämää hänen 1960-luvun alussa Israelissa järjestetyn oikeudenkäyntinsä kautta. Esityksen Eichmann on keskellämme elävä jokamies, joka ei tarpeeksi ajoissa osannut heittäytyä pois koneistosta, eikä sitä enää myöhemmin voinut. Ihan tarkoituksella mieleen tulee, missä vaiheessa kuka tahansa meistä tekee ratkaisevan väärän valinnan.
Näyttämöllä nähdään natsiunivormuja, surkeita keskitysleirivankeja, aseita, väkivaltaa ja jopa pääkallo. Tätä synkkää maisemaa tukevat hurjalla tavalla kuvanveistäjä Tapani Kokon puuveistokset, jotka välillä pääsevät keskelle äksöniä mm. lavalle lastattavina ruumiina.
Mutta Juutinen ei olisi pikkupoikahuumoriin viehättynyt irvistelijä, jos emme olisi saaneet kestää myös piukeita talk show -emäntiä, runkkaavia ex-natseja ja räävittömän vertauksen teletappeihin. Yksi hauskimmista oivalluksista oli muuttaa natsihierarkian tittelit otsikon kaltaisiksi väännöksiksi. Tällä kertaa hän hallitsi keinonsa, ja katsomolla oli hetkittäin hävettävän hauskaa.
Viisikymppinen tuttava luonnehti naulakolla kiittämäänsä esitystä "välillä brechtiläisemmäksi kuin Brecht itse". Esikuva ei ole siis huonoimmasta päästä.
Tällä kertaa en hävennyt, että kirjoitin produktiosta etukäteen (3.11. julkaistun) jutun Ammattiteatteria lain ulkopuolella: 10-vuotias lahtelainen Vanha Juko etsii nyt totuutta Adolf Eichmannista Helsingin Sanomiin (valitettavasti maksullinen!). Etelä-Suomen Sanomien arvostelija Ilkka Kuosmanen oli myös hyvin otettu näytelmästä tämän päivän arviossaan.
Minä olen Adolf Eichmann on koskettavinta draamaa, jota pitkään aikaan olen nähnyt.
Osallistuin eilen illalla näytelmän toiseen esitykseen, jossa oli huomattavan paljon nuoria ihmisiä katsomossa, mm. oma 19-vuotias tyttäreni. Kun kaksi- ja puolituntinen esitys - huom! ilman väliaikaa - loppui, etenkin moni nuori katsoja huudahti aivan spontaanisti, kuinka loistava esitys oli. Katsomosta lähtevillä ihmisillä oli näytelmän alussa jaettu kivi kädessä ja monilla varmasti myös sydämen kohdalla, mutta ei ilmeistä päätellen paha olo. Teatteri siis voi sekä pistää ihmiset ajattelemaan että viihdyttää.
Jari Juutisen kirjoittama Minä olen Adolf Eichmann käsittelee natsien joukkotuhon kuljetuksista vastanneen upseerin elämää hänen 1960-luvun alussa Israelissa järjestetyn oikeudenkäyntinsä kautta. Esityksen Eichmann on keskellämme elävä jokamies, joka ei tarpeeksi ajoissa osannut heittäytyä pois koneistosta, eikä sitä enää myöhemmin voinut. Ihan tarkoituksella mieleen tulee, missä vaiheessa kuka tahansa meistä tekee ratkaisevan väärän valinnan.
Näyttämöllä nähdään natsiunivormuja, surkeita keskitysleirivankeja, aseita, väkivaltaa ja jopa pääkallo. Tätä synkkää maisemaa tukevat hurjalla tavalla kuvanveistäjä Tapani Kokon puuveistokset, jotka välillä pääsevät keskelle äksöniä mm. lavalle lastattavina ruumiina.
Mutta Juutinen ei olisi pikkupoikahuumoriin viehättynyt irvistelijä, jos emme olisi saaneet kestää myös piukeita talk show -emäntiä, runkkaavia ex-natseja ja räävittömän vertauksen teletappeihin. Yksi hauskimmista oivalluksista oli muuttaa natsihierarkian tittelit otsikon kaltaisiksi väännöksiksi. Tällä kertaa hän hallitsi keinonsa, ja katsomolla oli hetkittäin hävettävän hauskaa.
Viisikymppinen tuttava luonnehti naulakolla kiittämäänsä esitystä "välillä brechtiläisemmäksi kuin Brecht itse". Esikuva ei ole siis huonoimmasta päästä.
Tällä kertaa en hävennyt, että kirjoitin produktiosta etukäteen (3.11. julkaistun) jutun Ammattiteatteria lain ulkopuolella: 10-vuotias lahtelainen Vanha Juko etsii nyt totuutta Adolf Eichmannista Helsingin Sanomiin (valitettavasti maksullinen!). Etelä-Suomen Sanomien arvostelija Ilkka Kuosmanen oli myös hyvin otettu näytelmästä tämän päivän arviossaan.
sunnuntaina, lokakuuta 30, 2005
Kirjoista ja sit vähän muusta
Kirjamessuilta raportoinut Helsingin Sanomien kulttuuriblogi on iso pettymys, minkä joku lukijoista taisi sanoa ihan ensimmäisten postausten kommenteissakin. Merkinnät tuntuvat olevan vain niitä pieniä ja kiireessä kyhättyjä uutisia, jotka eivät lehteen mahdu, mutta eivät tarjoa myöskään mitään uusia oivalluksia.
Blogissa näkyy ja tuntuu se, että seuraavan päivän lehti on päätuote, johon säästetään parhaat haastattelut, näkökulmat ja kuvat. Erittäin ymmärrettävää, jos toimittajat on lähetetty messuille sillä toimeksiannolla, että blogi on oheistuote. En minäkään kirjoita omaan blogiini parhaita paloja (tai välttämättä mitään aihepiiriin liittyvää), jos työn tilaaja maksaa minulle lehtijutusta.
Mutta kun Hesari kerran satsaa blogeihin nyt mediana ihan Kuukausiliitteen kansijuttua myöten, niin miksei hommaa hoidettu kunnolla. Siis päästetty vaikkapa yleisöä kunnolla ääneen (=itse kirjoittamaan) tai teetetty päiväkirjamerkintöjä Päivä lehtimiehenä -luokilla. Vai onko heistäkin hienompaa julkaista tuotoksensa lehdessä?.
Tarkemmin lukien täytyy myöntää, että Kaisa Hakkaraisen muutamassa perjantain eli 28:nnen päivän merkinnässä on ideaa. Hän pohtii esimerkiksi kirjastojen asemaa sivistyksen välittäjinä ja medialukutaitoa. Etenkin ensimmäisen näkökulman esiin nostaminen SanomaWSOY:n reippaasti sponssaamassa myyntitapahtumassa on jopa lievästi rohkea veto. Mutta kovin kiireisiä raapaisuja ovat nämäkin, siis töissä olleen toimittajan kirjoittamiksi.
Blogissa näkyy ja tuntuu se, että seuraavan päivän lehti on päätuote, johon säästetään parhaat haastattelut, näkökulmat ja kuvat. Erittäin ymmärrettävää, jos toimittajat on lähetetty messuille sillä toimeksiannolla, että blogi on oheistuote. En minäkään kirjoita omaan blogiini parhaita paloja (tai välttämättä mitään aihepiiriin liittyvää), jos työn tilaaja maksaa minulle lehtijutusta.
Mutta kun Hesari kerran satsaa blogeihin nyt mediana ihan Kuukausiliitteen kansijuttua myöten, niin miksei hommaa hoidettu kunnolla. Siis päästetty vaikkapa yleisöä kunnolla ääneen (=itse kirjoittamaan) tai teetetty päiväkirjamerkintöjä Päivä lehtimiehenä -luokilla. Vai onko heistäkin hienompaa julkaista tuotoksensa lehdessä?.
Tarkemmin lukien täytyy myöntää, että Kaisa Hakkaraisen muutamassa perjantain eli 28:nnen päivän merkinnässä on ideaa. Hän pohtii esimerkiksi kirjastojen asemaa sivistyksen välittäjinä ja medialukutaitoa. Etenkin ensimmäisen näkökulman esiin nostaminen SanomaWSOY:n reippaasti sponssaamassa myyntitapahtumassa on jopa lievästi rohkea veto. Mutta kovin kiireisiä raapaisuja ovat nämäkin, siis töissä olleen toimittajan kirjoittamiksi.
lauantaina, lokakuuta 29, 2005
Satuja ja runoja kirjamessuilla
Tuli vietettyä päivä töissä Kirjamessuilla. Se oli jatkoa käänteiseen syyslomaani, jolla olen tehnyt päällekkäin freelancetoimittajan, viestinnän opettajan ja järjestösihteerin hommia, vieläpä osallistunut ay-toimintaan. Koska kaikki liikuntaharrastukset ovat olleet lomalla (enkä niihin olisi ehtinytkään), selkä tietysti on siinä kunnossa, kuin se kirjoittavilla ihmisillä liian usein on. Ja bloggaaminenkin on jäänyt.
Mutta asiaan. Olin Helsingin kirjamessuilla järjestämässä tiedotustilaisuutta ja päivystämässä kojulla, siis toisella puolella kuin yleensä. Sehän ei ole toimittajille enää mitenkään tavatonta, ovathan esimerkiksi Ylen ja Helsingin Sanomien toimittajat suorastaan omien osastojensa tähtiä. Mutta minä olinkin pienen sanataideyhdistyksen, Lahden Runomaraton ry:n, kojulla, jossa ei automaattisesti parveile isoja yleisömääriä, suurten mediatalojen toimittajia tai edes kovin monia tavallisempia freelancer- tai vakitoimittaja-tuttuja. Yksi lastenlehden toimituspäällikkö sentään haki uunituoreen runokirjamme Liian iso karuselliin ja lupaili arvostelua.
Mieltä lämmitti tungos, joka vallitsi läheisessä Topeliuspuistossa, kun Wilson Kirwa esiintyi sadunkertojana. Kirwa ei ole pelkkä mediailmiö, vaan osaa vangita lapsiyleisönsä. Olen myös iloinen Kärkölässä toimivan Pieni Karhu -kustantamon puolesta, että sillä nyt on mahdollinen megahitti eli Kirwan satukirja ohjelmassaan. Ei ole helppoa pienkustantamoiden pärjätä isojen kanssa kilpailussa, siitä olen keskustellut tämänkin kustantajan kanssa aika ajoin.
Omat seikkailut vaihtoehtoisen kirjallisuuden parissa jäivät vähiin, osittain kiireen, osittain tungoksen takia. Huomenna yritän vielä yhyttää kaikki vähänkin runojen kanssa toimivat tahot. Ja jos sitä ehtisi vielä antikvariaattipuolelle...
Virallinen huomautus: aloitan työt osa-aikaisena Lahden Runomaraton ry:n pääsihteerinä marraskuun alussa.
Mutta asiaan. Olin Helsingin kirjamessuilla järjestämässä tiedotustilaisuutta ja päivystämässä kojulla, siis toisella puolella kuin yleensä. Sehän ei ole toimittajille enää mitenkään tavatonta, ovathan esimerkiksi Ylen ja Helsingin Sanomien toimittajat suorastaan omien osastojensa tähtiä. Mutta minä olinkin pienen sanataideyhdistyksen, Lahden Runomaraton ry:n, kojulla, jossa ei automaattisesti parveile isoja yleisömääriä, suurten mediatalojen toimittajia tai edes kovin monia tavallisempia freelancer- tai vakitoimittaja-tuttuja. Yksi lastenlehden toimituspäällikkö sentään haki uunituoreen runokirjamme Liian iso karuselliin ja lupaili arvostelua.
Mieltä lämmitti tungos, joka vallitsi läheisessä Topeliuspuistossa, kun Wilson Kirwa esiintyi sadunkertojana. Kirwa ei ole pelkkä mediailmiö, vaan osaa vangita lapsiyleisönsä. Olen myös iloinen Kärkölässä toimivan Pieni Karhu -kustantamon puolesta, että sillä nyt on mahdollinen megahitti eli Kirwan satukirja ohjelmassaan. Ei ole helppoa pienkustantamoiden pärjätä isojen kanssa kilpailussa, siitä olen keskustellut tämänkin kustantajan kanssa aika ajoin.
Omat seikkailut vaihtoehtoisen kirjallisuuden parissa jäivät vähiin, osittain kiireen, osittain tungoksen takia. Huomenna yritän vielä yhyttää kaikki vähänkin runojen kanssa toimivat tahot. Ja jos sitä ehtisi vielä antikvariaattipuolelle...
Virallinen huomautus: aloitan työt osa-aikaisena Lahden Runomaraton ry:n pääsihteerinä marraskuun alussa.
tiistaina, lokakuuta 18, 2005
Lasitalossa ja elokuvissa
Kävi niin, etten ollut Blogosfäärissä suuren tapahtuman eli Reetta Meriläisen ensimmäisen blogimerkinnän ilmestymisen aikaan. Koko päivä meni kokouksessa, mutta tuntia myöhemmin kumminkin istuin jo emännän Lasitalossa syömässä...Ei kyllä kuulunut blog, blog, blog, niin kuin parikin kollegaa on kuvaillut Helsingin Sanomien ja muidenkin journalistitaustaisten bloggaajien valloitusretkeä verkossa.
Entisenä hesarilaisena ja nykyisinkin lehteen kirjoittavana en odota Meriläiseltä paljastuksia siitä, miten talossa journalismia tuotetaan. Tällä hetkellä taitaa enemmänkin kiinnostaa se, miten usein ja mihin aikaan päivästä päätoimittaja tosiaan ehtii merkintöjä tuottaa. Siis se, mihin kohtaan työlistan prioriteetteja emäntä bloggaamisen rankkaa.
Omalla päivälistallani blogi on viime aikoina jäänyt jatkuvasti hännille, usein tipahtanut siltä myös kokonaan pois. Tänään edelle meni Suomen Elokuva-arkiston maakuntasarjan syksyn ensimmäinen esitys Lahdessa. Jacques Tourneurin Paholaisen palvelija (1957) oli yksi niistä elokuvista, joiden kohdalla aina ihmettelen itsessäni asuvaa pientä elokuvaharrastajaa. Että sitä tosiaan jaksaa raahautua matkapäivän päätteeksi 20.30 esitykseen katsomaan psykologiseksi kauhufilmiksi tarkoitettua teosta, jota tuottaja oli vähän käynyt koristelemassa karvaisella pahiksella jälkikäteen. Mutta jotain inspiroivaa siinä silti oli, kun tässä vielä istun...
Entisenä hesarilaisena ja nykyisinkin lehteen kirjoittavana en odota Meriläiseltä paljastuksia siitä, miten talossa journalismia tuotetaan. Tällä hetkellä taitaa enemmänkin kiinnostaa se, miten usein ja mihin aikaan päivästä päätoimittaja tosiaan ehtii merkintöjä tuottaa. Siis se, mihin kohtaan työlistan prioriteetteja emäntä bloggaamisen rankkaa.
Omalla päivälistallani blogi on viime aikoina jäänyt jatkuvasti hännille, usein tipahtanut siltä myös kokonaan pois. Tänään edelle meni Suomen Elokuva-arkiston maakuntasarjan syksyn ensimmäinen esitys Lahdessa. Jacques Tourneurin Paholaisen palvelija (1957) oli yksi niistä elokuvista, joiden kohdalla aina ihmettelen itsessäni asuvaa pientä elokuvaharrastajaa. Että sitä tosiaan jaksaa raahautua matkapäivän päätteeksi 20.30 esitykseen katsomaan psykologiseksi kauhufilmiksi tarkoitettua teosta, jota tuottaja oli vähän käynyt koristelemassa karvaisella pahiksella jälkikäteen. Mutta jotain inspiroivaa siinä silti oli, kun tässä vielä istun...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
